Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. lokakuuta 2026

Kohti seitsemääkymmentä ja sen yli

 

Tekoälyn ajatus vastakkainasettelusta

Nyt sanottiin ääneen päätös, jota olen sekä pelännyt että odottanut jo muutaman vuoden (ja josta olen tässä blogissakin kirjoittanut aiemmin). Suomalaisten työikäisten eläkeikä lähtee kohoamaan kohti seitsemääkymmentä. Käytännössä jatkamme työuriamme melkein vuosikymmenen pidemmälle kuin meitä edeltänyt sukupolvi. Muutos tapahtuu totta kai portaittain ja nyt vaunuissa nukkuville eläkeiän arvio olisi noin 74 vuotta.

Laskennallisesti päätöksessä ei ole mitään ihmeellistä. Väestöpyramidi on jo vuosikymmenten ajan keinahtanut päälaelleen, kun lapsia syntyy suhteessa vanhuksiin liian vähän. Emme lisäänny ja tuota jatkuvuutta siihen tahtiin, että suurten ikäluokkien eläkkeiden rahoitus voitaisiin turvata. Eläkeputken alkupäähän lykätään joka vuosi isoja määriä työelämästään valmistuneita, kun taas työuraputken alkupäässä ei ruuhkaa näy. Rahat eläkkeisiin eivät mitenkään voi riittää, kun maksajia uupuu. 

Jokainen huolehtii itsestään, paitsi eläkkeissä

Suomalainen eläkejärjestelmä on luottamusjärjestelmä. Toisin kuin kansallinen mantra väittää, emme suinkaan maksa omia eläkkeitämme, vaan meiltä kerätyt eläkemaksut menevät nyt eläkkeellä olevien henkilöiden eläkkeisiin. 

Luottamus perustuu siihen, että meidän vanhempamme luottivat siihen, että me hoidamme heidän eläkkeensä ja meidän pitäisi luottaa siihen, että tuleva sukupolvi kuittaa vuorostaan meidän laskumme. Tästä tulee vaikeaa tapauksissa, joissa sukupolvien koko pienenee. Palkasta kuitattava eläkemaksu ei voi olla mahdottomia, jos ajatellaan, että työstä pitäisi jäädä jotain käteen ja kulutukseen. Emme sentään tee töitä vain maksaaksemme eläkettä.

Suomalainen järjestelmä on ollut tähän saakka hyvä sekä saajalle että maksajalle. Mutta nyt kun maksajien ja saajien välinen suhde muuttuu epäedulliseksi, heikkenee myös eläkejärjestelmän kannattavuus maksajalle. Sen vuoksi valtio suuressa viisaudessaan on päättänyt nostaa eläkeikää. Toisaalta siinä ajatellaan, että entistä harvempi saavuttaa eläkeikää ja toisaalta taas kun työura loppupäästä pitenee, jää maksettavaa kokonaiseläkettä vähemmän. Lisäksi vielä työuran aikana syntyvä eläkekertymä kasvaa pituutta.

Valtiovarainministeriölle kyse on puhtaasti laskennallinen. Se ei mieti, pystymmekö suoriutumaan työuran pidennyksestä. Virkamiehet laskevat puhtaasti vain nollasummapeliään. Paljonko tarvitaan rahaa eläkkeiden maksuun ja mistä se raha otetaan. Ei virkamiesten tehtävä ole miettiä, pystyykö kansa venyttämään työuraansa pidemmälle. Sitä pitäisi miettiä ihan muiden tahojen - käytännössä politikkojen. 

Valtiollisesta näkökulmasta eläkeiän nostossa on järkeä

Valtion näkökulmasta eläkeiän nostossa on totta kai järkeä. Nostamalla eläkkeelle pääsyn rajaa, pystytään edes jollain tapaa turvaamaan se, että myös tulevien sukupolvien työuran loppupäässä odottaa se kultakolikoita täynnä oleva kirstu, jossa lukee "työeläke". 

Valtio turvaa laskelmaansa myös kasvavalla elinajanodotteella. On kiistaton fakta, että nyt syntyvä suomalainen elää pidempään kuin vanhempansa. Ja parantunut (ei ehkä enää) terveydenhuolto, lääketiede sekä kohentuneen elinolot mahdollistavat samalla, että ihmisen työkunto pysyy parempana. Eli kun tuottavan koneen aktiiviset tunnit kasvavat, voidaan konetta käyttää pidempään.

Tätä samaa eläkeiän nostoa mietitään Suomen lisäksi myös muissa Euroopan maissa. Tosin maagiseen seiskalla alkavaan lukemaan ei pääse vielä kukaan muu kuin tämä orpoinen Suomi. Ja joka paikassa ajatus on kohdannut vastustusta, kuten Suomessakin. 

Suomessa eläkeiän nostoa perustellaan velkaantumisen hidastumisella ja työllisyyden parantamisella. Velkajarrun osana ajatuksen vielä allekirjoitan, mutta työllisyysnäkökulma on pelkkää höpöttelyä. Tilanteessa, jossa maata vaivaa massatyöttömyys, ei eläkeukkojen ruodussa pitäminen taloutta paranna. Oikeastaan päinvastoin. Jos verrataan kolmekymppisen ja vaille seitsemänkymppisen ihmisen tuottavuutta, kääntyy vaaka nuoremman puoleen ammatissa kuin ammatissa. Ja laskennallisesti siis kannattaisi pistää eläkeläiset aikaisemmin pois ja ottaa tilalle nuorempia, jolloin samalla työntekijämäärällä saataisiin parempi tuottavuus - game, match, point.

Asia, jota Suomessa vieläkin pelätään sanoa ääneen, on eläkepommi. Meidän onneton väestörakenne ei tue nykyistä järjestelmää ja sitä onkin pakko reivata johonkin suuntaan. Mahdollisuuksia ovat nykyisten eläkkeiden leikkaukset, eläkeiän kasvattaminen (jotta eläkeläisiä syntyy pienempi määrä vuosittain ja maksajia taas säilyy suunniteltua enemmän) tai sitten eläkkeiden rahoittaminen velkarahalla. Tätä viimeistä nyt ei allekirjoita muut kuin kannatushumalainen äärivasemmisto. Mutta niiden mielestä nyt muutenkin raha tulee seinästä ja sähkö töpselistä.

Yksilön näkökulmasta asia ei ole mitenkään ongelmaton

Jos - ja kun - eläkeikää nostetaan seitsemäänkymmeneen ja yli, tulee yksilön kannalta ongelmia. Totta kai terveystilanne ja elintaso ovat korkeammalla kuin sukupolvi sitten. Mutta tähän samaan ajanjaksoon on vedetty työelämästä löysät pois. Tämän päivän työntekijä tekee laskennallisesti noin kahden ja puolen entisen työntekijän verran töitä. Työpäivät ovat muuttuneet ilmatiiviiksi ja tauottaminenkin alkaa olla kellotettua. 

Kun tuotantokonetta ajetaan pitkään kierrokset punaisella, se väsyy väkisin. Tulee uupumista, rasitusvammoja ja konerikkoja. Turhan ahtaalle pakotettu kone sanoo parhaimmillaan sopimuksensa kokonaan irti ja jää varikolle pitkäksi aikaa. 

Meillä on edelleen valtavasti tehtäviä, joista seitsemänkymppinen ei uskottavasti selviä. Ei vaikka kuinka saisi vaivoihinsa parempaa lääkettä ja polviin tekonivelet. On asioita, joita mikään lääketiede ei pysty korjaamaan. Ihminen kuluu, väsyy ja taipuu ajan alle. Se ei pysty loputtomiin venymään, vaikka valtionvarainministeriön virkamies sitä kuinka piiskaa.

Haluatko sinä, että sinut pelastaa palavasta talosta seitsemänkymppinen pelastaja tai toivotko, että kun joudut pahoinpitelyn uhriksi, rosvoja juoksee kiinni seitsemänkymppinen konstaapeli? Onko sinun mielikuvissasi päiväkodin lastenhoitaja seitsemänkymppinen, joka ei jaksa nostaa lastasi saatikka sylittää häntä? Ja kyllä - osa seitsemänkymppisistä varmaan suoriutuu näistä ja muistakin tehtävistä - mutta eivät kaikki. Ja yleisen eläkeiän nosto tarkoittaa, että jatkossa jokaisen seitsemänkymppisen pitäisi näistä töistä suoriutua.

Olen tämän viikkoa kipuillut toisen käteni kanssa. Ammattini tietävät tajuavat, että työssäni peukaloa tarvitaan aika hiton paljon. Ja jos jokainen peukalon liike tuntuu siltä, että tekisi mieli repiä koko sormi irti, on viikko ollut suhteellisen pitkä. Minä voin rehellisesti käsi sydämellä tunnustaa, että ainakaan nykyistä ammattiani en seitsemänkymppisenä tee, vaikka valtio olisi mitä mieltä.

Luovutaan nykyisestä ajatuksesta eläkkelle pääsystä

Vanhan työkaverini Martin sanoin vikaa on sysissä ja sepissä. Vikaa on totta kai osin myös meissä työntekijöissä. Me elämme edelleen sellaisessa haavemaailmassa, jossa työura tehdään täysillä loppuun ja sitten meidät vapautetaan eläkkeelle. Meidät on aivopesty yksilinjaiseen malliin, jossa synnymme, opiskelemme, löydämme ammatin ja työpaikan ja aloitamme työuran. Sitten tuota työuraa kuljetaan eteenpäin, kunnes tulee vastaan se viimeinen työpäivä, jonka jälkeen emme tee enää mitään. Päivät kuluvat siinä, että kävelemme Shellin baariin kahville ikätovereiden kanssa ja iltapäivällä vaikka ongelle. Teemme siis työtä joutilaisuutta varten.

Eläkeiän nosto osuu kipeimmin juuri tuohon fantasiaan. Työuran pidentäminen minun tapauksessa viidellä vuodella häivyttää kokonaan ajatuksen, että minut vapautettaisiin työvelvoitteesta. Jos teen täyttä työpäivää seitsemäänkymppiin, on minusta maaliviivalla jäljellä enää kauhtunut raato, jonka saa kipata suoraan biojäteastiaan. Silloisilla elinkustannuksilla ei perikunnalla ole hautajaisiin enää varaa, eikä siunattua kirkkomaatakaan riitä muille kuin kaiken maailman wahlrooseille ja kakkosille.

