Tämä on blogi keski-ikäisestä ihmislapsesta, joka on selviytynyt tähän asti ilman käyttöohjetta. Täällä kerron perheestä, työstä, vanhenemisesta, yhteiskunnasta ja elämästä –kaikissa harmaan sävyissä.
Ra(s)kas Keski-ikä on julkinen päiväkirja, henkilökohtainen terapiahuone ja paikka, jossa voin olla väärässäkin, kunhan olen vakuuttava.
Elämä ei ole kiiltokuvaa. Tänne kirjoitan niin kuin koen, näen ja joskus täysin väärin ymmärrän.
Elämästä saa tekemällä hyvän. Tai ainakin hyvän tarinan.
Aiempina vuosina olen kirjoittanut
isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys
on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja
pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi
luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja
selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä
aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys
tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.
Millainen se isä sitten on?
Tuntomerkit
Isä on perheessä se jäsen, jolla on
lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät
viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla
rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa
kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat
lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää
käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät
ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.
Vaatekaappien metrimäärässä isät
jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti
lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä
käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme
vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki
isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee
muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta
hötkyile hetkellisten virtausten perässä.
Meidät löytää grillin äärestä,
takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa
olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi
päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin.
Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta
syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää
kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta
puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta
elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.
Tehtävät
Isälle perheessä lankeavat ne
kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään
taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä
setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan
puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä
mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset
taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.
Tyttärillemme olemme miehenmalleja –
niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita
kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin.
Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne
kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla,
eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja
tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.
Pienille lapsille olemme se suuri,
turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä
löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla
pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne
sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän
taloudelliseen suuntaan.
Äiteihin verrattuna olemme
kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti
vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot
ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja
selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön
kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja
äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta
yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat,
että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään
omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet
lapset palaavat takaisin kotiin.
Monesti isä on se perheen handyman,
joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset
isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on
toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin
puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen
on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.
Mistä isän erottaa
Maailma on – Luojan kiitos –
muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia,
johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt
(yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen
tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä
lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai
vessanpöntön korjauksesta.
Olen onnellinen siitä, että maailma
ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan
vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten
kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko
kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan
pyykinpesussa.
Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta,
vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin
sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän
kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista
roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen
luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että
meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa
lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka
syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta
neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit
ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen
vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.
Kun on marraskuun alussa syntynyt, niin saa kerran vuodessa olla sankari koko viikon. Tällä viikolla vietin synttäreitä tiistaina ja nyt sunnuntaina isänpäivää. Kun tuo nuorin lapsi on neljä, niin nämä isänpäivät ovat varmaankin parhaimmillaan. Kortit ja lahjat tulevat niin syvältä sydämenpohjalta, että niissä ovat juuretkin vielä näkyvissä. Meillä tuli jo torstaina pienen ihmisen kanssa riitaa. Hän halusi antaa korttinsa etukäteen, koska ei kestänyt odottaa sunnuntaihin. Muistuttaa kovasti minua itseäni. Kun keksin jonkun (omasta mielestäni) kuolemattoman hyvän lahjan, niin en malttaisi millään odottaa juhlapäivään, vaan haluaisin antaa lahjan heti. Joo, ja sama on blogitekstien kanssa - en osaisi pantata hyvää tekstiä jonkun ajastimen taakse, koska se on saatava muidenkin luettavaksi heti synnyttyään, kun napanuora on vielä kirjoittajassa kiinni.
Isänpäivä sai minut pohtimaan tätä modernia isyyttä. Kun olen 70-luvulla syntynyt, niin edustan isyydessä vähän vanhahkoa sukupolvea, jolla on hiukan erilaiset arvotukset kuin itseä kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmilla. Isyys on muuttunut hurjasti siitä, kun minä olin lapsi ja oma isäni oli se parikymppinen jolppi, joka koetti kasvattaa ihmisentaimesta kokonaista kasvia.
Vaikka isä ei ole Picasso, niin tyttärellä tuntuu tuo taiteellinen silmä olevan muualla kuin keskellä kämmentä. Modernia isänpäivällistä maalaustaidetta vm. 2017.
Nuoret muuttuvat, koska maailma muuttuu
Emme isinä ja äiteinä enää ole samalla tavoin auktoriteetteja nuorille kuin ennen. Minun isäni oli minulle vielä puhdas auktoriteetti, jonka käskyjen tai pyyntöjen totteluun riitti sertifikaatiksi se, että hän oli isä. Auktoriteetti syntyi suoraan vanhemmuudesta ja vanhemman ylemmästä suhteesta lapseen. Ei siinä tarvittu perusteluja tai selityksiä miksi jotain piti tehdä. Asiat vain olivat niin. Ennen aikuisuutta en juuri muista keulineeni sitä, ettäkö olisin tiennyt jostain asiasta isääni enemmän (jos nyt ei puhuta vaikka kolmannen asteen yhtälön derivoinnista, josta puhuminen olisi ollut meidän perheessä...no vähän kummallista)
Tänä päivänä taas pelkkään asemaan ja vanhemmuuteen perustuva aukoriteetti on purkautunut. Lapsille ei riitä se, että asiat tehdään, koska minä sanon niin. Koetin tuota ensimmäiset vuodet, mutta se ei oikein tuottanut toivottuja tuloksia. Sittemmin opin kantapään kautta, että ohjeet ja pyynnöt menevät paljon paremmin perille, kun käyttää suoran huutamisen sijaan pari minuuttia asian selittämiseen. Ei silläkään ihan 100% tulosta ja kehitystä ole saatu aikaan, mutta paljon parempia kuin tuolla vanhalla 70-lukulaisella metodilla.
Nuoretkin ovat kovin erilaisia tänä päivänä kuin meidän nuoruudessa. Suurin muutos on siinä, että he saavat ja pystyvät hankkimaan tietoa rajattomasti itse. Eli käytännössä minun on turha mennä ketään neuvomaan mopon korjauksessa, kun Youtubesta löytyy ohjeet kaikkien vipstaakien fiksaamiseen. Ja kun tietoa löytyy ja on helposti saatavilla, se tarkoittaa, että vanhemmat eivät toimi tiedon suppilona ja vartijana nuoren maailmassa.
Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa ja meidän aikanamme pääsy tiedon lähteille oli pääasiassa vanhemmilla. Monet tarpeelliset tiedot ja taidot siirtyivät vielä sukupolvelta toiselle käytännön ja esimerkin kautta, vaikkapa sitten se moponkorjaus. Tuo Youtube oli minun lapsuudessa vielä vähän alkutekijöissään.
