Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sotahistoria. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sotahistoria. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Kasvaako sodan uhka Euroopassa?

Kuva luotu tekoälyn avulla


 Tämä teksti menee enemmän tai vähemmän ajankuva- ja päiväkirjaosastoon. Sota Ukrainassa tuntuu junnaavan paikallaan ja alkukesän ponnistelut tulitauon tai rauhan eteen valuvat hiekkaan kuin beduiinin virtsa. Sodan loppua ei ole sen enempää näkyvissä kuin aiemminkaan - kauniista puheista huolimatta. 

Sen sijaan idän ja lännen välinen juopa kasvaa isommaksi. Yhdysvaltain aloittama tullisota uhkaa vyöryttää Kiinaa ja Venäjää lähemmäs toisiaan. Lisäksi on olettavaa, että Kiinan sisäinen talouskriisi pakottaa sitä keskittymään sekä omiin että Aasian sisäisiin asioihin. Vaikka luulisi, että Venäjän kanssa heilastelu ei juuri nyt ole ykkösprioriteettinä, taisimme luulla väärin. Kuvat Aasian kauhukaksikosta yhdessä Putinin kanssa aiheuttivat kylmiä väreitä varmaan jokaiselle. Sanat "pahan akseli" tulevat väkisin mieleen.

Taloudessa vanha totuus on, että kun kriisi tiukkenee, otetaan likaisemmat keinot käyttöön. Jos Kiinan talouden kriisi on niin syvä kuin uskotaan, on sen pakko syventää kumppanuutta niiden kanssa, jotka siihen helpoiten taipuvat ja joiden kanssa kauppaa ylipäätään voi käydä. Yksi näistä valtioista on mitä luultavimmin Venäjä. Venäjän kauppakumppanuudessa asemat ovat vähintään mielenkiintoiset. Venäjällä ei ole rahaa, mutta sillä on kaikkea muuta. Länsimaiden suuntaan pakotteet ovat pienentäneet kaikenlaisten tuotteiden kauppaa, mutta itään päin kauppaa tehdään edelleen. Ei ole kovinkaan suuri salaisuus, että etenkin Intian sekä luultavasti myös Kiinan uskotaan ostavan sekä öljyä että maakaasua Venäjän kentiltä. Tätä samaista öljyä valuu myös länteen, tosin se valkopestään jossain välillä. 

Toinen Venäjän hyvä puoli Kiinan kannalta on se, että sillä on luultavasti halukkuutta myös ottaa Kiinalta velkaa. Länsimaissa Kiinalta otetun velan määrä pienenee, koska Kiinan kanssa tehtävä kauppa katsotaan turhan riskaabeliksi. Ja kun raha ei käy kaupaksi, hidastuu jopa Kiinan kokoisen valtion talous. Venäjää riskit eivät pelota. Se on päättänyt pelata upporikasta tai rutiköyhää joka tapauksessa.

Tätä kautta koko maailman jakolinja uhkaa taas tulla idän ja lännen väliin - tosin piirua idemmäs kuin toisen maailmansodan jälkeen. 

Mistä päästäänkin päivän varsinaiseen asiaan...

Kuva luotu tekoälyn avulla


Mitä droneiskut Puolan maaperällä oikein olivat?

Viikolla uutisoitiin, että Venäjän lähettämiä droneja oli ammuttu alas Puolan maaperällä. Kyseessä oli joko selkeä provokaatio tai ainakin pienimuotoinen tunnustelu sille, miten länsi vastaa, kun sinne huudetaan. Puola on Venäjälle ikävä piikki lihassa Ukrainan kriisissä. Puolan kautta kulkevat sekä ihmiset että tavarat keski-Euroopasta Ukrainaan ja Puola on eräänlainen turvasatama myös Ukrainasta poispäin. Lisäksi Puola on näkyvästi tukenut Ukrainaa kriisissä ja ottanut aseman länsikoalition yhtenä vahvimmista Ukrainan puolestapuhujista. Tosin syykin on selkeä - jos Ukrainan kriisi päättyisi Venäjän voittoon, olisi seuraava kohde hyvin todennäköisesti Puola. Ja Puolan ykkösprioriteettinä on ratkaista ongelma vielä silloin, kun se pyörii Ukrainassa eikä Puolassa. Puolan yli on historian saatossa kävelty niin monilla saappailla, että maa tärisee vieläkin.