Olenkin luopunut eläkeajatuksesta. Olen vaihtanut kokonaisvaltaisen eläkkeen vähän kerrallaan hiipuvaan työuraan. Luultavasti jos rahavarat antavat myöten, alan tehdä 80% työaikaa noin viiden vuoden päästä. Silloin pudotan ensimmäisen työpäivän pois. Kun sitä on jatkunut vaikkapa kymmenen vuotta, pudotan seuraavan työpäivän pois ja alan tehdä kolmea päivää viikossa. Koetan onnistua siinä, että sopeutan menot laskeviin tuloihin ja kituuttelen sitten vähemmällä rahalla ja pienemmällä työmäärällä. Olen jollain tasolla sopeutunut ajatukseen, että teen jonkin verran töitä koko loppuelämäni. 

Pienentyvä työmäärä pudottaa totta kai lopullista eläkettä, mutta minä en usko koko eläkejärjestelmän pitkäkestoiseen elämään. Olen melko varma, että nyt rintamalle ammuttu uudistus ei ole viimeinen, eikä rajuin. Kun Suomen talous laahaa nykyiseen tahtiin, on muutaman vuoden päästä pakko leikata maksettavia eläkkeitä ja ehkä nostaa "teoreettista eläkeikää" taas hieman. Tätä tullaan jatkamaan niin kauan, että lopulta eläke on asia, josta enää kuiskaillaan iltanuotiolla asiana "joka joskus oli totta".

Ihmisen tehtävä edes suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole tappaa itseään työllä. Stahanovilaisuutta ihannoiva idealismi koetti selvitä hengissä tuossa itänaapurissa, mutta sielläkin se kuoli omaan mahdottomuuteensa. Sama tapahtuu suomalaiselle eläkejärjestelmälle. 

Vähän kerrallaan nykyinen eläkejärjestelmä vaihtuu itse maksettuihin sijoitusvakuutuksiin ja henkilökohtaisiin eläkemaksuihin. Nykyinen järjestelmä ajaa itsensä alas ja häipyy samalla myös poliitikkojen harteilta. Sen jälkeen vastuu elämän ehtoopuolen rahajärjestelyistä on jokaisella itsellään. Osa meistä tulee suoriutumaan siitä paremmin kuin toiset. 

Kuka teki  väärin?

Miksi olemme tässä tilanteessa? Kun Suomessa on ollut tapana enemmän etsiä syyllistä kuin konekivääriä ja Lahtista, niin pohditaan vielä hetki, kenen on syy.

Syy on meidän kaikkien. Meidän, jotka annoimme Suomen lapsiluvun pudota. Meidän, jotka sallimme yhteiskunnasta tulevan sellaisen, etteivät lapset tänne ole toivottuja tai aiheutimme tilanteen, jossa lapsen tekeminen on taloudellinen, eikä tunnepohjainen päätös. 

Jos olisimme jatkanee sellaisena Suomena, jossa veronmaksajia syntyy saman verran kuin kuolee, meillä olisi maksajia - ainakin teoriassa. Toki se vaatisi myös sen, että lisäväestöllä olisi työpaikkoja, joista tulisi vero- ja eläkekertymää. Mutta se on toinen kysymys. 

Väärin on tehty myös laskelmissa. Edellisten sukupolvien suhteen arvioitiin väärin heidän eliniänodotteen kasvu sekä tulevien eläkkeiden summat. Nopeasti kasvanut elintaso nosti myös eläkkeitä, joita nyt maksetaan. Huippuvuosina vientialojen palkat nousivat niin suuriksi, että niistä kertynyt eläke on meille tämän päivän duunareille vaikeaa hoitaa. 

Ja vikaa on totta kai myös työelämässä. Se ajaa ihmiset nykyisin loppuun jo paljon ennen eläkeikää. Maksamme valtavia summia sairaspoissaoloista, jotka syntyvät uupumisen tai mielen ongelmien vuoksi. Moni noista olisi ehkäistävissä sillä, että työelämästä ei olisi ihan jokaista löysää minuuttia viilattu pois. Nyt niitämme niiden viime vuosikymmenten työelämäkonsulttien satoa, jotka neuvoivat kellottamaan, mittaamaan, viilaamaan ja lopulta ulosmittaamaan tuotantokoneesta enemmän tehoja kuin tehdas on alunperin luvannut. Työelämän fakta on, että konsultti ja sielu eivät mahdu samaan ruumiiseen. 

Jälkisanat - eläkeuudistuksesta tulee kevään vaalibroileri

Eläkeuudistus osui tulevien eduskuntavaalien kannalta loistavaan aikaan. Kyseessähän oli vasta Valtionvarainministeriön ehdotus, joka menee käsittelyyn aikaisintaan seuraavan hallituksen aikana. Ja kohtahan me päätämme, ketä siellä hallituksessa istuukaan.

Nyt ilmoitettu uudistus pääsee suorastaan prime timeen poliittisessa keskustelussa. Menee hetki, kun puolueet alkavat lupailla taas kahta kaunista ja kolmea komeaa. Odotan innolla, muuttuuko persujen euron bensa kuutosella alkavaksi eläkeiäksi ja lupaako nousukiidossa oleva vasemmisto sen, että kaikki meistä saa eläkettä jos ei tänään niin ainakin huomenna. Ja keskikastin puoleet varmaan koettavat poliittisen jargonin tyyliin sanoa jotain olemalla sanomatta yhtään mitään. Jännää tästä keskustelusta joka tapauksessa tulee, koska kerrankin ei puhuta vain eläkkeellä olevien asemasta, vaan myös tulevien eläkeläisten tulevaisuudesta.

Itse suhtaudun tähän eläkeiän nostoon realistisesti. Ymmärrän, että kun rahaa ei ole, eikä tule, niin jotain on tehtävä. En ole enää vuosiin ollut niin lapsellinen, että olisin uskonut kenenkään minulle maksavan penniäkään kotiin, kun olen vanha. Tosin en ole kyllä työelämässä pystynyt mitään sijoittamaankaan niin, että olisin itse maksanut lisäturvaa vanhuuden varalle. Ehkä luotan lopulta siihen, että kuolen saappaat (tai oikeastaan paljasjalkakengät) jalassa hierontapöydän ääreen kesken työpäivän, eikä eläkeasioita tarvitse juurikaan murehtia. Kaukaalla olevan kerrostalon seinään kiinnitetään muistolaatta, jossa kerrotaan paikalle kaatuneen viimeisen stahanovilaisen urheiluhierojan.


sunnuntai 30. elokuuta 2026

Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

torstai 6. marraskuuta 2025

Tuulilasista tuijottaa synkkä tulevaisuus - 50's sarja osa 4

 


Jos eilen seurattiin elämää taaksepäin, suuntamme tänään katseen tuulilasista kohti tulevaisuutta. Elämässä on ylipäätään fiksumpaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. Tällaisessa vedenjakajaiässä ei mieti pelkästään mennyttä aikaa, vaan tekee suunnitelmia ja varautumisia jo tulevaan myöhäis-keski-ikään ja jopa suloiseen vanhuuteen saakka (milloin ikinä se koittaakaan). Olen riittävän vanha ymmärtämään, ettei aikaa elämiseen ole loputtomasti, mutta myös riittävän viisas tajuamaan, että tulevaan kannattaa varautua ajoissa, ettei se yllätä niin kuin jäinen tie Etelä-Suomen autoilijat joka talvi.

Olen moneen kertaan kirjoittanut sukupolveani uhkaavasta synkästä vanhuudesta. Koko hyvinvointivaltion idea romuttuu rahapulaan ja luottamuksen puutteeseen. Samalla kun valtion kassa kuivaa, loppuu nuoremmilta into koko yhteisvastuun ylläpitoon. Jokainen haluaa huolehtia pelkästään itsestään. Menneiden sukupolvien kasaamat turvaverkot puretaan köysi kerrallaan ja jäljelle jää kasa kauniita muistoja. Tulevaisuuden suosituimpia sanontoja tulee olemaan ”muistatteko, kun tämäkin hoidettiin verovaroin?”

Minua huolettaa turvaton vanhuus. Jos asiat ovat huonosti jo nyt, ne tuskin menevät parempaan suuntaan seuraavassa 25 vuodessa. Kuka minusta huolehtii, jos sairastun, menetän muistini ja vanhenen? Keneen voin luottaa siinä, että saan ihmisarvoisen loppuelämän?

Vastaus on – en kehenkään, paitsi itseeni. Maailmassa pitäisi tapahtua suuria muutoksia, että tulisin vanhana löytämään auttavan käden tai huolehtivan käsiparin. Mahdollisia skenaarioita näen kaksi erilaista. Joko teemme paluun vanhaan, hyvään aikaan, jolloin useampi sukupolvi asui samassa ja lapset pitivät huolta vanhemmistaan.

Toinen visio on, että kaikki hoiva siirtyy julkiselta puolelta itse hoidettavaksi ja -maksettavaksi. Julkinen puoli puretaan pois ja eri toiminnoista ottavat vastuun markkinavetoiset toimijat. Silloin hyvästelemme nykyisen julkisen turvaverkkomallin kokonaan ja siirrymme rahastojen ja vakuutusyhtiöiden kylmiin kapitalistisiin käsiin. Terveydenhuollosta huolehtii yksilöllinen terveysvakuutus ja vanhuuden turvasta rahastosidonnaiset eläkevakuutukset sekä käänteinen asuntolaina.

Jälkimmäinen vaatii rahaa - omaa rahaa - paljon rahaa. Säästöjä pitäisi saada kasaan työuran aikana niin, että rasite kuukautta kohden ei olisi kohtuuton. Säästöjen tulisi myös olla tuottavia. Nykyisissä keikkuvissa osakemarkkinoissa ei turvattua sijoitus-strategiaa ole olemassakaan – on vain kohtalaisia arvauksia. Kääntöpuolena pitäisi totta kai olla myös verokuorman keveneminen. Jos veromarkkoja pajatson lailla syövä hyvinvointimylly puretaan, ei veronkeruun pitäisi olla enää nykyisenkaltaista.

