Sukupolvihäpeä

 

Kuva Orrainpolulta, Luotolahdenvuoren huipulta

Tänä aamuna heräsin mielessäni termi sukupolvihäpeä. Kävin miettimään, mitä asioita minun sukupolveni on syytä hävetä. Hävetä siksi, että asiat on vedetty huolella vihkoon tai asiat, jotka on jätetty tekemättä tai kokonaan huomioimatta. Mistä meidän olisi kokonaisena sukupolvena pitänyt suoriutua paremmin kuin teimme?

Jotta voidaan määritellä sukupolvihäpeä, pitää ensin puhua sukupolvista. Saman sukupolven edustajat tunnistavat asiat samalla tavalla (esim. onko Bill Cosby tv-komedian hauska perheenisä vai seksirikollinen) ja he arvottavat elämässään suunnilleen samoja asioita. Ikäluokkien kehitys- ja kokemusmaailma on yhtenäinen ja sukupolvi jakaa samat huolen aiheet. 

Edustan X-sukupolvea, joka on syntynyt vuosien 1965-1980 välissä. Minun vanhempani kuuluvat sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät vuosien 1946-1965 välissä ja lapseni puolestaan ovat sekä milleniaaleja (tai Z-sukupolvea) ja nuorimmainen on vielä heistäkin erillään kuuluen Alfa-sukupolveen.

Sukupolvia erottaa toisistaan paitsi ikä myös kokemusmaailma, tietyt yhtenäiset arvot sekä muuttunut maailma, missä jokainen meistä elää. Minun sukupolveani leimaa maailman kahtiajakoisuus kommunistiseen ja läntiseen liittoumaan, rautaesirippu keskellä Eurooppaa, ydinsodan pelko ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion kasvun vuodet. Olemme viettäneet lapsuutemme sanomalehtien, radion ja lineaarisen television parissa ja nähneet maailman, johon kuuluu vain lankapuhelin, eikä internetiä ollenkaan. Meille kokemusmaailman muokkaajana suurin oli 1990-luvun lama, joka jätti jokaiseen jäljen jollain tavalla. 

Vanhempani taas ovat sodan jälkeen olleet osana Suomen jälleenrakennusta ja Neuvostoliiton nousua. Heille ydinvoima ja jopa televisio ovat olleet uusia keksintöjä ja suurimmat mielipiteisiin vaikuttavat tekijät ovat olleet sanomalehdet ja radio - ja radiostakin vain Yleisradio. Ay-liike, hyvinvointiyhteiskunta ja yleinen koulujärjestelmä ovat olleet vanhempieni lapsuudessa nousevia tekijöitä ja vanhempani työtä on noiden rakenteiden vahvistaminen ja kasvu. Sota oli lapsuutta leimaavin tekijä, sillä sodan merkit näkyivät konkreettisesti silloisten aikuisten elämässä, oli sodankäyneitä vanhempia, opettajia ja työnantajia. 

Perheen vanhimmat lapset ovat milleniaaleja, jotka eivät vielä syntyneet internetin vaikutuspiirissä. Heillä sentään oli kännykät jo nuoresta pitäen ja lineaarinen televisio on vaihtunut heidän nuoruuden kuluessa nonlineaariseen viihteeseen (lapsuudessa oli Pikku Kakkosen lisäksi myös Youtube ja ensimmäiset sosiaalisen median vaikuttajat). Sanomalehdet ja radio ovat muistoja menneisyydestä, mutta sentään termeinä tuttuja. Nuorille aikuisille ympäristötietoisuus on kasvava trendi ja maailman pieneneminen tosiasia. Jos meille oli tuttua, että tämän päivän tapahtumat luettiin huomisen lehdestä, on milleniaaneille tieto saatava online. 

Perheen nuorin lapsi on alfa-sukupolvea. He ovat syntyneet internet käsissään ja heidän nuoruuttaan leimaa jo tekoälyn nousu, eli internetin seuraava vaihe. Ympäristötuho on realismia ja alituinen huolenaihe. Työelämä, koulutus ja yleinen elämän turvallisuus ovat täynnä epävarmuutta ja huolta. Tiedon määrä on suhteessa meihin moninkertainen ja nyt nuoruuttaan elävillä on meitä parempi taito myös suodattaa tiedon sisällöstä sekä tarpeellinen että virheellinen tieto. Nuo molemmat ovat kriittisen  tärkeitä taitoja, kun pseudotietoa tuuttaa jokainen kanava silmät ja suut täyteen. Alfojen lapsuuden kokemuksiin kuuluvat koronakriisi, Ukrainan sota ja itärajan sulku.

