Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänkokemus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänkokemus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. marraskuuta 2026

Jää taa viideskymmenes vuoteni

 

Yleisö voisi hurrata esikoiskirjailijalle, mutta se kyll laulaa vain Nylon Beatia

Huomenna loppuu hieno vuosi, yksi elämäni ikimuistoisimmista. Muistan, kun vuosi sitten olin kirjoittanut tänne blogiin viisi tarinaa viidestäkymmenestä ikävuodesta ja pohdin, mitä järisyttävää tapahtuu, kun puolikas vuosisata napsahtaa mittariin. En silti osannut edes kuvitella, millainen vuosi on ollut. Tavallaan hyvä niin, koska yllätys oli ennakkosuunnittelua suurempi.

Kriisin pelko on aina kriisiä suurempi

Suhtaudun keskimäärin ikääntymiseen arvokkuudella, tyyneydellä ja luonnottomalla huolettomuudella. Olen ehtinyt elämäni ensimmäiseen puolikkaaseen ehtinyt nähdä ja kokea riittävästi tietääkseni, että aina kun olet mäen päällä, näet vain seuraavan huipun tai laakson. Elämä on meille jokaiselle lopulta matka, jossa suurempi tarkoitus on nauttia kulkemisesta, eikä etsiä päämäärää.

Tasakympit jännittävät meitä aina, koska niissä on elämän leikkuri. Numero antaa vihjeen siitä, että jotain tässä pitäisi joko saada aikaan tai hoksata. Nollaloppuiset numerot kannustavat aloittamaan muutoksen tai ainakin arvioimaan menneitä vuosia - mieluiten kriittisesti. Syntyy kiire ja pelko. Kiire saada aikaan jotain, mitä ei myöhemmin voi saavuttaa tai kiire korjata kaikki menneinä vuosina ja vuosikymmeninä tekemättä jääneet asiat. Tasakymppien ympärillä mennyttä elämää koetetaan pakonomaisesti harsia kasaan ja luoda tuleville vuosille jotain, mitä "ei tarttis hävetä tai katua". Ei ole mikään ihme, että kaikki "Eat-Pray-Love-Camino-matkat" osuvat tasakymppeihin.

Sitä varmaan tein minäkin todeten, että neljänkympin jälkeen elämä oli lähtenyt sellaiseen nousukiitoon, että tahtia olisi mahdotonta parantaa. Kyllä se silti onnistui. Uuden vuosikymmenen ensimmäinen vuosi oli mainio. Jopa niin mainio, että tahdin parantaminen tuntuisi kohtuuttomalta pyynnöltä.

Ja kadun sekä häpeän minäkin - paljon, niin uskomattoman paljon, ettei se mahtuisi edes tänne blogiin. Ja tuosta katumuksesta kirjoitan tänne vielä oman tukevan tarinan, kunhan saan sen ensin luonnosteltua. Mutta tämä teksti ei ole sitä varten.

Viisikymmentä on monille pelottava numero. Toiset tuntevat itsensä vanhaksi, kun puolestaan viimeiset (niin kuin minä) vasta ensimmäistä kertaa aikuiseksi. Se, miksi itsesi tunnet, on pelkkä tunne, harha ja harhaluulo. Numero ei määritä koskaan sitä, oletko vanha vai nuori. Sen määrittää vain ja ainoastaan oma korvien väli. Omasta mielestäni olin luultavasti parikymppisenä yliopistosta valmistuneena enemmän aikuinen kuin nyt, kun alan vasta tajuta, miten vähän tajuan.

Kirjoittajan arsenaalia - mustasin toista käsistä koskevat jutut, ettei juoni paljastu


Elämän focus kirkastuu

Vuosien pohtimisen, testaamisen ja raa'an elämisen jälkeen olen tullut lopputulokseen, että elämän kantavin voima ovat unelmat. Elämä maistuu elämältä, kun löytää unelmien polun, jota seurata. On haaveita, jotka luovat päämääriä. Päämäärät antavat polulle suunnan, jota kohti tarpoa. Unelmaton ihminen on tietön ihminen, joka joko seisoo paikallaan tai sitten vaeltaa päämäärättömästi paikasta toiseen päätymättä mihinkään. Kuinka usein sinä olet pysähtynyt paikalleen ja kysynyt itseltäsi - mistä minä unelmoin? Mitä minä haluan tässä elämässä vielä nähdä, kokea, saada aikaan?

Puhun  työssäni paljon ihmisten kanssa unelmista. Uskokaa pois me hierojat olemme melkoisia rippituolin pitäjiä, joiden taakse kaikki salaisuudet piiloutuvat jopa katolisen kirkon vastaavia paremmin. Kuulemme, mutta emme koskaan kerro.