Vanhempi voi edelleen olla auktoriteetti, mutta sen täytyy toimia tiedollisella tai taidollisella tasolla. Ja toisaalta, tarvitseeko enää olla auktoriteetti. Vanha hierarkinen rankijärjestys on purettu esimerkiksi työpaikoilla. Tehtävien arvostus ei perustu titteliin, käyntikorttiin tai siihen, kuka on johtajan puvun tehnyt räätäli. Työpaikoilla asemat määräytyvät tehtävien mukaan paljon matalammilla arvoeroilla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Taidollisesti ylivoimainen asiantuntija voi olla organisaatiolle arvokkaampi kuin osaamaton toimitusjohtaja, jonka asema perustuu vain vanhaan hierarkiajärjestykseen. Sama toimii vanhemmuudessa - auktoriteetiksi pääsee, jos osaa osoittaa, että nuorelle tai lapselle on tarjottavana jotain sellaista tietoa tai taitoa, joka hyödyttää lasta.
Pelaa heidän kentällään
Jos vajoaisin nyt koomaan ja heräisin siitä parin vuoden päästä, tuskin ymmärtäisin, miten kaukana swägästä olisin. Kieli ja nuorten käyttämät mediat muuttuvat lujaa vauhtia. Nuorten kieli on kummallisuudestaan huolimatta rikasta ja sen ilmaisukyky on meihin kankeisiin keski-ikäisiin verrattuna voimakasta. Nuorten kielen kehittyminen perustuu yhdessä sovittuihin normeihin (eli ei viralliseen kielioppiin). Trendsetterit pystyvät upottamaan uusia ilmaisuja kielimarkkinoille jatkuvasti. Ja pysyäkseen ajanhermolla, on etenkin nuorten opiskeltava slangia jatkuvasti.
Minun nuoruudessa vanhempien oli vielä helppo naureskella muutamille nuorisoilmaisuille, joita heittelimme. Suurin slanginluoja taisi olla Pulttibois, jonka hokemat suistivat kymmeniä äidinkielenopettajia itsemurhan partaalle. Joka tapauksessa kielen virallinen luoja oli kielioppi, joka pakotti nuoret puhumaan siistiä normikieltä. Nyt koulun auktoriteetti kielenluojana on vähän kyseenalaista. Toisaalta taas koko kirjallinen maailma sallii enemmän sitä, että kieltä ilmaistaan muillakin kuin virallisilla keinoilla.
Nykynuoren kanssa pärjää, kun tuntee heidän maailmaansa. Ja osa fiksua vanhemmuutta on se, että tutustumme ja olemme ajanhermolla siitä, mitä nuorten "salatussa maailmassa" tapahtuu. En väitä olevani tässä mikään ammattilainen - joskus valovuosien päässä siitä, mutta olen kiinnostunut siitä, miten nuoret hankkivat tietoa, miten he tietoa käyttävät ja kuinka tuo tieto ilmaistaan.
Sama pätee tiedonhankintaan ja käyttämiseen. Nuorelle on turha tuputtaa perinteistä paperista sanomalehteä, koska hän hakee tietonsa muualta. Fiksumpaa on tutustua niihin kanaviin, missä nuoret hengailevat ja syöttää tieto sille foorumille ja sillä formaatilla, joka uppoaa.
Vielä muutama vuosi sitten kommunikoimme lasten kanssa tekstiviestein ja puheluin. Nyt taas nuoret harvoin vastaavat puheluihin ja tuntenevatko tekstareita enää ollenkaan. Keskustelut käydään snäpissä (johon en vieläkään ole tutustunut) ja puhelimeen ei iso osa nuorista osaa enää vastatakaan. Veikkaan, että jos teineiltä kysyt puhelimeen vastaamisesta, niin osa ei edes tiedä, että puhelimen funktio on alunperin ollut puheluiden (=reaaliaikaisten kahdenkeskisten ääniviestien) välittäminen ihmiseltä toiselle. Meidänkin perhe taitaa enimmäkseen keskenään kommunikoida Whatsappissa omassa ryhmässään.
Entäpä tiedonhankinta sitten. Suosittelen jokaiselle modernille, tai vähemmän modernille, vanhemmalle tutustumista kanaviin, jotka nuorille tietoa välittävät. Formaattina nuorille on tällä hetkellä vain yksi ja ainoa - video. On turhaa tuputtaa nuoren kouraan kirjaa, koska ainoa, mitä saat vastaukseksi on "saax tästä jonkun videon tai löytyyx tää juutuubist?". Nuorille video on luonnollinen formaatti ja meidän on turha hakata päätämme seinään koettamalla saada nuori käännytettyä takaisin kirjallisten tuotteiden pariin - ei ne saakeli vaan käänny.
Positiviista nuorten tiedonhankinnassa on se, että he sitä tietoa hankkivat. Nuoret ovat erittäin valveutuneita siitä, mitä maailmassa tapahtuu - kun se liippaa heidän elämäänsä. Jos vanhemmilta yhtä taitoa toivoisi, olisi se "kriittisen tiedonarvioinnin opettamisen taito". Kun nuorten korviin ja silmiin tunkee tietoa monesta eri kanavasta, joista suurin osa on tiedonvälittäjina ei-ammattilaisia, niin tiedon joukossa on melkoinen määrä paskaa. Jos lasta ei opeta erottamaan oikeaa tietoa (ja tiedonvälittäjää) väärästä, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kasvaa kritiikitön joukko ääliöitä.
Heitän esimerkin:
Joitakin vuosia sitten Joutsenossa sattui todella surullinen väkivallantapaus, jossa surmattiin nuori tyttö. Seurasin sattuneesta syystä tapahtuman uutisointia ja tiedon etsimistä aitiopaikalta. Olin koko ajan tietoinen, mikä oli tapauksen oikea status. Surmaajasta ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että teon takana oli samalta paikkakunnalta kotoisin oleva kantasuomalainen nuori mies.
Samaan aikaan lähi-idästä oli Eurooppaan juuri rynnännyt valtava pakolaistulva, joka oli täyttänyt läheisen Konnunsuon entisen vankilankin tilat. Lehdet olivat päivittäin tulvillaan sitä, kuinka ulkomaalaiset syyllistyivät seksuaalirikoksiin ympäri Suomea. Tästä oli ilmeisen helppo vetää yhtäläisyysviivat sille, että Joutsenon tekijä olisi voinut tulla pakolaiskeskuksesta. Ja silloin tapahtumailtana melkoisen moni nuo virheelliset yhtäläisyysviivat vetikin.
