Syysräntti

 

Tekoälyn kehittämän syysnostalgiakuva

Ois kivaa, kun ois aina kivaa. Jokainen meistä haluaisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ihan kaikkina hetkinä. Mutta suomalainen syksy tekee onnellistumisen kovin vaikeaksi. Ainakin minulle. Toisinaan toivon, että se maailman onnellisuuskysely tehtäisiin Suomen osalta nyt syys-lokakuussa. Se voisi tuoda vastauksiin hieman toisenlaista varianssia kuin kesällä. 

Minusta suomalaisten onnellisuus ei ole oikeaa onnellisuutta. Se on pikemminkin onnellisuutta siitä, että on elossa. Kun syyskuusta eteenpäin luonto ja pimeys koettavat murhata meitä henkisesti, olemme keväällä ekstaasissa, jos jäimmekin henkiin taistelussa pimeyttä vastaan ja kalenteri kertoo maaliskuun alkaneen.

Kun viikonloppuna nukkuu kolmet päiväunet päivässä ja illalla katselee kymmenen jälkeen kelloa anovasti, että saako jo mennä unille, alkaa sisäinen karhu todella kysellä kausiunien perään. Olen ennenkin todennut, että minulle sopisi parhaiten yhteiskuntamalli, jossa Suomi laitetaan kokonaan kiinni lokakuun alussa ja portit avataan kuin Arendelissa (tietäjät tietää) keväällä maaliskuun ensimmäinen päivä. Koko vuoden paskan puoliskon suomalaiset nukkuisivat ruususen unta mökeissään ja maa olisi valkoisen vaipan peitossa. Olen aika varma, että Tove Janssonin Muumimaailma perustui juuri tälle fantasialle.

Nyt on nimittäin jo pari viikkoa ollut jakso, jossa ei vaan jaksa. Asiat eivät kiinnosta, innosta, enkä herää millään henkiin. Koetan lukea kirjaa, mutta viiden sivun jälkeen palavat silmät kiinni. Aloitan katsomaan elokuvaa, mutta mikään väkivalta, jännitys tai surrealistinen komediakaan ei herätä henkiin. Elämään kaipaa jonkinlaista sähköshokkihoitoa. 

Ennen vanhaan tämä oli minun punaviini-season. Iltaisin aukesi pullo jos toinenkin ja kaamoksesta paineltiin läpi pienessä nousussa kuin Rokka juoksuhaudassa. Mutta koska tulin siihen lopputulokseen, että doping saa jäädä, pitää kaamoksestakin rämpiä läpi ihan selvinpäin. Ja ehkä se punaviinikin enemmän lisäsi henkistä kuormaa kuin vapautti siitä.

Liikunta, ystävät, uudet kokemukset

Mikä sitten avuksi, kun syksy painaa päälle kuin Saipan jarrukenttä? Miten päästä eroon orastavasta kausimasennuksesta, alakulosta ja suoranaisesta vitutuksesta? Itsestään hommat eivät käänny. Jos jäät istumaan sohvalle ja odottamaan, että asiat lähtevät nousuun, löydät itsesi samasta paikasta vielä keväällä. Oikeasti tämä aika on juuri se, milloin itsensä pitää pakottaa ulos liikkumaan tai tekemään jotain kivaa. Ja tämä on samalla kertaa myös aika, milloin talojen kynnykset ovat korkeimmillaan. Minutkin saa ulos aseella uhaten ja silloinkin harkitsen, kumpi vaihtoehto on parempi. Lokakuusta eteenpäin en poistu sisätiloista kuin pakolla töihin ja sinnekin hampaat irvessä.

Sali voisi maistua, mutta yksin se on vähän tylsää. Ja salilla on sama ongelma kuin kotona. Se perkuleen kynnys on niin korkea, ettei sisäpuolelle meinaa päästä millään. Salihommissa on vielä se, että ensimmäiset kolme viikkoa treenaaminen on yhtä per...tä. Joka paikkaan koskee, mikään ei suju ja voimatkin ovat hävinneet siitä, mitä ne olivat kaksikymmentä vuotta sitten. Lasten painoilla harjoittelu tuntuu yhtä aikaa nololta ja tuottamattomalta. Hävettää, kun pari viikkoa treenanneet keskenkasvuiset painelee ohi (vaikkei siellä tietenkään kenenkään treenaamista katsella). On pakko vain uskotella (lue=valehdella) itselleen, että tekemällä ne painot nousevat ja ilo palaa elämään.

Salitarjonnasta homma ei kyllä jää kiinni. Lappeenrantaan on viime aikoina noussut uusia saleja kuin datakeskuksia Googlen takapihalle. Jokaiselle ikäluokalle, sukupuolelle ja treenityypille löytyy varmasti oma sali, jossa fiilis ja treenikaverit ovat mieleisiä. Kilpailun koveneminen ei kuitenkaan dumppaa hintoja alaspäin, vaan kuukausimaksut noudattavat melko yhtäläistä linjaa. Se johtaa väkisin jonkinlaiseen pudotuspeliin, koska treenaajien määrä on suht vakio ja uusien salien treenaajat on pääasiassa houkuteltava muilta saleilta. Tähän kun yhdistetään koko Etelä-Karjalaa vaivaava krooninen rahapula, niin en kadehdi ensimmäistäkään saliyrittäjää. Toivon kuitenkin kaikille yrittäjille yhtäläisesti menestystä. Arvostan jokaista, joka tässä maatuvassa maakunnassa jotain uskaltaa yrittää. Kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, ettei ole kivetön pelto kyntää.

