Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste unelmointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste unelmointi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Staasista kohti suunnitelmataloutta



Kun nuorena katsoin keski-ikää ja keski-ikäisiä ihmisiä, näin heidät pysähtyneinä. Keski-ikäiset olivat juosseet koko alkuelämän saavuttaakseen hyvän elämän tunnusmerkit. Koko nuoruuden jälkeinen aika näytti staasilta, jossa elämä on saavuttanut lakipisteen, eikä suuntaa eteenpäin ollut olemassa. Edelleen ajattelen, että elämä kehittyy nuorena koko ajan kiihtyvää vauhtia, mutta tuota pysähtyneisyyttä en enää voi allekirjoittaa. Ihmiset ovat muuttuneet, maailma on muuttunut - ja keski-ikä on muuttunut.

Elämä on jatkuvassa muutoksessa, iästä huolimatta. Harva meistä edes pystyy saavuttamaan tasaista pysähtyneisyyden tilaa, sillä muutoksen voimat tulevat yhtä paljon itsemme ulkopuolelta kuin itsestämme. Työelämässä kohtaamme tilanteita, joissa työ vaihtuu tai loppuu. YT:n seurauksena huomaamme olevamme "kotimiehiä" ja olemme pakotettuja tekemään ratkaisuja muutoksen eteen. Yhtä lailla voimme huomata oman työn muuttuneen epäkiinnostavaksi tai puuduttavaksi, jolloin omaa mielenterveyttä suojatakseen on uskallettava hypätä pois liikkuvasta vaunusta. Voi käydä myös niin, että työkyky nykyiseen ammattiin menee ja eteen tulee risteys, jossa on pystyttävä valitsemaan uusi suunta. 

Henkilökohtaisessa elämässä koemme myös muutoksia. Avioparit päätyvät eroon ja kummallakin on uusi elämä edessä. Lapsiperheissä muutokset ovat välttämättömiä jo siksi, että lapset kasvavat ja muuttavat sitä kautta koko perheen dynamiikkaa. Joskus ihmettelin, miten monet parit eroavat, kun lapset aikuistuvat. Nyt ymmärrän, että ajankäyttö sekä energiankäyttö mullistuvat, kun huollettavat eivät ole enää syömässä ajallisia ja taloudellisia resursseja. Automaattisyötöllä toimineeseen ajankäyttöön tulee vapaavaihde ja yhtäkkiä vanhemmilla on käsissään enemmän aikaa - ja rahaa - kuin ennen. Tuolle ajan antamalle energiapurskeelle on löydettävä uutta käyttöä.

Tapahtuu myös surullisempia muutoksia. Menetämme läheisiä, sairastumme joko fyysisesti tai henkisesti. Jokainen elämäntielle tuleva kuoppa heittää meitä uuteen suuntaan, emmekä ole muutoksen jälkeen enää samoja ihmisiä kuin ennen sitä. Henkilökohtaisissa kriiseissä on aina kaksi mahdollisuutta - pysähtyä tai mennä eteenpäin. 

Viime vuonna koimme todella erikoisen tilanteen. Koko maailma pysäytettiin, mutta se ei luonut pelkkää pysähtyneisyyttä, vaan pakotti toimimaan eri tavalla. Kun lukee somea tai lehtiä, huomaa, että koronakaranteeni ei kaikilla tarkoittanut totaalistoppia, vaan myös uutta liikettä. Kriisi loi kuopan, joka heitti ihmispolot ennaltasuunnittelemattomaan suuntaan. Seuraus oli, että löytyi uusia harrastuksia, pitkät työmatkat vaihtuivat ulkoiluun ja kotoiluunkin tuli uusia värivivahteita, kun kotona oli pakko olla muustakin syystä kuin nukkumassa ja syömässä. Kun lapsia ei enää voinut viedä harrastuksiin, oli pakko oppia viihdyttämään heitä itse. 

Korona-aika osoitti myös sen, että kriisistä parhaiten selviytyvät ne, jotka kykenevät nopeisiin muutoksiin ja ottavat elämän aloitteet omiin käsiin. 


Staasista hallittuun muutokseen

Nyt kun itse elän tätä aktiivista keski-ikää, näen elämän kovin toisenlaisena kuin nuorena. Nuoresta miehestä ymmärrys ja maltti ovat kasvaneet ja itsetunto on kehittynyt niin, että uskallan edelleen haaveilla uusista asioista - ja myös toteuttaa niitä. Kymmenen vuotta sitten haaveilin tekeväni jotain sellaista, mitä nyt teen - tai no rehellisesti sanottuna en edes haaveillut tästä kaikesta. Olen valehtelematta saavuttanut elämässä enemmän kuin olen uskaltanut haaveilla. Ja se vain siksi, että olen uskaltanut haaveilla.