Kysyin seuraavana aamuna oman perheen nuorilta, olivatko he kuulleet Joutsenon tapauksesta ja tunsivatko he uhria tai tekijää. Yksiselitteinen vastaus oli, että "Joo, sen oli tappanut joku pakolaiskeskuksen mamu!". Kun kysyin tiedonlähdettä, niin tieto oli kulkenut illan aikana nuorten Whatsapp-ryhmissä satavarmana tietona - ja nopeasti! Ja yhtä luja oli nuorten usko siihen, että tieto oli ainoa oikea. Kun kerroin tilanteen oikean laidan, niin pakolaisvihaa palaneiden silmien tilalle tulikin kaksi kysymysmerkkiä. Ainakin tällä kertaa minun tietolähteeni oli varmempi ja oikeampi, koska informantillani oli sininen virkapuku ja leijonat olkapäillä. Mihin kaikkeen tuo nuorten kvasitieto olisi voinut johtaakaan, jos se olisi saanut levitä ja kasvaa ilman korjausta?
Fiksut nuoret
Olen aina sanonut, että olen onnekas. Perheeseemme on siunaantunut nippu erittäin fiksuja nuoria ja pahasti näyttää, että tuosta nelivuotiaasta villivarsasta kasvaa myös jossain vaiheessa ensin fiksu lapsi ja lopulta toivottavasti fiksu aikuinen (jumalattoman määrän työtä se kyllä tulee teettämään!). Lasten fiksuus ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että meillä moderneilla vanhemmilla on jakaa heille tarvittavaa resurssia, joista tärkeimmät ovat
Aika - Anna aikaa olla nuoren kanssa, kuunnella ja keskustella
Huomio - ole lapsen ja nuoren kanssa, ilman puhelinta tai muita härpäkkeitä. Istu kasvotusten ja puhu muuallakin kuin Whatsappissa. Tämä tarve ei lopu siihenkään, kun he kasvavat täyteen mittaansa ja ovat jo jalka oven välissä karkaamassa maailmalle.
Rajallinen rakkaus - aseta säännöt ja perustele ne nuorelle. Ja omaa myös kyky rakastaa lasta kaikissa tilanteissa, meni hommat miten vituiksi tahansa. Lapsen täytyy tietää aina ja ikuisesti, että tapahtui mitä hyvänsä, on olemassa yksi paikka, jossa on turva.
Kiinnostus - ole kiinnostunut siitä, mitä nuoren ja ylipäänsä nuorten maailmassa tapahtuu. Tutustu tiedonvälityksen kanaviin ja tutki, mitä tietoa jaetaan. Opettele puhumaan nuorten kieltä - tai tiedä ainakin mikä on swägää ja mikä ei.
Ja kuten huomaatte, noihin primääriresursseihin ei kuulu raha. Se johtuu siitä, että ne rahat menevät tänä päivänä jo muutenkin elämiseen, niin ettei lapselle syydettäväksi jää muuta kuin kuitit ja velat. Oikeasti vanhemmuutta ei ole se, että lapselle syydetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ja tarpeet tyydytetään ostamalla. Ostamisella ja tarpeiden loputtomalla tyydyttämisellä opetamme lapsen siihen, kuinka vaivattomasti kaiken saa ja lopulta etäännytämme lapset kokonaan pettymysten ja tyydyttymättömien toiveiden maailmasta. En oikein suosittele kenellekään sitä, että lapselle ei opetettaisi sitä, ettei elämässä kaikkea saa. Se opetus tulee jossain vaiheessa nimittäin maksamaan korkojen kera - sekä lapselle että vanhemmalle.
Menipä vähän paatokseksi - mutta asiasta.
Hyvää isänpäivän iltaa isät, ukit ja muut isän virkaa hoitavat!
Lähiön lapsen taimi kerrostalon pihalla Rantakylässä joskus 1977-1978. Taustalla isäni Lohi-venetehtaan takissaan.
Perheessämme eletään kovin normaalia uusperheen arkea. Komboon kuuluu yhteensä viisi ihmistä, jotka ovat viimeisessä kymmenessä vuodessa muodostuneet tiiviiksi yksiköksi menoineen ja tuloineen. Vielä kymmenen vuodenkin jälkeen pohdin omaa suhdettani lapsiin, joilla on minun lisäkseni elämässään myös oikea isä. Omissa päätöksissäni ja kasvatuksessani joudun miettimään oman mielipiteeni lisäksi myös päätöksiäni suhteessa lasten äitiin, lasten isään sekä myös omaan lapseeni. Toisinaan lopputulos on mahdoton. Enkä kiellä sitäkään, etteikö välillä olisi vaikeaa ola laittamatta omaa lasta muiden edelle, mutta yhtä lailla välillä tulee kasvatettua omaa lastaan vähän kovemmalla kädellä - ihan varmuuden vuoksi, etteivät muut pääse syyttämään suosimisesta.
Perheessämme on alusta saakka ollut periaatteena, että lapsia pyritään kasvattamaan yksilinjaisesti, tekijästä huolimatta. Ne, jotka asuvat saman katon alla, kuuluvat samankokoisella osuudella kustannusyksikköön ja heillä on myös yhtä lailla oikeus aikaan, huomioon ja muuhun perheeseen kuuluvaan. Voin helposti sanoa, että minulle jokainen noista lapsista on yhtä tärkeä ja yhtä merkityksellinen. Nyt kun nuo isommat alkavat olla teini-iässä ja vanhin jo viittä vaille aikuinen, nautin siitä, että he ovat omia persooniaan ja kasvaneet jokainen omaan suuntaansa.
70-luvun lastenvaatemuoti ei juuri naurattanut. Tänä päivänä on toisin - nyt hymyilyttää niin paljon, etten malttanut olla jakamatta kuvaa.
Uusperheen arki on saanut minut pohtimaan isyyttä aika paljon menneinä vuosina. On eräällä lailla etuoikeus saada tutkia isyyttä sekä ulkopuolisena että prosessin mukana. Eniten pohdintaa olen kuitenkin tehnyt, kun tuo pienin ihminen syntyi sulostuttamaan elämäämme neljä vuotta sitten. Kun seuraa ihmistaimen kehitystä alusta saakka, tajuaa ensimmäistä kertaa sen, kuinka mittaamattoman arvokas on ihmisen elämä ja kuinka suuri vastuu vanhemmilla lapsistaan on. Lapset ovat kaikkein kallein omaisuutemme (sanan kaikissa merkityksissä!) ja kasvatus on haastellisin työ, jota tulemme koskaan tekemään - huolimatta siitä, olemmeko työelämässä kirurgeja tai kiropraktikoita.
Haastellisuus tulee siitä, että kasvatuksen tulokset näkee vasta noin kahdenkymmenen vuoden päästä aloitushetkestä. Talouden termein voidaan puhua todella pitkän aikavälin sijoituksesta, jonka tuotto-odotukset pitäisivät olla maltilliset.