Poliittisen vastaanoton lisäksi Venäjä testasi hyvin todennäköisesti myös lännen puolustusvalmiutta ja -halukkuuttta. Venäjää kiinnostaa, miten dronehyökkäykseen reagoidaan. Kuka reagoi ja millä voimalla. Isku on lisäksi Venäjälle riskitön. Euroopan minkään maan sotilaalliseen doktriiniin tuskin kuuluu välitön vastaisku, vaan pikemminkin perikristillinen toisen (ja ehkä kolmannenkin) posken kääntäminen. 

Mikäli olisin optimisti, voisivat iskut myös olla joko vahinko tai sitten jonkun villin rintamakenraalin yksittäinen hairahdus. Venäjän puolella rintamaa yleistilanne tuskin on sen koordinoidumpi kuin koko maan asiat yleensäkään. Tähän sirkukseen mahtuisi hyvin kenraali, joka pienessä sievässä päättäisi kokeilla, pääseekö dronella Puolaan. Jos (ja ihan vi...n iso jos) näin olisi, tuota komentajaa tuskin rintamalla ainakaan yhtenä kappaleena enää nähdään, joten lopullinen totuus tuskin selviää koskaan. 

Kuva on tekoälyn luoma

Joku on Taistelunsa lukenut

Jälleen kerran joudun toteamaan, että lukekaa historiaa, koska sieltä löytyy vastaus lähes kaikkeen. Venäjän provokaatio läntisen Euroopan puolella noudattelee samaa linjaa Hitlerin sotasuunnitelman kanssa. Hitler teki samanlaista "iske ja kuuntele"-tyyppistä politiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän aloitti sodan marssimalla naapurimaihin ja testasi samalla, miten vastapuoli hänen toimiinsa reagoi. Toisen maailmansodan suurimpia jossitteluja onkin, olisiko suursota voitu välttää jyrkemmällä reagoinnilla Reininmaan, Itävallan tai Tsekkoslovakian alueliitoksiin. Ja olisiko Puolan valtaaminen pitänyt estää ja ryhtyä sotimaan heti, eikä odottaa, että rintamalinjat siirtyvät Englannin kanaalille saakka. 

Tätä samaa tekee luultavasti myös Venäjä. Se testaa nyt länsimaiden selkärankaa sekä kykyä että halua reagoida sen pieneen perseilyyn. Vaikka alueita ei varsinaisesti pyritä valloittamaan, tehdään pientä kiusaa Nato-rajojen yli koko ajan. Ja tätä kohinaa kasvatetaan koko ajan isommaksi. Halutaan saada selville, onko lännestä muuhunkin kuin vain puhumaan kahta kaunista ja kolmea hyvää. Tämä lännen on hyvä tiedostaa - ja myös lukea oma historiansa vielä kerran uudelleen. 

Luulisin, että Baltiassa tämä Venäjän kiusanteko aiheuttaa kulmien rypistelyä voimakkaammin. Venäjän nykyhallinnon mielipide on, että Baltian maat kuuluvat tulevaan suur-Venäjään ja lisäksi Venäjä kaipaa taas isompaa porttia itämerelle. Luultavaa on, että jos droneiskut jatkuvat, niiden kohteet ovat seuraavana jossain Suomea lähempänä. 

Kuva on tekoälyn luoma


Tarttis varmaan tehdä jotain?