Syksy on livekeikkojen aikaa

Syksyisin maistuvat parhaiten livekeikat, olipa kyseessä musiikki tai stand up. Onneksi tänä syksynä jopa tänne kaakonkulmille tulee artisteja visiitille (Kiitos Nuijamies!). Kivaa on myös se, että stand up tarjonta kasvaa vuosi vuodelta. Kiertäviä artisteja on enemmän ja keikat myös vetävät yleisöä enemmän kuin ennen. Stand upista on tullut yksi viihteen kestokulutusmuoto, joka löytää yleisöä ihan tavallisista viihteen kuluttajista. Itse asiassa veikkaan, että stand up on yksi niistä laareista, joihin yleisö vetäytyy, kun elokuvateatterit, teatterit ja urheilutapahtumat eivät yleisöä vedä.

Tykkään, kun syksyllä alkavat kaikki sisällä pelattavien pelien sarjat. Enää ei tarvitse värjötellä jalat märkänä pesäpallokentän laidalla tai katsomassa perse jäässä jalkapalloa. Talvikauden lajit pelataan kirkkaissa saleissa ja jonot kahvioonkin ovat lyhyemmät. Lappeenranta tarjoaa ainakin uskottavan tason korista ja säbää (ja totta kai huipputason jääpalloa ja lätkää).

Lätkässä eletään kuoleman kautta. Liiga ehdoin tahdoin haluaa tuhota loputkin maineesta, mitä sillä on vielä jäljellä. Koko hesa-lätkän ympärille rakenneltu veivailu liigan tulevaisuuden suhteen vie uskottavuuden koko lajilta. Lajin ylin sarjataso suorastaan murhaa itsensä. Yleisö ei löydä lehtereille entiseen tapaan, eikä tuote kiinnosta "niinku ysiviis". Sitten kun pakon edessä lippujen hinnat nostetaan yli keskivertokuluttajan kukkaron tason, on lopputulos tämä. Pelataan puolityhjille halleille ja odotellaan kevään konkurssiuutisia. Noita samoja uutisia odottaa myös Liiga Oy. Sen suurin toivehan olisi saada pienet seurat tajuamaan, ettei niitä suuressa ja kauniissa liigassa kaivata, vaan paikat pitäisi sovussa jättää niille paikkakunnille, joilla vielä maksavaa yleisöä ja rahakkaita sponsoreita riittää. Tästä surkeudesta en syytä siis seuroja vaan niiden istäntää - Liigaa. Sehän tämän Jokeri-veivauksen aloitti. Jos samaa tahtia mennään eteenpäin, niin sarjan lopputulos määrätään samalla tapaa kuin Putinin vaaleissa - kabinetissa. Koska pelaamalla Jokerit ei sitä mestaruutta näytä saavan. 

Tämä on harmi kiidossa olevan Saipan kannalta. Tässä maakunnassa liigatason lätkälippu on luksustuote. Ja seuran on pakko nostaa lippujen hintoja, että sillä säilyy mahdollisuus kamppailla liigassa myös tulevaisuudessa. Ja mikäli pientä seuraa odottaisi pudotus alempaan sarjaan, se olisi mahdollisesti myös seuran loppu, valitettavasti. Toivottavasti pieni ja pippurinen parin kauden menestystarina jatkaa kulkuaan tänä vuonna, vaikka rasitteeksi on lyötykin ketään kiinnostamaton CHL-taival. Me täällä kaakossa olemme liigapaikkamme ansainneet pelaamalla, emmekä kabinetin kautta takaovesta sisään pääsemällä.

Syksyn odotusarvot Kirjamessuissa, Nylon beatissä sekä Vikissä&Köpissä

Kirjoittaminen ei suju. Tai sujuu, mutta ei etene. Toinen käsikirjoitus on lähetetty kustantajille, jotka pysyvät hiljaa kuin Orpon kabinetti kriisin jälkeen. En osaa edes tulkita hiljaisuutta, mutta toivon reagoimattomuuden johtuvan kiireestä ja siitä, että kustannustoimittajatkin potevat samanlaista masennusta kuin kirjoittajat. Toisen käsittelyä odottaessa raapustelen koneelle yhtä viritelmää, joka on jotain niin kahelia, ettei sitä voi julkaista. Mutta kirjoitanpa enemmän omaksi ilokseni. 

