Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syksy. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 20. syyskuuta 2026

Syysräntti

 

Tekoälyn kehittämän syysnostalgiakuva

Ois kivaa, kun ois aina kivaa. Jokainen meistä haluaisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ihan kaikkina hetkinä. Mutta suomalainen syksy tekee onnellistumisen kovin vaikeaksi. Ainakin minulle. Toisinaan toivon, että se maailman onnellisuuskysely tehtäisiin Suomen osalta nyt syys-lokakuussa. Se voisi tuoda vastauksiin hieman toisenlaista varianssia kuin kesällä. 

Minusta suomalaisten onnellisuus ei ole oikeaa onnellisuutta. Se on pikemminkin onnellisuutta siitä, että on elossa. Kun syyskuusta eteenpäin luonto ja pimeys koettavat murhata meitä henkisesti, olemme keväällä ekstaasissa, jos jäimmekin henkiin taistelussa pimeyttä vastaan ja kalenteri kertoo maaliskuun alkaneen.

Kun viikonloppuna nukkuu kolmet päiväunet päivässä ja illalla katselee kymmenen jälkeen kelloa anovasti, että saako jo mennä unille, alkaa sisäinen karhu todella kysellä kausiunien perään. Olen ennenkin todennut, että minulle sopisi parhaiten yhteiskuntamalli, jossa Suomi laitetaan kokonaan kiinni lokakuun alussa ja portit avataan kuin Arendelissa (tietäjät tietää) keväällä maaliskuun ensimmäinen päivä. Koko vuoden paskan puoliskon suomalaiset nukkuisivat ruususen unta mökeissään ja maa olisi valkoisen vaipan peitossa. Olen aika varma, että Tove Janssonin Muumimaailma perustui juuri tälle fantasialle.

Nyt on nimittäin jo pari viikkoa ollut jakso, jossa ei vaan jaksa. Asiat eivät kiinnosta, innosta, enkä herää millään henkiin. Koetan lukea kirjaa, mutta viiden sivun jälkeen palavat silmät kiinni. Aloitan katsomaan elokuvaa, mutta mikään väkivalta, jännitys tai surrealistinen komediakaan ei herätä henkiin. Elämään kaipaa jonkinlaista sähköshokkihoitoa. 

Ennen vanhaan tämä oli minun punaviini-season. Iltaisin aukesi pullo jos toinenkin ja kaamoksesta paineltiin läpi pienessä nousussa kuin Rokka juoksuhaudassa. Mutta koska tulin siihen lopputulokseen, että doping saa jäädä, pitää kaamoksestakin rämpiä läpi ihan selvinpäin. Ja ehkä se punaviinikin enemmän lisäsi henkistä kuormaa kuin vapautti siitä.

Liikunta, ystävät, uudet kokemukset

Mikä sitten avuksi, kun syksy painaa päälle kuin Saipan jarrukenttä? Miten päästä eroon orastavasta kausimasennuksesta, alakulosta ja suoranaisesta vitutuksesta? Itsestään hommat eivät käänny. Jos jäät istumaan sohvalle ja odottamaan, että asiat lähtevät nousuun, löydät itsesi samasta paikasta vielä keväällä. Oikeasti tämä aika on juuri se, milloin itsensä pitää pakottaa ulos liikkumaan tai tekemään jotain kivaa. Ja tämä on samalla kertaa myös aika, milloin talojen kynnykset ovat korkeimmillaan. Minutkin saa ulos aseella uhaten ja silloinkin harkitsen, kumpi vaihtoehto on parempi. Lokakuusta eteenpäin en poistu sisätiloista kuin pakolla töihin ja sinnekin hampaat irvessä.

Sali voisi maistua, mutta yksin se on vähän tylsää. Ja salilla on sama ongelma kuin kotona. Se perkuleen kynnys on niin korkea, ettei sisäpuolelle meinaa päästä millään. Salihommissa on vielä se, että ensimmäiset kolme viikkoa treenaaminen on yhtä per...tä. Joka paikkaan koskee, mikään ei suju ja voimatkin ovat hävinneet siitä, mitä ne olivat kaksikymmentä vuotta sitten. Lasten painoilla harjoittelu tuntuu yhtä aikaa nololta ja tuottamattomalta. Hävettää, kun pari viikkoa treenanneet keskenkasvuiset painelee ohi (vaikkei siellä tietenkään kenenkään treenaamista katsella). On pakko vain uskotella (lue=valehdella) itselleen, että tekemällä ne painot nousevat ja ilo palaa elämään.

Salitarjonnasta homma ei kyllä jää kiinni. Lappeenrantaan on viime aikoina noussut uusia saleja kuin datakeskuksia Googlen takapihalle. Jokaiselle ikäluokalle, sukupuolelle ja treenityypille löytyy varmasti oma sali, jossa fiilis ja treenikaverit ovat mieleisiä. Kilpailun koveneminen ei kuitenkaan dumppaa hintoja alaspäin, vaan kuukausimaksut noudattavat melko yhtäläistä linjaa. Se johtaa väkisin jonkinlaiseen pudotuspeliin, koska treenaajien määrä on suht vakio ja uusien salien treenaajat on pääasiassa houkuteltava muilta saleilta. Tähän kun yhdistetään koko Etelä-Karjalaa vaivaava krooninen rahapula, niin en kadehdi ensimmäistäkään saliyrittäjää. Toivon kuitenkin kaikille yrittäjille yhtäläisesti menestystä. Arvostan jokaista, joka tässä maatuvassa maakunnassa jotain uskaltaa yrittää. Kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, ettei ole kivetön pelto kyntää.