Ja tämän vuoksi minun sukupolveni tulee olemaan syvällä pissassa. Meidän aikana verokuorma tai eläkemaksujen vaatima rasitus ei kevene. Veroeurot menevät nykyisen mallin saattohoitoon ja eläkerahoja tarvitaan, että saadaan edellinen (ja myös sitä edellinen) sukupolvi hoidettua kunnialla loppukaarteesta ulos. Me siis maksamme saamatta mitään vastineeksi.

Meistä seuraavat pystyvät jo säästämään jossain vaiheessa paremmin. He ovat tästä ongelmasta tietoisempia ja osaavat laittaa rahaa sivuun aiemmin. Nykynuoriso aloittaa rahastosäästämisen ja osakesijoittamisen työuran alkuvuosista. Tällöin kertymä ennen vanhuutta on isompi. Ja jossain vaiheessa myös vero- sekä eläkekuorma kevenevät, jolloin säästöjen määrää on mahdollista kasvattaa. Hyvä heille.

Tässä verovaroin tuotetuissa palveluissa ihmettelen nyt ja aina samaa asiaa. Miten oli mahdollista, että isovanhempieni aikana oli rahaa rakentaa koko suomalainen infra. Silloin tehtiin valtava määrä tieverkosta, jota nyt ei ole varaa edes korjata kuntoon. Silloin oli rahaa rakentaa julkiset rakennukset (sairaalat, koulut, vanhainkodit yms.), joita nyt ei ole varaa pitää yllä. Silloin pystytettiin ja kehitettiin lisää hyvinvointivaltion tukiverkkoa, jota nyt on rahapulassa pakko purkaa. JA tämä kaikki pienemmällä väestömäärällä, pienemmällä veroprosentilla ja heikkotuottoisemmilla menetelmillä. Ettekö te koskaan mieti muka samaa?



Tulevaisuuden uhkana huumeet ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt

Toinen seikka, josta olen vähintään yhtä huolissani kuin omasta turvattomasta vanhuudestani, ovat huumeet ja niiden mukanaan tuoma negatiivinen infra. Pössy, piri, hepo, koksu ja muut kivat megapäihteet ovat olleet ihmiskunnan riesana aikojen alusta saakka, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Ongelma jo nyt on huumeiden käytön normalisointi, ihannointi sekä ongelman valuminen marginaalista keskiluokkaan. Keskiluokan kivat kokkelibileet yökerhoissa eivät ole hauska asia, eikä huumeissa ole olemassa viihdekäyttöä. Narkkaamisen kutsuminen viihdekäytöksi on pelkkää huonoa selittelyä orastavalle addiktiolle.

Huumeissa minua huolettaa se, että keskiluokan lisäksi huumeista ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat ja yhä aikaisemmin. Sitä mukaa kun saatavuus paranee, hinnat halpenevat ja ostaminen helpottaa, tarttuu peukkukoukkuun nuoria ja jopa lapsia. Pahoinvointi pakottaa sekoittamaan pään ja keinoksi käy mikä tahansa kadulta löytyvä. Eikä huumeetkaan ole enää mitään luonnonjohdannaisia yrttejä, vaan uusia teknohuumeita, joiden koukuttavuus on eri luokkaa kuin höpöheinän. Ja mitä syvempi koukku sitä vaikeampaa on lapsia riistää sen kourista pois. Menetämme huumeille yhä suuremman osan muutenkin vähenevästä nuorisosta. Jokainen menetetty nuori on tragedia yksilönä, mutta se kaikki on pois myös tuottavuudesta.

Eikä ongelma ole vain käyttäjissä. Suurempi ongelma on huumeiden mukanaan tuoma rikollisuus ja lieveilmiöt. Ongelmat tulevat ulos varjoista meidän jokaisen keskelle. Näemme käyttäjiä ja joudumme uhreiksi, kun ainetta janoava narkomaani varastaa pyörän, kukkaron tai kaupoista tavaraa. Emme enää voi sanoa, että huumeista tietämätön olisi turvassa. Vaara uhkaa jollain tasolla kaikkia meitä.



Pienenevä Suomi

Suomalaiset ovat maapallon mittakaavassa erittäin pieni populaatio. Meitä on täällä kuusi miljoonaa ihmistä ja joka vuosi lehdet ilmoittavat syntyvyyden laskusta. Synnytyssairaaloita laitetaan käytön puutteessa kiinni, koska synnyttäjiä ei ole. Kansamme kutistuu kovaa vauhtia. Lasten tekeminen, vanhemmuus ja kasvatusvastuu kiinnostaa yhä harvempia. Vanhemmuudessa nähdään enemmän haittoja ja uhkia kuin hyötyjä ja iloa. Vanhemmuus ei ole enää velvollisuus. Nuoren ihmisen ennakkoasetus ei ole enää se, että hän jatkaa sukuaan. Vanhemmuus on tasa-arvoinen valinta ei-vanhemmuuden kanssa.

Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että tulevaisuudessa maatamme on rakentamassa koko ajan harveneva joukko. Ilman lapsia ei Suomella ole tulevaisuutta. Kaikkea ei voi jättää aina muiden hoidettavaksi. Näin pienessä ihmisjoukossa jo parin sukupolven lapsettomuus vähentää väestömäärää kriittisesti. Tunnen tämän omakohtaisesti. Omalla sukunimelläni varustettuja ihmisiä on Suomessa vain 51 kappaletta. Ja minun sukupolveni jatkuvuus tällä nimellä on hyvin harvoissa langoissa. Voi olla, että lasteni jälkeen ei sukunimi enää jatku, vaan jää pelkästään tekstiksi hautakiviin. Isossa mittakaavassa tämä sama tapahtuu koko maalle, jos ei jotain muutosta tehdä aktiivisesti.

Populaation harveneminen tarkoittaa, että vastuuta kantavia hartioita on entistä vähemmän. Pienemmässä määrässä ihmisiä on entistä vähemmän heitä, jotka pitävät huolta minun sukupolvestani, kun olemme oikeasti vanhoja. Pienemmässä määrässä ihmisiä on vähemmän poliiseja, jotka huolehtivat meidän kaikkien turvallisuudesta. Ja pienemmässä määrässä kansalaisia on vähemmän varusmiehiä, jotka muodostavat sodan ajan reservin. Joko tilanteen kamaluus alkaa valjeta?

Enkä ihmettele haluttomuutta lapsen tekoon ja vanhemmuuteen. Maailmantila ei varsinaisesti houkuttele jatkamaan sukua ja jättämään lapsia tällaisen maapallon tai vihamielisen yhteiskunnan uhreiksi. Sen vuoksi pitäisikin saada muutos ja luoda Suomesta paikka, johon lapsia on turvallista ja mielekästä tehdä. Ja ensimmäinen askel olisi tehdä Suomesta lapsimyönteisempi maa – ja ylipäätään ystävällisempi meille kaikille.



Kahtiajakautunut ja vihamielinen Suomi

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kappaleeseen. Näen kaikkein suurimpana uhkana tulevaisuuden Suomelle maamme jakautumisen ja eri tasoilla tapahtuvan voimakkaan polarisaation. Me kaivamme yhä syvempiä rajalinjoja ihmisten ja ihmisryhmien välille. Erilaiset ryhmittymät pyrkivät aktiivisesti saamaan aikaan ”me vastaan muut”-ajattelua. Eikä tämä jako ole vain kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä tai vasemmiston ja oikeiston välille. Nämä linjat alkavat olla kliseitä, vaikka jatkavatkin elämää sukupolvesta toiseen.

Yhtä paljon tehdään kahtiajakoa tuloluokkien välille. Pienituloiset pitävät suurituloisia ahneina ja suurituloiset pienituloisia pummeina. Varallisuus itsessään jakaantuu ihmisten kesken epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin ja sen lisäksi tuloeroja tasoittavia elementtejä poistetaan jatkuvasti. Suomen idea on ollut se, että jokaiselle taataan mahdollisuus hyvään elämään. Sen lisäksi on vielä jokaiselle kansalaiselle pyritty takaamaan mahdollisuus kouluttaa itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Silläkin tavoitellaan klassisten luokkaerojen häivyttämistä, kun jokainen on oman onnensa seppä ja torpparin pojastakin voidaan leipoa tohtori.

Suomen idea ei kaadu oikeasti rahan puutteeseen. Se kaatuu luottamuksen puutteeseen. Systeemille on tullut liikaa hyväksikäyttäjiä ja niitä, jotka eivät oikeasti tarvitse tukea. Heidän painostaan turvaverkko taipuu mutkalle ja murtuu. Ja hyväksikäyttäjät myös syövät luottamuksen järjestelmään. Maksajat eivät halua enää kustantaa muiden turvaverkon kustantamista, koska raha käytetään heidän mielestään väärin. Luottamuksen myötä menee halu kehittää ja ylläpitää koko järjestelmää.

Ja kahtiajakoa syntyy myös sukupuolten välille. Jo nyt on nähtävissä sitä, että vuosikymmeniä rakennettu sukupuolten tasa-arvo horjuu. Naisvihamieliset puheet ja teot lisääntyvät ja incel-kulttuurista kumpuava raivo löytää kannattajia joka puolelta. Nuoret miehet uskovat sokeasti toksisen maskuliinisuuden sanansaattajiin. Pahimmillaan ajatukset jatkuvat tekoina ja jopa henkirikoksina. Tämä ei todellakaan ole leikin asia.

Minua hämmästyttää, kuinka eripuraiseksi Suomi on muuttunut yhden sukupolven aikana. Vuosien ja vuosikymmenten tasa-arvotyö, heikompien arvostaminen, halu auttaa ja ymmärtää muita unohdetaan. Näemme uhkia joka paikassa ja puolustamme aggressiivisesti omaa suostumatta näkemään ulkopuolisia näkökulmia.