Sukupolvien ajallinen väli lyhenee koko ajan. Jos minun vanhempieni sukupolvi on syntynyt noin kahdenkymmenen vuoden aikana, on nykyisen alfa-sukupolven kesto enää noin kymmenen vuotta, jonka jälkeen aletaan puhua beta-sukupolven lapsista. Maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolven yhtenäiset kokemukset vaihtuvat seuraaviin tiheämmin. 

Minun sukupolveni häpeä

Ajatus sukupolvihäpeästä tuli, kun mietin, millaiseen kuntoon jätämme maailman lapsillemme. Meidän sukupolvi on muovin ja ympäristötuhon sukupolvi. Olemme kuluttaneet maapallon luonnonvaroja reilusti yli oman tarpeen ja sen lisäksi huolehtineet harvinaisen huonosti materiaalin kierrätyksestä. Suoraan sanottuna olemme olleet täysin piittaamattomia siitä, miten paljon meidän elämäntapamme kuluttaa maapallon korvautumatonta resurssia. Sen lisäksi olemme luoneet kulutuspohjaisen elämäntavan, jossa tärkeintä on tarpeiden tyydytys ja hyperkulutus. Olemme täyttäneet maapallon muovisella roinalla, jota roudataan Kiinasta tänne lentokoneet pullollaan.

Tämän huomaa, kun katsoo, miten paljon asiat ovat muuttuneet elinaikanani. Tänä päivänä meidän perheestä kiertoon lähtee paperi, muovi, metalli, lasi, kartonki ja biojäte. Sen lisäksi vaatteet kierrätetään seuraaville käyttäjille tai kuitujen hyötykäyttöön. Ongelmajätteitä ei enää haudata maahan, vaan ne menevät niille kuuluvaan kierrätyskeskukseen. Eikä SER-jätekään jää hyödyntämättä, vaan se kierrätetään kodinkoneliikkeiden kautta. 

Teemme asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi, mutta olisimme voineet suoriutua vieläkin hienommin. Lapsillemme jää melkoinen sotku selvitettäväksi ja sen lisäksi heidän tehtävänsä on keksiä, miten maapallolla selvitään, kun maaresursseja on käytetty turhan ronskisti kulutukseen. Me olemme saaneet nauttia luonnosta, jossa lajikato ei ole ollut näkyvä. Lastemme maailmaa täyttävät harvemmat linnunlaulut tai nisäkäslajit.

Toinen suuri häpeän aihe liittyy Suomeen. Meidän vanhemmat rakensivat Suomen sodan jälkeen lähes kokonaan uusiksi. Kansalaisia turvaamaan rakennettiin hyvinvointimalli, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää tilapäisesti huolta heistä, joille kävi huonosti. Jos sairastuit, sait tukea tai jos jouduit työttömäksi, et menettänyt kotiasi. Meidän sukupolvi oppi käyttämään tuota systeemiä väärin niin, että sen kulut nousivat yli kestokyvyn. Turhan massiiviseksi rakennetun järjestelmän ja sen liian raskaan käytön vuoksi ollaan tilanteessa, jossa koko hyvinvointijärjestelmä on ajettava alas. Turvaverkko ei kestä sitä, että sen varaan heittäydytään elämään pysyvästi. 

Jätämme jälkeemme myös ristiriitaisimman Suomen sukupolviin. Erot vasemmiston ja oikeiston sekä köyhien että rikkaiden välillä ovat suurimmat koskaan. Samoin ero naisten ja miesten välillä. Jos jossain vaiheessa voitiin ylpeillä sukupuolten tasa-arvolla ja yhdenmukaisilla mahdollisuuksilla, joudutaan nyt kärsimään suoranaisesta misogyniasta. Naisen elämä tämän päivän Suomessa ei juurikaan ole turvallisempaa kuin viisikymmentä vuotta sitten. 

Ymmärrys ja halu auttaa pienenevät vuosi vuodelta ja tasa-arvoisesta Suomesta on tulossa vain varakkaiden maa. Olemme poliittisesti eripuraisempia kuin ennen ja ääripäiden kärkiväli kasvaa jatkuvasti. Jopa politiikan päämoottorista, eduskunnasta, on tullut niin ristiriitainen paikka, että koko kansan luottamus päätösjärjestelmää kohtaan horjuu. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tullaan mittaamaan paitsi puolueiden kannatusta, myös kannatusta koko demokraattiselle järjestelmälle. Jos äänestysprosentti jää liian alhaiseksi, on Suomessakin mietittävä, tehdäänkö poliittiset ja koko kansaa koskevat päätökset tulevaisuudessa toisella tavalla. Ensimmäistä kertaa maailmansotien jälkeen demokratian tulevaisuus on uhattu.