Tunnen urheilijoita, joiden elämä on kahlittu urheiluun. Menestyksen vuoksi he ovat valmiita uhraamaan elämästään leijonan osan harjoitteluun, kilpailemiseen ja joskus - huom. vain joskus - menestymiseen. Työtä tehdään pyyteettömästi sen eteen, että pääset omassa lajissasi huipulle ja saat sitä kautta vastinetta sadoille harjoittelutunneille, epäonnistumisille ja pettymyksille. Jokaista menestynyttä urheilijaa kohden on kymmeniä niitä, jotka jäävät podiumin ulkopuolelle. Mutta hekin uhraavat elämästään paljon. Nuorena jää tekemättä asioita, joita muut tekevät ja urheilu-uran puolesta ollaan valmiita luopumaan joskus todella isoista asioista. Arvostan ja ymmärrän.

Tunnen kirjoittajia, jotka eivät koskaan saa käsikirjoitustaan esiin. Tekstiä saatetaan hioa vuosia ja tarjota sitä kustantajille saamatta koskaan sopimusta. Silti usko omaan tekemiseen ja tarinaan on niin vahva, ettei työtä jätetä kesken, vaan sen puolesta jatketaan työstämistä, kunnes teksti löydetään. Tunnen toki myös kirjoittajia, jotka pääsevät näkemään unelmansa totena. Tulee päivä, jolloin painosta käsiin tulee kauniiseen kanteen kääritty kirja, jonka yläreunassa komeilee oma nimi. Unelma on täyttynyt. 

Minulle kirjoittaminen on puhdasta iloa, joka on menestymisen paineista vapaata. En oleta olevani lahjakas, enkä oleta koskaan menestyväni. Saan iloni siitä, että edes joku löytää tarinan, tykkää siitä ja saa minun sanoistani jotain itselleen. Se riittää täydellisesti. Esimerkiksi tämän blogin lukijamäärillä ei olisi ennen kesää päässyt juuri kehumaan, mutta silti tätä keloa on koverrettu jo kymmenen vuotta. Jos olisin kaivannut näkyvyyttä ja menestystä, olisin tehnyt jotain muuta kuin ruikuttanut keski-ikäisyyttäni täällä vaimolle, äidille ja parille kaverille. 

Olen puhunut myös kipeistä unelmista. Vanhemmuudesta, joka ei täyty tai vanhemmuudesta, jonka ihminen menettää. Kahdella jalalla kävelevä unelma ei koskaan toteudu tai sen toteutumista joutuu odottamaan pettymyksestä toiseen. Kaikki unelmat eivät ole ruusunpunaista marsipaania ja kevyttä hyppelyä pilveltä toiselle. Ne voivat olla tuskaista odottamista kuukaudesta toiseen tai sen seuraamista, kun joku toinen saa kokea unelman, joka itselle on se kaivatuin. Tai pahimmillaan se on sitä, että kirjaimellisesti hautaat unelmasi näkemättä sitä enää koskaan. 

Minä olen saanut elämältä aivan liikaa. Unelmani ovat toteutuneet - jopa sellaiset, joista en osannut unelmoida. Ennen omia lapsia en koskaan tajunnut, mikä ilo vanhemmuus on. En osannut sellaisesta edes haaveilla, koska se ei ollut kuulunut lapsuuden elämään. Vanhemmuus on työtä, toisinaan raskasta, joskus aivan hulvattoman hauskaa, mutta aina elämänvaihe, josta en luopuisi mistään hinnasta. 

Lasten lisäksi elämä on antanut turhankin paljon onnistumisia - kun suhteutetaan se siihen, millainen tunari keskimäärin olen. Toisinaan ajattelen, että olen viiteenkymmeneen vuoteen tuhlannut enemmän tilaisuuksia kuin joku toinen on niitä edes saanut. Puolellani on ollut vähintään yksi kokonainen Neiti Fortuna, kutsuttakoon tuota korkeampaa voimaa vaikka siksi. 

En silti koe ylpistyneeni, enkä missään tapauksessa ota onnistumisia itsestään selvinä. Elämä on tehnyt minusta vuosien myötä nöyremmän - ja jos mahdollista entistä kiitollisemman. Työelämän rypeminen on opettanut, ettei mikään työ, tehtävä tai ammatti ole itsestäänselvyys. Ja samaa kiitollisuutta tunnen muustakin elämästä. Joskus tajuaa saaneensa elämältä niin paljon, että hävettää. 

Mainoskuvan aihio, jota ei vielä ole käytetty (tekoälyavusteinen kuva)



Ystävien ja kirjan vuosi

Kai tässä viisikymppisyydessä on joku sosiaalinen taika. Olen vuoden aikana tavannut valtavan määrän uusia ja vanhoja tuttavia. Olen luonut ja uudelleenluonut ystävyyksiä, jotka katosivat nuoruusvuosien jälkeen jonnekin ruuhkavuosien pyörteisiin. Nyt kun suurimmat aallot ovat tasoittuneet, on taas aikaa muullekin kuin lasten kuskaamiselle harjoituksiin tai Prisman käytävillä pyörimiseen. On ollut hauska huomata, että kaikki ihmiset eivät elämästä ole kadonneet, vaan eri puolilta Suomen maata löytyy menneisyydestä tuttuja hahmoja - vähän ikääntyneinä, mutta sielultaan samanlaisina. 

