Kohti seitsemääkymmentä ja sen yli

 

Tekoälyn ajatus vastakkainasettelusta

Nyt sanottiin ääneen päätös, jota olen sekä pelännyt että odottanut jo muutaman vuoden (ja josta olen tässä blogissakin kirjoittanut aiemmin). Suomalaisten työikäisten eläkeikä lähtee kohoamaan kohti seitsemääkymmentä. Käytännössä jatkamme työuriamme melkein vuosikymmenen pidemmälle kuin meitä edeltänyt sukupolvi. Muutos tapahtuu totta kai portaittain ja nyt vaunuissa nukkuville eläkeiän arvio olisi noin 74 vuotta.

Laskennallisesti päätöksessä ei ole mitään ihmeellistä. Väestöpyramidi on jo vuosikymmenten ajan keinahtanut päälaelleen, kun lapsia syntyy suhteessa vanhuksiin liian vähän. Emme lisäänny ja tuota jatkuvuutta siihen tahtiin, että suurten ikäluokkien eläkkeiden rahoitus voitaisiin turvata. Eläkeputken alkupäähän lykätään joka vuosi isoja määriä työelämästään valmistuneita, kun taas työuraputken alkupäässä ei ruuhkaa näy. Rahat eläkkeisiin eivät mitenkään voi riittää, kun maksajia uupuu. 

Jokainen huolehtii itsestään, paitsi eläkkeissä

Suomalainen eläkejärjestelmä on luottamusjärjestelmä. Toisin kuin kansallinen mantra väittää, emme suinkaan maksa omia eläkkeitämme, vaan meiltä kerätyt eläkemaksut menevät nyt eläkkeellä olevien henkilöiden eläkkeisiin. 

Luottamus perustuu siihen, että meidän vanhempamme luottivat siihen, että me hoidamme heidän eläkkeensä ja meidän pitäisi luottaa siihen, että tuleva sukupolvi kuittaa vuorostaan meidän laskumme. Tästä tulee vaikeaa tapauksissa, joissa sukupolvien koko pienenee. Palkasta kuitattava eläkemaksu ei voi olla mahdottomia, jos ajatellaan, että työstä pitäisi jäädä jotain käteen ja kulutukseen. Emme sentään tee töitä vain maksaaksemme eläkettä.

Suomalainen järjestelmä on ollut tähän saakka hyvä sekä saajalle että maksajalle. Mutta nyt kun maksajien ja saajien välinen suhde muuttuu epäedulliseksi, heikkenee myös eläkejärjestelmän kannattavuus maksajalle. Sen vuoksi valtio suuressa viisaudessaan on päättänyt nostaa eläkeikää. Toisaalta siinä ajatellaan, että entistä harvempi saavuttaa eläkeikää ja toisaalta taas kun työura loppupäästä pitenee, jää maksettavaa kokonaiseläkettä vähemmän. Lisäksi vielä työuran aikana syntyvä eläkekertymä kasvaa pituutta.

Valtiovarainministeriölle kyse on puhtaasti laskennallinen. Se ei mieti, pystymmekö suoriutumaan työuran pidennyksestä. Virkamiehet laskevat puhtaasti vain nollasummapeliään. Paljonko tarvitaan rahaa eläkkeiden maksuun ja mistä se raha otetaan. Ei virkamiesten tehtävä ole miettiä, pystyykö kansa venyttämään työuraansa pidemmälle. Sitä pitäisi miettiä ihan muiden tahojen - käytännössä politikkojen. 

Valtiollisesta näkökulmasta eläkeiän nostossa on järkeä

Valtion näkökulmasta eläkeiän nostossa on totta kai järkeä. Nostamalla eläkkeelle pääsyn rajaa, pystytään edes jollain tapaa turvaamaan se, että myös tulevien sukupolvien työuran loppupäässä odottaa se kultakolikoita täynnä oleva kirstu, jossa lukee "työeläke". 

Valtio turvaa laskelmaansa myös kasvavalla elinajanodotteella. On kiistaton fakta, että nyt syntyvä suomalainen elää pidempään kuin vanhempansa. Ja parantunut (ei ehkä enää) terveydenhuolto, lääketiede sekä kohentuneen elinolot mahdollistavat samalla, että ihmisen työkunto pysyy parempana. Eli kun tuottavan koneen aktiiviset tunnit kasvavat, voidaan konetta käyttää pidempään.