Lännen on pakko alkaa valmistautumaan siihen, että sodan pitkittyessä kaikenlainen provosointi lännen suuntaan lisääntyy. Venäjä haluaa jakaa länsiliittouman pienempiin osiin ja Ukrainan tuki on tällä hetkellä lännelle vaikea asia. Tuen määrä on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen tuesta ja kaikki tietävät, että se tuki taas riippuu täysin siitä, millainen päivä maan johtajalla on. Hyvänä päivänä hänen tukihanat sekä materiaaliapuhanat ovat täysin auki, mutta huonona päivänä kanta saattaa kääntyä täysin Venäjä-myönteiseksi, mikä jättäisi EU:n yksin puolustamaan Ukrainaa. Tämä taas on erittäin haastavaa, kun koko Euroopan talous yskii ja rahaa ei tunnu riittävän edes omiin tarpeisiin. Ukrainalle annettava tuki tulee olemaan vaikeiden keskustelujen alla tulevana talvena. 

Selkeää on, että toisen maailmansodan kaltaista lepsuilua ei tule sallia. Provosointiin on vastattava samall amitalla ja kaikenlaiset hyökkäykset rajojen yli tulee torjua sillä voimalla, mitä se vaatii. Ja viimeistään nyt on luovuttava uskosta, että asiat ratkaistaan YK:n kautta. Sen mandaatti rauhanluomisessa on jo tähän mennessä osoittautunut mitättömäksi. YK on kriisinratkaisussa täysin rampa, kun kriisin pääpukarina on yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä suurmaista.

Valitettavasti tämä koskettaa myös Suomea. Me emme ole täällä turvassa siltä, etteikö Venäjän droneja nähtäisi myös meidän ilmatilassa. Venäjältä kuuluu vielä toistaiseksi vain joutavaa sanahelinää propagandan muodossa, mutta siinäkin on viitteitä, että Suomea ei ainakaan Venäjän ylimpänä ystävänä enää pidetä. Eikä meillä todellakaan ole mitään erityisasemaa Venäjän joulukorttilistalla. Tiukan paikan tullen tänne tullaan varmasti samalla voimalla kuin muuallekin. 

Ratkaisut löytyvät Kiinasta ja taloudesta

Ykkösasia olisi saada koko Euroopan talous taas vetämään niin, että raha pyörii ja tuottaa lisäarvoa. Se vaatisi kauppakumppanuuksien korjaamista pikaisesti Yhdysvaltain sekä myös Kiinan suuntaan. Talouden hidastuminen ja hiipivä lama syövät pelivaraa sekä poliittiseen vääntöön että Ukrainalle annettavaan apuun. Tällä hetkellä kaikkien - myös Venäjän - etu on se, että kriisi pysyy Ukrainassa. Se taas vaatii sen, että Ukrainalla on rahaa ja materiaalia taisteluun. Piristyvä talous pitäisi myös lännen yhtenäisempänä, kun Ukrainan tukea on mahdollista antaa ilman pelkoa kansallisten talouksien kärsimisestä.

Seuraavien vuosien aikana EU:n on pakko varautua siihen, että Yhdysvaltain suoraan jakaman tuen varaan ei voi mitään laskea. Sen poliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä niin sekavaa ja ailahtelevaa, että nojaaminen siihen olisi vaarallista. Valitettavasti tämä koskee myös NATO:a. Jenkit ovat NATO:n kiistaton veturi ja ykkösnyrkki. Ilman Yhdysvaltain vahvaa sotilaallista osallistumista jää koko sotilasliitto paperitiikeriksi. Ja tämän haistaa totta kai myös Venäjä - samoin Kiina.

Kiinalla on yllättävän suuri merkitys kriisin ratkaisussa - on ollut koko ajan. Kiinan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin voi olla sodan kannalta kohtalokas asia. Lisäksi Kiina todennäköisesti ajaa Ukrainan kriisin kautta myös omaa asiaansa. Sillä on ratkaistavana maan talouskriisin lisäksi myös Taiwanin ongelma. Jos NATO on kiireinen Ukrainassa, jää Aasia kokonaan Kiinan käsiin. 

Kypärä päähän

Isku Puolaan on suurempi asia kuin annetaan ymmärtää. Se on kiistaton fyysinen provokaatio EU:n ja samalla NATO:n maaperälle. Seuraavat viikot kertovat, jatkuuko Venäjän aloittama linja samanlaisena ja mihin suuntaan seuraavat iskut suunnataan. Jo nyt tiedustelu on antanut viitteitä, että iskuja suunniteltaisiin esim. Romanian suuntaan. Ehkä tosiaan menossa on testi koko EU:n länsirajalle.