Meitä ei tapa se, että jäämme vanhuksina yksin, eikä meitä tapa huumeet, joita myydään lapsille. Meidät tappaa sisältä ja lopulta ulkoa se, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. Jos emme ymmärrä, ettei meillä tässä kurjassa maailmassa ole muita kuin toisemme, ei tulevaisuudesta tule kovinkaan ruusuista kenellekään. Jos käytämme energiaa vihaan ja eriarvoisuuden luomiseen tai virheiden etsimiseen muista peilin sijaan, loppuu energia kokonaan.

Adolf Ehnrooth sanoi jo vuosikymmeniä sitten, että Suomi on hyvä maa elää ja sitä pitää puolustaa. Se on ollut sitä muutaman sukupolven ajan, mutta nyt aletaan olla rajoilla, jatkuuko maine enää entisenlaisena.



Jotain positiivista tulevaisuudesta

Tästä kirjoituksesta tuli vähän turhankin dystooppinen ja negatiivinen. Eikä se oikein sovi tähän juhlaviikon tunnelmaan. On tulevaisuudessa hyviäkin näkymiä. Olen itse valinnut tiekseni vanhemmuuden. Se on minulle selkeä valinta siksi, että minusta tätä maata tulee pitää elossa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että lapsissa on tulevaisuus ja uskon myös, että lapset tulevat olemaan meitä viisaampia tämän maan kannattelemisessa. Jossain aikajanassa he löytävät uudelleen konsensuksen ja vievät tätä maata eteenpäin yhteistuumin. Vastaiskuna nykyiselle lapsivastaisuudelle ja isiensä perseilylle lapset myös rakentavat tästä maasta lapsiystävällisen ja enemmän myös vanhemmuuteen kannustavan.

Toinen ilon aihe on ympäristötietoisuus ja halu kestävään kehitykseen. Oman sukupolveni suuri häpeä on maapallon ylikansoitus ja ylikulutus. Olemme tuhonneet maapallon luonnonvaroja ja samalla koko maapalloa enemmän kuin on ollut kestävää. Nyt arjen ympäristötietoisuus on kääntämässä pyörää toiseen suuntaan. Se tapahtuu hitaasti, mutta suunta on sentään oikea. Kierrätys ja kestävään kehitykseen tähtäävä tuotanto ovat hyviä merkkejä siitä, että ehkä seuraavat sukupolvet korjaavat sen, minkä me rikoimme.

Omalta kohdaltani suhtaudun tulevaisuuteen varovaisen luottavaisesti. On selvää, että tulevista vuosikymmenistä tulee vaikeita. Ei ole turvattua vanhuutta, mutta toisaalta on sentään töitä. Se on etelä-Karjalassa paljon moniin muihin verrattuna. Ja saan asua Suomessa, jossa elinolot ovat kuninkaalliset suurimpaan osaan maailmaa verrattuna. Meillä on ongelmamme, puutteemme ja selkeät uhkamme, mutta tänäänkin asiat ovat vielä keskivertoa paremmin.

Lohdullista on myös se, että suurin osa ongelmista on meidän itsemme ratkaistavissa. Jos opimme tulemaan paremmin toimeen keskenämme, voimme torjua myös populaation ulkopuolelta tulevat uhkat. Pitämällä huolta lapsistamme ja tekemällä Suomesta lapsiystävällisemmän, voimme taistella huumeiden tuomaa vaaraa ja kansakunnan kuolemaa vastaan. Työtä se vaatii, mutta on tämä maa pahemmastakin noussut.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Erilainen 2019 ja uusi 2020

Jälleen on vuosikalenterista ruksittu viimeisiä vaille kaikki päivät ja on aika tehdä pieni yhteenveto. Tykkään aina lukea edellisen vuoden ajatukset ja lupaukset. Yleensä lupaukset pitävät jotenkin kutinsa - tai ainakin alitajuisesti ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan. Jotkut lupauksista tosin jäävät - enemmän tai vähemmän tahallisesti - toteutumatta. Pidän tärkeänä tutkia kulunutta vuotta ja myös suunnitella tulevaa. Jos elämänsä päästää täysin ajopuuna ajelehtimaan, haaveet jäävät toteutumatta, eikä elämälle synny minkäänlaista päämäärää. Tai vaikka päämäärä olisikin, niin ne pienet välietapit eivät löydä paikkaansa.


Opiskelun ja ajanhallinnan vuosi

Nyt päättyvää vuotta leimasi ajan hallittu kaaos. Vuoden alussa alkaneet opiskelut aiheuttivat tiettyä turbulenssia omaan ajanhallintaan ja oikeastaan koko perheen ajankäyttöön. Olin 16 viikonloppua poissa kotoa ja sen lisäksi koulun eteen piti tehdä töitä - suhteellisen monena iltana. Ja koko vuoden vedin ruhtinaallisella viikon mittaisella lomalla. Eli nyt voi hyvillä mielin sanoa olleensa täystyöllistetty. Yllättävää kyllä lomattomuus ei tuntunut takaraivossa - johtuen varmaan siitä, että työ oli mielekästä ja sille sopivana vastapainona oli koulu. Eli elämässä ei aina rasittavinta ole työnteko, vaan se, että tekee jotain, mikä ei ole itselle mieluista.

Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että kaikki hommat on hoidettu mallikkaasti. Työt on tehty sovitusti ja suunnitellut hommat ovat menneet eteenpäin. Koulu on onnistuneesti takana - ja mikä parasta perhesopu säilyi läpi vuoden. Liekö tekemistä sillä, että tosiaan olin aika paljon pois kotoa...

Opiskelu olikin tämän vuoden pääteema. Hyppäsin täysin oman mukavuushiekkalaatikkoni ulkopuolelle tutustumaan hoitoalan työhön - ja hyppy oli enemmän kuin kannattava. Vuoden koulu toi mukanaan ammatin ja uutta virtaa elämään - sekä tusinan verran uusia ystäviä. Opiskelusta en kirjoita enempää, kun siitä on joka askel ruodittu aikaisemmin, mutta edelleen kannustan kaikkia aikuisena opiskelevia lähtemään rohkeasti opinpolulle. 


Unelmatyön parissa

Tammikuu alkoi hiljaisesti, kun olin vapaana miehenä kotosalla. Mieleen jäivät pitkät aamut lapsen kanssa kaksin. Kun aamuhommat oli tehty, niin pakkasimme joko luistimet tai rattikelkan ja lähdimme ulos puuhailemaan. Monesti olimme Juvakan kentällä ainoina piirtelemässä kuvioita jäähän, mutta joskus samaan aikaan sattui baanalle myös lapsia läheisestä päiväkodista.

Minulla on käynyt töiden suhteen kummallinen tuuri niin, että olen jokaisen perheen lapsen kanssa saanut olla pidempiä aikoja kotona töiden välissä. Minulle noista ajoista on jäänyt todella hyvät muistot. Lisäksi on tunne siitä, että on oikeasti viettänyt aikaa lasten kanssa ja antanut sitä kaivattua rajatonta huomiota. Jos minulta kysytään perhevapaiden pitämisestä, niin kannustan jokaista isää ottamaan töistä vapaata ja viettämään aikaa, vaikka vähänkin, lasten kanssa - ihan ilman äitiä.

No töiden suhteen minulla on muutenkin käynyt tuuria. Nytkin helmikuussa minulle tarjoutui tilaisuus lähteä mukaan puuhaamaan elämäni ehkä mielenkiintoisinta projektia - jonka parissa kuluikin parin kuukauden sijaan koko vuosi. Töiden suhteen elinkin tämän vuoden unelmaani.

Mikä tekee unelmatyön?

Minun unelmatyöni koostuu siitä, että siinä on selkeä työnkuva ja päämäärät. Päämäärät ovat mitattavia ja niitä myös seurataan säännöllisesti. Käytännössä myös näen käteni jäljet sitä mukaa, kun työ etenee. Työnkuva ei myöskään ole ollut kiveen hakattu ja kiinteä. Välillä olen tehnyt sitä ja toisinaan tätä - mutta aina olen innolla tarttunut niihin tilaisuuksiin, mitä tielle on heitetty.

Toinen merkittävä tekijä - etenkin tänä vuonna - on se, että työ on joustanut ajallisesti. Olen tehnyt työni jo yli vuoden kokonaan etänä, mikä helpottaa montaa seikkaa. Pystyin tekemään koulupäivät sisään puurtamalla etukäteen vähän pidempää päivää ja tällöin tappiolle ei jäänyt firma, enkä minä. Ainoa negatiivinen seikka totaalisessa etätyössä on sosiaalisten suhteiden kapeus,mutta sitäkin pystyy paikkaamaan monin keinoin.

Kolmas positiivinen tekijä on tietenkin yritys ja sen kulttuuri. Viihdyn firmassa, jossa jokainen tekijä puurtaa 110% tavoitteiden takana ja pyrkii tekemään aina parhaansa. Johtaminen on reilua ja eteenpäin vievää. Minulle tärkeää on myös se, että keskustelukulttuuri on avointa ja asiallista.

Jossain vaiheessa kirjoitan etätyön tekemisestä enemmänkin, mutta omat kokemukset totaalietätyöstä ovat erittäin kannustavia. Tiedän, että jokaiselle se ei sovi, eikä sitä voi jokaiseen työhön tarjotakaan, mutta minulle se on ollut paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi laitoin omat kotityöpisteen fasiliteetit ajoissa kuntoon.

Kuten siis voitte huomata, niin hyvän työpaikan periaatteet eivät ole mitään LEAN-johdettua coaching-tiedettä, vaan pikemminkin perusasioiden hoitamista, järkevää päämäärittämistä sekä hyvää arkijohtamista. Ja ainakin omalta kohdaltani voin tunnustaa, että raha ei ole työpaikan valinnassa se kärkikriteeri, vaikka sillä jotain merkitystä toki on.