Tätä samaa eläkeiän nostoa mietitään Suomen lisäksi myös muissa Euroopan maissa. Tosin maagiseen seiskalla alkavaan lukemaan ei pääse vielä kukaan muu kuin tämä orpoinen Suomi. Ja joka paikassa ajatus on kohdannut vastustusta, kuten Suomessakin. 

Suomessa eläkeiän nostoa perustellaan velkaantumisen hidastumisella ja työllisyyden parantamisella. Velkajarrun osana ajatuksen vielä allekirjoitan, mutta työllisyysnäkökulma on pelkkää höpöttelyä. Tilanteessa, jossa maata vaivaa massatyöttömyys, ei eläkeukkojen ruodussa pitäminen taloutta paranna. Oikeastaan päinvastoin. Jos verrataan kolmekymppisen ja vaille seitsemänkymppisen ihmisen tuottavuutta, kääntyy vaaka nuoremman puoleen ammatissa kuin ammatissa. Ja laskennallisesti siis kannattaisi pistää eläkeläiset aikaisemmin pois ja ottaa tilalle nuorempia, jolloin samalla työntekijämäärällä saataisiin parempi tuottavuus - game, match, point.

Asia, jota Suomessa vieläkin pelätään sanoa ääneen, on eläkepommi. Meidän onneton väestörakenne ei tue nykyistä järjestelmää ja sitä onkin pakko reivata johonkin suuntaan. Mahdollisuuksia ovat nykyisten eläkkeiden leikkaukset, eläkeiän kasvattaminen (jotta eläkeläisiä syntyy pienempi määrä vuosittain ja maksajia taas säilyy suunniteltua enemmän) tai sitten eläkkeiden rahoittaminen velkarahalla. Tätä viimeistä nyt ei allekirjoita muut kuin kannatushumalainen äärivasemmisto. Mutta niiden mielestä nyt muutenkin raha tulee seinästä ja sähkö töpselistä.

Yksilön näkökulmasta asia ei ole mitenkään ongelmaton

Jos - ja kun - eläkeikää nostetaan seitsemäänkymmeneen ja yli, tulee yksilön kannalta ongelmia. Totta kai terveystilanne ja elintaso ovat korkeammalla kuin sukupolvi sitten. Mutta tähän samaan ajanjaksoon on vedetty työelämästä löysät pois. Tämän päivän työntekijä tekee laskennallisesti noin kahden ja puolen entisen työntekijän verran töitä. Työpäivät ovat muuttuneet ilmatiiviiksi ja tauottaminenkin alkaa olla kellotettua. 

Kun tuotantokonetta ajetaan pitkään kierrokset punaisella, se väsyy väkisin. Tulee uupumista, rasitusvammoja ja konerikkoja. Turhan ahtaalle pakotettu kone sanoo parhaimmillaan sopimuksensa kokonaan irti ja jää varikolle pitkäksi aikaa. 

Meillä on edelleen valtavasti tehtäviä, joista seitsemänkymppinen ei uskottavasti selviä. Ei vaikka kuinka saisi vaivoihinsa parempaa lääkettä ja polviin tekonivelet. On asioita, joita mikään lääketiede ei pysty korjaamaan. Ihminen kuluu, väsyy ja taipuu ajan alle. Se ei pysty loputtomiin venymään, vaikka valtionvarainministeriön virkamies sitä kuinka piiskaa.

Haluatko sinä, että sinut pelastaa palavasta talosta seitsemänkymppinen pelastaja tai toivotko, että kun joudut pahoinpitelyn uhriksi, rosvoja juoksee kiinni seitsemänkymppinen konstaapeli? Onko sinun mielikuvissasi päiväkodin lastenhoitaja seitsemänkymppinen, joka ei jaksa nostaa lastasi saatikka sylittää häntä? Ja kyllä - osa seitsemänkymppisistä varmaan suoriutuu näistä ja muistakin tehtävistä - mutta eivät kaikki. Ja yleisen eläkeiän nosto tarkoittaa, että jatkossa jokaisen seitsemänkymppisen pitäisi näistä töistä suoriutua.