Syksy on livekeikkojen aikaa

Syksyisin maistuvat parhaiten livekeikat, olipa kyseessä musiikki tai stand up. Onneksi tänä syksynä jopa tänne kaakonkulmille tulee artisteja visiitille (Kiitos Nuijamies!). Kivaa on myös se, että stand up tarjonta kasvaa vuosi vuodelta. Kiertäviä artisteja on enemmän ja keikat myös vetävät yleisöä enemmän kuin ennen. Stand upista on tullut yksi viihteen kestokulutusmuoto, joka löytää yleisöä ihan tavallisista viihteen kuluttajista. Itse asiassa veikkaan, että stand up on yksi niistä laareista, joihin yleisö vetäytyy, kun elokuvateatterit, teatterit ja urheilutapahtumat eivät yleisöä vedä.

Tykkään, kun syksyllä alkavat kaikki sisällä pelattavien pelien sarjat. Enää ei tarvitse värjötellä jalat märkänä pesäpallokentän laidalla tai katsomassa perse jäässä jalkapalloa. Talvikauden lajit pelataan kirkkaissa saleissa ja jonot kahvioonkin ovat lyhyemmät. Lappeenranta tarjoaa ainakin uskottavan tason korista ja säbää (ja totta kai huipputason jääpalloa ja lätkää).

Lätkässä eletään kuoleman kautta. Liiga ehdoin tahdoin haluaa tuhota loputkin maineesta, mitä sillä on vielä jäljellä. Koko hesa-lätkän ympärille rakenneltu veivailu liigan tulevaisuuden suhteen vie uskottavuuden koko lajilta. Lajin ylin sarjataso suorastaan murhaa itsensä. Yleisö ei löydä lehtereille entiseen tapaan, eikä tuote kiinnosta "niinku ysiviis". Sitten kun pakon edessä lippujen hinnat nostetaan yli keskivertokuluttajan kukkaron tason, on lopputulos tämä. Pelataan puolityhjille halleille ja odotellaan kevään konkurssiuutisia. Noita samoja uutisia odottaa myös Liiga Oy. Sen suurin toivehan olisi saada pienet seurat tajuamaan, ettei niitä suuressa ja kauniissa liigassa kaivata, vaan paikat pitäisi sovussa jättää niille paikkakunnille, joilla vielä maksavaa yleisöä ja rahakkaita sponsoreita riittää. Tästä surkeudesta en syytä siis seuroja vaan niiden istäntää - Liigaa. Sehän tämän Jokeri-veivauksen aloitti. Jos samaa tahtia mennään eteenpäin, niin sarjan lopputulos määrätään samalla tapaa kuin Putinin vaaleissa - kabinetissa. Koska pelaamalla Jokerit ei sitä mestaruutta näytä saavan. 

Tämä on harmi kiidossa olevan Saipan kannalta. Tässä maakunnassa liigatason lätkälippu on luksustuote. Ja seuran on pakko nostaa lippujen hintoja, että sillä säilyy mahdollisuus kamppailla liigassa myös tulevaisuudessa. Ja mikäli pientä seuraa odottaisi pudotus alempaan sarjaan, se olisi mahdollisesti myös seuran loppu, valitettavasti. Toivottavasti pieni ja pippurinen parin kauden menestystarina jatkaa kulkuaan tänä vuonna, vaikka rasitteeksi on lyötykin ketään kiinnostamaton CHL-taival. Me täällä kaakossa olemme liigapaikkamme ansainneet pelaamalla, emmekä kabinetin kautta takaovesta sisään pääsemällä.

Syksyn odotusarvot Kirjamessuissa, Nylon beatissä sekä Vikissä&Köpissä

Kirjoittaminen ei suju. Tai sujuu, mutta ei etene. Toinen käsikirjoitus on lähetetty kustantajille, jotka pysyvät hiljaa kuin Orpon kabinetti kriisin jälkeen. En osaa edes tulkita hiljaisuutta, mutta toivon reagoimattomuuden johtuvan kiireestä ja siitä, että kustannustoimittajatkin potevat samanlaista masennusta kuin kirjoittajat. Toisen käsittelyä odottaessa raapustelen koneelle yhtä viritelmää, joka on jotain niin kahelia, ettei sitä voi julkaista. Mutta kirjoitanpa enemmän omaksi ilokseni. 

Esikoisesta saadut palautteet lämmittävät mieltä. Edelleen melkein viikoittain kuulen jostain hyviä kommentteja kirjasta. Ja yhtä paljon kuulen myös sitä, että parannettavaakin on. Se kannustaa tekemään seuraavasta vielä paremman (jos sitä joskus pääsee työstämään loppuun). Kirjoittaminen on loputon prosessi, jossa ei koskaan saa kuvitella osaavansa tai olevansa valmis. Samalla on pidettävä mielessä myös tekemisen ilo. Kirjoittaminen on parasta silloin, kun sillä ei varsinaisesti tavoittele muuta kuin lukijoille tulevaa hyvää tarinaa - vähän niin kuin tässä blogissakin.

