Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste podcastit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste podcastit. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?




Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"
"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"
"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä). 

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.



Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.


Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 


Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Musta tulee podaaja

 

Ei liene suuri salaisuus, että olen melkoisen viehtynyt äänimediasta. Olen tännekin kirjoittanut useampaan kertaan rakkaudestani radioon ja etenkin Aamulypsyyn. Minulle ääni on tietojen välitystapana ehkä helpoin ja kätevin tapa omaksua informaatiota. Tykkäään myös radion viihteellisestä arvosta - vaikutus kuulijaan on saatava pelkällä äänellä. Se on vaikeampaa kuin vaikka televisioviihteessä.

Radio vapauttaa kädet tekemään samalla jotain muuta. Televisio, kirjat tai lehdet sitovat johonkin paikkaan. Niiden seuraaminen on intensiivisempää kuin radion, jonka voi jättää taustalle pärisemään, kun teet vaikka kotitöitä. Ja univammaiselle radio on öisin paras kaveri, kun lämpimän peiton alta ei malta tulla pois ja jotain viihdykettä on saatava. Ei ole yksi eikä kaksisataa kertaa, kun olen herännyt yöllä ja pienen valvomisen jälkeen kaivanut sängyn vierestä napit korville ja kuunnellut jotain hyvää ohjelmaa tai podcastia.

Ääni voi olla myös jotenkin intiimimpi media. Jos lähdet lenkille ja laitat napit tai kuulokkeet korville, niin sieltä kuuluva ääni tulee todella lähelle. Tuntuu kuin joku kuiskaisi juuri sinun korvaasi (no harvemmin mitään kuiskausohjelmia sentään kuuntelen....vaikka tosin niillekin voisi olla markkina olemassa). Ja etenkin kuulokkeilla kuunnellessa se ääni vie kyllä mennessään - keskityt kuunteluun totaalisesti.

Televisio-ohjelmassa olet sivustaseuraaja, kun taas radio-ohjelmassa olet yksi osallistuja

Minulle parhaat radio-ohjelmat kertovat tarinoita. Niissä juontajina on aitoja tyyppejä, jotka puhuvat omalla äänellään ja kertovat juttua, johon pääsee mukaan. Jotenkin minulle radio on se vanhan kansan Shellin kantapöytä, johon kylänmiehet kokoontuivat yhteiselle kahville vaihtamaan kuulumiset ja muodostavat oman pikaparlamentin (terveisiä appiukolle tästä mielikuvasta, arvaa mistä se on peräisin....). Hyvä radio-ohjelma saa osallistumaan, joko pään sisällä tai ihan ääneen.

Ne ärsyttävät radiomainokset

 

Ohjelmien lisäksi kuuntelen tarkasti myös radion mainoksia. Taso mainoksissa on sanalla sanoen kirjava. Osa mainoksista kuulostaa siltä, että ne on äänitetty "ihan omalla porukalla autotallin nurkassa - ja hyvähän siitä tuli"-metodilla, kun taas osaan on selkeästi nähty vaivaa taustojen ja äänimaailman kanssa. Ammattimaisen jäljen tunnistaa! Tietenkin isommissa kampanjoissa mainosääninä on muualtakin tuttuja julkkiksia, mutta tunnistan äänen perusteella muutamia ihan radiomainos-starojakin.

Parhaita radiomainoksia jaksaa kuunnelle kerrasta toiseen, mutta huonoimmat tökkäävät ekasta kerrasta. Ja toki on niitäkin, jotka muuttuvat ärsyttävästä sitten pitkällisen väsytyskampanjan jälkeen siedettäväksi tai jopa hyväksi. Radiomainoksen tekeminen onkin kestävyyslaji - siinä tärkeintä on se, että mainos kestää toistoa ja monia kuuntelukertoja. "Monennellako kerralla kuuntelija kyllästyy mainokseen ja viesti ei enää mene perille, vaan alkaa toimia itseään vastaan". (No mainosten voimahan on myös siinä, että ne jättävät muistijäljen ihmisen mieleen eli kun olet apteekissa, niin minkä tuotemerkin muistat valintaa tehdessäsi. Tuon muistijäljen voi saada aikaan monella eri tavalla).

Radiomainoksessa on se pirullisuus, että kanavan vaihto ei aina ole niin yksinkertaista kuin televisiossa. Telkkarin mainoskatkoilla käydään jääkaapilla, vessassa ja jos noita tarpeita ei satu olemaan, niin aika kulutetaan kanavapujotteluun paremman ohjelman toiveissa.
Jos taas kuuntelet radiota vaikkapa lenkillä, niin harva lähtee kaivamaan puhelintaan toppatakin taskusta ja vaihtamaan radiokanavaa huonon mainoksen takia.