Ohessa muutama teesi siitä, mitkä asiat minä näen isyydessä merkityksellisenä. Yhtään ainoaa kasvatusopasta en ole lukenut elämässäni, enkä aio sitä tehdä vastaisuudessakaan. (Joku voisi sanoa, että ei olisi tehnyt pahaa) Lastenpsykologeista saan yleensä näppylöitä - lukuunottamatta Jari Sinkkosta, joka on minun kanssani samoilla linjoilla - kasvatuksen perusperiaatteet ovat helppoja - vaikeaa hommasta tulee, kun noita perusasioita alkaa soveltaa arkeen.
Koitereen oma Davy Crocket tähtää luultavasti intiaaneja väijystä.
Ruoki lapsen mielikuvitusta
Lapsi on itsestään pyörivä luova kone, jonka pään sisälle on rakennettu valtava määrä mielikuvitusta ja taitoa nähdä maailma omalla tavallaan. Jotta tuo mielikuvitus saadaan valloilleen, on lapselle annettava mahdollisuus näyttää sen mielikuvitusmaailman sisältö ulos. Siihen paras tapa on pitää lapsi mahdollisuuksien mukaan erossa valmiiksi pureskellusta syötemaailmasta ja rohkaista lasta keksimään omia leikkejä ja tarinoita.
Suurin mielikuvitussyöppö ovat lastenohjelmat. Lastenohjelmia katsoessaan lapsi seuraa valmista tarinaa ja kulkee sen mukana. Se tarkoittaa, että junan kyydissä pysyy itse ohjaamatta ja vaivaa näkemättä. Valmiiden lastenohjelmien vastapaino on se, että lapsi leikkii ja luo maailman ympärilleen itse.
Syyllistyn itse monesti siihen, että lyön lapselle padin käteen ja vaivutan hänet lastenohjelmien turruttavaan maailmaan. Teen tämän sen vuoksi, että tarvitsen omaa rauhaa "nyt ja heti" ja silloin ei ole aikaa houkutella lasta leikkimään tai aloittamaan leikkiä lapsen kanssa niin, että irrottautuisin siitä itse hetken kuluttua.
Juuri tätä kirjoittaessa vieressäni pulisee pieni nelivuotias, joka on muovailuvahasta rakentanut sateenkaareen ja puhuu ilmeisesti mielikuvitusolennolle nimeltä "Sini" , jota pyytää valitsemaan seuraavan värin. Kuuntelen jälleen kerran suurella hämmästyksellä lapsen kykyä rakentaa muovailuvahasta ja alustasta kokonainen maailma. Dialogi on erittäin rikasta ja jotenkin tuota jää kyllä itsekin kuuntelemaan aika koukuttuneena - mitä tapahtuu seuraavaksi?
Mielikuvitus rakentuu tarinoiden kautta. Tarinat voivat löytyä aluksi satukirjasta ja sen jälkeen sillä, että lasta pyytää kertomaan omaa tarinaansa. Itse olen koettanut välillä keksiä lapsille omia satuja, joissa seikkailee tuttuja ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. Harmi, etten ole noita kirjoittanut koskaan ylös, koska niistä olisi saanut helposti jäämään lapselle muistikuvia myös lapsuuden jälkeen.
Ja jos saisin siirtoistutettua jotain lasten päähän, niin istuttaisin korvien väliin taidon lukea ja etsiä tietoa. Valitettavasti vain on niin, että lapsi tai aikuinen, joka ei lue, on vähän tyhmä. Väittäisin, että lukeminen antaa valmiuden arvioida tarjottua tietoa kriittisesti ja auttaa myös kyseenalaistamaan tiedon tarjoajaa. Tämä sama efekti syntyy huolimatta siitä, lukeeko sanomalehteä vai kirjoja. Meistä seuraava sukupolvi hakee tietoa pääasiassa liikkuvan kuvan kautta, joka on siis mediana erittäin toimiva. Ongelma on siinä, että feedi tulee sukupolven sisältä oman ikäisiltä toisille, jolloin tarjotun informaation taustalla ei yleensä ole tieto, vaan pelkkä kokemus. Ja kuten lastenohjelmien tapauksessa, videofeedi on ylhäältä annettu ja passivoiva, eikä suinkaan kriittisyyteen ja arviointiin kannustava.
Opintielle vuonna -82. Ihme, jos tuolla Hawaiji-paidalla ei tullut turpaan Rantakylän asfalttiviidakossa.
Puhu lapselle kuin älykkäälle olennolle
Lasten vanhemmmissa ärsyttävintä on se, että lapselle puhutaan kuin tampiolle. Selkeitä faktoja ei viitsitä selittää, koska ennakkoajatus on, että "lapsi ei vaan tajuu". Totta on sen verran, että eihän se lapsi luonnostaan asioita tajuakaan, mutta kun riittävästi käyttää aikaa asioiden selittämiseen, niin lapsi oppii. Lapsen ainoa fiksu viiteryhmä ensimmäiset viisi vuotta on oma perhe. Jos tuo oma perhe lässyttää ja kohtelee lasta kuin vähä-älyistä, niin viidessä vuodessa fiksustakin aihiosta on saatu aikaan ajattelematon ikuinen vauva.
Meillä on pyritty pienimmällekin selittämään asiat sellaisena kuin ne ovat. Viimeksi eilen keskustelin lapsen kanssa saunassa kuolemasta. Lapsi ei suinkaan ollut sitä mieltä, että ukki on mennyt pois, vaan sanoi reilusti, että ukkia ei ole, koska se on kuollut. Ja huomenna mennään katsomaan hautausmaalle, missä se ukki on.
Tämä sama pätee kieltoihin ja komentoihin. Laskin joskus, että kiellän tuota pienintä noin 50-100 kertaa päivässä. Jos olemme samaan aikaan samassa paikassa noin viidestä neljääntoista tuntia, se tekee tuntia kohden aika monta kieltoa. Kuitenkin, jos tuota komentoa jaksaa jatkaa sen verran, miksi ei ole sopivaa syödä rukkasta/purra kaikkiin vaatteisiin reikiä/kaivaa haarukalla nenää/kantaa hiekkaa lattialle tai viskellä siskoa kivellä, niin ehkä tuota käskyä ei tarvitse toistaa enempää kuin sen "perus" kaksisataa kertaa.