Päähän pakotettu järki on muuttanut ajattelutapaa niin, että nyt näen keski-iän jatkuvana muutoksena, mutta muutoksen suunnasta ja vauhdista vastaan minä. Staasiin pyrkiminen on muuttunut suunnitelmatalouteen, jossa elämä koostuu unelmista ja johdonmukaisesta etenemisestä kohti omia unelmia. Yllättävän usein elämässä pätee se, että kun asiat sanoo ääneen, ne alkavat toteuttaa itse itseään. Henkinen voimamme on piilossa nappanahkaisen pinnan alla ja ainoa tie ulos kulkee suun kautta. 

Itse kiitän jokaisesta päivästä, johon herään. Syitä on monia. Ensinnäkin kiitollisuus lisää positiivisuutta. Jos aloitan päivän positiivisesti, on todennäköisempää että se myös jatkuu niin. Toisaalta kiitollisuus muistuttaa myös siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja kaikkeen siihen saakka koettuun on syytä olla tyytyväinen. 

Niin kuin joskus ennenkin olen kirjoittanut, elämän tarkoitus ei ole olla pelkkää hyvää ja kaunista. Koemme paljon negatiivista, jotta elämään syntyy kontrastia. Ilman pahaa ei ole olemassa hyvääkään. Negatiiviset kokemukset ovat meille opinkappaleita, joista opimme toimimaan toisin, pyrkimään parempaan tai sitten vain huomaamaan hyvän. Ilman Donald Trumpia Joe Biden olisi vain yksi presidentti muiden joukossa, mutta nyt hän on koko Amerikan pelastaja. 


Unelmia ei saavuteta, niihin kasvetaan

Tavoittelemma unelmia. Meillä on päässämme haavekuva, jota kohti pyrimme - aktiivisesti ja passiivisesti. Toisinaan teemme hartiavoimin työtä saavuttaaksemme unelmat. Haemme kouluun, opiskelemme ja lopulta valmistumme. Pätee sekä kouluun että elämään yleisesti, sillä elämähän on pisin koulutiemme. 

Unelmat eivät kuitenkaan ole yksi selkeä päämäärä, joka saavutetaan. Unelmat ovat tie, joka kasvattaa ihmisen uuteen suuntaan. Yleensä omaan unelmaan johtava tie kasvattaa jopa enemmän kuin itse päämäärä. Kun haemme kouluun, meillä on mielikuva ammatista, jonka saamme. Tuo mielikuva muokkautuu matkan varrella, kun tietoa tulee enemmän. Saavutettu tieto voi muuttaa koko näkemyksemme haaveesta ja jopa muuttaa sen kokonaan. 

Lisäksi yksi unelma synnyttää uusia unelmia. Jos otan esimerkiksi itseni (taas vaihteeksi). Minulla oli haave ammatista, joka syntyi siitä, että haluan auttaa, oppia lisää ihmisestä ja saada ylipäänsä ammatin. Mielikuva ammatista muuttui jo koulun aikana. Huomasin, että koulusta saa työkalut vasta tien ensimmäiselle stopille. Koulutuksen matka jatkuu sen jälkeen, kun valmistuu ja tarjolla on uusia työkaluja, joilla voin palvella asiakkaitani entistäkin paremmin. Ja kun lopulta olin valmis, aloin haaveilla ammatin lisäksi myös yrittäjyydestä, joka myös toteutui ja loi uusia haaveita. Eli pari vuotta sitten alkanut matka jatkuu edelleen, sillä ensimmäinen etappi loi uuden tien, josta erkanee taas lisää vaihtoehtoja. 

Unelmat ovat elämän GT-kartalla pelkkiä stoppeja, jotka johtavat meitä aina uuteen suuntaan. Elämässä ei ole tarkoitus saavuttaa unelmia, vaan kasvaa niihin ja synnyttää uusia.

Mukavaa lumista talvea lukijat!

Ps. Blogin kuvat eivät ole omista arkoistani (valitettavasti). Käytin apuna Pixabayn antoisaa kuvapankkia https://pixabay.com/fi/

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?




Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"
"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"
"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä). 

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.



Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.


Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 


Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)

lauantai 12. lokakuuta 2019

Tie onnelliseksi



Kuluneella viikolla vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. On luojan lykky, että mielenterveyden ongelmat on nostettu fyysisen terveyden häiriöiden rinnalle ja ne otetaan yhtä vakavina kuin muutkin sairaudet. Harmillista sen sijaan on, että mielen ongelmien korjaamiseen tuntuu varoja olevan entistä vähemmän. Tuntuu pahalta lukea, kuinka nuoret joutuvat jonottamaan kuukausia saadakseen apua akuutteihin ongelmiin. Yhtä aikaa jonojen kanssa kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka mielenterveytensä kanssa kamppailee. Tulevan sukupolven tie on kivinen kulkea, jos heidät hylätään heti nuoresta pitäen.

Ihminen on yksi iso kokonaisuus, jossa nahkapussin sisään on ommeltuna sekä mieli että keho. Mikä tahansa noista paikoista saattaa pettää arvaamatta ja yhtäkkiä tai sitten hiljaa hiipumalla. Kuntoutuminen on yhtä haastavaa, olipa kyseessä patellajänteen katkeaminen tai masennus.

Oma tieni niin fyysisen kuin henkisen terveyden suhteen on kulkenut melko onnellisten tähtien alla. Rajoilla on kuljettu niin pään kuin muiden osasten kanssa, mutta suurimmilta kolhuilta olen saanut välttyä. Olen valitettavan läheltäkin saanut seurata, millaista kamppailu oman mielen kanssa voi olla. Sitä tietä en soisi kenenkään joutuvan valitsemaan.

Pohdin tätä mielenterveys-asiaa onnellisuuden näkökulmasta. Onnellinen ihminen tutkitusti sairastuu onnetonta harvemmin ja senkin vuoksi jokaisen tulisi pyrkiä kohti henkilökohtaista onnellisuutta. Onnellisuus on hyvä tavoite myös silloin, kun mieli voi pahoin.


Vuodet liikuttaa ja opettaa

Kun katson elämääni kymmenen vuotta taaksepäin (keski-ikäisen tuntee siitä, että hän tietää, mitä on tapahtunut kymmenen vuotta sitten - eikä arkaile kertoa siitä), olen kasvanut henkisesti suuren harppauksen. Suurin osa elämääni johonkin suuntaan suuresti liikuttaneista tapahtumista mahtuu noin kymmenen vuoden sisään. On erottu, rakastuttu, synnytty ja kuoltu. On saatu töitä ja menetetty töitä. On valvottu, väsytty, nukuttu ja oltu nukkumatta.On ensin käyty monenmoisten ongelmien porteilla ja lopulta sitä huomaa istuvansa ohimoiltaan harmaana keittiönpöydän ääressä ja katsoo, kuinka oma tytär värittää kuviaan ja höpöttelee omiaan (todiste tuossa yllä). Mihin se aikaa menee ja miksi sitä ei tule jostain lisää?

Omat oppini onnellisuutta kohti olen saanut elämällä. Jokaisesta kolhusta ja takaiskusta on tullut jotain uutta ja olen nykyisin oppinut olemaan elämälle enemmän nöyrä kuin vihainen. On turha kirota vastoinkäymisiä tai tappioita, koska pelkkä viha ei kasvata. Sen sijaan olen kasvanut eniten silloin, kun olen ensimmäisenä tsekannut peilin syyllisen löytämiseksi ja sen jälkeen jututtanut päärikollista syvähaastattelun metodein. Kuitenkin monissa tapauksissa vika löytyy omien korvien välistä.

Nämä jutut ovat vuodet opettaneet....

1) Suhtaudu positiivisesti

Aloitetaan aivan järkyttävällä kliseellä, mutta kliseeksi ei synnytä, jos lause ei pidä totta. Kaikki Carpe Diemin hokijat joutaa ampua, mutta tähän positiiviseen ajatteluun olen itse alkanut uskoa vakaaasti.

Asiat elämässä tulee nähdä lähtökohtaisesti positiivisina. Kaikessa, mitä elämässä tapahtuu, on olemassa positiivisuuden siemen. Joskus sen löytäminen ottaa aikaa ja joskus on vaikea tunnustaa itselleen, että löytää elämän vittumaisimmista käänteistä jotain hyvää, mutta näin se on valitettavasti tarkoitettu.

Elämä ei muutenkaan ole aina kivaa - eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Vastoinkäymiset luovat elämään tarpeellisia kontrasteja, jotka saavat hyvät asiat näyttämään paremmalta. Modernein räppitermein kuvattuna "ilman negaa ei oo posii". Tärkeintä on aina uskoa siihen, että jonain päivänä asiat paranevat ja tie "eteen ja ylös" on olemassa.

