Uuden ajan isyys on tasa-arvoa, mutta ei sokeaa sellaista

100% rakkaudella tuotettu jääkaappimagneetti

Aiempina vuosina olen kirjoittanut isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.

Millainen se isä sitten on?

Tuntomerkit

Isä on perheessä se jäsen, jolla on lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.

Vaatekaappien metrimäärässä isät jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta hötkyile hetkellisten virtausten perässä.

Meidät löytää grillin äärestä, takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin. Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.

Tehtävät

Isälle perheessä lankeavat ne kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.

Tyttärillemme olemme miehenmalleja – niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin. 

Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla, eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.

Pienille lapsille olemme se suuri, turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän taloudelliseen suuntaan.

Äiteihin verrattuna olemme kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat, että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet lapset palaavat takaisin kotiin.

Monesti isä on se perheen handyman, joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.

Mistä isän erottaa

Maailma on – Luojan kiitos – muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia, johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt (yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai vessanpöntön korjauksesta.

Olen onnellinen siitä, että maailma ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan pyykinpesussa.

Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.