Monet vanhemmat - minä mukaanlukien - kyllästyvät kieltämään ja komentamaan. Sehän tarkoittaa sitä, että lapselle antaa vallan toimia omin päin omalla tavallaan - ei viisasta!. Toiset vanhemmat - myös minä mukaanluettuna - pitävät siitä, että ovat lapselle niin suuria auktoriteetteja, että luulevat pelkän käskyn riittävän. Lopputulos on se, että pahimmillaan lapsesta kasvaa auktoriteetteja sokeasti totteleva kritiikitön nukke. Mihinkäs se sitten johtaa?
Omin neuvoin eteenpäin - ja hymyssäsuin!
Lapsen tehtävä ei ole toteuttaa vanhemman unelmia tai olla toteutumattomien unelmien jatke
Vanhemmuuden vaikein taito on nähdä se, millainen lapsi kuoren sisällä asuu. Vanhemman tehtävä ei ole kertoa, mitä lapsesta pitäisi tulla. Vanhemman tehtävä ei myöskään ole luoda päänsä sisälle unelmia, jotka lapsi toteuttaa. Ja yhtä vähän lapsen tehtävä on toteuttaa niitä unelmia, jotka vanhemmalta jäi toteutumatta lapsena. Eli jos sinusta ei tullut ammattiurheilijaa, niin lapsen tehtävä ei ole saavuttaa tuota unelmaa sinun puolestasi.
Minun tavoitteeni on nähdä lapseni onnellisena. Limiitit menevät siinä, että rikoksia ei tehdä, eikä huumeisiin sorruta. Loppujen lopuksi on yhdentekevää, mihin ammattiin lapsi itsensä kouluttaa tai mitä työtä hän päättää tehdä. Ensinnäkin sen jälkeen, kun lapsi heittää avaimet pöydälle ja siirtyy yhteistaloudesta omilleen, siirtyy myös päävastuu elinkeinon hankinnasta. Ja jos lapsi on onnellinen, niin todennäköisyys sille, että hän palaa kotiin, on pienempi.
Toiseksi taas jokainen tämän päivän nuori tulee tutkimusten mukaan hankkimaan viisi eri ammattia tai koulutusta. Tämä tarkoittaa, että koko elämä on jatkuvaa oppimista ja se jatkuva oppiminen tarkoittaa osaamisen lisäksi myös sitä, että elämä tulee pitämään sisällään erehdyksiä ja virheaskeleita. Nuo virheaskeleet kasvattavat, opettavat ja näyttävät uuden suunnan. Ja nuo virheet sen nuoren täytyy tehdä itse. Mistä pääsenkin osuvasti seuraavaan kohtaan...
Älä kolaa
Meidän nyt keski-ikäisten sukupolvella on käytettävissä enemmän varallisuutta ja hyvinvointia kuin aiemmin. Se tarkoittaa, että me voimme käyttää lapsiimme entistä enemmän aikaa ja rahaa. Ja siis tyydyttää entistä moninaisemmin lapsilta tulevat vaateet ja toiveet.
Monissa tapauksissa se on tuottanut vanhempia, joiden elämäntehtävä on kolata kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset lasten tieltä. Vanhemmat pyrkivät kaikin käytettävissä olevin keinoin estämään sitä, ettei lapsi tule kokemaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nämä vanhemmat tunnistaa siitä, että he pystyvät sanomaan kirkkain silmin "jos vain voin, niin minä kyllä koen kaikki kärsimykset lapseni edestä". Tuo on yhtä suurta hevonpaskaa.
Jos emme opeta lapsia kohtaamaan vastoinkäymisiä, niin he siirtyvät aikuisuuteen oppimatta yhtä tärkeimmistä taidoista. Se on taito selviytyä itse. Vahempien tehtävä ei siis olekaan ratkaista lasten ongelmia, vaan opettaa lapset ratkaisemaan ongelmia itse.
Jos lapsi pääsee aikuiseksi asti ilman kykyä ratkaista ongelmia ja ilman pyrkimystä selvitä itse, se sama lapsi tulee olemaan meidän vanhempien riesana koko elämänsä ajan. Eli jos emme opeta lasta selviytymään, niin lapsi luottaa siihen kolaavaan äitiin tai isään aina. Ja minä en ainakaan jaksa katsoa ratkaisukyvyttömiä lapsia nurkissani sen jälkeen, kun he ovat aikuisia. Minä haluan kolata ainoastaan lunta.
Kolaajavanhemmat ovat riippuvaisia lapsen huomiosta. He haluvat, että se elämän merkityksellisin tehtävä - olla vanhempi - säilyy ikuisesti. On koukuttavaa olla tarpeellinen ja on koukuttavaa tuntea, että joku on sinusta riippuvainen. Silti - se on väärin sekä lasta että vanhempaa kohtaan. Yhtä lailla kuin on lapsen tehtävä selvitä itse, on aikuisen tehtävä selvitä ilman lasta.
Hymyile lapselle
Joskus mietin, miksi perheen pienin oli niin allapäin. Kun kysyin asiaa, hän vastasi, että on allapäin, koska isä on vihainen. Kävin sitten miettimään, olinko sanonut jotain tai tehnyt jotain, mikä sai lapsen tuntemaan noin, mutta en omasta mielestäni keksinyt syytä. Varovasti kysyin, mistä lapsi oli saanut päähänsä, että isä on vihainen, niin hän vastasi, että isän täytyy olla vihainen, koska isä ei hymyile. Silloin tajusin, että omat kasvoni olivat tosiaan aika vihaisen näköiset, koska olin niin syvällä omissa ongelmissani ja mietteissäni. Kun katsoin kasvojani peilistä, huomasin, että niille oli jähmettynyt melko vihaisen näköinen ilme ryppyineen ja kurtistuneine kulmineen.
Lapsi matkii ja ottaa mallia vanhemmistaan. Jos kuljemme päivät pitkät naama nurtussa, niin se on maailma, johon lapsi oppii. Samalla lailla lapsi oppii hymyilemään ja nauramaan, jos näkee vanhempansa nauravan ja hymyilevän. Etenkin pieni lapsi on todellinen vaikuteimuri, joka erittäin herkällä korvalla aistii ympäristönsä tunnelmat ja tunteet. Mitä enemmän levitämme onnellisuutta ympärillemme sitä enemmän näemme lähellämme myös onnellisia lapsia.
Hymyn lisäksi olen sitä mieltä, että lapselle on syytä näyttää tunteiden koko kirjo. Lapsen on hyvä oppia vanhemmiltaan se, että elämä pitää sisällään monenlaisia tunteita ja kaikki niistä ovat sallittuja. Ehkä tätä kautta saamme tulevasta sukupolvesta vähemmän sisäänpäin kääntyneen kuin me itse olemme.
Tässä kuvastuu se, mitä vanhemmuus on - loputonta rakkautta ja huolenpitoa.