Muuta vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole kuin odottaa ja toivoa, että rauhanneuvotteluissa päästäisiin nopeasti eteenpäin. Rauha Ukrainassa piristäisi Euroopan turvallisuutta mutta myös taloutta. Luottamus talouteen pudottaa rahan hintaa ja piristää kauppaa. Sitä kaikkea tarvitsee myös Suomi.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Salpapolku - rajaseudun tuntematon helmi


 


Eräänä lauantaina otimme suunnaksi Miehikkälän ja Salpapolun. Tarkoituksena oli tehdä  päivän vaellus kevyin varustein. Ajatus lenkkarivaelluksesta syntyi jo viime syksynä, mutta aikatauluongelmista johtuen varsinainen live-veto saatiin aikaan vasta nyt loppukeväästä. Parhaat kelit vaellukselle on aina touko-kesäkuussa ennen hyttysiä ja helteitä.

Alunperin tähtäin oli reilussa kahdenkympin reippaassa kävelyssä, mutta kartalla tavoite täsmentyi noin 26:een kilometriin. Kun lasketaan tavalliseen neljän tunnin kävelyvauhdilla, saa kestoksi taukoineen suunnilleen täyden työpäivän mittaisen setin. Sen mittaisessa reippailussa ei vielä tarvitse pakolla tehdä lämmintä ruokaa, vaan homman pystyy vetämään läpi kevyin eväin ja runsaammin välipaloin. Lämpimän ruuan tekeminen pakottaisi ottamaan mukaan järeämmät vehkeet ja kantamusten paino kasvaisi.

Nyt varusteina oli käytännössä evästä, sateenpitävä takki sekä ensiapuvälineet, puhelimen virtapankki ja varasukat - sekä tietenkin vettä. Edes täällä ei uskalla luottaa siihen, että luonnonvettä uskaltaisi juoda puhdistamattomana. 

Itse lähdin matkaan kevyillä vaelluskengillä eli lenkkareita selvästi raskaammilla, mutta "oikeita" vaelluskenkiä kevyemmillä jalkineilla. Vaelluskaverillani oli jalassa paljasjalka-vaelluskengät, jotka olivat samalla myös testissä. Ilmeisen hyvä valinta ainakin tuollaiseen maastoon. 

Kesäkuun alun kelit voivat olla mitä vain. Ja meillekin tuli reitin varrella vastaan auringonpaisteen lisäksi vesisadetta, kevyt ukkospuuska sekä myös raekuuro. Ja raikas kesäsade ehti kastelemaan vaatteet matkan aikana pariin kertaan. Mutta sellaista on Suomen sää - ei auta valittaa, vaan pukeutua viisaasti. 



Salpapolku - pala historiaa

Salpapolku on Virolahdelta Etelä-Karjalan puolelle Hostikkaan kulkeva polku, joka myötäilee toisen maailmansodan aikaisen Salpalinjan reittiä. Polku onkin yksi parhaita teemapohjaisia vaellusreittejä, jolla itse olen kulkenut. Tasaisesti koko matkan ajan on mielenkiintoista nähtävää ja konkreettiset todisteet sodan ajalta pistävät miettimään, millaista elämä sodan alla on ollut.

Nähtävyydet koostuvat välirauhan aikana aloitetun Salpalinjan rakenteista ja maastossa näkyvistä linnoitusten merkeistä. Polku kiemurtelee massiivisten panssariesteiden vieressä ja säännöllisin väliajoin kallioiden keskellä on betonisia korsuja tai bunkkereita. Lisäksi matkan varrelle osuu kaksi museota, joiden näyttelyissä voi Salpalinjan rakentamista ja historiaa tutkia lähemmin. 

Koko reitin mitta on 54 kilometriä. Polku alkaa Virolahdelta ja siellä paras lähtöpaikka lienee Harjun oppimiskeskuksen parkkipaikka. Harjun läheisyydessä kulkee polkuun liittyviä luontopolkuja, joilla Salpalinjaa esitellään.