Poislähtöjä monella tavalla

Perheessämme vuosi oli monenlaisten muutosten vuosi. Lapsista vanhin sai ilmeisesti meistä tarpeekseen ja teki oman päätöksen muuttaa omilleen. On tavallaan outoa nähdä senioria nyt, kun hän ei asu täällä. Irtipäästäminen ei ole vaikeaa, mutta on vaikeaa asennoitua siihen, että hän pärjää nyt omillaan. Suhde lapseen muuttuu, kun asutaan eri osoitteissa. Jossain siinä menee raja sen suhteen, että lapseen suhtautuu ihan oikeasti aikuisena. Sen verran täytyy omaan kasvatustyöhön luottaa, että uskoo lapsen pärjäävän - eikä tuo itsellistynyt kyllä pettymystä ole tuottanutkaan.

Lapsista pienin sen sijaan aloitti kulkunsa eskarissa. Hyppy tarhalapsesta eskarilaiseen on jättikokoinen. Yhdessä päivässä pienestä taaperosta kuoriutuu lähes kaiken tietävä ja -osaava kouluehdokas. On ollut ihana kotoa käsin seurata, kuinka hienosti eskarissa lapsia pyritään ajamaan sisään koulunkäyntiin. Suurena osana arjessa on leikki, mutta vähän kerrallaan aletaan pieniin pellavapäihin istuttaa myös opinsiemeniä. Parasta on nähdä lapsessa ylpeys opituista asioista.

Kolmas suuri lähtö oli isovanhempieni poismeno. Vuoden alussa hautasimme isoäitini ja vuoden lopussa oli ukkini vuoro. Suru on toisenlaista, kun haudataan päälle yhdeksänkymmenen ikäisiä ihmisiä, mutta surua ja kaipuuta se on silti. Ymmärtämättömyyden, katkeruuden tai ihmettelyn sijaan on enemmän kiitollinen siitä, että on saanut viettää aikaa merkittävän sukupolven edustajien kanssa. Ja myös ymmärtää sen, kun hautajaisvärssyissä puhutaan pääsystä parempaan paikkaan. Laitoshoidossa olevan liikuntakyvyttömän ihmisen elämä ei todellakaan ole hohdokasta. Olen ollut todella onnekas siinä, että lapsena minulla oli oikea vanhanajan mummola, jossa myös vietin aikaa - varmaan joskus jopa riesaksi asti. Kiitos vielä sinne pilvenreunalle mummo ja ukki!


Näpit - ja pää - jäässä

Kirjoittamisen suhteen vuosi oli sanalla sanoen vaatimaton. Jokseenkin rajallisen aivokapasiteettini varasti koulu ja opiskelu. Vaikka aiemmin hehkutin opiskelun ihanuutta, niin on tunnustettava, että suhteessa raskaampaa se on kuin nuorena. Asioiden oppiminen vie aikaa - ja vielä haastavampaa on pitää opitut asiat pitkäkestoisessa muistissa. Tuo energia on muualta pois.

Koko vuoden tuntui, että pää oli jotenkin jäässä kirjoittamisen suhteen. Usein mietin, että blogiin pitäisi saada täytettä, mutta näpit - ja etenkin pää - olivat niin jäässä, ettei mitään järkevää syntynyt. Ja jos  tuloksena on pelkkää yhdentekevää kuraa, niin parempi on jättää tekemättä. Ensimmäistä kertaa ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun kirjailija pohtii tyhjän paperin kammoa. Tilanne, jossa päästä ei tule ulos mitään fiksua, on kamala. Ja kuten kaikessa harrastamisessa, kun mailaa puristaa tarpeeksi, niin blokki vaan pahenee.

Mihinkään podcast-haaveisiin en vuoden aikana ehtinyt paneutua edes ajatustasolla. Hauskaa oli, että perheen pienin kyseli pitkin vuotta, että millos iskä aloitat taas ne äänijuttujen tekemiset. Pitäisköhän pienelle tehdä joku oma satu-podcast eksklusiivisesti ensi vuonna - kiehtova ajatus muuten...

Itse asiassa vasta eilen, kun tein muistiinpanoja tätä kirjoitusta varten, tajusin, kuinka paljon tänä vuonna on tapahtunut. On suoranainen ihme, että kaiken on jossain välissä ehtinyt tehdä.


Tulevaks vuodeks...

Tulevana vuonna on edessä taas muutama projekti. Niin ihana kuin tuo unelmatyöni onkin, niin se on valitettavasti määräaikainen. Jossain vaiheessa vuotta on siis luultavasti uuden työn etsiminen edessä. Haaveita ja unelmia toki on, mutta aika näyttää, mihin työelämän tie johtaa. Parin viime vuoden jälkeen olo on luottavaisempi sille, että elämä kyllä kuljettaa johonkin suuntaan ja jokainen löytää paikkansa. Työnhakua enemmän harmittaa se, että on päässyt maistamaan jotain, mistä ei haluaisi luopua.

Kerran joku kysyi, että enkö ole katkera siitä, että olen viime vuodet joutunut etsimään paikkaani työmaailmassa - kun muitakin vaihtoehtoja olisi ehkä ollut. Vastasin, että päinvastoin olen onnellinen siitä, että olen saanut elää todella mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, jossa olen nähnyt mielenkiintoisia asioita ja tavannut ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut, jos olisin aikoinani pitänyt kynsin ja hampain kiinni pitkästä urasta samalla työnantajalla. Uteliaisuus ja vaihtelu on parempaa kuin staattisuus ja menettämisen pelko.

Työelämän muutosten lisäksi kiinnostaa yrittäminen. Koulun jälkeen olen suurella mielenkiinnolla seurannut opiskelukavereiden askelia. Tammikuussa starttaa parikin yrittäjää, joiden taivalta tulen seuraamaan haukankatseella. Onnea ja menestystä kamut yrittäjyyden tielle!!!

Nyt minulle on ojennettu avaimet aloittaa joko kokoaikainen tai osa-aikainen yrittäjyys. Loppu olisikin sitten itsestä kiinni. Yrittämisessä on paljon pelottavia tekijöitä, mutta siinä on myös paljon houkuttelevia puolia. Eniten pelkään sitä, että minkä tahansa yrittämisen ensiaskeleet ovat takkuisia. Asiakaskunnan löytäminen ja tulon haaliminen kasaan ei tapahdu itsestään, eikä nopeasti. Se tarkoittaa sitä, että perheen elanto on jossain vaiheessa heitettävä epävarmoille rattaille. Vakavassa harkinnassa asia kuitenkin on...


Liikettä niveliin

Ensi vuoden kärkihanke on liikunta. Tänä vuonna liikuntakin jäi koulun jalkoihin, mutta onneksi fyysinen koulutusala ja sen mukanaan tuoma liikunta edes vähän paikkasi asiaa. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa, että tuollaisen päälle satakiloisen voimamiehen lihasten vääntely käy ihan kunnon salitreenistä.

Ykköstavoite on lähteä takaisin kuntosalille rautojen pariin. Kädet ovat jo nyt vähän heikossa kunnossa ja koko nivelistö kaipaa kroppaan parempaa tukea - ja lisää liikettä. Lisäksi salilla puuhailussa on uusi klangi, kun kehon rakenteen tuntee aiempaa paremmin.

Olin vähän tyhmä, kun laskin hyvästä liikunnanrytmistä kiinni viime vuoden jälkeen. Pienet kävelyt joka aamu pitivät mielen ja ruumiin kunnossa ja olin jo tiukasti kiinni säännöllisessä rytmissä, mutta vielä kerran pääsi laiskottelu yllättämään.

Terveyteen liittyy myös muita tavoitteita. Olen jo joku aika sitten päättänyt luopua alkuvuodesta tuokioksi muutamista nautintoaineista kokonaan. Syyt liittyvät terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin, mutta yhtä lailla myös siihen,että haluan nähdä, mitä ihminen elämässään todella kaipaa - tai oikeastaan ei kaipaa. Tästä kirjoitan alkuvuodesta ihan oman jutun, joten enpä availe sitä vielä.

Haarapussit olalla opintielle kuin veljekset Toukolassa


Toinen tulevan vuoden hanke on jatkaa opiskeluja. Uuden oppiminen on jotenkin niin koukuttavaa, että siitä ei raaski luopua. Ajatukset liittyvät tänä vuonna hankitun tutkinnon täydentämiseen ja lisäopiskeluun. Luultavasti vielä tänä vuonna en hanki uusia tutkintoja, mutta pienet viikonlopun mittaiset happihypyt hoitoalalla varmaan tekevät hyvää. Ja opiskelua kannattaa jatkaa senkin takia, että nyt on päässyt hyvään rytmiin ja oppiminen on todennäköisesti helpompaa.

Ammattiopiskelun lisäksi haluaisin palata takaisin kieliopintojen pariin. Olin jo hyvässä vauhdissa venäjän ja espanjan opiskelussa, mutta valitettavasti prioriteetit ehtivät muuttumaan ja kieliopinnot vaihtuivat hieronnan opiskeluun. Mutta täältä tullaan vanha ystäväni Duolingo!

Näpit sulamaan

Kirjoittamisen suhteen aion olla ensi vuonna ahkerampi. Blogi saa jälleen yhden jatkovuoden ja sen lisäksi olen suunnitellut muutamaa muutakin juttua. Mielelläni kirjoittaisin jotain pidempääkin ja jotain on alustavasti jo piirustuslaudallakin. Tällä hetkellä tosin mielessä on vasta aihioita, joten niistäkin lisää sitä mukaa, jos ajatukset kasvavat joskus toimintaan saakka.

Ajanpuutteesta ei kirjoittamisen pitäisi ensi vuonna jäädä kiinni. Koulun loppuminen vapautti aikaa ja energiaa aivan tolkuttoman määrän. Nyt tuntuu, että iltaisin ehtii jopa olla vähän tylsää, kun ei tarvitse kertailla nivelien ja lihasten nimiä latinaksi. Osan energiasta meinaan suunnata tosin lukemiseen, mutta lupaan, että kirjoittaminen tulee saamaan osansa. 

Podcasteista en edes ala puhumaan. Mielelläni tekisin lisää jotain äänijuttuja, mutta siinä tuntuu juonen päästä kiinnisaaminen tällä hetkellä vaikealta.