Isossa kuvassa myös maailman eripuraisuus kasvaa vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt tuntuu, että lapsuuteni kaksijakoinen maailma oli selkeämpi kuin nykyinen monia erilaisia uhkakuvia sisältävä sekasotku. Entinen järjen ääni, Yhdysvallat, on sekaisin kuin peukkupää ostarilla. Venäjä riehuu maailmalla kuin viikon kaksin käsin piriä vetänyt nisti ja Kiinastakaan ei ole täyttä varmuutta, onko se tasapainottava tekijä vai pelkkä politiikan katalyytti. Maapallon rauhaa piti turvata YK, josta on tullut pelkkä ylikallis kulissi ja poliittisten manifestien näyttämö. Kansallisvaltioiden ja poliittisten järjestelmien lisäksi eripuraa alkaa löytyä uskontojen välillä - taas kerran. 

Pahinta on se, että meidän sukupolvemme näyttää unohtaneen toisen maailmansodan jälkeiset opit. Äärioikeisto nostaa päätään joka puolella Eurooppaa ja rauhan edistäminen on vaihtunut siihen, että koko Eurooppa valmistautuu sotaan. Rehellisesti sanottuna rauhantyö on mennyt päin persettä. Minun lapsuuttani varjosti vasemmistoterrorismin ja nationalististen terroristien pelko. Ne saatiin selvitettyä, mutta nyt pelkäämme islamisteja. Jos pelko on sama, onko mikään muuttunut?

Vanhemmuudessa riittää työtä

En ole ylpeä myöskään siitä, mitä olemme saaneet aikaan vanhemmuuden saralla. Edelliseen sukupolveen verrattuna olemme toki edistyneet. Puhumme lapsillemme ja kohtelemme heitä kuin vertaisia. Olemme pystyneet rakentamaan seuraavalle sukupolvelle paremmin tunneälyä ja tunnetaitoja kuin mitä itse saimme omilta vanhemmiltamme.

Meidän häpeämme on liiallinen vanhemmuus ja kolaaminen. Olemme menneet osallistuvassa vanhemmuudessa jopa liian pitkälle. Kuskaamme lapset harjoituksiin ja sieltä pois. Koetamme elää elämän lastemme edestä niin, etteivät he joudu kokemaan elämässä liikaa pettymyksiä. Samalla olemme unohtaneet, että maailmalla on jokaiseen yksilöön kasvattava vaikutus. Meidän tehtävä ei ole elää elämää lastemme puolesta, vaan pelkästän opettaa heille, miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan - ja miten selviydytään. 

Meidän aikana Suomesta on tullut lapsivastainen maa. Emme halua nähdä lapsia kaupassa tai ravintolassa. Kylpylöissä lapset ovat tiellä ja meluavat. Junassa ja lentokoneessa pienet ihmiset haittaavat matkustamista ja vievät lapsettomilta lomailun riemun. Kuka hullu uskaltaa tehdä lapsia, jos heidät nähdään ympäristön silmissä haittana ja riesana. Meidän sukupolvi oli yksilapsisten sukupolvi ja seuraavasta näyttää tulevan lapsettomien sukupolvi.

Samalla tavalla lapsiin suhtautuu yhteiskunta. Lapsi on haitta ja kuluerä. Sen takia joudutaan ylläpitämään kouluja, neuvoloita ja päiväkoteja. Ilman lapsia yhteiskunnan rahat voisivat säästyä johonkin tärkeämpään - vaikka Daavidin linkoon. Lapsista on päättäjien myös helpointa säästää, sillä he eivät osaa pistää vastaan tai äänestää toisin. Lyhytnäköisen ajattelun kääntöpuoli on se, että tämä yhteiskunta sammuu, jos jatkuvuutta ei turvata seuraavien sukupolvien kautta. 

Meidän aikana on maailman hienoimmasta peruskoulujärjestelmästä tehty pelkkä varjo entisestään. Lasten pisa-tulokset putoavat kierros kierrokselta, eikä koulutus ole vientituote tai ylpeyden aihe. Meidän aivovienti kuihtuu, jos ei ole aivoja, joita viedä. Koulutuksesta säästämällä takaamme sen, ettei seuraavan sukupolven innovatiivisuus päihitä meitä tai luo uutta Nokiaa.

Sukupolviylpeyden aiheina poliittinen rohkeus ja tasa-arvo

Ei elämä ole pelkkää häpeää. Tunnen totta kai myös sukupolviylpeyttä. Minun sukupolveni aikana erilaisuus on sallitumpaa ja tasa-arvo erilaisten ihmisten kesken on kasvanut. Enää ei tarvitse pelätä olla homoseksuaali tai näyttää persoonaansa pukeutumalla. Lapsuudessani Joensuussa sai punaisilla housuilla turpaan ja korvakorulla uudestaan - jos olit mies. Nyt erilaisuus on hyve ja sitä uskalletaan esitellä ylpeydellä.