Minussa suurin muutos on tapahtunut suhteessa toisiin ihmisiin. Olen luonteeltani suhteellisen introvertti ja tutustun suht hankalasti uusiin tyyppeihin. Olen ajan myötä oppinut suhtautumaan uusiin kohtaamisiin positiivisesti ja pääsääntöisesti halunnut tutustua tyyppeihin. Ja aika lailla suureksi ilokseni se on tuonut elämääni huikeita tyyppejä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt saattamaan itseni tilanteisiin, joissa uusia ihmisiä tapaa ja joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Yksi itselleni suurimpia saavutuksia on valtavan puhelinkammon selättäminen. Inhosin puhelimessa puhumista, ja suorastaan välttelin sitä, että jouduin soittamaan tuntemattomille ihmisille. Kammon voittamisessa auttoi yksi tyyppi (sekin näiden enemmän tai vähemmän epäonnisten työelämäkokeilujen sivutuotteena), kiitos Saku. Oma kammoni johtui pääasiassa siitä, että pelkäsin soittaessani sitä, ettei vastapuoli tunne, kuka olen ja joudun epämukavasti selittämään itseni ja asiani moneen kertaan. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta arjessa ei todellakaan ole mitään miellyttävää kokea.

Ja toinen työvoitto on opiskelu. Voin kertoa, että on melkoista tahtojen taistelua raahata itsensä koulunpenkille sellaisella alalla, jossa olet "hands on" tekemisissä asiakkaiden kanssa ja asiakaspalvelu menee ihan omalle levelille. Muistot ensimmäisistä asiakkaista kyllä nyt naurattaa, mutta....

Mutta kun katson taaksepäin, on kehitys ollut nousujohteista ja pidän itsestäni tässä suhteessa enemmän kuin vuosikymmen sitten.

2) Älä elä muille

Isän kuolema herätti ajattelemaan montaa asiaa. Yksi tärkein oivallus oli se, että olin elänyt siihen astisen elämäni muille. Tavoitteet, päämäärät ja arvot oli johdettu ihan muista lähtökohdista kuin omasta onnellisuudesta. Työelämässä olin ajanut takaa mainetta, rahaa, tunnettuutta ja sitä, että onnen pystyi mittaamaan rahallisilla tai muilla näkyvillä arvoilla. Elämän lähtökohtana oli se, että muut kuin minä itse määrittävät sen, mikä on hyvää ja oikein ja elämän mittarina oli se, mitä muut minusta ajattelevat.
 
Omaa onnellisuutta ja työarjen siedettävyyttä tärkeämpää oli saada palkkaa, alaisia, vastuuta ja työsuhdeauto. Hyviä yöunia tärkeämpää oli miettiä, milloin voi vaihtaa puhelimensa uuteen tai se, kenellä on kokouksessa kallein kauluspaita. Sitten tuli stoppi. Huomasin, että kulissit eivät tuo onnea tai että kenenkään elämä ei maistu hyvälle, jos arki on sisällötöntä.

Vaihdoin taktiikkaa siihen, että aloin etsiä arkeen sisältöä ja onnellisuutta. Työni on tänä päivänä melko lailla erilaista kuin aiemmin, mutta olen siinä onnellisempi kuin aikoihin. Arvotan rahaa vähemmän kuin ennen (vaikka elämä rahatta on yhtä vaikeaa kuin rahakkaana). Pyrin siihen, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteet sen mukaan, mitä itse tavoittelen.

Minusta tärkeää on se, että elämässä on unelmia ja päämääriä ja vielä tärkeämpää on se, että ne unelmat ovat omia. On paljon helpompaa lukea naistenlehdistä (tai no miksei miestenlehdistäkin), millainen elämä on tavoittelemisen arvoista. On yksinkertaista tavoitella onnellisuutta siitä, että muut arvostavat, peukuttavat ja kehuvat virtuaalimaailmassa. Elämä on peukkujen kautta mitattavaa ja helppoa. Mutta valitettavasti tuhatkaan peukkua eivät tuo onnea, jos et itse siihen usko.

Olen myös huomannut, että omien unelmien vahvuus on suorassa linjassa siihen, kuinka katkera ja kateellinen olet. Kun omaat omia unelmia, et ole kateellinen muille. Ja kun et ole kateellinen muille, et ole katkera elämälle siitä, mitä olet jäänyt vaille.