Odotan kirjamessuja. Sinne on totta kai pakko päästä, koska olen teoksen tänä vuonna julkaissut. Haluan larpata kirjailijaa tämän vuoden loppuun saakka ja samalla kuvitella olevani yksi tämän vuoden uskottavista tekijöistä. Voihan olla, että tämä ilo ei toistu toista kertaa. Oikeasti kirjamessut kiinnostavat tapahtumana ja osana suomalaisen kirjallisuuden juhlaa. Siellä ovat oikeasti kaikki jotka ovat jotakin sekä ne, jotka haluavat nähdä ja tavata ne "oikeasti jotkin". Fanittamaan minäkin sinne menen - on muutamia tänä vuonna julkaisseita kirjoittajia, jotka toivon tapaavani. Oletettavasti minuakin pääsee tapaamaan kustantajan messuständillä. 

Toinen odotettu tapahtuma on jo parin viikon päästä. Menen nuorimman tyttären kanssa katsomaan Helsingin jäähalliin Nylon beatia. Liput on ostettu jo melkein vuosi sitten ja on kiva päästä nauttimaan livekeikasta ekaa kertaa tuossa mittakaavassa nuorimman kanssa. Koetan tartuttaa tähän viimeiseenkin painokseen rakkauden livemusiikkiin ja isoihin keikkoihin. Perheen kahteen isompaan tuo tauti on jo onnistuneesti tartutettu. Naikkareihin liittyy oma muisto Jyväskylästä, kun kämppäkaverini Antin kansssa bailattiin Nylon beatin tahdissa neljään ja sitten aamulla kuuteen piti mennä jo töihin (ei ihan selvinpäin, mutta rikos lienee jo vanhentunut. Ja liikuin siis pyörällä sekä töihin että töissä.). Tätä muistoa en taida tuolle lapselle jakaakaan....

Marraskuu huipentuu tänä vuonna Vikin ja Köpin Areena-keikalle. Kyseessä on vanhan raittius- ja vaellusseuran kokoontuminen, joka keskittyy Helsingin valloitukseen. Vanhat miehet tuskin kovin pitkään bailaavat, mutta yritys pysyä keskiyön yli valveilla on kova. Viki Köpeineen on nykyisin myös aamujen pelastus, kun puhepoppoon hengentuotteista saa nauttia maanantaista torstaihin ihan liveradiossa. Etenkin tähän synkkään syksyyn Ylen radioveto on kuin valohoitoa täysillä luxeilla.

Syksystä selviää, kun ei jää tuleen makaamaan

Vaikka alussa ränttäsin syksystä oikein urakalla, niin minulla on silti usko, että tästäkin synkkyydestä vielä noustaan. En tosiaan ole syysihminen, enkä ymmärrä heitä, jotka ovat. Minulle syksy on puhdasta kärsimystä ja siitä selviytyminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Viime vuoden syksy meni läpi kirjaa kirjoittaessa, mutta tänä vuonna tämä hankala aika vyöryy päälle nyt salamasodan lailla. Jos sietokyvyn rajoja koetellaan nyt syyskuussa, niin mitähän hauskaa lokakuu tuo tullessaan...

Tuleen ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan, vaan suon yli on mentävä niin, että heilahtaa. Näin sanoi jo muinoin kapteeni Kaarna (tietäjät tietää taas!). Sama se on itsellä. On pystyttävä pakottamaan itsensä liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Eilen istuimme vaimon kanssa iltaa kavereiden kanssa ja kyllä se kummasti piristi, kun näki vertaistuellisia hahmoja saman pöydän ääressä. 

Ja onneksi on tämä blogi, jonne saa kaataa kaiken sen, mitä en perheen niskaan kehtaa kaataa. Tämä on minun ränttäämiseni oma kaatopaikka, joka joutuu kärsimään elämän ilojen lisäksi myös kipeimmät surut. Tämä teksti on tarkoitettu puhtaasti vertaistuelliseksi suoksi kaikille muillekin, jotka kärsivät tästä pimeästä ajasta, eivätkä meinaa jaksaa mitään. Uskokaa pois, minä olen tähän aikaan vuodesta paskimmista paskinta seuraa melkein kaikille. Istun hiljaa sohvannurkassa, katson ulos odottaen kevään alkavan hetikohta puolen vuoden päästä. Jos tunnet samaa, niin heitä ylävitoset joko blogissa tai Facessa :)

Ja jos haluat nähdä minut livenä, niin olen tosiaan tuleville Helsingin kirjamessuille kiertelemässä ja varmaan myös Momentumin messuosastolla jossain välissä. 

sunnuntai 30. elokuuta 2026

Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kellokepulointi

Armoton ajannäyttäjämme heijastettuna keittiössä


Puhelimen kello näyttää 4:08, kun silmät aukeavat ihmettelemään ympäröivää pimeyttä. Pimeydessä on sinällään ole mitään ihmeteltävää, mutta siinä on, mitä teen sen keskellä. Kummastelen outoa heräämisaikaa, kunnes muistan, että luurin älyautomatiikka on siirtänyt elämän itsestään talviaikaan. Nousen hetkeksi ylös kiroamaan saamatonta hallintoa, joka ei lopeta tätä jokavuotista kellojen venkslaamista. Kellojen siirto on saatanasta - siis suoraan saatanasta, ainakin meille uniongelmaisille.