Olen tämän viikkoa kipuillut toisen käteni kanssa. Ammattini tietävät tajuavat, että työssäni peukaloa tarvitaan aika hiton paljon. Ja jos jokainen peukalon liike tuntuu siltä, että tekisi mieli repiä koko sormi irti, on viikko ollut suhteellisen pitkä. Minä voin rehellisesti käsi sydämellä tunnustaa, että ainakaan nykyistä ammattiani en seitsemänkymppisenä tee, vaikka valtio olisi mitä mieltä.

Luovutaan nykyisestä ajatuksesta eläkkelle pääsystä

Vanhan työkaverini Martin sanoin vikaa on sysissä ja sepissä. Vikaa on totta kai osin myös meissä työntekijöissä. Me elämme edelleen sellaisessa haavemaailmassa, jossa työura tehdään täysillä loppuun ja sitten meidät vapautetaan eläkkeelle. Meidät on aivopesty yksilinjaiseen malliin, jossa synnymme, opiskelemme, löydämme ammatin ja työpaikan ja aloitamme työuran. Sitten tuota työuraa kuljetaan eteenpäin, kunnes tulee vastaan se viimeinen työpäivä, jonka jälkeen emme tee enää mitään. Päivät kuluvat siinä, että kävelemme Shellin baariin kahville ikätovereiden kanssa ja iltapäivällä vaikka ongelle. Teemme siis työtä joutilaisuutta varten.

Eläkeiän nosto osuu kipeimmin juuri tuohon fantasiaan. Työuran pidentäminen minun tapauksessa viidellä vuodella häivyttää kokonaan ajatuksen, että minut vapautettaisiin työvelvoitteesta. Jos teen täyttä työpäivää seitsemäänkymppiin, on minusta maaliviivalla jäljellä enää kauhtunut raato, jonka saa kipata suoraan biojäteastiaan. Silloisilla elinkustannuksilla ei perikunnalla ole hautajaisiin enää varaa, eikä siunattua kirkkomaatakaan riitä muille kuin kaiken maailman wahlrooseille ja kakkosille.

Olenkin luopunut eläkeajatuksesta. Olen vaihtanut kokonaisvaltaisen eläkkeen vähän kerrallaan hiipuvaan työuraan. Luultavasti jos rahavarat antavat myöten, alan tehdä 80% työaikaa noin viiden vuoden päästä. Silloin pudotan ensimmäisen työpäivän pois. Kun sitä on jatkunut vaikkapa kymmenen vuotta, pudotan seuraavan työpäivän pois ja alan tehdä kolmea päivää viikossa. Koetan onnistua siinä, että sopeutan menot laskeviin tuloihin ja kituuttelen sitten vähemmällä rahalla ja pienemmällä työmäärällä. Olen jollain tasolla sopeutunut ajatukseen, että teen jonkin verran töitä koko loppuelämäni. 

Pienentyvä työmäärä pudottaa totta kai lopullista eläkettä, mutta minä en usko koko eläkejärjestelmän pitkäkestoiseen elämään. Olen melko varma, että nyt rintamalle ammuttu uudistus ei ole viimeinen, eikä rajuin. Kun Suomen talous laahaa nykyiseen tahtiin, on muutaman vuoden päästä pakko leikata maksettavia eläkkeitä ja ehkä nostaa "teoreettista eläkeikää" taas hieman. Tätä tullaan jatkamaan niin kauan, että lopulta eläke on asia, josta enää kuiskaillaan iltanuotiolla asiana "joka joskus oli totta".

Ihmisen tehtävä edes suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole tappaa itseään työllä. Stahanovilaisuutta ihannoiva idealismi koetti selvitä hengissä tuossa itänaapurissa, mutta sielläkin se kuoli omaan mahdottomuuteensa. Sama tapahtuu suomalaiselle eläkejärjestelmälle. 

Vähän kerrallaan nykyinen eläkejärjestelmä vaihtuu itse maksettuihin sijoitusvakuutuksiin ja henkilökohtaisiin eläkemaksuihin. Nykyinen järjestelmä ajaa itsensä alas ja häipyy samalla myös poliitikkojen harteilta. Sen jälkeen vastuu elämän ehtoopuolen rahajärjestelyistä on jokaisella itsellään. Osa meistä tulee suoriutumaan siitä paremmin kuin toiset. 

Kuka teki  väärin?