Pidän siitä, että ihmiset uskaltavat valita itselleen sopivan elämäntavan. He vaihtavat elämän suuntaa rohkeammin kuin ennen ja päättävät elämänsä tiestä itse. Enää ei vanhempien vaikutus yllä ammatinvalintaan tai koulutukseen. Pidän tätä sukupolveni saavutuksena siksi, että olemme rohkaisseet lapsiamme toimimaan niin. 

Toinen asia, josta olen ylpeä Suomessa, on se, että olemme osoittaneet poliittista rohkeutta. Ensin liityimme Euroopan Unioniin, vaikka itäinen naapuri hieman kurtisti kulmiaan. Pari vuotta sitten otimme vielä rohkeamman askeleen ja liityimme Natoon. Se oli päätös, jota ei lapsuudessani olisi koskaan uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Totta kai Nato-päätöksen aikaan olimme hieman sotilaspoliittisessa pakkoraossa, mutta silti päätös tehtiin.

Samoin olen ylpeä siitä, miten seisomme EU-rintamassa Venäjää vastaan. Olemme pysyneet Ukrainan tukena ja pitäneet kiinni siitä, että pakotteet Venäjän suuntaan pitävät - vaikka se Suomelle ei paras vaihtoehto olekaan. Suomesta on tullut sukupolvi sukupolvelta rohkeampi ja kansainvälisempi. Vaikka olemme täällä pohjolan perukoilla, uskallamme osallistua ja olla osa Eurooppaa.

Maailma kehittyy vain kriittisyyden kautta

Vaikka tunnen sukupolvihäpeää, ei se ole pelkästään huono asia. Tarkastelemalla omaa tekemistä kriittisesti, on mahdollista kehittyä. Ihminen on kehittyvä nisäkäs, joka parhaimmillaan ottaa opikseen tekemistään virheistä. Häpeä oikeastaan syntyykin siitä, ettei opiksi oteta riittävästi. 

Jos emme olisi päättäneet tehdä toisin, olisimme edelleen pelokas junttilandia Venäjän kyljessä. Jos emme olisi uskaltaneet, emme olisi kehittyneet jurosta ja puhumattomasta kansasta nykyiseksi kosmopoliitiksi. Se, että puhumme enemmän lapsillemme johtuu tietoisesta päätöksestä tehdä asiat eri tavoin kuin vanhempamme. Se on oppimista parhaimmillaan. 

Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä

Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 

Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.

Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 

Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!

Viimeisen ritarin matka - haudattu sukupolvi

Mannerheim-risti, kuva Mannerheimin perinnesäätiön sivuilta

 

Tänään Lappeenrannassa saatetaan haudanlepoon Mannerheim-ristin ritari numero 95, Tuomas Gerdt. Kyseessä on viimeinen elossa ollut ritari, joka on kasvoillaan pitänyt ritaristoa esillä yksin viimeiset vuodet. Gerdt haudataan Lepolan hautausmaalle, jossa makaa toinenkin sota-ajan ikoni, alikersantti Rokkaa ensimmäisessä Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Reino Tolvanen. 

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen palkittiin vajaat kaksisataa sotilasta Mannerheim-ristillä, mutta lukematon määrä sankareita haudattiin sodan aikana kotikunnan multiin tai jäi rintamalle. Ritarit edustavat kaikkia sodan sankareita, palkittuja, palkitsemattomia - sekä myös kuolleita.

Viimeisen ritarin hautajaiset ovat saaneet ansaitsemansa huomion sekä mediassa että valtakunnan päättäjissä. Läsnäolollaan hautajaisia kunnoittavat presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, kuten myös puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Harva yksittäinen henkilö saa kyseisen tasoiset vieraat, mutta yhtä harva sitä myöskään ansaitsee. 

Päivän Etelä-Saimaa on arvokkaasti tehnyt pitkän artikkelin Tuomas Gerdtin elämästä. Olin ilahtunut, että sota-ajan saavutusten rinnalle nostettiin tasa-arvoisena myös sodan jälkeen tehty työ, Tuomas Gerdtin valoisa sekä elämään positiivisesti suhtautuva persoona. Vaikka meriitit tulivat sodasta, on arvokkain työ elämässä tehty kuitenkin sen jälkeen. 

Haudattu sukupolvi

Tuomas Gerdtin hautajaiset ovat merkittävät minullekin, vaikka en häntä koskaan tavannut. Katson viimeistä ritaria hänen sukupolvensa edustajana ja hänen mukanaan hautaamme isovanhempieni sukupolven. Tuon rakentaja-sukupolven mukana valitettavasti multaan peitetään sellaiset arvot sekä tavat toimia, joita itse arvostan.