Polun varrella on yöpymispaikkoja, joten polku mahdollistaa myös yhtä päivää pidemmät vaellukset. Valitettavasti reitti ei ole ns. rengasreitti, joten polkua joutuu kulkemaan joko edestakaisin tai sitten kahdella autolla. 

Me olimme liikkeellä kahden auton taktiikalla. Ensin ajoimme Hostikkaan, jonka parkkipaikalle jätimme ensimmäisen auton ja jatkoimme sen jälkeen toisella autolla Pyyhinlammen parkkipaikalle aloittamaan kävelyä. 

Näkymä panssarintorjuntatykin takaa panssarikaivantoon



Meidän reittimme välille osui Miehikkälän Salpalinjamuseo, joka on bunkkereiden ja taistelurakennelmien ympärille tehty ulkoilmamuseo. Positiivinen yllätys oli se, että Salpalinjamuseolla tarjotaan erittäin maukasta kotiruokalounasta myös viikonloppuisin. Pakenimme hieman reippaampaa sadekuuroa sisätiloihin ja yllätykseksi itsellekin päädyimme herkulliseen lounaspöytään. Ja ruoka oli niin hyvää, että sitä voi hyvällä omallatunnolla suositella. 

Polku kulkee monenlaisissa maastoissa. Osin kuljetaan hiljaisia maalaisteitä, joissa ainakaan kesäkuun alussa ei ollut yhtään autoliikennettä, joten kulkea sai rauhassa. Välillä polku vetäytyy metsän siimekseen ja pitkiä aikoja kuljetaan kaunista kangasmaastoa täydessä hiljaisuudessa. Vaikka itse en ole mitenkään kyläteillä kulkevien reittien ystävä, niin tällä kertaa asia ei haitannut, koska liikennettä ei näkynyt. Ainoastaan välillä teitä peittävä karkea sepeli ei jaloille tehnyt gutaa. 

Yllättävää oli myös se, että polulla ei muita vaeltajia tullut vastaan. Korkeuseroiltaan reitti on matala, suuria nousuja ei reitin varrella osu. Ja muutenkin kulku on sellaista, että polulle uskaltaisi lähteä lasten kanssa. Märkiä paikkoja ei ainakaan nyt kesäkuun alussa montaa reitillä ollut. Periaatteessa reitin olisi voinut selvitä myös lenkkareissa. 

Lähtöpaikkoja on lyhyin välein, joten reitillä on mahdollista tehdä lasten kanssa vaikka muutaman kilometrin mittaisia kävelyjä. Tai sitten on mahdollista käydä katsomassa joitakin luontopoluista, joita reitin varrella on mm. Virolahden päässä. 



Salpalinja - puolustuksen viimeinen lukko

Salpalinja on toisen maailmansodan aikainen puolutuslinnoite, joka koostuu panssariesteistä sekä niihin liittyvistä betonibunkkereista ja muista puolustuslaitteista. Kiviestettä on itärajalle tehty yhteensä noin 225 kilometrin verran ja lisäksi alueella oli piikkilankaesteitä 300km. Taistelu- ja yhdyshautoja linjalle kaivettiin noin 350km. Salpalinjan rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana 1941 ja sitä jatkettiin vielä kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen. Salpalinjan tavoitteena oli toimia puolustuksen viimeisenä lukkona ja estää vihollisen eteneminen siten, ettei Suomi saataisi katkaistua kahtia tai niin, ettei vihollinen pääsisi Etelä-Suomeen valtaamaan Helsinkiä. 

Taistelussa Salpalinjaa ei jouduttu koskaan testaamaan. Suurhyökkäys saatiin pysäytettyä jo aiemmille linjoille ja sota ehti onneksi loppua ennen kuin vihollinen pääsi testaamaan linjan pitävyyttä. Rakenteet säilytettiin sodan jälkeen kunnossa ja Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi linjan rakenteita aina 1980-luvulle saakka. Betonista ja kivestä tehdyt kiinteät linnoitteet ovat vielä tänäkin päivänä niin hyvässä kunnossa, että ne toimivat museokohteina täydellisesti. 