Kateus ja katkeruus ovat energiasyöppöjä, joiden poistaminen luo onnea. Jos elämää kuluttaa siihen, että on katkera ja katellinen muille, oma energia syöpyy negatiivisten tunteiden ruokkimiseen. On viisaampaa käyttää energia hyödyksi ja edistää omaa onnellisuutta. 

Lapsia haluan kannustaa siihen, että heillä olisi tavoitteita ja unelmia. Toivoisin, että omat lapset löytävät tavoitteensa korviensa välistä, eivätkä somen syövereistä. Olen nimittäin kantapään kautta oppinut, että omia unelmia on uskottavampaa tavoitella.

3) Älä häpeä!

Itseäsi, unelmiasi, mielipiteitäsi....

Onnellisuuden esteenä on liian usein häpeä. Häpeä estää meitä tekemästä sitä, mistä haaveilemme ja häpeä estää meitä nauttimasta asioista, joihin uskomme. Kävin taannoin erittäin hauskan keskustelun Vain elämää -ohjelmasta. On ilmeisesti noloa tykätä ohjelmasta ja vielä nolompaa harrastaa ankaraa twiittailua ohjelman tiimoilta. Valitettavasti nautin siitä, koska uskon ohjelman aitouteen ja nautin siitä, että televisiossa esitetään ohjelmaa, jonka pohjavire on positiivinen ja kannustava. Vanha minä olisi suhtautunut asiaan toisin...

Kun aiemmin määritin omaa arvoani sillä, mitä muut ajattelivat, koetin niin tiukasti pysyä kaistojen välissä, että oikein kipeää teki. Lopputulos oli melkoisen mielipiteetön ja kapea maailmankuva. Varoin olemasta mieltä, josta muut eivät pidä tai mitä muut eivät hyväksy. Tuo vaati loppujen lopuksi enemmän työtä kuin muodostaa omat mielipiteet ja kannatella niitä. Tänään koetan suhtautua maailmaan avarakatseisemmin ja olen ylpeä omista mielipiteistäni - olenhan ne itse luonut ja päättänyt.

Häpeän voittaminen helpottaa oman onnellisuuden löytämistä. Itse olen löytänyt häpeän takaa omat unelmani ja mielenkiinnon kohteeni. Häpeän väistyttyä olen uskonut muun muassa omiin kykyihini kirjoittaa ja uskaltautunut julkaisemaan mielipiteitäni ja tekstejäni julkiseksi. Vanha minä olisi jättänyt teksti pöytälaatikkoon ja sen päälle polttanut laatikon. Oman häpeäni takia olen menettänyt taatusti elämästä monta hienoa juttua ja valitettavasti pelkään, että on unelmia, jotka jäävätkin toteutumatta.

Lapsilleni toivoisin, että he jättävät tuon koko häpeävaiheen taakseen. En haluaisi heidän jäävän paitsi omista unelmistaan sen takia "ettei kehtaa". En välttämättä ole ollut paras esimerkki - varsinkaan vanhemmille lapsille, mutta tuon viimeisen kanssa aion kyllä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja koettaa saada hänet etenemään omaa polkuaan. Lapsissa hienoa on se häpeilemättömyys, millä he tarttuvat uusiin asioihin, tutustuvat ihmisiin ja maailmaan ja uskaltavat koettaa.

4) Unelmoi!

Minun elämäni voima ja suunta tulevat unelmista. On asioita, joista haaveilen ja joiden suuntaan tähtään elämässäni. Tällä hetkellä suurin unelmani on koulu, jota käyn. Nautin siellä jokaisesta oppitunnista ja asiasta, joita saan nähdä. Jos vanhalla iällä oppiminen on muuten hiukka vaikeaa, niin usko omaan tekemiseen, auttaa sitäkin enemmän. Uskon myös, että opiskelusta nauttiminen näkyy myös ulospäin.

Unelmia ei myöskään kannata jättää lähtötelineisiin. Minä uskon siihen, että kun unelmat sanoo ääneen tai kirjoittaa paperille, ne alkavat toteuttaa itseään. Ääneen sanottu unelma on kuin lupaus itselle toteuttaa se. Tämä viisaus olisi tullut minulle korkojen kera takaisin, jos joku olisi opettanut sen nuorempana.

Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon uudelleen. Unelmat ovat elämän moottori, jotka antavat elämälle liikkeen ja suunnan. Sen takia on rikollista jättää unelmoimatta. Ei ole väärin tyytyä johonkin, mutta pitkässä juoksussa se ei johda mihinkään. Ja on vaikea uskoa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka haluavat elämässään vain tyytyä olemaan paikallaan.