Tällä hetkellä podcast-fanit ovat vähän pehmoisempaa sorttia.

 

Fanista tekijäksi


Luonnollisesti äänimedian fanittaminen johtaa siihen, että tekee mieli päästä kokeilemaan, kuinka omalla äänellään voisi tuottaa tarinaa. Mainosääneksi minusta tuskin olisi, vaikka kuinka manailisin tuotosten tason heikkoutta. Tekeminen kyllä kiinnostaisi ja suunnittelu vielä enemmän, mutta harva mainostoimisto ottaa kaveria kylmiltään talliin, vaikka tahto veisikin läpi harmaan kiven.
Toinen mahdollisuus päästä äänimaailmaan olisi tietenkin koettaa työntää jalkaa oven väliin jollekin radiokanavalle. Tarjonta on nykyisin harvojen ja valittujen omistajien käsissä, joten skipataanpa tämä ajatus.

Tai eipä kokonaan.

Tällä viikolla luin Etelä-Saimaasta, että Lappeenrantaan on perustettu paikallinen nettiradio, joka aloittaa toimintansa ensi viikon maanantaina. Minusta ajatus on ihan huippu! Muistan edellisen paikallisradiobuumin 80-luvulta, kun joka kaupungissa oli oma paikallisradio. Minä ainakin tykkäsin siitä, että paikallisilla oli oma yksityinen media. En varmaan ole ainoa, joka vielä muistaa Joensuulaisen Radio Jokisen tunnuslaulun "Se on Jokinen, jok'ikinen tietää kyllä taajuuden. Se soi kuudesta kuuteen kertoen joka ikisen uutisen" (Huom! Aikaa kestävä tunnari, kun muistan sen 30 vuoden takaa!)

Tästä nettiradiosta annan isot propsit yrittäjä Lasse Hyytiselle, joka tuon paikallisradioajatuksen on muuntanut todeksi. Toivotaan, että maailma on valmis paikallisverkkoradiolle ja kanava löytää sekä kuulijat että mainostajat. Veikkaan, että kun pää on saatu auki, niin vastaavia kanavia alkavat tehdä muutkin.


Podistudio ei ihmeitä vaadi, että käyntiin pääsee. Tällä kombolla saa jo kuuluvaa jälkeä aikaan.

 

Ja onhan noita kaikenmaailman podaajia


Kolmas tapa saada ääntään esille on perustaa podcast. Podcast on Suomessa vielä vähän tuloillaan oleva pienmedian muoto, joka on jotain ääniblogin ja radioshown välimaaastosta. Podcastit luodaan blogin tapaan jonkin teeman ympärille ja niissä on tekijästä riippuen eri pituisia puhejaksoja. Tekijöitä voi podissa olla useampia ja silloin yhden hengen monologista saa rakennettua melkein radioshown ilman musiikkia.

On arvioitu, että Suomessa podcastit saisivat megaisemman suosion tämän vuoden aikana. Ihmiset tuntuvat luopuvan sitovista perinteisistä medioista, kuten televisiosta ja paperisista sanomalehdistä. Tilalle on saatava jotain, joka antaa tietoa. Ja kun tämä tiedontarve yhdistetään liikkumisen vapauteen sekä jonkinsortin multitaskaamiseen, päädytään podcasteihin.

Parin viime vuoden aikana pod-kulttuuria ovat edistäneet isommat radiotuottajat - Sanomilla on ehkä maailman paras sovellus Supla, jossa on radio-ohjemista tehtyjen podcastien lisäksi myös omaa, suoraan Suplalle tehtyä, tuotantoa. Podcastien tekijöinä on tunnettujen radioihmisten lisäksi myös alunperin tuntemattomampia hahmoja (vaikkapa Lettukestien Laura ja Tiia). Supla kyllä tekee hahmoista suosittuja, koska appi on käsittääkseni megasuosittu.

Suplan lisäksi myös kansallinen jättiläisemme Yle on kunnostautunut olemalla etupellossa, mitä puhutaan podaamisesta. Ylen ohjelmista on Areenaan laitettu podcast-versiot. Ylen etuus on tarjonnan leveys ja välitettävän tiedon valtava määrä. Vähän marginaalisempikin yleisö löytää Areenasta varmasti korvilleen sopivaa tuotantoa. Ja minusta Yle on ennakkoluulottomasti ottanut tekijöiksi nuoren sukupolven tekijöitä, joille podaaminen tuotantotapana on luonnollisempaa. Jos Yle monessa muussa asiassa haukkaa kakkaa, niin tämä Areena-osuus on minusta täysi kymppi.

