Viimeisen ritarin matka - haudattu sukupolvi

Mannerheim-risti, kuva Mannerheimin perinnesäätiön sivuilta

 

Tänään Lappeenrannassa saatetaan haudanlepoon Mannerheim-ristin ritari numero 95, Tuomas Gerdt. Kyseessä on viimeinen elossa ollut ritari, joka on kasvoillaan pitänyt ritaristoa esillä yksin viimeiset vuodet. Gerdt haudataan Lepolan hautausmaalle, jossa makaa toinenkin sota-ajan ikoni, alikersantti Rokkaa ensimmäisessä Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Reino Tolvanen. 

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen palkittiin vajaat kaksisataa sotilasta Mannerheim-ristillä, mutta lukematon määrä sankareita haudattiin sodan aikana kotikunnan multiin tai jäi rintamalle. Ritarit edustavat kaikkia sodan sankareita, palkittuja, palkitsemattomia - sekä myös kuolleita.

Viimeisen ritarin hautajaiset ovat saaneet ansaitsemansa huomion sekä mediassa että valtakunnan päättäjissä. Läsnäolollaan hautajaisia kunnoittavat presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, kuten myös puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Harva yksittäinen henkilö saa kyseisen tasoiset vieraat, mutta yhtä harva sitä myöskään ansaitsee. 

Päivän Etelä-Saimaa on arvokkaasti tehnyt pitkän artikkelin Tuomas Gerdtin elämästä. Olin ilahtunut, että sota-ajan saavutusten rinnalle nostettiin tasa-arvoisena myös sodan jälkeen tehty työ, Tuomas Gerdtin valoisa sekä elämään positiivisesti suhtautuva persoona. Vaikka meriitit tulivat sodasta, on arvokkain työ elämässä tehty kuitenkin sen jälkeen. 

Haudattu sukupolvi

Tuomas Gerdtin hautajaiset ovat merkittävät minullekin, vaikka en häntä koskaan tavannut. Katson viimeistä ritaria hänen sukupolvensa edustajana ja hänen mukanaan hautaamme isovanhempieni sukupolven. Tuon rakentaja-sukupolven mukana valitettavasti multaan peitetään sellaiset arvot sekä tavat toimia, joita itse arvostan.

Tuomas Gerdt viimeistään teki tunnetuksi "kaveria ei jätetä"-mentaliteetin, mikä tarkoitti sitä, että tiukimmassakin paikassa pärjää paremmin porukalla kuin yksin. Heikompaa ei jätetä jälkeen, vaan tuetaan niin, että jokainen pärjää. Sota-ajan kokeneet etenivät yhtenä joukkona sekä rintamalla että sen jälkeen. Suomea ei olisi rakennettu tuijottamalla omaa etua tai asettamalla yksilön etu yhteisön edelle. 

Tuon sukupolven periaatteet ovat tuttuja omista isonvanhemmistani. Ukkini oli rintamalla nuoruutensa. Sotatyöt alkoivat 17-vuotiaana ja loppuivat Lapin sodan jälkeen 1945. Sen jälkeen alkoivat sitten todelliset työt, joita tehtiin tukkisavotoilla. Myös ukkini arvot olivat loppuun saakka, että yksin ei täällä maailmassa pärjää, vaan töitä on tehtävä yhdessä. Ja periksi ei anneta ennen kuin työt on tehty loppuun.

Tätä päivää leimaavat valitettavan voimakkaasti yksilön korostaminen sekä oman edun tavoittelu. Olemme itse luoneet yhteiskunnan, jonka tunnusmerkki on kiire - todellinen tai kuviteltu. Ajastamme on tullut niin arvokasta, että sen jako-osuuksien määrittämisestä on tullut tärkein ihmiselämän resurssi. 

Ihmettelen usein, kuinka isovanhempieni sukupolvi rakensi vähemmillä resursseilla maan, jota meidän sukupolvemme ei pysty enää pitämään pystyssä. Hartiapankki-työnä tehtiin sekä talot että yhteiskunnan rakenteet. 