Unelmien koolla ei ole väliä. Ainoa, millä on merkitystä on se, että unelmat ovat omiasi ja uskot niihin. Siinä, missä toisella on unelmana vuosi hippikommuunissa Goalla, voi toiselle olla yhtä tärkeää päästä kotoa ulos.

Ja sitten tikulla persiään niitä, jotka toisen unelmille nauraa!!

5) Hymyile

Jos aloittaa kliseellä voi myös lopettaa sellaiseen - silloin laatu on pysynyt tasaisena. Ei minunkaan elämä mitään riemun voittokulkua ole, mutta pyrkimys on joka aamu siihen, että päivästä tulee hyvä. Ja ainakin minua auttaa se, että hymyilen. Toisinaan sitä joutuu vähän pakottamaan ja onpa käynyt niinkin, että päivä on jäänyt yrityksistä huolimatta harmaaksi, mutta silti...

Hymy kertoo itselle, että pyrin hyvään. Hymy kertoo muille, että tämä tyyppi on hyvä. Olen aina luullut, että suomalaiset ovat hymyttömiä ja totisia, mutta kun kävin ensimmäisiä kertoja Venäjällä, huomasin, että suomalaisethan ovat suorastaan iloa tihkuvaa kansaa.

Huomaan hymyn levittävän hyvää ympärilleni. Huomaan, että kun hymyilen, niin se tarttuu ja ainakin joku sadasta syksyä vastaan taistelevasta suomalaisesta saa paremman startin päivälleen.

Kun perheen kuopus oli neljän, meillä oli tapana aina pelleillä kävellessämme autolta päiväkotiin. Joskus juostiin kilpaa ja joskus lapsi joutui väistelemään portteja, joita tein hänen eteensä. Ja joka ikinen kerta leikin häviäväni hänelle juoksukisassa kohti päiväkodin porttia. Joka tapauksessa lopputulos oli kiljumista ja naurua.

Kerran sitten eräs minulle vieras äiti pysäytti minut ja sanoi, että "Teillä taitaa olla aina tuon tyttäresi kanssa kivaa, kun tulette päiväkotiin. Se saa aina minutkin hyvälle tuulelle." Tuossa lauseessa oli jotain sellaista, mitä sopii tavoitella.

Olenko

onnellinen tänään? Monilta osin jopa erittäin. Elämä ei ole täydellistä, mutta ymmärrän, ettei kenenkään elämä ole. Olen kasvanut ihmisenä eri mittoihin ja olen oppinut itsestäni uusia asioita. Pidän itsestäni tänään enemmän kuin ennen. Toivon kasvun välittyvän ympärilleni - ennen kaikkea lapsiin. Kun katson itseäni taaksepäin, näen itseni kovin keskeneräisenä - ja näen edelleen, mutta hyvässä mielessä. Jotkut asiat harmittavat vielä tänäkin päivänä, mutta olen myös oppinut sen verran itsearmoa, että koko sekoilu on ollut pakollista tiellä nykyhetkeen.

Tärkeimmät opit itselleni ovat olleet kyky unelmoida ja se, etten häpeä itseäni tai ajatuksiani. Luojan kiitos osaan nauraa itselleni tänä päivänä enemmän kuin ennen - koska niin ne nauraa nuo omat lapsetkin, minulle.


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Menestyjät

Luen kohtalaisen paljon. Iso osa lukemistostani koostuu elämänkerroista, joissa pääosissa seikkailevat muusikot, urheilijat, näyttelijät tai poliitikot. Yhteistä noille kaikille on se, että he edustavat omalla alallaan poikkeuksellisen menestyneitä ihmisiä. Ihailen ihmistä, joka saavuttaa tekemisillään menestystä, mutta vielä enemmän ihailen sitä, että ihminen noudattaa oman unelmansa kutsua ja seuraa sitä vaikka mihin. Kirjojen lukeminen saa minutkin pohtimaan, miksei minusta koskaan tule menestyjää. Ja mikä ylipäänsä on menestyjä?

Menestyksen avaimet

Kun lukee riittävän monta elämänkertaa, käy selväksi, että päästäkseen huipulle, alalla kuin alalla, täytyy täyttää tietyt elementit. Kirjoitin tätä tekstiä varten muistiinpanoja ja huomasin, että menestykseen johtava tie on kovin erilainen kuin monesti luulisi. Tie huipulle on harvoin helppo ja vielä harvemmin suora. Onnistuakseen täytyy tehdä hurjan paljon töitä. Menestys ei ole sattumaa.