Kellojen siirtoa perustellaan sillä, että sillä rakennetaan aamuun lisää valoa ja ruokitaan pimeän murjomaa käpyrauhasta. Totta tuokin niille kaikille, jotka enää menevät töihin aikaisin. Mutta toisaalta jos hiipii töihin läpitunkevassa pimeydessä ja viettää päivän keinovalossa palaten illalla kotiin saman mustan verhon läpi, niin liekö tuolla tunnilla kovinkaan suurta merkitystä.

Käsittääkseni alunperin kellopelleilyllä on haluttu auttaa ulkotyöläisiä ja heitä, jotka aloittavat työt luvattoman aikaisin (kuten minäkin nykyisin). Tuon ulkona työpäivänsä viettävien määrä on pienentynyt (vaikkapa maa- ja metsätyöt) ja heidänkin töiden aloitusaika on siirtynyt kuudesta johonkin toisaalle. Yhtä lailla on pienentynyt sen muunkin joukon määrä, joka työnsä aloittaa viideltä tai kuudelta (esim. entinen tehdastyö). Eli ketä tämä kellojen siirto sitten oikein palvelee?!

Kesä- vai talviaika?

Byrokratian rattaissa kysymys kellonaikojen vaihtelusta on pysähtynyt kysymykseen siitä, kumpi aika jäisi vallitsevaksi - kesä- vai talviaika? Asiasta järjestettiin monenlaisia nettikyselyitä - osa virallisia ja osa epävirallisia. Minusta suurin kysymys on lopulta se kaikken merkityksettömin.

Jos Luoja joskus suo, että tämä ajan veivaaminen loppuu, niin sillä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, mikä aika jää voimaan. Kun elämä kuitenkin ajautuu vielä tuonkin menetyksen jälkeen oikeille raiteilleen, niin viiden vuoden jälkeen kukaan ei edes muista, että vuodessa on ollut kaksi eri aikajaksoa. Ihminen on todistetusti evoluutiossa menestynyt siksi, että se on pystynyt adaptoitumaan eri olosuhteisiin ja keksinyt keinot selvitä aina jääkaudesta ilmastokriisiin saakka. Ja ihan maalaisjärjellä veikkaan, että yhteen kellonaikaan tottuminen on adaptaatioprosesseista kevyimpiä.

Hyvin harvoin, jos koskaan, sanon tätä. Otetaanpa esimerkkiä itänaapuristamme. Venäjällä siirryttiin yhteen aikaan viisi vuotta sitten ja kas kummaa maa on edelleen pystyssä ja voi suhteellisen hyvin. Suurin ongelma Venäjän yksiaikaisessa systeemissä on muistaa, miten se suhtautuu meihin muihin, jotka kellojaan ru(n)kkaavat.

Venäjällä nopean siirron taustalla oli se, että ajatusta ei saatu viivytettyä siirtämällä päätösvastuuta toimenpidemaasta jonnekin Brysseliin. Venäjällä kellot pysähtyivät presidentin päätöksellä, eikä siitä lipsuttu sekuntiakaan.

Suomessa, kun päätöksentekijöitä vaivaa päätöksenteon uskalluksen puute, ikävät asiat lakaistaan pyörimään EU:n rattaisiin. Silloin syy tehottomuudelle voidaan sysätä "jollekin toiselle". Ja toisaalta, kun asiat riittävät pitkään jauhautuvat byrokratian rattaissa, ihmiset kyllästyvät ja unohtavat koko jutun. Mitenkähän niille muutamille kyseenalaisille euroedustajille saataisiin käymään sama....

Lähes postikorttimaisema Lappeen kirkon kellotornista


Mikä siinä ajan siirrossa mättää?

Vaikka tekstistä sitä ei ehkä huomaa, otan tämän kellojen siirron asteen verran henkilökohtaisesti. Se johtuu siitä, että unirytmini on herkkä kuin Tyynenmeren koralliriutta. Kellon siirto yhdessä yössä vaikuttaa minuun noin kaksi viikkoa - eikä millään tapaa positiivisesti.

Ensimmäiset päivät menevät sumussa ja perheeseen astuu taas kesken talviunien herätetty karhu. En jaksa juurikaan seurustella edes itseni kanssa, vaan murahtelen sohvannurkassa ja odottelen illan unta, joka ei edes tule, koska keho on eri mieltä kellon kanssa siitä, mitä hetkeä puolikuollut biologinen kello tikkaa. Käytänössä olen koko vuorokauden väsymystilassa ja valveilla ollessa odotan unta ja vice versa. Semiperseestä.

"Käy aikaisemmin nukkumaan!", sanovat viisaammat. No en käy, koska uneni on samanpituinen huolimatta siitä, mihin aikaan käyn nukkumaan. Eli jos käyn nukkumaan yhdeksältä, niin keho herää neljän maissa. Ja jokusen kerran maailmaa siihen aikaan tutkineena voin sanoa, että silloin ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä saatan istuskella sohvalla tunnin tai kaksi ja koetan kuluttaa aikaa ja löytää kadonnutta unta. Ja uskokaa tai älkää, niin se valvominen kostautuu päivällä.