Poditonia

 

Päätin siis käydä tuumasta toimeen ja perustaa podcastin. Ja osin tuon askartelun vuoksi täällä blogissa on ollut hieman hiljaisempaa. Kun tekniikka on outo ja tekotapa uusi (ja käytettävää aikaa rajallisesti), niin aikaahan se tällaiselta keski-ikäiseltä vie. Vietin mm. eilisen illan jutellessa Apple-tuen kanssa, kun en meinannut saada podiani julkaistua iTunesissa.... Taidankin kirjoittaa podcastin perustamisesta ja tekemisestä tänne ihan oman postauksen.
Nyt on kuitenkin podcastini ensimmäinen jakso tehty ja se odottaa iTunesissa julkaisulupaa. Podcastini nimi on Poditonia. Nimi tulee siitä, että tämä on pod-maailmassa tehtyä ääntä eli poditoniaa ja luonnollisesti itserakkaana ihmisenä ängin väkisin oman nimeni tuohon nimeen. Poditoniasta on tarkoitus tehdä äänekäs jatko tälle blogille. Kirjoittamista en tietenkään lopeta, koska Ra(s)kas Keski-ikä on ollut ajatusteni koti jo niin kauan, etten halua tai edes voi siitä luopua. Mutta jotain uutta mahtuu tähän sivuun.

Tulevaisuudessa siis saatte (tai joudutte) nauttia tästä tajunnanvirrastani myös äänimaailman kautta. Minulle tämä on melkoinen hyppy uuteen mediaan ja uuteen mediamaailmaan. Odotan innolla, että pääsen toteuttamaan itseäni podcastien kautta. Ohessa linkki podcastin ensimmäiseen jaksoon.

Pirteä 2017 ja vauhdikas 2018

 

Joululoman jälkeen perhe on jälleen palautettu juurilleen ja vuorossa ovat vuoden kolme viimeistä työpäivää. Vuodenvaihde on tilinpäätöksen aika muuallakin kuin yrityksissä. Olen muutamina viime vuosina kirjannut uuden vuoden lupaukset ylös muistikirjaan ja näin joulukuun lopussa palaan noihin toiveisiin tsekkaamaan, miten vuosi on mennyt.

Uuden vuoden lupaukset ovat puoliksi huuhaata, mutta puoliksi sitä, että tulevalle vuodelle asettaa itselleen päämääriä, joita sitten tavoittelee. Kaikki listatut kohdat eivät tietenkään toteudu (ellet laita toiveisiin jotain itsestäänselvyyksiä), mutta jotenkin tuntuu kivalta, että näkee edes osan itselleen kirjatuista toiveista muuttuneen lihaksi.

Blogia seuranneet muistavat, että vuosi 2015 oli meidän perheelle täyttä kaaosta tammikuusta alkaen. Isän kuolema ja siitä alkanut koko vuoden surukierre vetivät mielen matalaksi. Vuosi 2016 keräiltiin surutyön jälkeen rippeitä ja totuteltiin elämään perheen uudenlaisen arjen kanssa.
Kulunut vuosi 2017 oli minusta paljon pirteämpi kuin edeltäjänsä. Huomaan itsessäni paljon positiivisia muutoksia. En enää käy nukkumaan miettimällä, heräänkö aamulla ja ajatukset ovat muuttuneet positiivisiksi ja eteenpäin suuntautuviksi. Olo on kuin olisi herännyt pitkästä, syvästä, unesta ja fiilis on yhtä levänneen oloinen. Surutyö ottaa aikansa, eikä sitä voi jouduttaa. Nyt kun katson omaa elämääni taaksepäin, niin huomaan tehneeni surutyötä isäni kuoleman jälkeen kaksi täyttä vuotta.

Mitähän tuli luvattua?

 

Kaivoin kirjahyllystä vanhan muistikirjani ja sieltä kauniilla mustekynän töherryksellä tehdyt lupaukset vuodelle 2017. Samalla tein vielä sen urotyön, että luin viime vuoden kirjoituksia läpi ja tutkin itseäni hieman ulkopuolisena. Omien kirjoitusten lukeminen on sekoitus iloa, surua, myötähäpeää ja ylpeyttä. Taputin virtuaalisesti (no oikeasti, ihan konkreeettisesti) olkapäälle ja onnittelin hyvästä työstä. Hitto, että tämä blogi aiheuttaa edelleen loistavia fiiliksiä - en edelleenkään tiedä montaa siistimpää asiaa kuin kirjoittaminen.