Tärkeintä on unelma

Ilman unelmaa ei ole mitään. Unelma antaa päämäärän, jota kohti kuljetaan ja suunnan lisäksi se antaa tavoitteen. Unelma on se, mitä tavoitellaan ja ilman päämäärää ei matka etene. Unelma on myös se tekijä, joka ajaa eteenpäin silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin persettä. Ilman unelmaa tuskin Hanoi Rocksin pojat olisivat nousseet Tukholman kaduilta Los Angelesiin ja ilman unelmaa ei Mika Häkkinen olisi noussut sairaalan vuoteelta maailmanmestariksi.

Unelma kantaa myös silloin, kun olet tekemässä jotain, mihin kukaan muu ei usko. Kuuntelin yksi ilta räppäri Cheekiä televisiossa. Ohjelmassa hän kertoi, miten oli aloittanut räppäämisen aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Kertoi, että ensimmäiset riimit olivat aivan paskoja ja ei oikein meinannut uskoa itsekään tekemiseen. Kuitenkin lopputuloksen taitavat Suomessa tietää kaikki. Now that's the spirit!!

Unelma ja unelmaan uskominen on minulle ehkä se, jota eniten kadehdin menestyneissä. Heillä on ollut pienestä pitäen joku suunta, johon kulkea, kun itse vielä tässä neljänkympin jälkeen mietin, että minkä risteyksen valitsen ja mihin ne eri tiet voisivat johtaa. Olen myös juuri tuollainen allamainittu varmistelija, joka yrittää aina pitää toisen oven auki, jotta on paikka, mihin mennä, jos yksi ovi sulkeutuu. Minun luonteella ei oikein yrittäjäksi uskaltaisi ryhtyä - ainakaan yksin.

All in

Menestys on johdannainen sille, että ihmisellä on unelma, jota hän seuraa. Menestys ei olekaan pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan loppujen lopuksi se on todeksi tullut unelma. Menestyneet muusikot tai urheilijat ovatkin yleensä kovin sinut saadun maineen kanssa, sillä sen eteen on tehty järjestelmällisesti töitä vuosia ja vuosikymmeniä. Urheilulajille tai musiikille on annettu kaikki mitä annettavissa on ja mitään toista vaihtoehtoa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Se, joka haluaa menestyä, pelaakin aina all in. Kaikki panokset laitetaan samaan koriin ja toivotaan, että se riittää.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on sisäänleivottu liiallinen varmistelu ja turvaverkkoihin nojaaminen. Se estää esimerkiksi monien lahjakkaiden yrittäjien uskalluksen ottaa riskejä ja hypätä oman idean perässä. Meille on opettu, että viisas pitää kaikki ovet avoinna ja turvaa aina reittinsä myös toista kautta. Ilman uskallusta riskit jäävät ottamatta ja mahdollinen menestyskin saavuttamatta. Pahinta minusta on vielä se, että julkisuudessa naureskellaan ja pidetään hulluina niitä, jotka sijoittavat kaikki unelmaansa ja ottavat joskus päättömiäkin riskejä. Vai kehuttiinko Hjallista silloin, kun hän esitteli idean Hartwall-areenan rakentamisesta?

Muistatteko nuoruudesta sen huippukiekkoilijan, joka heilui kanssanne kotibileissä vielä kolmen aikaan? Tuskin muistatte, sillä ne, jotka halusivat menestyä, olivat siihen aikaan nukkumassa, koska aamulla oli treenit tai pelireissu. Ja vaikkei ollutkaan, niin elämäntapa oli uhrattu yhtä päämäärää varten.

Lahjakkuus ei riitä, vaan voi olla jopa haitta

Monet menestyneimmät urheilijat sanovat, etteivät loppujen lopuksi olleet edes kaikkein lahjakkaimpien joukossa silloin, kun aloittivat lajin. Menestys on tullut työn kautta ja tehty työ on lopulta tuottanut tuloksen. Kovimmat lahjakkuudet saattavatkin olla ratkaisevassa iässä laiskoja harjoittelijoita, koska silloin menestystä saa vielä ilman kovaa treeniä. Se taas johtaa siihen, ettei kovan työteon moraali ui selkärankaan. Ja siinä vaiheessa, kun lahjakkaalta loppuu potku, kovan työn tehneet lunastavat palkintonsa. On toki heitäkin, jotka suhtautuvat omaan lahjakkuuteensa nöyrästi ja ovat valmiita tekemään lujaa duunia, vaikka lahjat antavatkin hieman etua. Ilman kovaa työtä ei käytännössä voi menestyä.