Tuomas Gerdt viimeistään teki tunnetuksi "kaveria ei jätetä"-mentaliteetin, mikä tarkoitti sitä, että tiukimmassakin paikassa pärjää paremmin porukalla kuin yksin. Heikompaa ei jätetä jälkeen, vaan tuetaan niin, että jokainen pärjää. Sota-ajan kokeneet etenivät yhtenä joukkona sekä rintamalla että sen jälkeen. Suomea ei olisi rakennettu tuijottamalla omaa etua tai asettamalla yksilön etu yhteisön edelle. 

Tuon sukupolven periaatteet ovat tuttuja omista isonvanhemmistani. Ukkini oli rintamalla nuoruutensa. Sotatyöt alkoivat 17-vuotiaana ja loppuivat Lapin sodan jälkeen 1945. Sen jälkeen alkoivat sitten todelliset työt, joita tehtiin tukkisavotoilla. Myös ukkini arvot olivat loppuun saakka, että yksin ei täällä maailmassa pärjää, vaan töitä on tehtävä yhdessä. Ja periksi ei anneta ennen kuin työt on tehty loppuun.

Tätä päivää leimaavat valitettavan voimakkaasti yksilön korostaminen sekä oman edun tavoittelu. Olemme itse luoneet yhteiskunnan, jonka tunnusmerkki on kiire - todellinen tai kuviteltu. Ajastamme on tullut niin arvokasta, että sen jako-osuuksien määrittämisestä on tullut tärkein ihmiselämän resurssi. 

Ihmettelen usein, kuinka isovanhempieni sukupolvi rakensi vähemmillä resursseilla maan, jota meidän sukupolvemme ei pysty enää pitämään pystyssä. Hartiapankki-työnä tehtiin sekä talot että yhteiskunnan rakenteet. 

Ne asiat, joiden puolesta rintamalla taisteltiin, murenevat yksi kerrallaan. Olemme kovaa vauhtia rapauttamassa pala palalta rakennetun hyvinvointivaltion, jonka perimmäinen idea on ollut taata tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille yhteiskuntamme jäsenille. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen nostaa pystyyn ne muurit, jotka sodan jälkeen purettiin. On syytä muistaa, että talvisotaan jouduttiin vain kaksikymentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Rintamalla punaiset ja valkoiset aatteet niputettiin sinivalkoiseksi puolustuslinjaksi.

Tuloerojen kasvu tulee jättämään yhä useammat perheet sekä lapset sellaisten mahdollisuuksien ulkopuolelle, jotka vielä minunkin nuoruudessani kuuluivat kaikille. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lapsuudessa ja nuoruudessa oli saamapuolella yhteiskuntaan nähden, enkä luultavasti kaikkia velkoja ole veroina vieläkään ehtinyt kuitata. Onneksi työelämää on sen verran jäljellä, että minuun sijoitetut rahat tulevat kuitattua. 

Historian monumentti

Kun sodan elävä perintö haudataan, häviää meiltä konkreettinen muisto siitä, millaista elämää Suomessa ja koko Euroopassa elettiin 40-luvulla. Kun isovanhempamme eivät ole muistuttamassa siitä, että aina meillä ei ole ollut rauhaa ja hyvinvointia, saattaa monilta tuo aika jäädä unholaan. Sotiemme sankarit eivät ole vain sankarillisia taistelumuistoja, vaan myös muistutuksia siitä, että sodan kääntöpuolena ovat hävitys, kuolema ja kärsimys.

Historialla on se paha tapa, että kun sen annetaan unohtua, se pääsee toistamaan itseään. Jos seurataan yhteiskuntien kriisisyklejä, on helppo havaita, että suuret sodat ja kriisit seuraavat toisiaan 2-3 sukupolven välein. Kun veteraanit haudataan ja mitalit pölyttyvät piirongin laatikkoon, pääsee unohtumaan myös se kauheus, mitä sota on. Näin käy luultavasti meillekin.

Jo nyt on eri puolilla maailmaa nähtävissä, että ristiriidat kansallisuuksien välillä tai sisällä voivat äkkiä leimahtaa kriisiksi joko paikallisesti tai maiden välille. Pieniä kriisipesäkkeitä syntyy nyt etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, missä kansallinen stabiliteetti on horjunut savijaloilla jo vuosia. Amerikan poliittinen epävakaus sekä Kiinan maailmanvalloitus eivät rauhan aatetta ainakaan voimakkaasti tue. Taloudellisten tekijöiden lisäksi kriisejä synnyttävät luonnonoloihin, nälänhätään sekä uskonnollisiin kysymyksiin epävarmuudet. 