Aikaa perheelle

Ensi vuonna aion myös antaa enemmän aikaa perheelle. Luultavasti aikaa tulee jäämään, jos työelämä hiljenee, mutta vaikka ei hiljenisi, niin jotain kivaa on keksittävä. Rahatalous näyttää yhtä ankealta kuin aina, joten matkustelu jää Yle Areenan matkailuohjelmien varaan. Sen sijaan pystyn toivottavasti panostamaan joihinkin pienempiin juttuihin. Mielelläni näkisin hyviä kotimaisten artistien keikkoja (parit liput on jo varattukin....) ja jotain pientä kotimaan matkaa voisi myös tehdä (siitäkin on jo virityksiä...).

Elämä on muutoksia täynnä, vaikkei niitä huomaakaan

Kun elämäänsä katsoo taaksepäin, huomaa, että jokainen vuosi on omalla tavallaan erittäin tapahtumarikas ja vaihteleva. Tämänkin blogin elossaoloajan yksikään vuosi ei ole ollut samanlainen, eikä elämä vuoden päätteeksi näytä samalta kuin vuoden alussa. Ja vaikka elämä päivätasolla tuntuu joskus arkiselta ja tylsältä, niin vuoden aikajana saa muutokset kätevästi esiin.

Muutoksia tapahtuu elämän kaikilla rintamilla. Ainakaan minulla ei ole koskaan ollut sellaista vuotta, etteikö perhe-, työ- ja muussa elämässä kaikissa tapahtuisi liikkeitä. Aina muutokset eivät ole mukavia tai miellyttäviä, mutta aina ne ovat kasvattavia. Elämän onnellisuuden ratkaisee pitkälti se, kuinka oppii suhtautumaan muutoksiin ja elämän tarjoamiin opetuksiin. Muutos on vakio ja sitä on mahdotonta ehkäistä. Sen sijaan omaa asennetta voi kasvattaa, kehittää ja muuttaa.

Huomaan kasvavani vielä tässä kauniissa keski-iässäkin. Olen iän myötä oppinut suhtautumaan elämään uteliaasti ja ympäröivään maailmaan lähtökohtaisesti positiivisesti. Minulle se on antanut energiaa, jota olen voinut käyttää omaan hyvinvointiini. Silloin syntyy positiivisen energian pyörre, jossa oma positiivisuus ruokkii hyvinvointia ja toisaalta taas hyvinvointi helpottaa elämän suhteen positiivista asennetta.

Jos käyttäisin aikani uteliaisuuden ja avoimuuden sijaan murehtimiseen, negatiivisten asioiden pohtimiseen tai pahimmillaan elämälle katkeroitumiseen, energiani virtaisi toiseen suuntaan. Murehtiminen ruokkii väsymistä ja väsyminen helpottaa katkeroitumista. Lopulta energia virtaisi minusta poispäin ja lopputulos olisi entistä pahempi väsyminen. Tuosta negatiivisuuden kierteestä on vielä melkoisen hankalaa päästä pois.

Näillä ajatuksilla sitten kohti uutta vuotta!

Kiitoksia kuluneesta vuodesta ja hyvää uutta vuotta 2020 kaikille lukijoille!


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Osaan-Haluan-Aion

 


Näin syksyn tullen pukkaa taas vaihteeksi pientä ammatillista kriisiä. Syyt ovat tällä kertaa onneksi ulkoapäin tulevia, joten ei auta kuin istua tiukasti kelkan kyydissä ja nauttia matkasta. Mutta tämä työelämän maanjäristys palautti minut taas yhden lempiaiheeni - haaveilun - pariin. En olekaan pitkään aikaan rakennellut itselleni ns. unelmakarttaa. 
 
Viime vuosien koettelemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Enää en säiky sitä, että elämässä yhtä tukipilaria ollaan kovaa vauhtia nyhtämässä jalan alta. Olen oppinut, että elämässä kaikki järjestyy - joskus ja jollain tapaa. Lisäksi osaan katsoa entistä paremmin elämää kokonaisuutena. Jos peruspilareista yksi sakkaa ja muut ovat paikallaan, niin koko sokkeli tuskin sortuu, vaikka säröjä tuleekin.

Kehitin vielä itselleni uuden metodin käydä läpi oman elämäni tavoitteita ja haaveita. Nimitin menetelmän Osaan-Haluan-Aion -menetelmäksi. Mutta ensin taas perusjargonit haaveista ja elämän tavoitteista.

Haaveet pitävät elämän liikkeessä
Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on kirjoittaa kokonainen kirja siitä, kuinka jokaisen tulisi osata ja uskaltaa haaveilla ja tavoitella elämässään asioita. Haaveet antavat elämälle suuntaa ja luovat horisontin, jota kohden kulkea. Ilman haaveita ei elämässä ole tavoitteita ja jos ei ole tavoitteita, ei myöskään ole suuntaa, johon elämäänsä ohjaisi. Minun filosofiani mukaan tavoitteet luovat elämään automaattisesti liikettä.

Elämässä tarvitaan kaikenkokoisia tavoitteita. Jos kaikki haaveemme olisivat massiivisia ("Tahdon astronautiksi" tai "Haluan pankkitililleni miljoonan"), saattaisi haaveiden tavoittelu jossain välissä jo turhauttaa. Pitkä matka vailla väliasemia saa epäilemään matkanteon järkevyyttä.
Kun elämässä on sopivasti pieniä tavoitteita ja sen lisäksi noita "vähän suurempia" haaveita, on helpompi huomata, että todellakin liikkuu kohti päämääriään. Saman asian ajaa se, että suuremmat tavoitteet paloittelee pienempiin osiin ja osatavoitteista lopulta rakentuu vaikka sitten se astronautin ura.

Haaveet voivat liittyä mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Jokainen meistä painottaa elämänsä eri tavoin ja jokainen myös näkee elämänsä erilaisina kokonaisuuksina. Itse jaoin ennen haavekartan rakentamista elämäni viiteen eri kategoriaan, joiden alle aloin miettiä tavoitteitani. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa jaottelulle ei ole. Minä tein jaon seuraaviin osa-alueisiin:

  • Työ (Työpaikka, ammatti, rahaan liittyvät asiat)
  • Perhe (Lapset, isyys, parisuhde, ystävät)
  • Oppiminen (Opiskelu, harrastukset, elämäntaidot)
  • Terveys (liikunta, elämäntavat, sairauksien hoito)
  • Elämänhallinta (Minuus, arjen hallinta)

Yleensä nuo osa-alueet löytyvät helpoiten sieltä, mistä kenkäkin eniten puristaa. Ne, joilla terveys reistaa, löytävät helpoiten elämän päämäärät terveyden parantamisesta. Sen sijaan perusterve ihminen, jolla pukkaa ammatillista kriisiä, on taipuvainen keksimään kehityskohteensa työn puolelta. Jos taas terveys on kondiksessa ja työtä riittää, mutta illat taistelet vallattomien murrosikäisten tai erohaluisen aviopuolison kanssa, niin focus kohdistuu helposti perheen puoleen. Sitä kaipaa eniten, mistä on kovin puute.

Itse en näe esimerkiksi rahaa yhtenä elämän osa-alueena, vaikka sitä kummasti tarvitseekin. Ymmärrän hyvin niitä, jotka näkevät rahan tavoittelun yhtenä elämän peruspilarina, mutta minuun se ei sovi. Keski-ikään mennessä olen oppinut, etten ole simo-säästäjä tai finanssinero ja taskutkin ovat sen verran silkkiä, ettei sinne paljon jäämiä kasaannu.

Rohkeutta on uskaltaa haaveilla
Omien haaveiden tiellä on kaikkein yleisimmin se tyyppi, joka tuijottaa aamuisin peilistä. Monet eivät uskalla haaveilla, koska joko pelkää epäonnistumisen tuomaa tuskaa tai sitten pelkää pelkästään muutosta. Elämä on turvallista, kun pysyy paikallaan, eikä suotta tavoittele mahdottomia. Ja toisaalta taas, jos ei liikoja yritä, niin ei ainakaan epäonnistu. Itsekin tunnen ihmisiä, joiden elämän tavoitteena on staasi - paikallaan pysyminen. Se toki heille sallittakoon...

Rohkeat uskaltavat haaveilla ja kaikkein rohkeimmat uskaltavat haaveilla asioista, jotka tuntuvat jopa mahdottomilta. Kukaan ei käske haaveilemaan ainoastaan asioista, jotka voivat toteutua. Eikä haaveilla ole edes ylärajaa tai luottorajaa. Käytännössä haaveilu alkaa olla maailmassa ainoita ilmaisia huveja, joihin aikaansa voi käyttää.

Haaveilun tiellä on myös taistelu ajasta. Haaveiluun käytetty aika koetaan usein turhana ja joutavana, vaikka tosi asiassa käyt haaveillessasi oman elämäsi kehityskeskustelua. Päämäärätön harhailu omassa elämässä on monesti enemmän aikaavievää ja kalliimpaa kuin se, että kerrankin tekisit itsellesi haavekartan, jolla suuntaat elämääsi oikeaan suuntaan.

Kirjoitettu haave on sopimus itsen kanssa siitä, että homma toteutuu
Haaveet kannattaa kirjata ylös. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla päiväkirja tai muistivihko, johon kirjaa omia ajatuksia ja haaveita. Kun satun harrastamaan kirjoittamista, minulla on muistikirjoja joka paikassa ja ostan vielä varastoonkin tulevia kirjoitusalustoja.

Minusta haave konkretisoituu, kun se on kirjattu ylös. Kirjoitettu haave on kuin olisit tehnyt itsesi kanssa sopimuksen siitä, että hommaa lähdetään oikeasti toteuttamaan. Ja kirjoitettaessa tavoitteesta tulee muutenkin konkreettisempi. Haaveesta tulee näkyvä, kun sen voi lukea paperista. Ja jos joskus käy niin, että unohdat, mitä elämässä tavoittelet, sen voi kätevästi käydä kurkkaamassa muistikirjasta.

 Tästä hyvä esimerkki on se, kun haaveilin pääseväni radioon. Äänituotantojen tekemisen olin kirjannut joskus ylös, kun rakentelin haaveita tulevalle vuodelle. Muistin tuon "lupauksen itselleni", kun lähetin Radio Saimaalle toiveen päästä kanavalla ääneen - ja kas kummaa sekin haave toteutui!