Esikoisesta saadut palautteet lämmittävät mieltä. Edelleen melkein viikoittain kuulen jostain hyviä kommentteja kirjasta. Ja yhtä paljon kuulen myös sitä, että parannettavaakin on. Se kannustaa tekemään seuraavasta vielä paremman (jos sitä joskus pääsee työstämään loppuun). Kirjoittaminen on loputon prosessi, jossa ei koskaan saa kuvitella osaavansa tai olevansa valmis. Samalla on pidettävä mielessä myös tekemisen ilo. Kirjoittaminen on parasta silloin, kun sillä ei varsinaisesti tavoittele muuta kuin lukijoille tulevaa hyvää tarinaa - vähän niin kuin tässä blogissakin.

Odotan kirjamessuja. Sinne on totta kai pakko päästä, koska olen teoksen tänä vuonna julkaissut. Haluan larpata kirjailijaa tämän vuoden loppuun saakka ja samalla kuvitella olevani yksi tämän vuoden uskottavista tekijöistä. Voihan olla, että tämä ilo ei toistu toista kertaa. Oikeasti kirjamessut kiinnostavat tapahtumana ja osana suomalaisen kirjallisuuden juhlaa. Siellä ovat oikeasti kaikki jotka ovat jotakin sekä ne, jotka haluavat nähdä ja tavata ne "oikeasti jotkin". Fanittamaan minäkin sinne menen - on muutamia tänä vuonna julkaisseita kirjoittajia, jotka toivon tapaavani. Oletettavasti minuakin pääsee tapaamaan kustantajan messuständillä. 

Toinen odotettu tapahtuma on jo parin viikon päästä. Menen nuorimman tyttären kanssa katsomaan Helsingin jäähalliin Nylon beatia. Liput on ostettu jo melkein vuosi sitten ja on kiva päästä nauttimaan livekeikasta ekaa kertaa tuossa mittakaavassa nuorimman kanssa. Koetan tartuttaa tähän viimeiseenkin painokseen rakkauden livemusiikkiin ja isoihin keikkoihin. Perheen kahteen isompaan tuo tauti on jo onnistuneesti tartutettu. Naikkareihin liittyy oma muisto Jyväskylästä, kun kämppäkaverini Antin kansssa bailattiin Nylon beatin tahdissa neljään ja sitten aamulla kuuteen piti mennä jo töihin (ei ihan selvinpäin, mutta rikos lienee jo vanhentunut. Ja liikuin siis pyörällä sekä töihin että töissä.). Tätä muistoa en taida tuolle lapselle jakaakaan....

Marraskuu huipentuu tänä vuonna Vikin ja Köpin Areena-keikalle. Kyseessä on vanhan raittius- ja vaellusseuran kokoontuminen, joka keskittyy Helsingin valloitukseen. Vanhat miehet tuskin kovin pitkään bailaavat, mutta yritys pysyä keskiyön yli valveilla on kova. Viki Köpeineen on nykyisin myös aamujen pelastus, kun puhepoppoon hengentuotteista saa nauttia maanantaista torstaihin ihan liveradiossa. Etenkin tähän synkkään syksyyn Ylen radioveto on kuin valohoitoa täysillä luxeilla.

Syksystä selviää, kun ei jää tuleen makaamaan

Vaikka alussa ränttäsin syksystä oikein urakalla, niin minulla on silti usko, että tästäkin synkkyydestä vielä noustaan. En tosiaan ole syysihminen, enkä ymmärrä heitä, jotka ovat. Minulle syksy on puhdasta kärsimystä ja siitä selviytyminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Viime vuoden syksy meni läpi kirjaa kirjoittaessa, mutta tänä vuonna tämä hankala aika vyöryy päälle nyt salamasodan lailla. Jos sietokyvyn rajoja koetellaan nyt syyskuussa, niin mitähän hauskaa lokakuu tuo tullessaan...

Tuleen ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan, vaan suon yli on mentävä niin, että heilahtaa. Näin sanoi jo muinoin kapteeni Kaarna (tietäjät tietää taas!). Sama se on itsellä. On pystyttävä pakottamaan itsensä liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Eilen istuimme vaimon kanssa iltaa kavereiden kanssa ja kyllä se kummasti piristi, kun näki vertaistuellisia hahmoja saman pöydän ääressä. 

Ja onneksi on tämä blogi, jonne saa kaataa kaiken sen, mitä en perheen niskaan kehtaa kaataa. Tämä on minun ränttäämiseni oma kaatopaikka, joka joutuu kärsimään elämän ilojen lisäksi myös kipeimmät surut. Tämä teksti on tarkoitettu puhtaasti vertaistuelliseksi suoksi kaikille muillekin, jotka kärsivät tästä pimeästä ajasta, eivätkä meinaa jaksaa mitään. Uskokaa pois, minä olen tähän aikaan vuodesta paskimmista paskinta seuraa melkein kaikille. Istun hiljaa sohvannurkassa, katson ulos odottaen kevään alkavan hetikohta puolen vuoden päästä. Jos tunnet samaa, niin heitä ylävitoset joko blogissa tai Facessa :)

Ja jos haluat nähdä minut livenä, niin olen tosiaan tuleville Helsingin kirjamessuille kiertelemässä ja varmaan myös Momentumin messuosastolla jossain välissä.