Tämän päivän Suomi ei selviäisi samasta kriisistä, mikä meitä kohtasi 40-luvulla, ei yksin. Mutta osana suurempaa kokonaisuutta meillä on turva, joka mahdollistaa rauhanajan jatkumisen vielä lapsillemme ja heidän lapsilleen. Myös isossa kuvassa on fiksua todeta, että yksin täällä maailmassa ei pärjää. Itse uskon myös siihen, että edistämällä kahdenkeskisesti yhteistyötä naapurien kanssa, on rauhanaikaa mahdollista pidentää. 

Photo by Riikka Jouhkimo

Mielessäni heitän vielä kerran hiljaisen kiitoksen sotien sukupolvelle, joka ensin pelasti tämän maan hyökkääjältä ja joka sodan jälkeen rakensi maan ja mahdollisti meille tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Toivotan voimia viimeisen ritarin, Tuomas Gerdtin omaisille heidän surussaan. 

Kuinka eroamme edellisestä ja sitä edellisestä sukupolvesta

 

- Hei isi, saanko padin, katsoisin uusimman ryhmä Haun, siinä on se uusi koira
- Voinko jotenkin auttaa?
- Ei tartte, osaan kyllä etsiä sen itse

Meistä seuraavaa sukupolvea nimitetään diginatiiveiksi ja hehän syntyvät puhelimet ja padit kourassaan. Monesti, kun katson etenkin tuota nuorinta viikaria, niin väkisin hiipii mieleen, että meidät on veistetty aivan eri puusta kuin he. Tai tarkemmin sanottuna, meidät on veistetty puusta siinä missä tuleva sukupolvi on tulostettu 3D-printterillä. Kävin miettimään, kuinka erilaisia me puolestamme olemme verrattuna vanhempiimme ja isovanhempiimme.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tuntea kolme neljästä isovanhemmastani ja edelleen kaksi heistä on elossa. Isovanhempani ovat yhdeksänkympin kieppeillä ja ovat siis nähneet Suomen kovimpien kriisien eli sodan ajan. Ja mikä tärkeämpää, isovanhempani ovat olleet mukana Suomen jälleenrakennuksessa, jossa koko maa nostettiin kirjaimellisesti hartiavoimin jaloilleen - ja siinä sivussa vielä maksettiin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Suosittelen etenkin nuoremmalle sukupolvelle tutustumaan siihen, minkä kokoisesta ponnistuksesta puhuttiin. Eipä olleet mitään Kreikan EU-tukia. Ja velkoja perivä vastapuolikin oli astetta tiukempi kuin löperöt nykymaat.
Ohessa linkki Ylen elävän arkiston asiasta kertovaan lyhytelokuvaan.

Isäni puolestaan edusti sitä sukupolvea, joka häippäsi uudisraivaajien maaseudulta kaupunkiin ja alkoi uudisasuttamaan betonilähiöitä. Hänelle maaseutu oli vielä tutumpaa, mutta ilmeisen mielenkiinnotonta. Riittävän annoksen raittiista ja reippaasta ulkoilmasta sai, kun elokuussa kävi kotoseudulla heinätalkoissa ja marjankeruussa. Muun ajan saattoi sitten hyvällä omallatunnolla köllötellä sohvannurkassa television edessä. Maaseutua saatettiin toki kaihoisana muistella samalla, kun kuunneltiin ruikuttavaa Finnhits-musiikkia.

Minä taas olen joku kummallinen välisukupolven edustaja. Minulle maaseutu on vierasta, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että luulisin maidon syntyvän pahvipurkkiin itsestään tai makkaran olevan peräisin jostain muualta kuin sian potkasta. Veikkaan, että seuraavalle sukupolvelle koko elävä maaseutu löytyy enää flat screenin näytönsäästäjästä.

Mikä siis erottaa meidät kolme sukupolvea toisistaan?

Sotien sukupolvi

 

Olin pitkään ainoa lapsenlapsi suvussamme ja sainkin nauttia isovanhempieni jakamattomasta huomiosta vuosien ajan. Lähiövanhempani roijasivat minut aina kesiksi mummolaan. Hoitopaikkoja ei ollut ja avainkaulalasta ei oikein huolinut yksin jättää päiviksi kotiin koulujen päätytyttyä. Etenkin minun luonteella se olisi lähes väistämättä johtanut jonkin sortin onnettomuuteen tai ainakin pahantekoon. Ja mummolassa oli mukavaa se kymmenviikkoinen viettääkin. Oli ainakin elämä erilaista. Ehdin noina aikoina tutustua isovanhempieni elämänmenoon aika tarkkaan ja etenkin ukiltani kuulin miljoonia tarinoita siitä, millaista elämä oli ennen.