Massiivisin ja maassa näkyvin osa Salpalinjaa ovat panssariestekivet. Kivet on sijoitettu koko linjan matkalle 3-4 kiven riveihin. Luin jälkeenpäin, että kilometrin matkalla kiviä on 1700 kappaletta ja yksi kivi painaa noin kolme tonnia. Valmistusajan kalustolla se tarkoitti, että kuorma-auton tai hevoslavetin lavalle on saatu mahtumaan yksi kivi, joka on maastossa laitettu paikalleen käsikäyttöisellä kolmionosturilla. Linjan rakennuksen massiivisuus onkin suhteutettava valmistusajan kalustoon ja tekniikkaan. 

Parhaimmillaan Salpalinjan työmailla on ollut työskentelemässä jopa 35.000 miestä ja naista. Lisäksi työmailla oli parhaimmillaan avustamassa noin tuhat kuorma-autoa, mikä vastasi lähes puolta 1940-luvun Suomen kuorma-autokannasta. Huomioitavaa on myös se, että kun linjaa vahvistettiin 1944, oli suurin osa työikäisistä ja -kuntoisista miehistä rintamalla, joten Salpalinjaa eivät olleet rakentamassa ykkösketjun jääkärit. 

Kivet esteisiin on louhittu lähimaastoista ja edelleen kallioissa on näkyvissä louhoksia, joista kivet on lohkottu. Lohkomisessakin käytössä on ollut sen ajan tekniikka. Rintakivet on räjäytetty, mutta kivien pilkkominen on tehty mieskäyttöisin paineilmaporin, jotka toki olivat sen ajan high techiä.

Betoniset bunkkerit on sijoitettu linjan varrelle siten, että bunkkereiden sijainti on sekä maaston että sodan kannalta mahdollisimman optimaalisessa paikassa. Yleensä se on tarkoittanut, että bunkkerit on tehty kallioiseen maastoon niin, että maaperän kiviaines antaa bunkkereille lisäsuojaa. Osa bunkkereista on louhittu luolina kallioon. Luolarakennelmien tarkoitus on ollut tarjota majoitustilaa jopa 80 miehelle. Luin jälkikäteen, että betoni on toimitettu valupaikalle kottikärryillä kuorma-auton lavalta. Siis puhdasta lihasvoimaa käyttäen. 

Vaikka Salpalinjan arvo on sotahistoriallinen, on se myös arvokas esittely siitä, kuinka entisillä menetelmillä pystyttiin tuottamaan tehokas ja toimiva puolustuslinnoite, jota jopa vihollinen kunnoitti. Tänä päivänä vastaavat linnoitteet pystyttäisiin tekemään nopeammin ja vähemmällä työvoimalla, koska tekninen kehitys on mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin. Mutta yhtä lailla on mennyt eteenpäin myös sotakaluston kehitys. Yhtä toimivaa puolustuslinnoitetta nykyaseita vastaan olisi vaikeampi rakentaa. 

Näkymä Salpamuseolla sijaitsevan ilmavalvontatorin huipulta


Tuntematon helmi

Salpalinjasta oli hieman hankalaa löytää kattavaa tietoa. Polusta on saatavilla kartta, jonka saa ainakin Salpalinjamuseolta. Mutta kun vaellusta suunnittelee, niin tietoa olisi hyvä olla verkossa paremmin tarjolla. Yllättävän vähän alueesta löytyi esim. blogeista.

Salpalinja on teema-polkuna todella hyvä. Maasto sopii monenlaisilla kulkijoille - kävelijöiden lisäksi myös maastopyöräilijöille. Polusta saa valikoitua itselle sopivat matkat, nähtävyydet ja maastot ja polkuja on helppo kulkea vaikka lasten kanssa. 