Totta kai tuohon tottuu ja parin viikon jälkeen rytmi palautuu suht normaaliksi. Kuten edellä totesin - ihminen on nisäkäs, joka adaptoituu. Siis leuka rintaan ja kohti uusia kellonsiirtoja.

Itse en mielelläni härnää unirytmiäni valvomalla turhaan tai käymällä nukkumaan liian aikaisin. Yleensä olen tullut siihen lopputulokseen, että suhteessa saatuihin hyötyihin muutaman tunnin valvominen on harvoin sen väärti. (Ja jos joskus pohditte, miksi keski-ikäisiä nähdään baarissa niin harvoin, niin tässä oiva selitys - eipä ole wörttii)

Setäni ottama kuva Uimaharjun ensilumesta (kuvan ottaja Teuvo Jouhkimo)

Syysajatukset 

Ja sitten positiivisempiin asioihin. Huomasin ilokseni, että syksystä on ensi viikolla lusittu kaksi kolmasosaa. Pahin on takana ja enää on loppuliuku kohti talvea. Kiva työ, koulun tuomat kiireet ja elämän tasarytmisyys antavat elämälle todellakin positiivisen pohjavireen. Kun katson muutamaa vuotta taaksepäin, niin syksyt tuntuvat helpommilta vuosi vuodelta. Tuleekohan minusta vanhana syysihminen - tai, hyi olkoon, jopa jouluihminen. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Tässä syksyssä on parasta värikkyys. Tuntuu, että ruska puhkesi todella nopeasti kukkaan, mutta se kukkiminen on kestänyt pidempään kuin tavallista. Puiden värit luovat maailmaan ihan toisenlaisen taustan ja päivästä toiseen jaksan ihmetellä muuttuvia keltaisen ja punaisen eri sävyjä. Harmittaa, etten ehtinyt tehdä kunnon ruskaretkeä suolle tänä syksynä, mutta onneksi väripaletti yltää myös taajaman kaduille.

Koulussa aletaan tarpoa loppusuoraa (toivottavasti). Tähän saakka näytöt ovat onnistuneet jopa omia odotuksia paremmin ja valinta kouluun menosta tuntuu vieläkin oikeammalta kuin alussa. Ala on herättänyt pohjattoman kiinnostuksen, halun oppia lisää ja päästä yhä pidemmälle. Fiilis on kuin seisoisi uuden tien alussa.

On yhtä aikaa pelottavaa ja kiinnostavaa kuulla, kuinka näytön arvioijat näkevät työni. Samalla on tietyllä tavalla mahtavaa haastaa itsensä näyttötilanteissa. Niissä saa todella venyä oman osaamisen rajoille ja tehdä mallisuorituksia. Ja pienikin löysäily näkyy palautteessa (nimimerkillä kokemusta kerännyt). Mitään helppoa näyttöjen tekeminen ei ole, mutta toisaalta, jos asiat osaa, niin ei mitään kohtuuttoman vaikeaakaan.

Ensi kuussa odottaa siis synttärit (tämä perheelle tiedoksi!) ja syksyn taipuminen talveen. Sen lisäksi töissä yksi projekti kääntyy loppusuoralleen ja sen jälkeen odottelen, mitä tapahtuu. Jännittää, pelottaa ja toisaalta taas ajattelen, että jokin suora sen kurvin jälkeen on jälleen avauduttava. Aika näyttää.

Voikaa hyvin ystävät!


perjantai 1. helmikuuta 2019

Näillä viidellä keinolla voi syksyn selättää

 


Remontin jälkeen on vihdoin aika hengähtää ja karkasin viikonlopuksi Uimaharjuun toiselle työmaalle. Vuorossa "kesäpaikan" talvikuntoonlaittoa. Kuulostaa isommalta kuin onkaan - koska käytännössä leikkasin nurmikon, kannoin kesäromut varastoon ja laittelin mökkiin lämpöjä ja vähän lämpösuojauksia päälle, ettei ekoilla pakkasilla käy köpelösti. Samalla sitten vein kanervia haudalle ja kiertelin siinä hautausmaata "menneiden sukulaisten" tapaamisen merkeissä miettein, että niin se taas vuosi vierähti syksyyn.

Syksy ei todellakaan ole lemppariaikojani vuodesta. Joka vuosi narisen ja murisen sitä, kun kesä jää taakse ja alkaa vuoden huonompi puolisko - ikään kuin valittaminen auttaisi tässäkään asiassa yhtään. Päätin tänä vuonna ottaa asiaan uuden asenteen. Ei, en edelleenkään ala fanittamaan ruskaa, mutta päätin kestää syksyn kuin mies ja selättää ne fiilikset, jotka droppaa mun tunnelmaa.

Tässä viisi kivenkovaa punchlinea, jolla tänä vuonna selviämme syysmasennuksesta:

1) Lue uutisia

Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto.

Suomalaisiin on sisäänrakennettu veljekset nimeltä kateus ja vahingonilo. Nuo kaksi asiaa soittavat hyvin yhteen kuin turkulainen iskelmäduo, sillä kun jostain asiasta osaa olla kateellinen, niin yhtä lailla osaa olla vahingoniloinen, kun kateudenaihe häviää. Eli kun lottovoittajanaapurin talo palaa, niin sitä ei suinkaan sammuteta, vaan toivotaan, että tulipalon jälkeen naapuriraukka olisi yhtä köyhä kuin minäkin. Kuulostaako tutulta? Ja onhan olemassa sanonta, että suomalaiset ovat ainoa kansa, joka maksaisi satasen siitä, että naapuri ei saa ilmaista viiskymppistä.