Suurin ero meidän ja isovanhempien välillä on suhde luontoon. Mummo ja ukki keräsivät joka syksy pakastimet täyteen marjoja ja sieniä ja läpi vuoden ruokapöydän anti koostui itse pyydetystä järvikalasta. Kaupasta käytiin vain välttämättömimmät. Kyse ei ollut siitä, että ruokamenoista säästettiin, vaan siitä, että luonnon kanssa oltiin enemmän yhtä ja vedet sekä metsät nähtiin ruoka-aittana.

Ukkini oli taitava verkkokalastaja. Tuo homma ei minulle ole periytynyt, mutta onneksi sentään sedilleni. Minut jos laitetaan verkkojen kanssa järvelle, niin ainoa lopputulos on kahdeksankymmentäkiloinen ravunsyötti järven pohjaan sekä perikunnan myytäväksi jäävä vene. Tiedän kyllä tekniikan, mutta käytäntöön en sitä osaa soveltaa.

Isovanhempani ovat täysin maaseudun kasvatteja. Tuohon elämäntyyliin kuului se, että koko kylä toimii yhdessä. Talot rakennettiin itse "pitkästä tavarasta" ja naapureita autettiin niin maatöissä kuin muutenkin. Kylä oli tavallaan yksi toimiva yksikkö, jonka asiat tiedettiin samalla tavalla kuin oman perheen.

Isovanhempani ovat myös sitä sukupolvea, joka on tottunut selviämään itse. Ensimmäisestä haavasta ei lähdetty ruikuttamaan sairaslomaa kunnantohtorille, koska lääkäriin saattoi olla matkaa vähän enemmänkin. Ja toisaalta sodassa oli totuttu näkemään, ettei pienistä lasketa. Lääkäriä lähdettin tapaamaan siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten lukumäärä erosi siitä, minkä Luoja loi. Meistä nykypolvista tuo selviämisen eetos on karannut ja kauas. Me tarvitsemme lääkäriä siihen, jos aamulla on herätessä paha mieli ja töihin ei kiinnosta lähteä. Sen lisäksi korjaamme sekä mieltä että kehoa lukuisalla määrällä pillereitä kuvitellen, että lääkekemia korjaa sen, minkä ympäristö rikkoo.
Isovanhemmillani oli myös meistä poikkeava aikakäsitys. Maaseudulla töitä tehtiin siinä rytmissä, minkä maatyöt sanelivat. Kello oli melko toissijainen ajanmittausväline. Sen sijaan luonnosta osattiin lukea merkit sille, miloin oli oikea aika tehdä kutakin työvaihetta. Toisaalta taas televisio oli sen verran uusi keksintö, että prime time tai Salkkareiden alkutunnari eivät ajankäyttöä voineet käskeäkään.

Helsinki-Vantaa vuodelta 1974, ajalta ennen Jumbojettejä tai Concordeja. Kar Airilla pääsi Las Palmasiin, jos sinnekään.

Lähiöiden rakentajat

Mitäpä saivat aikaan isäni aikalaiset? No karkasivat maalta, kun tilaa ei kaikille ollut. Pakolaisleiriksi rakentelivat betonilähiöitä joka puolelle Suomea ja lipittelivät vapautettua keskikaljaa lähiökuppiloissa. Kun kyllästyivät seurustelemaan keskenään, niin toivat Japaniasta karaoken viihdykkeeksi. Kivempi se oli keskenään naureskella yhdelle laulutaidottomalle kuin kuunnella jukeboxista Yksinäistä, Viikonloppuisää tai Ihmisen ikävää toisen luo.

Maaseudun työt oli vaihdettu teolliseen työhön ja aikaa mittasi kellokortti. Vuodenaikoja alettiin mitata niin, että vuosi kulki aina kesälomien väliä. Kesäisin, kun koitti neljän viikon vapaus, pakattiin auto täyteen ja tehtiin määräaikainen paluu kotiseudulle maalle. Isäni ikätovereita lähti jossain vaiheessa isoja määriä myös Ruotsiin. Aiheesta on tehty mainio elokuva Kivenpyörittäjän kylä, joka kertoo siitä, kun ruotsinpakolaiset palaavat kesäksi landelle.

Jotta luontosuhde ei pääsisi tyystin katkeamaan, niin lähiöitä kiertämään kaivetiin pururatoja. Siellä sitten kesät juostiin ja talvet hiihdettiin. Ja muistan muutenkin nuoruudesta, että liikunta ja liikuntapaikat olivat tärkeässä osassa lähiöiden elämää. Meillä Rantakylässä oli erittäin hyvin varustettu lätkäkaukalo, jalkapallo- ja yleisurheilukenttä. Lapsia kannustettiin liikkumaan ja ainakin tuntui, etteivät urheluseurojen jäsenmaksut ajaneet vielä keskiluokkaista perhettä tyystin vararikkoon. Tänä päivänä tuntuu, että lapsen liikuntaharrastus on harrastuksen sijaan sijoitus. Ja sijoitushan se onkin - lapsen tulevaisuuteen ja terveyteen.