Ja me vanhemmat. Me olemme epätäydellisiä, teemme virheitä, erehdymme ja toivottavasti opimme. Itse olen täydellisestä vanhemmasta kovin kaukana. Silti en ole menettänyt uskoani siihen, että voin joka päivä oppia ja kehittyä paremmaksi. Toivon, että hyvä tahto ja pyrkimys hyvään korvaavat puutteet taidoissa ja osaamisessa. Minulle isyydessä vaikeinta on ollut hyväksyä se, että vaikka vanhempi on esikuva ja auktoriteetti, hän ei silti ole kaikenosaava ja erehtymätön. Nyt vanhemiten olen oppinut näkemään, että pieni lapsi opettaa minua ja yhdessä oppiminen on oikeastaan aika fäijönii.
Tämä teksti sai ideansa Suurlähettiläiden biisistä, joka osuvasti kertoo siitä, kuinka haastavaa on olla kunnon mies, joka kelpaa kaikilla elämän osa-alueilla. Tuo biisi sai omatkin ajatukseni lentoon ja aloin miettimään mieheyttä sillä ajatuksella, kuinka paljon meidän miesten maailma on muuttunut isiemme ajoista.
Kerro mitä kaikkee miehen tulee olla
Mitä miehen tulee olla kerro beibi mulle
kun en usko naistenlehtiin
haluun olla oikee sulle
komeaa ja kaunista
samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa
hoikkaa ja hauista
ilmeessä älyä ja uhmaa
kokemusta täytyy olla
mutta sopivasti poikamainen
eksotiikka plussaa on
kunhan on suomalainen
Työmies
Isiemme aikaan miehet olivat joko johtajia tai rehellisiä duunareita. Suuri osa työpaikoista oli suorittavassa työssä, jossa viikkorytmi koostui viideltä saunaan ja kuudelta putkaan-meiningistä. Lähiöiden kerrostaloista purkautui tasainen massa haalariasuisia miehiä tehtaisiin töihin ja sama letka Ladoja ja Toyotoja palasi illalla neljän aikaan takaisin. Perjantaina käytiin alkossa ja aloitettiin viikonloppu "pitkällä saunalla". Eläkettä ei juuri odotettu, koska harvat sitä näkivät. Läski, suola, tupakka ja lyijyllinen bensa piti huolen siitä, että kansaa kannettiin "viimeisille nokosille" reilusti ennen kuuttakymmentä.
Ne miehistä, jotka olivat johtajia pystyivät keskittymään puhtaasti johtamiseen. Käytännössä se tarkoitti pitkää lounasta, jonka päätteeksi käytiin neuvottelemaan tärkeistä asioista kabinetin pöydässä samalla, kun koko pöytäseurue peittyi tasaiseen tupakansavuun. Työteosta ei tarvinnut juuri huolehtia, sillä johtajalla oli alapääjohtaja, jolla oli ylialajohtaja, joka käskytti puolestaan osastopäällikköä tekemään työt, jotka lopulta tekivät sihteerit. Organisaatioissa oli niin monta tasoa, että pääkonttorin nimitaulukin piti taitella haitarille. Urakehitys nousi tasaisella kierteellä aina lähettipojasta pääjohtajaksi asti. Ylioppilas oli herra ja maisteri lähes jumala.
Tänä päivänä ei tehdastöitä juuri ole. Miehet luovat ykkösistä ja nollista dataa, jota sitten myydään markkinamiesten avulla nuorison suut ja silmät täyteen. Suurin innovaattori on devaaja, joka saa markkinoille appsin, jota ladataan eri storeissa miljoonia. Koska työajat ovat liukuvia ja työaika käsitteenä muutenkin on katoava luonnonvara, niin tämän hipsteri-devaajan saattaa nähdä tekemässä töitä lähikahvilassa tai vaikka lasten kanssa leikkikentällä. Alkosta käydään hakemassa jotain kahdeksan euron viiniä, jota suositeltiin keskustelupalstalla tai viinikerhon kuukausikirjeessä. Nuoria miehiä ei enää tapa läski eikä tupakka, sillä kumpikin löytyy nykyisin uhanalaisten ja vaarallisena kiellettyjen listalta. Sen sijaan henki karkaa stressin takia tai siksi, että krooninen läskinpelko ajaa lenkkipolulle, jossa sykemittari huijaa ottamaan askeleita ripeämmin kuin sydän kestää. Ja jos ei juoksu tapa, niin viimeistään se, että joogassa vääntelet itseltäsi niskan mutkalle.
Johtajia ei enää ole. Työpaikalla on vain rooleja, joista joihinkin sattuu kuulumaan päätöksenteko. Käyntikortissa lukee toimitusjohtajan sijasta "Selfmade-startup-CEO". Johtajat ovat oppineet tekemään jopa työt itse, koska sataportaiseen organisaatioon ei millään firmalla ole rahaa. Ja mikä pahinta - nyt on opittu jo siihen, ettei johtaminen olekaan miesten yksinoikeus. Jos firmaan etsitään pomoa, niin haastatteluja odottaa samalla penkillä parikymppinen liimatukka-ekonomi, viisikymppinen konkari sekä nippu naisia. Pikkuhiljaa päästään meilläkin eroon naisjohtajakammosta. Varmaan se kabineteista kadonnut tupakansavu on selkeyttänyt ajattelua.
Aviomies
Kun palataan isiemme aikaan, niin aviomiehellä oli kaksi vaatimusta. Toinen oli se, että osasi olla hiljaa, kun vaimo puhui ja toinen oli kyky elättää perheensä. Avioliitot eivät perustuneet keskusteluille tai tunteille, vaan käytännön elämälle. Avioliitto oli toimiva silloin, kun laskut oli maksettu ja lainat lyhennetty. Avioliitto saavutti kulmionaatiopisteensä sinä päivänä, kun aravalainan viimeinen erä kuitattiin pankille ja tilattiin samalla ensimmäinen Kanarianmatka. Avioliitossa oli selkeät roolit, joita ei suotta menty sotkeman. Miehen tehtävä oli lukea lehtiä ja olla viisas, kun taas naisen rooliin kuului hoitaa koti ja olla kaunis. Tuohon aikaan tiskaava mies oli taatusti homo - tai siis olisi ollut, jos "niitä" olisi ollut olemassa. Noilla säännöillä pärjättiin niin pitkälle, että avioliitot saatiin kestämään yhtä olympiadia pidemmälle. Onnellisuus ei ollut avioliitolle mikään mittari.
Avioliiton erotiikalle oli varattu tiukka ajanjakso, joka osui lauantaisin saunan jälkeen lottoarvonnan ja urheiluruudun väliin. Siinä mentiin suoraan sanoista tekoihin, jotta liigakierroksen maalikooste ei suotta jäisi näkemättä. Asennot olivat samat kuin ampumahiihdossa - makuu ja pysty.