Meitä suomalaisia harmittaa, kun menee huonosti. Harmittaa, kun etelässä on lämmintä ja meillä on kylmää. Kiukuttaa, kun aurinko menee kahdeksan jälkeen nukkumaan, koska jossain se paistaa edelleen. Olemme ylpeitä Suomen kesästä, koska sitä ei ole muilla - pakkasen ja kesän yhdistelmä kun on melko tuntematon 99% maapalloa.

No uutisia lukemalla näinä aikoina kateus kyllä karisee. Joka päivä saa sanomalehdistä lukea, kuinka hurrikaanit toisaalla lyö taloja matalaksi ja toisaalla taas maanjäristykset tasaavat tontteja. Noista ei kukaan ole, eikä saa olla iloinen, mutta se asettaa nämä meidän pienet syysmasennukset oikeaan raamiin. Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto. Tai kiukuttaako pimeys juurikaan, jos tarjolla on kuitenkin sähkövalot ja pattereissa lämpöä.

Siis asiat oikeaan mittasuhteeseen ja jos ei kovan maailman opit muuten tartu, niin kuulemma Karibian saarilla aletaan tarvita apujoukkoja raivaamaan myrskytuhoja. Kukaan ei kiellä syysmarisijaa ottamasta Norwegiania avustusjoukkoihin.

2) Pukeudu lämpimästi

Meille aina syyskuussa tolkutetaan, ettei pitäisi pukeutua toppatakkiin heti alkusyksystä, koska sitten ei kestä tammikuun pakkasia. Onpa ehkä pahinta bullshittiä ikinä.

Ensinnäkin tammikuun pakkaset ovat osa kansallista myyttiä, josta ei ole enää juurikaan konkreettisia todisteita. Parina edellistalvena kasvihuoneilmiö on tarjonnut Suomelle niin keski-eurooppalaiset talvet, että kun Lappeenrannassa silmät pisti kiinni, niin melkein tunsi olevansa Berliinissä. Kadut olivat täynnä märkää loskaa ja ruohokin näkyi maasta vielä jouluaaton tienoilla. Enemmän taisi tarvita kuravaatteita kuin jämäkämpää toppaa.

Ja toisekseen - pahinta syksyssä on se kylmän tunne. Se, kun Jumalan sormi tökkää pohjoisella viimalla kyljestä läpi niin, että tuulen tuntee munuaisissa saakka. Sitä tunnetta ehkäisemään on meille keksitty toinen toistaan parempia kankaita ja suojavaatteita. Ja kun kylmän tunne on pois, niin silloin harmituskin puolittuu.

Minä olen vasta aikuisiällä oppinut, kuinka ihana vaate esim. pipo tai kunnon toppatakki on. Nuorempana sitä kuvitteli olevansa tosi kolee, kun piti korvat paljaana (ja paleltuneena) vielä pakkasilla tai jätti kalsarit pois marraskuussa, koska luuli, että tytöt nauraa kalsareiden käyttäjille. Myöhemmin, kun tutustuin tyttösukupuoleen, niin heillä ei ole röntgenkatsetta, joka paljastaisi, ketkä pojista käyttää kalsareita ja ketkä ei. Ja jos tytön kanssa pääsee siihen tilanteeseen, että ne kalsarit on riisuttava, niin ei se pojat siihen stoppaa, että alta löytyy entisen tenniksenpelaajan nimikkoboxereiden sijaan mustat hepat (tämä siis ilmaisena vinkkinä lähinnä tuonne nuoriso-osastolle).

Minä pidän lämmöntunteesta ja siitä, ettei viluta (t-viivalla tai ilman). Sen takia kaivelen jo nyt rynnäkkövarustukseeni toppatakkia, kalsareita ja pipoa. Hanskat pidän kädessä aina ja piponkin vedän silmille niin kuin Irwin kovimmassa ryyppyputkessaan. Suurin ongelmani ovat jalat - niihin kun ei märällä oikein kannata talvikenkää laittaa ja sitten kesälenkkarit kyllä Suomen syksyssä kastuu.

3) Liikuntaa vaikka väkisin

Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin raahata sohvankyllästämä takapuoli ulos kelillä, jossa ulkona on pimeää, kylmää ja sataa vettä. Tieteellisin termein sanottuna sohvassa ei ole mitään liikuntaan työntäviä tekijöitä ja toisaalta taas ulkoilmassa ei ole molekyylin molekyyliä vetäviä tekijöitä. Tällöin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa tieteen kaikkia lakeja ja pakotettava itsensä ulos.
Raittiilla ilmalla on ihmeellinen vaikutus, tuli se ilma sitten kesäisessä lämpimässä muodossa tai syksyn kylmässä ja märässä. Pelkkä ulkona oleminen piristää ja saa mieltä vähän kohenemaan. Mutta toki vasta pienen kapinavaiheen jälkeen. Kun itse lähden ulos, niin ensimmäinen kilometri on täynnä armotonta vastustusta ja vitutusta. Miksi tänne piti itsensä raahata ja ketä tämä muka palvelee?! Sitten pikkuhiljaa keho tottuu ulkoilmaan. Happea saavat sekä aivot että sydän ja liikunta alkaakin tuntua mahtavalta. Tuo tunne vaan antaa odottaa itseään.