Minun lapsuudessa lähiöissä vielä naapurit tunnettiin ja heidän kanssaan pidettiin yhteyttä. Tämä lienee peruja siitä,että kaikki ensimmäisen polven lähiöläiset olivat maalta tulleita, jolloin kyläyhteisöllisyys ja yhdessätekeminen olivat totuttuja tapoja. Nykyisin, jos lähiössä naapuri tervehtii, niin alat automaattisesti miettiä, että kyseessä on joko avohoitopotilas tai vähintään ryöstämistarkoituksessa tehty hämäys.

Legendaarisia marjamatkoja - Kupla, Priimus ja Hai. Enää yhä harvemmat edes tietävät, että marjat kasvavat metsässä vapaina.

Lähiö kakkonen - minun sukupolveni

Me lähiössä lapsuutemme eläneet olemme sitä sukupolvea, joka nyt edustaa kultaisia keski-ikäisiä. Meillä ei ole kädentaitoja senkään vertaa kuin isillämme. Pitkästä tavarasta ei synny taloa, vaikka apuna olisi koko Makitan työkaluarmeija. Ehkä korkeintaan saan syöttökädestä sormet katki tai ainakin tikkuja kämmenen täyteen. Ei siis ole sattumaa, että meidän sukupolven talot tulevat talotehtaista valmiina elementteinä.

Meidän aikaamme taas mitataan sillä, milloin lapsia on kuskattava mihinkin. Lapsuudessamme harjoituksiin pääsi vielä pyörällä, mutta nyt taas harjoituspaikat löytyvät niin eri puolilta kaupunkia, että sinne on välttämättä saatava autokyyti. Ja siinä sivussa syntyy harkkakyytejä hoitavien vanhempien välille omanlaisensa yhteisöllisyys, jota ylläpidetään livetapaamisten sijaan mesessä ja Whatsappissa.  

"Voix joku hakee meidän Nöken, kun mun mies joutuukin viemään Zögen Savitaipaleelle ja sieltä ei kerkee takas hoitamaan meidän kyytivuoroa ja mulla on Zigen vienti taitoluistelukisoihin, enkä voi luistaa. Hoidan kyydit sit ens viikolla, joox pliis?"

Meidän uusavuttomuutemme yltää myös tuohon seuraavaan sukupolveen. Tekninen ja digitaalinen kehitys juoksee sellaista vauhtia, että emme milllään ehdi omien lastemme perässä. Itse asiassa digitaalinen maailma jopa luo lastemme kieltä uusiksi sellaiseen tahtiin, että muotisanoissa olemme muutaman muoti-ilmiön päässä. Koeta siinä keskustella teinien kanssa, kun et osaa edes sosiaalisesti hyväksyttäviä sananparsia. Se mikä viime viikolla oli koleeta, onkin nyt jo bulii.
Ja olemme onnistuneet myös vieraantumaan luonnosta - jopa edellistä sukupolvea kauemmas. Ulkoillemme enää merkityillä reiteillä ja jos mahdollista, niin sisätiloissa VR-lasit päässä. Jos meidän perheestä pitäisi saada joku lähtemään marjametsään, niin kysymys kuuluisi korkeintaan, että mennäänkö kauppatorille vai satamatorille - satamassa on mustikat euron halvempia.

Se todellinen Kultapossukerho - eipä ole enää kerhoa, eikä kyllä Postipankkiakaan.

Eroja siis löytyy, mutta niin pitääkin. Ihminen ja maailma eivät kehity, jos koetamme elää samalla tavalla kuin vanhempamme. Ollaan siis ylpeitä siitä, että seuraava sukupolvi toimii eri logiikalla kuin me ja osaa eri asioita kuin me koskaan. Veikkaan, että yhtä kamalalta on isistämme näyttänyt, kun me saimme ensimmäiset Commodore 64:t ja valtasimme talon ainoan television pelataksemme Operation Wolfia. Sitä kauhua ja harmitusta ei vain näkynyt päälle päin, koska vanhempamme eivät tunteiden näyttämisessä mitään mestareita olleet. Minä sen sijaan olen kehittynyt. Halailen ja pussailen tuota pientä niin paljon, että hän ei taatusti vuosien päästä kirjoita blogiinsa jääneensä vanhempien rakkautta ja lämpöä vaille.

Hyvää alkavaa viikkoa lukijat!