Muistatteko sen lätkäjannun, joka ala-asteella dominoi kenttää ja naureskeli teille putkihokkareille luisteleville - minkähän takia hänestä ei tullut "änäri"-jätkää? No sen takia, että lahjakkuus riitti D-junnutasolle, jonka jälkeen vähemmän lahjakkaat, mutta kovemmin harjoitelleet, painoivat ohi ja veivät edustuspaikat.

Jokainen epäonnistuu

Ne, joista kirjoitetaan kirjoja tai joita haastatellaan televisiossa, ovat vain pieni vähemmistö suhteessa kaikkiin heihin, jotka menestystä tavoittelevat. Jokaista menestynyttä laulajaa kohden on tuhat sellaista, joilla usko, lahjat, tai työnteon määrä eivät riitä loppuun saakka. Jokaista suomalaista NHL-kiekkoilijaa kohden kaukalossa on ollut yrittämässä satoja nuoria pelaajia, joista ei lopulta tullut ammattilaista. 

Emme menesty, koska emme usko omaan tekemiseen. Mutta emme menesty myöskään, koska pelkäämme epäonnistumista. Koetamme kaikin keinoin vältellä sitä, että huomaamme tehneemme konkurssin tai pelkäämme, että joku nauraa tekemisillemme. Epäonnistumisen pelko blokkaa monia mahdollisia yrittäjiä ja tekee monista lahjakkaista kirjoittajista pöytälaatikkolyyrikkoja.

Myös minä pelkään kroonisesti epäonnistumista. Pelko siitä, mitä muut ajattelevat, esti minua kirjoittamasta vuosia. Ajattelin, miten noloa olisi, jos joku näkisi kirjoitukseni ja nauraisi niille tai pitäisi niitä huonoina. Laatu tuskin on parantunut, mutta olen antanut periksi unelmalle ja työntänyt epäonnistumisen pelon taakse. Varmaan näille tekeleille moni nauraakin, mutta toivottavasti tällä kertaa oikeista syistä - siksi, että niissä on jotain viihdyttävää.

Muusikoissa ja miljonääreissä on suurin osa niitä, jotka ovat ottaneet kunnolla turpaan ennen kuin menestys on lopulta saavuttanut tekijän. Tällä hetkellä median kuumin nimi Donald Trumpkin on kokenut urallaan kovia ennen kuin lento lopulta oikeni ja hänestä tuli todellinen talouden - ja nyt myös politiikan - suurpelaaja. Muusikoiden ensimmäiset bändit ovat hyvin harvoin niitä, jotka lähtevät lentoon ja kirjailijoillakin on usein useampi teos alla ennen kuin se läpilyönti tulee. Heille vaan usein käy niin, että ne aiemmatkin teokset nousevat jälkikäteen arvoon arvaamattomaan.

Meillä konkurssin tehnyttä yrittäjää pidetään epäonnistuneena. Todellisuudessa meidän pitäisi nostaa tuolle kaverille hattua, sillä hän on yrittänyt ja saanut varmaan jotain oppia. Jos unelma kantaa, niin tuo yrittäjä pyyhkii nenän ja aloittaa uuden yrityksen. Ja parhaassa tapauksessa jokin noista yrityksistä johtaa lopulta myös menestykseen. 

Kuka lopulta on menestynyt?

Jos kysytään, kuka on menestynyt, osoitamme usein julkisuudesta tuttua urhelijaa, muusikkoa tai näyttelijää - liikemiestä tai poliitikkoa. Todellisuudessa kuitenkin menestynyt on jokainen, joka on seurannut unelmaansa loppuun saakka. Yhtä lailla meidän tulisi arvostaa yksinhuoltajaäitiä, joka on taistellut jokaisesta lapsestaan veronmaksajan tai pienyrittäjää, joka työllistää itsensä lisäksi muita ja tarjoaa siten elannon useammalle ihmiselle. Menestystä ei mitata vain rahassa tai maineessa, vaan se mitataan siinä, miten ihmisen päämäärät ja unelmat toteutuvat.  

Voisin jatkaa tämän kirjoittamista vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta päästän lukijat tällä kertaa helpolla ja lopetan tähän. Minua nuo menestyneiden tarinat kiehtovat ja edelleen uteliaana ja arkana tutkin, josko minullekin vielä löytyisi se oma polku, jota seurata.