 

O-H-A -menetelmä

 

Kun olin kirjoittanut nuo elämäni osa-alueet ylös, keksin seuraavaksi uuden tavan kirjoittaa omat haaveeni ja tavoitteeni ylös. Tein muistikirjan sivulle kolme saraketta, joiden yläosaan tulivat otsikot
  • OSAAN
  • HALUAN
  • AION
Ensimmäiseen sarakkeeseen kirjasin ylös asiat, jotka jo osaan. Nämä voivat olla henkilökohtaisia ominaisuuksia (olen hyvä puhumaan ihmisille, osaan piirtää, osaan puhua useita kieliä, olen matemaattisesti lahjakas, luon upeita twiittejä, en ole velkaa enemmän kuin pystyn maksamaan) tai taitoja, joita on hankittu koulutuksen tai työn kautta (Surffaan sujuvasti somessa, taidan excelin kuin velho, tunnen pörssikurssit kuin omat taskuni). Sarakkeen tavoite on vain kartoittaa sitä, millainen jo olen ja mitä osaan. Varsinaisten haaveiden suhteen tässä haetaan pohjaa, jolle tavoitteita aletaan rakentaa.

Omista osaamisalueista voi jalostaa lisätavoitteita (jos osaan piirtää, voin haaveilla uudesta ammatista sen parissa). Toisaalta taas alueille, jotka hallitsee, ei kannata uhrata oppimisenergiaa, mutta niiden avulla voi toteuttaa uusia haaveita (olen hyvä opppimaan kieliä => haluan opiskella espanjaa ja venäjää, olen hyvä puhumaan ihmisille => haluan alkaa torikauppiaaksi).
Omien osaamisalueiden kartoittaminen on tarpeellista myös siksi, että se auttaa itsetuntemuksessa. Omien osaamisten tunteminen auttaa esimerkiksi ammatin- tai koulutuksenvalinnoissa. Kun tuntee itseään paremmin, on moninverroin helpompaa suunnata haaveet omiin vahvuuksiin.

Itse en usko monesti vallalla olevaan epämukavuusalueella liikkumisen tarpeeseen. En koe minkäänlaista tyydytystä siitä, että menisin tekemään itselleni vastenmielisiä asioita vain siksi, että voin todistaa "ylittäneeni itseni". Minusta itsensä ylittämisen voi tulkita pikemminkin energian hukkaamiseksi sellaiseen, jota ei todellisuudessa halua.

Ja joskus on hyvä tutkia, mitä kaikkea jo osaa. Siitä tulee itselle parempi mieli ja joskus lyttyynpolkaistu itsetunto tarvitsee pientä hivelyä.

 

Haluan-sarake sisältää kaikki mahdolliset - ja mahdottomat - haaveet

 

Keskimmäiseen sarakkeeseen kirjasin kaikki - siis ihan kaikki - asiat, joista haaveilen. Siellä olivat sekaisin pienet ja isot asiat ja sinne kirjasin ylös myös ne haaveet, jotka äkkiseltään tuntuivat mahdottomilta. Tämän keskimmäisen sarakkeen tulisikin paisua kaikkein suurimmaksi. Haluan-sarakkeen kirjoittaminen vaatii sitä edellämainittua rohkeutta haaveilla ja tunnustaa itselleen, mitä elämässä tavoittelee. Se vaatii myös sitä, että tiedostat, mitä elämästäsi puuttuu.

"Haluan"-sarake saa sisältää hulluimmatkin haaveesi. Tärkeintä on, että haaveet ovat sinun omiasi, eivätkä mistään ulkoa tulleita. Kukaan muu ei pysty suuntamaan sinun elämääsi oikein, eikä kukaan muu voi oikeasti tietää, mitä sinä haluat elämältä. Kokeilkaapa vaikka joskus tarjota teini-ikäiselle omia ammatillisia haaveitanne, niin opitte, mistä puhun.

Haluan-sarakkeeseen kannattaa koettaa muotoilla omat haaveensa niin konkreettiseen muotoon kuin pystyy. Jos kirjaat haluavasi "tulla rikkaaksi", niin se ei usein konkretisoidu suoranaiseksi haaveeksi. Mutta kun alat muotoilla epäselvää tavoitetta tarkemmaksi, löytyy humpalle juoni.

Haluan rahaa => haluan ammatin, jolla voin rikastua => Haluan opiskella pankinjohtajaksi
Haluan rahaa => en halua tehdä palkkatöitä => Muutan Espanjan rannoille gigoloksi

Oma keskisarakkeeni sisälsi kokonaisuutena seitsemäntoista eri asiaa. Noista jokainen liittyi johonkin yllämainittuihin elämäni osa-alueiseen. Jokaisesta osa-alueesta löytyi joku asia, jota tavoittelin. Kivaa, kun elämä ei vielä olekaan miltään osa-alueelta valmis. Ja totta kai osa omista tavoitteistani liittyi useampaan eri osa-alueeseen jollain tapaa. Hauskaa oli huomata, että vaikka koko unelmakartan rakentamisen lähtökohtana oli ammatillinen syy, niin nuo omat haaveet liittyivät yhtä lailla oman minuuden rakentamiseen ja parantamiseen. Tämä kertoo varmaan sitäkin, että oma ammatillinen epävarmuus liittyy siihen, että henkilökohtaisessa elämässäkin on vähän "rapattavaa".

Aion-sarake suuntaa toiminnan oikeaan tekemiseen

 

Sivun viimeinen sarake on nimeltään "Aion"-sarake. Siihen kirjasin keskimmäisestä sarakkeesta ne tavoitteet, joihin aion oman toimintani oikeasti suunnata. Jos haaveita on sata, niistä tuskin ehtii kaikkia asioita kehittämään heti. Sen vuoksi tulee tehdä omaa karsintaa sen suhteen, mitkä tavoitteista ovat itselle kaikkein tärkeimmät ja kiireisimmät. Jos olet ammatillisesti hukassa, silloin on luonnollista, että ensimmäisenä haluat keskittyä parantamaan omaa ammatillista osaamista tai työnsaantia. Jos taas elämässä eniten prakaavat perheasiat, on selvä, että ensimmäisenä haluat korjata ne. Ja sama asia terveyden suhteen - jos se reistaa, niin sen kuntoonlaittamisella luot tilaa seuraavien haaveiden toteuttamiselle.

Viimeinen sarake on varsinainen unelmakartta, joka suuntaa oman elämän suunnan seuraavalle ajanjaksolle. Siksi siihen kannattaa kehittää vieläkin tarkempia haaveita kuin edelliseen Haluan-sarakkeeseen.

Jos kirjasit keskimmäiseen sarakkeeseen haluavasi opiskella uuden ammatin ja myös sen, että haluat auttaa enemmän ihmisiä, niin nämä voivat viimeisessä sarakkeessa konkretisoitua siihen, että aiot opiskella sairaanhoitajaksi. Tai jos kirjasit ensimmäiseen sarakkeeseen, että olet oiva somenkäyttäjä ja keskimmäiseen sen, että haluat opiskella ammatin verkkoviestinnästä, niin viimeisessä sarakkeessa se on johdettu jo medianomin opinnoiksi.

Tähän viimeiseen sarakkeeeseen kannattaa ottaa mukaan jo vähän arkirealismia. Keskisarakkeen haaveista voi viimeiseen sarakkeeseen vetää ne tavoitteet, jotka toisaalta haluat toteuttaa ensimmäisenä, mutta myös niin, että mitkä haaveista on mahdollista toteuttaa ensimmäisenä. Tämän Aion-listan kanssa suuntaat oikeasti elämäsi kohti unelmia, joten kartan on parempi olla myös suhteellisen tarkka.

Elämän suunta löytyy unelmista
Minulle tämä pieni haavekartta-harjoitus oli tarpeen. Paperille kirjoitettuna asiat näyttivät toisaalta enemmän mahdollisilta, mutta myös sellaisilta, jotka uskallan luvata itselleni. Omien unelmien ylöskirjaus antoi omiin haaveisiin tarvittavaa konkretiaa ja kun haaveet vielä puristi tuohon "Aion"-sarakkeeseen, sain omille henkilökohtaisille tekemisille jonkinlaisen järjestyksen ja aikataulun.
Omista haaveistani suurimmat liittyvät opiskeluun ja haluun auttaa (mutta en aio opiskella sairaanhoitajaksi). Näiden lisäksi keräsin viimeiseen sarakkeeseen asioita, joiden kautta haluan kehittää itseäni kohti parempaa minää. Koetin löytää jokaiseen elämäni osa-alueeseen jotain kehitettävää ja tavoitteita. Silloin minusta ainakin tuntuu, että koetan elää elämääni tasaisesti sen jokaiselta kulmalta. Kun haaveita ja tavoitteita on sekä perhe- että työelämässä, niin samalla pienenee riski sille, että laiminlöisin yhtä elämäni osa-aluetta toisen kustannuksella.

Vaikka tässä voi olla pienen hörhöilyn maku, niin suosittelen kokeilemaan. Pureutumalla hetkeksi omiin unelmiin ja tavoitteisiin, voi yllättäen löytää itsestään uusia puolia ja löytää myös vaihtoehdon haaveettomalle haahuilulle. Testatkaa ja kommentoikaa, mitä löysitte!

Opetusten kesä 2018

 


Mahtavaa saada pitkästä aikaa näpit tutulle näppäimistölle ja päästä kirjoittamaan tännekin. Olen kaivannut blogia ja yleisöä pienen tauon aikana. Tauko on johtunut lähinnä siitä, että ikivanhaa kesäduunaria on riepoteltu siellä sun täällä ja välillä on kyllä iskenyt suoranainen laiskuuskin.
 