Ja kyllä liikunnaksi syksyllä kelpaa sisäliikuntakin. Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa. Kerran jo kävin kuntosalin sisäpuolella aikomuksena ostaa kuntosalikortti sekä itselle että kaveriksi lupautuneelle, mutta kun paikalla ei odottelusta huolimatta ollut henkilökuntaa palvelemassa, niin momentum meni ohi. Nyt viikon jälkeen tuo käynti on muista vain ja koko mentaalipuolen treenin joutuu aloittamaan alusta. Näinköhän treenikaverikaan enää muistaa lupaustaan.

Suomeen tarvittaisiinkin personal trainereiden lisäksi sellaisia virtuaalisia liikuttajia. He voisivat olla joku puhelinpalvelu, joka soittaa arki-iltaisin sovittuina hetkinä ja kysyisi hieman syyllistävästi, että jokos se peffa on noussut sohvalta kohti ulkoilmaa ja että missäs se herra on ollut, kun ei ulkona ole omenvartavaloista keski-ikäistä näkynyt ja lenkkaritkin kuulemma kasvaa sammalta. Nuo virtuaaliliikuttajat voisivat olla se pienen kipinän sytyttävä apu, joka auttaa ylittämään liikuntaan ehkäisevän kynnyksen. Tiedän jopa kokemuksesta, että pienen harjoittelun jälkeen liikuntaan meno starttaa lähes automaattisesti ja miettimättä, jolloin myös tarve tuolle virtuaaliliikuttajalle vähenee.

4) Etsi positiivista seuraa

 

Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin.

Minä olen kuullut melko luotettavalta taholta, että Suomessakin asuu sellaisten ihmisten joukko, jotka oikeasti pitävät syksystä. Ruskassa on kuulemma hienot värit ja sadekin tuntuu kivalta, kun se osaa jatkua kesän yli aina syksyyn saakka. Nämä tyypit ovatkin tänä vuonna eläneet yhtä suurta orgastista jatkumoa toukokuusta saakka. Milloinkaan ei luultavasti ole ollut tarjolla näin pitkää syksyä, joka otti jo ennakkoakin kolme kuukautta. On suoranainen ihme, ettei luonto mennyt niin sekaisin, että olisi synnyttänyt puiden lehdetkin jo suoraan syksyn väreihin.

Meillä syysvihaajilla on paha taipumus alkaa murjottaaa syksyisin ja monesti teemme sen vielä parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin. Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin. Samaa tekee myös moni vaimo, kun he lähtevät sienestämään tai marjastamaan. Mukaan ei tarvita muita pilaamaan hyvin alkanutta murjotusta. On kivempaa murista yksin karhujen kanssa kilpaa ja oikein kiihdyttää itsensä syyskiimaan miettimällä, mitkä kaikki asiat ovat Suomessa pielessä. Takana on neljän viikon vaatimaton kesäloma (verrattuna japanilaisten puolen päivän mittaiseen vastaavaan) ja verotuskin varmaan kovenee.

Syksyssä voi toteuttaa sensei-ajattelua. Murjottajan kannattaa etsiä rinnalleen kaveri, jolle kärpässieni on kaunein luonnonilmiö. Tuo sensei voisi opettaa murjottajalle sen, miten luontoa voi katsoa myös syksyllä nauttien. Ehkä voisimme perustaa syysmurjottajille tukilinjan tai seuralaispalvelun, jossa syysvihaajalle etsitään ulkoiluseuraa, joka taluttaa murjottajan korvasta käsin ulos ja pakottaa nauttimaan myös kylmemmästä säästä.

5) Kiellä syksy!

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen.

Viimeinen ja varmin keino selvitä syksystä on kieltää se kokonaan. Kun kaleterista on ruksittu kaikki elokuun päivät, niin vetäydytään kotiin, vedetään verhot ikkunaan ja otetaan kunnon Netflix&Chill-maratoni, joka kestää helmikuun loppuun. Työpaikalta otetaan "opintovapaata" syyslukukaudelle ja vanhempainvapaata kevätlukukaudeksi. Silloin voi huoletta murjottaa mökissään ja kieltää koko synkän syksyn olemassaolo.

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen. On siinä sitten astetta kovempi motivaatio saattaa itsensä kesäkuntoon, kun on Special Operaa vedellyt naamariin puolen vuoden kuurin. Tuo juomapuoli tietenkin arveluttaa, että tuokohan se Olvin rekka tukkusatsin everstiä kotiin saakka.