No entäpä tänään. Aamut alkavat lauseelle "Rakas, miltä sinusta tuntuu" tai "Armas, mitä sinä ajattelet...". Tunteista puhumattomuus on muuttunut arvostetusta kansanluonteesta jonkin sortin diagnosoiduksi sairaudeksi ja puhumattomia miehiä pidetään jotenkin outoina. Mitä ikinä tapahtui sanonnalle "vaikeneminen on kultaa"? Ja mitä kertoo meistä se, että tunnetuin miespuolinen bloggaajammekin on rakkausbloggaaja, jonka tekstit ovat tunteita ja kyyneleitä täynnä?!
Samoin on menty koskemaan kultaiseen työnjakoon. Lehtiä lukevat enää harvat, eikä miesten viisauskaan ole yksinoikeus. Minäkin väitän jopa osaavani tiskata (olematta yhtään homo) ja käytän sujuvasti kaikkia pesukoneita ja kuivuria. Sen sijaan renkaidenvaihtoaikaan ei takanani näy jonossa yhtään naispuolista halukasta osallistumaan. Eli tasa-arvossakin on vielä kehittämistä.
Johtuuko sitten noista koventuneista vaatimuksista, vai yksilönheikkoudesta, mutta avioliittojen kestoikä on laskenut samalle tasolle toisen maailmansodan etulinjan vänrikin elinajanodotteen kanssa. Eli ensimmäisen avioliiton alkaessa on toinen liittolaisista jo toinen jalka tinderin välissä katsomassa seuraavaa, koska "elämässä pitää olla se vapaus täynnä elämyksiä".
Entäpä tuo erotiikka sitten. Jos lukee toimivan seksielämän oppaita, niin huippurakastajalla tulee olla neljä kättä, kaksi jalkaa ja ainakin kolme päätä, jotta suoriutuu kaikista tyydyttämisen vaiheista. Erilaisia tyylisuuntauksia syntyy joka viikko uusia niin, että viimeisistä fetisseistä en minäkään tunne nimeltä kuin 50%. Hyvä lauantain erotiikka alkaa suitsukkeiden polttamisella ja yhteisellä kolmen tunnin tantraistunnolla, jonka jälkeen puhutaan tuokio tunteista ennen kuin riisutaan sukat. Sitten jos jossain vaiheessa tulee sen perinteisen aktin aika, niin mieheltä vaaditaan taipumista asentoihin, joista sirkuksen akrobaatitkin vain unelmoivat. Jos naiselle ehdottaa lähetyssaarnaajaa, niin vastaukseksi tulee "ai se Dingon biisi 90-luvulta?"
Isämies
"Vanhaan hyvään aikaan" isien rooli oli toimia pelotteena. He istuivat kulmat kurtussa sohvannurkassa radiota kuunnellen ja odottivat keittiöstä sanoja "Jos ette nyt tottele, niin isä antaa teille selkään...". Silloin isä tiesi, että hänen aikansa on tullut. Siinä, missä äidit olivat kasvatusvastuussa ja toimivat roolissa kasvattaja-opettaja-lohduttaja, niin miehille oli varattu roolit poliisi-tuomari-vanginvartija.
Meidän isiä ei nähty leikkimässä olohuoneen lattialla barbeilla tai kuskaamassa lapsia pitkin kyliä leikkitreffeille tai liikuntapuistoon. Lapset leikkivät pihalla keskenään ja pleikkareiden sijasta pihapelit rakennettiin tikuista, kävyistä ja kivistä. Suurin evoluutio taisi olla jalkapallo tai pihalätkä.
Vaan nytpä tuo isyys on saavuttanut syvyyttä. Minäkin leikin pienimmän kanssa sujuvasti nukkeleikkejä, enkä koe miehisyyttäni yhtään uhatuksi. Pidän lasten kanssa olemisesta. Pienillä on kiinnostavia ajatuksia ja kuuntelen heidän juttujaan suurella mielenkiinnolla. Välillä tuntuukin, että perheen suurin viisaus elää tuolle pienimpien korvien välissä.
Olen myöskin kovasti koettanut ottaa osaa kasvatustapahtumiin. Sitä en osaa luvata, onko antini sen suurempaa kuin muutamien hassujen laulujen opettamista sekä sen suuren salaisuuden paljastaminen, että isin sormea vetämällä tuleekin samalla vetäneeksi pierunapista. Olen myös rikastuttanut lapsen maailmaa erinäisillä saduilla, joissa yllättäen isi on suurin sankari. Eli anti on rikasta, mutta ei oppikirjapohjaista. Edelleen olen antanut vaimolleni suurimman vastuun niistä asioista, jotka tuota lapsen kehitystä vievät eteenpäin. Ehkä se minun roolini peruskuvaus tuleekin lapsen lauseessa "isi on hassu".
Isien lisäksi muutosta on lapsissakin. Nykyajan lapset eivät pärjää metriäkään ilman puhelinta, padia tai muuta elektronista lärpytintä. Jos maailmasta katoaisi intenet, niin meillä istuisi miljoona lasta sohvalla silmissään tyhjä katse, sillä elämänlanka on katkennut. Jos lapsen heittää pihalle leikkimään, niin lopputulos on, että viiden minuutin päästä se sama lapsi kynsii ovea kuin kissa vaatien päästä sisälle, koska netitön ulkoilma on liian valoisa, raikas ja kylmä hänen makuunsa ja "kaveritkin on vaan netissä". Jos lapselle annat kepin, kävyn ja kiven leikkikaluksi, niin noin 110% varmuudelle se keppi on tökätty silmään, kivi on lentänyt ikkunaan ja käpy tungettu...nenään.
Kaiken kaikkiaan mieheys on kokenut suuren muutoksen. Vaatimustaso sille, että voit kutsua itseäsi mieheksi, on noussut sellaisiin sfääreihin, että mieheyttä täytyy todella rakentaa. Ei ole helppoa olla hipsteri-devaaja-osallistuva isä-kodinhengetär-kasvattaja. Meidän rooliamme uhkaavat yhtä aikaa nouseva naisvoima, joka hamuaa paikkaamme niin johtajina kuin renkaanvaihtajinakin ja maailma, jossa tasa-arvo uhkaa kaataa kaikki raja-aidat (ehkä kuitenkin sitä renkaanvaihtoa lukuunottamatta). Mieheys on muuttunut pikkuhiljaa voimalajista taitolajiksi, jossa pärjätäkseen täytyy osata pukea maripaita oikein päin ja mennä rohkeasti leikkikentälle.