Kesä alkaa olla loppusuoralla - jäljellä on elokuuta muutama viikko ja sitten laskeudutaan pikkuhiljaa pimeään. Aamuisin on kotoisaa, kun talo tyhjenee ihmisistä ja lapset sijoittuvat omille paikoilleen. Tänä kesänä en viettänyt monien sattumien vuoksi kesälomaa ollenkaan, joten jokavuotinen elämän yhteenveto on pitänyt tehdä hieman vauhdissa. Olen huomannut viime viikkoina aivojen tekevän tuota välitilinpäätöstä ikään kuin automaattisesti heinäkuun kunniaksi. Kai se tuo päässä vellova harmaa möhkälekin aavistaa, että tilikausi menee kiinni. Ja aikamoinen vuosi tämä on tähän saakka jo ollutkin.

Tähtäimet uuteen asentoon

 

Kevään kompasteluista uuteen alkuun

 

Vuosi alkoi vauhdikkaasti, kun pistin työelämässä kompassineulan uuteen suuntaan. Tuo suunta ei valitettavasti omalta osaltani ollut oikea ja keväällä oli edessä jälleen uuden alun etsiminen. Tuosta kokeilusta kuitenkin opin valtavasti ja kunhan ehdin, niin lupaan kertoa joko täällä tai LinkedIn:ssä tarinan erittäin hyvästä työnantajakokemuksesta. Sen olen vähintään velkaa entiselle työnantajalleni.

Asiat voi aina hoitaa monella tapaa, mutta jos halutaan edistää erinomaista työnantajakuvaa, niin ne kannattaa hoitaa fiksusti - molemmin puolin. Pari kuukautta sitten vedin happea. Olin laskenut itseni fyysisesti ja vähän henkisestikin aika vetelään kuntoon, joten lepo teki enemmän kuin hyvää.

Tuon kahden kuukauden lepotauon käytin järkevästi. Työn suhteen mietin ankarasti, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Tein hakuja enemmän viestinnän ja kirjoittamisen puolelle, mutta näillä näytöillä sinne on vähän haastavaa päästä. Viestinnän alan kilpailu on todella kovaa, koska ala on trendikäs ja sinne on tunkua minua nuoremmista ja osaavammista. Vaikka osaan kirjoittaa, niin viestintä ja sisällöntuotanto vaatii leveäpintaista monimediakokemusta, jota minulta ainakin tällä hetkellä puuttuu.

Harkitsin jo koulunpenkille palaamista ja viestinnän alan opintoja, mutta niin pitkälle en päässyt. Opiskelu kyllä kiinnostaisi kovastikin, mutta taloudellisesti koulunpenkille palaaminen olisi totaalinen kaaos. Ja onnellisten sattumien kautta löysin tien, jolla pääsen kartuttamaan viestinnän kokemusta ja samalla hyppäsin mukaan rakentamaan tulevaisuuden mediaa. Saimaan Podilogi oli minulle kuin taivaan lahja löytää uusi väylä itseni ilmaisulle ja samalla myös oman kokemusmaailman kartuttamiselle. Nyt kun koko Radio Saimaata on saatu vauhtiin, tunnen olevani kyllä niin omassa porukassa kuin voi. Koko pieni "crew" on innostunut tekemisestä ja valmis näkemään vaivaa tuotosten eteen. Uskon, että tulemme näkemään kaakkoisen Suomen taivaalla melkoisen audiomedian tähdenlennon vielä tämän vuoden loppuun mennessä.

No kolumnistin ura ei vielä tuo leipää pöytään, joten sen suhteen jouduin keksimään uudenlaisia metkuja. Ensimmäinen, mitä teimme perheen kesken oli, että vedimme kaikki menot pöytään ja keksimme niistä kaikki, mitä voidaan karsia. Yllättävän paljon saimmekin säästöjä kasaan, eikä elämä näyttänyt ollenkaan toivottomalta. Kun luvut osoittivat, että tässä selvitään vähän aikaa siististi elämällä ja ylimääräisiä menoja karsimalla, niin ainakin minulle tuli eräänlainen zen-fiilis, että on rauha miettiä tulevaisuutta ja olla hötkyilemättä. Sen verran levoton sielu minä kuitenkin olen, että kokonaan en pystyisi laakereilleni jäämään.

Ja juuri, kun olin pakkaamassa laukkuja Uimaharjussa vietettävää "elämän parasta kesää" varten, soi puhelin. Sain kesätöitä - ehkä kolmatta kertaa koko neljäkymmentäkaksivuotisen elämäni aikana. Frendini soitti, että vanha ystäväni "Oranssi" kaipaisi kesä-esimiestä riveihinsä - ja minähän olin valmis. Totta kai raha kelpasi, mutta enemmän halusin jeesata vanhoja kavereita, kun kerran pystyin. Ja hieman kolhuja kärsineelle itsetunnolle huomio kelpasi.

Portista kohti uutta ulappaa

 

Kesätöistä löytyi työelämään uusi nautinto

 

Linjaesimiehenä en ole työskennellyt kymmeneen vuoteen. Työ on sinällään tuttua, mutta uusi kaupunki, uusi henkilöstö sekä uudet työkaverit mietityttivät. Lyhyen käynnistelyn jälkeen homma kuitenkin lähti - ainakin omasta mielestä - tosi kivasti käyntiin. Juhannuksen kieppeillä huomasin itsessäni aivan uuden puolen. Olin alkanut jälleen nauttia ihan perusduunin tekemisestä. Nautin itse työstä uudella tavalla - siitä, että olin tarpeellinen ja toivottu apu. Nautin myös siitä, että olin kiinni normaalien ihmisten tavallisessa rytmissä. Porukka, johon pääsin mukaan, on tekemässä töitä hyvällä fiiliksellä ja sellaiseen junaan oli mukava hypätä vaikka vähän vauhdistakin. Allekirjoitan edelleen sen, että työnteon mielekkyydestä iso osa tulee siitä, kenen kanssa teet töitä, eikä pelkästään siitä, mitä teet.

Edes viettämätön kesäloma ei juurikaan närästänyt. Olin keväällä saanut olla vapailla sen verran kauan, että lepoa oli plakkarissa riittämiin. Lisäksi olin tehnyt suurimman osan "talon töistä" jo keväällä, joten mitään mahdotonta työlistaa en jälkeeni jättänyt tekijää odottamaan. Ja kun on itse innostunut työstä, niin se luo valtavasti energiaa myös vapaa-aikaan. Totta kai edelleen on iltaisin välillä poikki, mutta tuntuu, että tänä kesänä olen muuten ollut aktiivisempi kuin pariin edelliseen kesään.

 

Kortti toisensa perään

 

Kevään vapaiden aikaan ehdin vielä pyörittää pienimuotoista autokoulutoimintaakin. Perheen isommat lapset tulivat kumpikin ikään, jossa kulkemiseen täytyy saada vauhtia. Isompi painos kaipasi autokorttia ja seuraava hinkui jo mopon selkään. Katsoimme parhaaksi, että opetan nuo ajohaluiset itse. Tuossa vaiheessa ajokorttiuudistus oli vielä tuloillaan, joten hommat hoidettiin perinteisesti. Ja molemmat suoritukset saatettiin maaliin kunnialla - ja ensimmäisellä yrityksellä.

Ajokorttien opetus oli minusta tosi kivaa. Sain olla perheen nuorten kanssa vähän toisenlaisessa roolissa ja aika paljon opetettaessa tulee vietettyä aikaakin yhdessä. Kuten jokainen teinin vanhempi tietää, niin teinejä ei juuri viidentoista ikävuoden jälkeen kotona näy. Ajokortti on käytännössä ainoa riittävä houkutin, jolla heidät saa samaan aikaan samaan paikkaan.

Ja opettaminen opettaa itsellekin paljon liikenteestä. Koko liikennettä katsoo täysin uusin silmin opetuspolkimen varresta. Suoraan sanottuna liikenne näyttää hurjan paljon vaarallisemmalta, kun sitä katsoo liikenteeseen uskaltautuvan nuoren silmin. Varsinkin mopoilun seuraaminen opetusautosta näyttää pelottavalta. Suomalaiset mopoilun raja-aidat on suunniteltu päin sitä ihteään. Mopon sallitaan kulkevan lähes kymmenen kilometriä normaalia liikennevirtaa hitaammin, millä aiheutetaan jo suunnittelupöydällä valtavia liikenneriskejä. Joka ei usko, niin kokeilkoon mennä ajamaan arkiliikenteeseen vakioviritteisellä mopolla. Veikkaan, että moni keski-ikäinen isä tai äiti muuttaisi ajotyyliään muutaman kilometrin jälkeen.

Arvatkaa muuten, onko nuorisoa paljon kotona näkynyt ruoka-aikojen ulkopuolella sen jälkeen, kun heidät saatiin motorisoitua? Olemmekin jo vähän totutelleet hengailemaan vaimon ja tuon pienimmän painoksen kanssa kolmistaan. Tänään läksimme maakuntaretkelle Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitukselle, mistä nämä kuvatkin ovat peräisin.
Kartta auttaa tulevaisuuden suunnittelussa

Mitä syksy tuo tullessaan?

Tällä hetkellä suunnittelen kovaa vauhtia syksyä. Teenpä mitä päätöksiä tahansa, niin syksy tuo tullessaan taas elämään muutoksia. Fiilis syksyä kohtaan on positiivisin vuosiin. Elämä maistuu juuri nyt makeammalta kuin pitkään, pitkään aikaan. Tuo pieni kyykkäys keväällä sai aikaan sen, että itseä piti tuijotella peilistä pidemmän aikaa. Sieltä peilistä kuitenkin löysin myös oman itseni uudestaan. Sain valtavasti itseluottamusta siitä, että minut naarattiin kotoa kesätöihin ja toisaalta itsetuntoa kasvatti myös tuo radion antama uusi ilmaisukanava. Molemmista fiilistelen nyt, kun piirtelen elämänkarttaan viivoja tulevaa varten.

Edelleen elämässä parasta ja tärkeintä on se, että siinä on tavoitteita ja unelmia. Vähäksi aikaa minäkin kadotin horisontin, eikä minulle sovi mikään päämäärätön haahuilu. Nyt kun olen löytänyt taas suunnan, elämä on varmemmalla pohjalla ja otan askeleita eteenpäin itsevarmemmin ja myös pidemmin harppauksin.

Kivaa elokuun loppua kaikille!