 
Kuulkaas Enot! Syksystä selvitään tänäkin vuonna ja tänä vuonna se tehdään tyylikkäästi muuttamalla asennetta positiivisempaan suuntaan. Kylmä on kylmää eikä pimeä muutu valoisaksi, vaikka kuinka murjottaa. Sen sijaan kylmää ja pimeää voi oppia sietämään ja jopa näkemään hieman positiivisena, jos muuttaa omaa asennetta. Syksy on asennepeliä!
 


tiistai 13. syyskuuta 2016

Syysvalitusvirsi

Jokasyksyinen kokovartalovitutus iskee taas lujasti hartioihin. Keskimäärin mikään ei huvita, olipa kyse työstä, vapaa-ajasta tai elämän muista osa-alueista. Energiaa riittää tasan siihen, että jaksaa hengittää ja miettiä elämän paskamaisuutta. Ruoka ei maistu tai maistuu korkeintaan ala-asteen makaronilaatikolta eli ei miltään. Kaikki ympärillä olevat ihmisetkin tuntuvat jotenkin muuttuneen tasaisen harmaiksi (tosin täysin ilman omaa syytään). Koko ajan kyllä väsyttää ja nukuttaa - paitsi silloin, kun pitäisi nukkua. Silloin uni ei tule, vaikka laskisi Suomen ulkomaanvelkaa euro kerrallaan. Olen parhaimmillani päässyt jonnekin sadan miljardin paremmalle puolelle vailla tuloksia.

Vihaan suomalaisessa vuodessa kahta asiaa - syksyä ja joulua. Ja noista kahdesta syksyä aivan valtavan paljon enemmän, koska jouluna sentään saa lahjoja. Syksyssä sen sijaan ei ole mitään hyvää.

Miksi sitten syksy on joutunut pyhän vihani kohteeksi - olen sentään syksyllä syntynyt? Monille syksy on vuoden parata aikaa marjastus- ja metsästyskausineen tai ruskaretkineen. Ja toisaalta, kun mietitään nykyisiä kesiä, niin ne eivät nyt niin radikaalisti eroa keskiverto-syksystä. Viime kesänä ainakaan ei hellepäiviä ollut ihan riesaksi asti...

Eniten masentaa se, että kesä on ohi. Elämän vuodenaika on taas kulutettu loppuun ja jäljelle jäävät vain jämät. Syksyllä mikään ei kasva (patsi kaksikivinen patti otsaan) ja kaikki kasvun elementit - valo ja lämpö - katoavat. Käytännössä siis valo ja lämpö vaihdetaan kylmään ja pimeään. Paska vaihtokauppa, paitsi jos mietitään vähän pidemmälle. Syksyn nerokkuus paljastuukin vasta siinä vaiheessa, kun syksy puolestaan vaihdetaan talveen - silloinhan tämä semisti kylmä vuodenaika vaihdetaan pakkaseen ja elinkelvottomaan vuodenaikaan ja syksykin tuntuu lähes herkulta.

Jos Suomi löydettäisiin nyt, niin todennäköisesti luotaisiin välittömästi joku EU-direktiivi, joka kieltäisi koko maan käytön syys- ja maaliskuun välillä. Olosuhteet todettaisiin ihmiselle täysin sopimattomiksi. Elokuun viimeinen päivä sitten tulisivat EU-viskaalit ruotsinlautalla satamaan, laittaisivat puomit kiinni talveksi ja ihimiset pakkosiirrettäisiin Romaniaan.

Pahinta syksyssä on se ensimmäinen kylmä päivä, johon koetat varustautua vielä kesävaattein. Astuessasi ovesta ulos, viima puhaltaa sinusta suoraan läpi kehon ja voit suorastaan tuntea, kuinka solulima sisälläsi jäätyy. Siitä tietää, että elämä sellaisena kuin sen kesältä muistat - on peruuttamattomasti ohi.

Mutta tänäkin vuonna me selviämme syksystä, jo 41. kerran. Lääkkeinä syysvitutusta vastaan (pahoittelut kielenkäyttöni, mutta uskoisin, että lukijakunta on keski-ikäisiä tai sitä lähestyviä, niin heidän korvat tämän kestävät) käytetään jo tutksi tulleita elementtejä.

Takkatuli
Antaa lämpöä, joka saa meistä jokaisen uskomaan, että kylmä on vain oven ulkopuolella. Kun laitat silmät kiinni, niin melkein voit huijata itsesi ulos syystunnelmasta.

Hyvät kirjat, elokuvat ja tv-sarjat
Näiden avulla voit paeta toiseen todellisuuteen, joka voi sijaista missä tahansa ikuisen kesän maassa. Kirjat vievät paikasta toiseen yhdessä silmäniskussa ja pian huomaat vaihtaneesi Pohjolan kylmät olot viihtyisään Karibian rantahietikkoon.

Punaiset, alkoholia sisältävät juomat
Punaviini on kuin lasiseen säiliöön pullotettua onnea. Ensimmäinen lasillinen hymyilyttää, toinen jo naurattaa ja kolmas tuo kauan kaivatun unen. Täydellinen lääke syksyä vastaan ja löytyy kaikista hyvinvarustetuista valtionapteekeista.

Seuraavat kuusi kuukautta aion siis vältellä turhia ulkoilmaa sisältäviä aktiviteetteja ja pysytellä ikkunoiden lämpimällä puolella. Nauttikaa te, joille syksy on jotain muuta - monet näkevät tässä ankeudessakin ilon värejä ruskan myötä ja kokevat onnea siitä, että luonto vetäytyy pikkuhiljaa talviunille. Sen sijaan me, joilla geeneissä on osa karhua sanomme - "menkää muualle fiilistelemään"

Kaikesta huolimatta - hyvää alkanutta syksyä kaikille!