Miksi olemme tässä tilanteessa? Kun Suomessa on ollut tapana enemmän etsiä syyllistä kuin konekivääriä ja Lahtista, niin pohditaan vielä hetki, kenen on syy.

Syy on meidän kaikkien. Meidän, jotka annoimme Suomen lapsiluvun pudota. Meidän, jotka sallimme yhteiskunnasta tulevan sellaisen, etteivät lapset tänne ole toivottuja tai aiheutimme tilanteen, jossa lapsen tekeminen on taloudellinen, eikä tunnepohjainen päätös. 

Jos olisimme jatkanee sellaisena Suomena, jossa veronmaksajia syntyy saman verran kuin kuolee, meillä olisi maksajia - ainakin teoriassa. Toki se vaatisi myös sen, että lisäväestöllä olisi työpaikkoja, joista tulisi vero- ja eläkekertymää. Mutta se on toinen kysymys. 

Väärin on tehty myös laskelmissa. Edellisten sukupolvien suhteen arvioitiin väärin heidän eliniänodotteen kasvu sekä tulevien eläkkeiden summat. Nopeasti kasvanut elintaso nosti myös eläkkeitä, joita nyt maksetaan. Huippuvuosina vientialojen palkat nousivat niin suuriksi, että niistä kertynyt eläke on meille tämän päivän duunareille vaikeaa hoitaa. 

Ja vikaa on totta kai myös työelämässä. Se ajaa ihmiset nykyisin loppuun jo paljon ennen eläkeikää. Maksamme valtavia summia sairaspoissaoloista, jotka syntyvät uupumisen tai mielen ongelmien vuoksi. Moni noista olisi ehkäistävissä sillä, että työelämästä ei olisi ihan jokaista löysää minuuttia viilattu pois. Nyt niitämme niiden viime vuosikymmenten työelämäkonsulttien satoa, jotka neuvoivat kellottamaan, mittaamaan, viilaamaan ja lopulta ulosmittaamaan tuotantokoneesta enemmän tehoja kuin tehdas on alunperin luvannut. Työelämän fakta on, että konsultti ja sielu eivät mahdu samaan ruumiiseen. 

Jälkisanat - eläkeuudistuksesta tulee kevään vaalibroileri

Eläkeuudistus osui tulevien eduskuntavaalien kannalta loistavaan aikaan. Kyseessähän oli vasta Valtionvarainministeriön ehdotus, joka menee käsittelyyn aikaisintaan seuraavan hallituksen aikana. Ja kohtahan me päätämme, ketä siellä hallituksessa istuukaan.

Nyt ilmoitettu uudistus pääsee suorastaan prime timeen poliittisessa keskustelussa. Menee hetki, kun puolueet alkavat lupailla taas kahta kaunista ja kolmea komeaa. Odotan innolla, muuttuuko persujen euron bensa kuutosella alkavaksi eläkeiäksi ja lupaako nousukiidossa oleva vasemmisto sen, että kaikki meistä saa eläkettä jos ei tänään niin ainakin huomenna. Ja keskikastin puoleet varmaan koettavat poliittisen jargonin tyyliin sanoa jotain olemalla sanomatta yhtään mitään. Jännää tästä keskustelusta joka tapauksessa tulee, koska kerrankin ei puhuta vain eläkkeellä olevien asemasta, vaan myös tulevien eläkeläisten tulevaisuudesta.

Itse suhtaudun tähän eläkeiän nostoon realistisesti. Ymmärrän, että kun rahaa ei ole, eikä tule, niin jotain on tehtävä. En ole enää vuosiin ollut niin lapsellinen, että olisin uskonut kenenkään minulle maksavan penniäkään kotiin, kun olen vanha. Tosin en ole kyllä työelämässä pystynyt mitään sijoittamaankaan niin, että olisin itse maksanut lisäturvaa vanhuuden varalle. Ehkä luotan lopulta siihen, että kuolen saappaat (tai oikeastaan paljasjalkakengät) jalassa hierontapöydän ääreen kesken työpäivän, eikä eläkeasioita tarvitse juurikaan murehtia. Kaukaalla olevan kerrostalon seinään kiinnitetään muistolaatta, jossa kerrotaan paikalle kaatuneen viimeisen stahanovilaisen urheiluhierojan.