Polku on hyvin merkitty, mutta kaikkien nähtävyyksien löytäminen vaatii kartan, jonka kautta polkua on helpompi seurata. Meillä meinasi jäädä yksi kivilouhos näkemättä, kun teimme väärän reittivalinnan ja putosimme polulta noin kilometrin mitalta. Kokonaisuutena merkinnät polulla ovat kuitenkin hyvät ja niitä on selvästi ylläpidetty. 

Polun ympärille on rakennettu myös hyvät fasiliteetit. Yöpymispaikkoja on telttailijoille, mutta alueelta löytyy myös vuokraustupia tai maaseutumatkailupaikkoja, joissa voi yöpyä. 

Itse näkisin, että tällainen polku on todella hyvä matkailuvaltti Miehikkälän kokoiselle kunnalle. Luontomatkailu ja vaellusturismi ovat kasvavia turismin muotoja ja niissä mennään joka puolella Suomea eteenpäin isoin harppauksin. Kun ennen vaeltajat nähtiin vain omia eväitä syövinä luonnonkuluttajina, on kuva tänään toisenlainen. Nykyvaeltaja kyllä kulkee omia polkujaan ja yöpyy usein teltassa, mutta sen lisäksi hän kuluttaa reitin varrella ravintola-, kauppa- tai yöpymispalveluja sekä kaipaa reitin varrella esim. opas- tai huoltomahdollisuuksia. Ja yleensä alueelle kuin alueelle tuleva turisti jättää käydessään rahaa eri ostosten muodossa. Monesti vaellus aloitetaan hotellista tai päätetään hotelliin, jossa sitten rankan ulkoilmareissun jälkeen on mukavaa hemmotella itseä sivilisaation tarjoamin mukavuuksin. 

Suomessa vaelluspolut ovat usein pyrkineet esittelemään eri luontotyyppejä tai näyttämään Suomen luontoa aidoimmillaan ja puhtaimmillaan. Niiden lisäksi voisi yhtenä polkutyyppinä toimia myös Salpapolun kaltaiset teemapolut. Jotain vastaavaa on toki olemassa. Esim. Isojärven kansallispuisto esittelee Suomalaista metsäteollisuutta ja Ilomantsissa on ilmeisesti viime vuosina rakennettu sotahistoriaan perustuvaa polkuverkostoa. Näille on varmasti kysyntää enenevässä määrin. 



Mitäs tästä opittiin?

Hyvistä reissuista oppii aina jotain. Ja tämä todellakin oli hyvä reissu monesta syystä. Ensimmäinen reissu pojan kanssa - syytä olisi ollut tehdä näitä enemmänkin ja aiemminkin. Ja luulenkin, että tämä ei tule viimeiseksi jäämään. Sen verran mukavaa matkanteko oli. 

Meille päivän loppusaldo oli 31km ja aikaa koko hommaan kului kymmenen tuntia. Siis sekä aika- että matkasaldot menivät kirkkaasti pitkäksi. Kevyillä eväillä olisi varmaan pärjännyt, mutta viimeiset kilometrit olisi tehty nälässä ja sumussa. Meille onnekkaasti Salpamuseon lounas osui hyvään kohtaan. Reissuilla tulee aina varautua siihen, että suunniteltu matka ylittyy (alitu se ei koskaan!) ja aikaa kannattaa varata aina reippaasti. Kiireessä vaeltaminen on melko nihkeää. Ja mitä lähemmäs syksyä mennään, tulee loppupäässä vastaan vitutuksen lisäksi myös pimeä. 

Varusteet osuivat nappiin. Kevyemmällä kengällä olisi ehkä pärjännyt, mutta raskaampaa ei olisi tarvinnut. Ja takki oli hyvä olla, koska säätiedote petti meidät totaalisesti. Ennakko-oletus oli, että sää reitin varrella on viileä, mutta poutainen. Lopputulos oli viileä ja sateinen. 

Ja suurin oppi oli tietenkin mielenkiintoinen historia-pläjäys Salpalinjasta. On se melkoinen rakennelma, jonka tekeminen suhteessa aikaan ja työkaluihin on todellinen voimainkoetus. Onneksi sitä ei kuitenkaan tositoimissa tarvittu, vaan linja jäi museokohteeksi - rajan oikealle puolelle.