Vaikka itse olen täällä kultaisen keski-iän paremmalla puolella, niin väitän oppivani päivä päivältä enemmän näitä mieheyden uusia saloja. Osaan pukea barbin uskottavasti ja koetan jopa osallistua lastenkasvastuksen merkittäviinkin osa-alueisiin. Mutta tukkaa en letitä, enkä myöskään loiki lenkkipolulla ihonmyötäisissä juoksutrikoissa - jotain pyhää on minunkin periaatteissani.
Huomenna on taas se aamu, kun kahdet askeleet hiipivät pois makuuhuoneesta ja teeskentelen nukkuvaa, vaikka keittiöstä kuuluvat aamupalan tekemisen äänet. Pienen hetken kuluttua makuuhuoneeseen tulevat loput perheestä yhdessä valmiin aamiaisen kanssa. Pienet kädet ovat käärineet lahjapaperiin jotain korvaamattoman arvokasta ja taatusti 100% tunteella tehtyä. Monesti nuo käyttöesineet sisältävät enemmän näyttö- kuin käyttöarvoa, mutta aina kun niitä vilkaisee hyllyn päältä, niin isänpäivät muistuvat mieleen.
Isänpäivä on jokaiselle isälle vuoden kohokohta. Itse ajattelen noina päivinä sitä, kuinka arvokasta on saada viettää lasten kanssa aikaa joka päivä. Harmittelen mielessäni niiden isien puolesta, joilla tuota mahdollisuutta ei ole tai niitä, jotka tuota mahdollisuutta eivät halua käyttää. Meitä isiä kun on moneen lähtöön. Valitettavasti osalta on mahdollisuus viettää lasten kanssa aikaa viety ja osa ei sitä saa, vaikka haluaisi. Sitten taas on niitä isiä, jotka ovat isiä vain elatusmaksukuitissa, eikä muuta sidettä lapseen ole tai tule.
Itse olen isäni kasvattama poika. Elimme kahden hengen härkätaloudessa vuosia ja siinä oppi kyllä sen, kuinka yksinkertaista ja karua, mutta helppoa, miesten elämä on. Kahden miehen taloudessa ei paljon tunteista löpisty tai turhia halailtu. Mutta toisaalta taas katsottiin iltapäivisin koulun jälkeen televisiosta Onnenpäiviä tai ikivanhoja kotimaisia elokuvia ja vietettiin aikaa veneillen tai kalastaen. Siinä sivussa opin myös sen, että kodinhoitoon ei naista tarvita tai että mikään työ kotona ei ole varustettu miehen tai naisen nimellä. Meillä isä imuroi, leipoi ja vaihtoi renkaat autoon. Toivottavasti saan tuon saman siirrettyä myös eteenpäin. Kotirauha nimittäin säilyy parempana, kun antaa vaimon välillä vaihtaa renkaat autoon.
Lapset opettavat aikuisia
Lapsi on aikuiselle paras opettaja elämästä. Pieni lapsi herää jokaiseen päivään siten, että se on mahdollisuus. Edellisen illan huolet, murheet ja riidat on unohdettu ja päivän voi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Lapsi myös näkee maailman aina uutena. Pienissäkin asioissa on jotain ihmeteltävää ja sellaista, mikä on kokemisen arvoista. Jos pystyisimme pitämään tietyn lapsellisen uteliaisuuden mielessämme, niin varmaan myös suhtautuisimme avoimemmin muuhun maailmaan ja olisimme rohkeammin kulkemassa uutta kohti. Lapsissa on paljon sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, jota arvostan ja ehkä jopa kadehdin.
Lapsi saa myös lähes aina paremmalle tuulelle. Kun seuraa pienen lapsen leikkiä, niin päivän arkihuolet katoavat ja yhtäkkiä huomaat olevasi mukana kauppaleikissä tai autoradalla. Lapsesta saa monesti olla kiitollinen raskaan päivän jälkeen. Ilman tuota pientä energiapakkausta saattaisin seurustella sohvalla eversti Sandelsin kanssa ja tuijottaa jotain aivotonta saippuahömppää. Nyt puolestaan käteeni tarttuvat viisi pientä sormea, jotka vievät aivan toisenlaiseen maailmaan.
Totta kai lapset osaavat olla aika syvältäkin. Ne vaativat jatkuvaa huomiota, osaavat riidellä niin taitavasti, että jopa keski-ikäisen pitkät hermot ovat pian kasa savuavia tynkiä ja huutokonsertti on valmis. Enkä aina syty sillekään, kun aamulla kuuden aikaan korvan juuresta kuuluu vieno lapsen ääni sanoen "isi, joko noustaan".
Teini-iässä taas nuo pienet lapset muuttuvat pahimmillaan huutaviksi ihmishirviöiksi, jotka saavat lujaa pohtimaan, että olemmeko todellakin samalta planeetalta kotoisin ja edustammeko muka samaa rotua. Teini-ikäiset suorastaan pakottavat pohtimaan sitä, kuinka on 40 vuoden kokemuksen jälkeen mahdollista tehdä kaikki asiat pieleen. Parhaimmillaan kun samana päivänä on väärin onnistuttu valitsemaan, vaatteet, koulu, koti, ruoka ja jopa makaronilaatu. Ja kuinka voi muka kenenkään järki-ihmisen päähän tulla ajatus pyytää lasta laittamaan pipo päähän kahdeksan asteen pakkasessa ja tuulessa, joka puhaltaa jopa rappaukset irti seinästä - DAAHH!!!
Lapsessa onkin panos-tuotos-ajattelu viety huippuunsa. Vaikka päivä olisi sisältänyt 12 tuntia riitaa, huutoa ja kiukkua, niin kaikki on pois pyyhitty, kun nukkumaan mennessä pienet sormet hypistelevät korvanlehteä ja hetki ennen unta kuuluu kuiskaus "isi, olet paras". Sillä sekunnilla kaikki edeltävä on unohdettu ja anteeksiannettu ja kiitollisena kuuntelet pienen tuhinaa.
Isä on ja tulee olemaan suurin arvonimi, jonka koskaan saavutan. Onneksi tuo nimitys on ikuinen ja tuota arvonimeä ei muuten voi irtisanoa kuin omien hölmöilyjen takia. Sen vuoksi on jokaisen isän tehtävä pitää huolta 364 päivänä vuodessa, että on tuon arvonimensä väärti. Yhtenä päivänä vuodessa siitä teitä muistuttavat lapset. Ne pienet savikipot, puutyöt ja muut askartelut ovat sertifikaatteja siitä, että olette taas vuoden verran onnistuneet hoitamaan tehtäväänne sen vaatimalla arvokkuudella.
Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, isäpuolille ja muille isän virkaa hoitaville - olette kuninkaita!