Vuosi sitten omat viisikymppiset lipuivat hieman ohi, mutta sain niille kompensaation korkojen kera kesällä. Kirjan julkaisun ympärille rakennetut kesäjuhlat olivat uskomattomat. Paljon ystäviä, kesäilta ja tunnelma, jonka toistaminen lienee mahdotonta. Vielä kerran kiitos kaikille, ketkä olitte mukana ja vielä kerran kiitos kodin hengettärelle, joka kaiken mahdollisti ja teki työt sen eteen. Illasta on talletettu sydämen taakse monta asiaa. 

Ja totta kai vuosi on pyöritty kirjan ympärillä. Alkuvuosi, kun julkaisun eteen joutui tekemään töitä aamuyötä myöten melkein hulluuteen saakka. Kirjan konkretisoituminen, taitto, kansitus ja lopulta paino loivat esiin vuosien unelman, joka lopulta oli valmis. Tai eihän se siihen jäänyt. Vieläkin puhun viikoittain ihmisten kanssa esikoisesta, sen tekemisestä ja lukijapalautteesta. Edelleen tulee kommentteja lukukokemuksista ja tekstin herättämistä tunteista. Kirja jatkaa elämistään, vaikka julkaisusta alkaa kohta olla puoli vuotta. Enkä rehellisesti sanottuna vieläkään ole kyllästynyt puhumaan kirjastani, onhan se saavutus.

Bolt-areena ja kesäkuu, Eppujen jäähyväiset


Musiikin vuosi

Mutta oli vuodessa muutakin kuin pelkkää kirjoittamista ja juhlimista. Eppu Normaali, Nylon Beat, Kolmas Nainen ja joulukuussa on tulossa vielä Happoradio (sadannen kerran). Tänä vuonna oli keikkalippuja kertynyt takataskuun melkoinen nippu. Jossain kirjoitinkin, että musiikissa on menossa melkoinen sukupolvenvaihdos, jossa hittivaltikka ojennetaan eteenpäin ja nuoruuteni bändit alkavat vetäytyä ansaitulle loputtomalle keikkatauolle. 

Karusta luonteesta ja karskista ulkonäöstä huolimatta (sarkasmia var så god) saa musiikki minut pehmenemään. Olen se tyyppi, joka Vain elämää katsoessa pyyhkii sohvannurkassa salaa kyyneleitä, koska joku tarina ja biisi koskettaa. Olen se äijä, joka Robbie Williamsin Feelin kuullessaan itkee kuin pieni lapsi. Musiikki on aina ollut ja tulee aina olemaan tunteiden kanava, jota kuuntelen ja tottelen. Ja noita elämyksiä tuli tänä vuonna paljon. Eppujen viimeinen biisi kosketti, jätti tyhjyyden ja kaihon. Ja Nylon Beatin ilo taas sai muistamaan nuoruusvuosien baaribailut ja neljään asti riekkumisen tiskillä, vaikka aamulla piti kuudelta olla jo töissä. On eletty...

Hyvästi jää juhlavuosi

Jää hyvästi hieno vuosi elämää. Elä muistoissa ja tule mieleen, kun talven synkkyys yllättää. Anna voimaa ponnistaa tulevaan ja ole pelkkä astinlauta kohti suurempia korkeuksia. Tällä hetkellä kamppailen sen kanssa, että toinen käsikirjoitus ei tunnu löytävän kotiaan. Harmittaa myös se, että U2 olisi tulossa Tukholmaan, mutta lippujen hinnat on vedetty ylös kuin Matti Nykäsen farkun kaulus, joten Ruotsin keikka jää väliin. Ensi vuodelle ei muutenkaan ole vielä varattu ensimmäisiäkään keikkalippuja tai tehty muita suunnitelmia. Näillä näkymin edessä on työtä vuorotta ja elämää vailla "hailaitteja".

Kiitos niille kenelle se kuuluu. Kiitos kaikki ystävät, joita olen tänä vuonna tavannut. Kiitos perhe, joka tätä souvaamista on saanut ja joutunut katsomaan. Iso kiitos, ettei teidän hermot kärähtäneet lopullisesti kaikessa kirjakuplan elämisessä. Ja kiitos elämä - ensimmäisestä viidestäkymmenestä vuodesta.


Viisikymppinen, onnellinen 





lauantai 26. heinäkuuta 2025

Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä


Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 



Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.



Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 



Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!