Ne asiat, joiden puolesta rintamalla taisteltiin, murenevat yksi kerrallaan. Olemme kovaa vauhtia rapauttamassa pala palalta rakennetun hyvinvointivaltion, jonka perimmäinen idea on ollut taata tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille yhteiskuntamme jäsenille. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen nostaa pystyyn ne muurit, jotka sodan jälkeen purettiin. On syytä muistaa, että talvisotaan jouduttiin vain kaksikymentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Rintamalla punaiset ja valkoiset aatteet niputettiin sinivalkoiseksi puolustuslinjaksi.

Tuloerojen kasvu tulee jättämään yhä useammat perheet sekä lapset sellaisten mahdollisuuksien ulkopuolelle, jotka vielä minunkin nuoruudessani kuuluivat kaikille. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lapsuudessa ja nuoruudessa oli saamapuolella yhteiskuntaan nähden, enkä luultavasti kaikkia velkoja ole veroina vieläkään ehtinyt kuitata. Onneksi työelämää on sen verran jäljellä, että minuun sijoitetut rahat tulevat kuitattua. 

Historian monumentti

Kun sodan elävä perintö haudataan, häviää meiltä konkreettinen muisto siitä, millaista elämää Suomessa ja koko Euroopassa elettiin 40-luvulla. Kun isovanhempamme eivät ole muistuttamassa siitä, että aina meillä ei ole ollut rauhaa ja hyvinvointia, saattaa monilta tuo aika jäädä unholaan. Sotiemme sankarit eivät ole vain sankarillisia taistelumuistoja, vaan myös muistutuksia siitä, että sodan kääntöpuolena ovat hävitys, kuolema ja kärsimys.

Historialla on se paha tapa, että kun sen annetaan unohtua, se pääsee toistamaan itseään. Jos seurataan yhteiskuntien kriisisyklejä, on helppo havaita, että suuret sodat ja kriisit seuraavat toisiaan 2-3 sukupolven välein. Kun veteraanit haudataan ja mitalit pölyttyvät piirongin laatikkoon, pääsee unohtumaan myös se kauheus, mitä sota on. Näin käy luultavasti meillekin.

Jo nyt on eri puolilla maailmaa nähtävissä, että ristiriidat kansallisuuksien välillä tai sisällä voivat äkkiä leimahtaa kriisiksi joko paikallisesti tai maiden välille. Pieniä kriisipesäkkeitä syntyy nyt etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, missä kansallinen stabiliteetti on horjunut savijaloilla jo vuosia. Amerikan poliittinen epävakaus sekä Kiinan maailmanvalloitus eivät rauhan aatetta ainakaan voimakkaasti tue. Taloudellisten tekijöiden lisäksi kriisejä synnyttävät luonnonoloihin, nälänhätään sekä uskonnollisiin kysymyksiin epävarmuudet. 

Tämän päivän Suomi ei selviäisi samasta kriisistä, mikä meitä kohtasi 40-luvulla, ei yksin. Mutta osana suurempaa kokonaisuutta meillä on turva, joka mahdollistaa rauhanajan jatkumisen vielä lapsillemme ja heidän lapsilleen. Myös isossa kuvassa on fiksua todeta, että yksin täällä maailmassa ei pärjää. Itse uskon myös siihen, että edistämällä kahdenkeskisesti yhteistyötä naapurien kanssa, on rauhanaikaa mahdollista pidentää. 

Photo by Riikka Jouhkimo

Mielessäni heitän vielä kerran hiljaisen kiitoksen sotien sukupolvelle, joka ensin pelasti tämän maan hyökkääjältä ja joka sodan jälkeen rakensi maan ja mahdollisti meille tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Toivotan voimia viimeisen ritarin, Tuomas Gerdtin omaisille heidän surussaan.