Vuodelle 2017 tehdyt lupaukset olivat lyhykäisyydessään:

Etsi muutosta työelämään
"No tämä kyllä toteutui aika totaalisesti. Työpaikka vaihtui vuoden aikana kaksi kertaa. Toinen kerta ei-omasta-päätöksestä ja toinen kerta taas täysin omasta tahdosta ja omalla työllä." Voitaneen merkata siis toteutuneeksi.

Pidä itsestäsi parempaa huolta
"Tällä hain sitä, että liikkuisin enemmän ja pitäisin parempaa huolta terveydestäni. Enpä voi kehua kovin isolla onnistumisella. Liikunta on edelleen kaukainen haave, vaikka siihen muutamia yrityksiä vuoden aikana olikin." Siirretään toive lyhentämättömänä vuodelle 2018, koska tämä ei vanhene koskaan.

Kirjoita enemmän ja erilaista
"Ra(s)kas Keski-ikä löysi vuoden aikana uuden kodin upeasta Pontti-portaalista. Lisäksi blogi on saanut uusia ulottuvuuksia. Vuoden aikana kirjoitin tänne jopa kaksi novellia. Ei tullut vielä Finlandia-ehdokkuutta, mutta tuli hyvä fiilis siitä, että uskalsin. Lisäksi minusta blogin sisältö on kehittynyt parempaan suuntaan. Ja jälkeenpäin luettuna vain muutamat tekstit olivat sellaisia, että ne olisi voinut jättää kirjoittamatta. Suurin osa teksteistä oli edelleen viihdyttävää luettavaa (en siis tosiaan lue omia tekstejäni kovinkaan usein jälkikäteen)." Tämä merkataan ehdottomasti toteutuneeksi!!

Lue enemmän
"Huomasin oman lukuintoni hiipuneen ja kaipasin kirjoja ja niiden antamaa pakoa todellisuudesta. Tänä vuonna luin tosi paljon ja löysin kirjoista kaikenlaista uutta. Vuoden kohokohtia olivat erilaiset urheiluelämänkerrat, kuten Marko Yrjövuoren "The Finn, urheilutähtien luottomies" ja Tyler Hamiltonin "Voittoja ja valheita". Urheilukirjoja ilmestyi vuoden aikana todella paljon ja kirjaston poistunut varausmaksu kannusti pitämään koko ajan uutuuslistaa varauksessa." Tämä lupaus toteutui myös hienosti.

"Älä kuole!" ja muut lupaukset
"Jokaisen vuoden lopussa lupaan, etten kuole tulevana vuonna. Se tarkoittaa sitä, että kaikissa valinnoissa pyrin vaalimaan elämää ja eteenpäin menemistä. Kirjoitin näistä valinnoista Linkediniin artikkelinkin "Choose" . Muissa lupauksissa oli toiveita pitää yllä ystävyyssuhteita (onnistui ehkä tavallaan), viettää enemmän aikaa Uimaharjussa (ei voi kehua onnistuneen), matkustella (ei vielä tänä(kään) vuonna) ja ylipäänsä elää elämää viisaammin (no kuka näitä mitenkin laskee....).
Kokonaisuutena vuosi 2017 oli pirteä ja muutosten vuosi. Vuoden aikana koin itse suuria muutoksia työelämässä ja perheemme taas muuttuu ja kehittyy koko ajan, kun sen osaset kasvavat. Pienin neiti  saavutti neljän vuoden iän ja nyt loppuvuoden olemme nauttineet "neljävuotiaan ihanuudesta" - tämän tuntee suurin osa vanhemmista. Se on se lyhyt ja häilyvä hetki kolmen vuoden uhman ja viiden vuoden "ison lapsen" välissä. Tälle vuodelle antaisin kokonaisuutena arvosanan 9-. 

Mitäs sitten 2018?

 

Tulevaan vuoteen lähdetään vauhdikkaasti. Luvassa ei ole kesälomaa luultavasti kummallekaan perheen elättäjälle, joten elämän lepohetket on rakennettava viikonloppujen varaan. Lomattomuus tietää sitä, että kotona tullaan viettämään entistäkin enemmän aikaa. Ehkä olisi aika siis tehdä kotihommista jonkinlainen lista, jossa ikuiset remonttikohteet listataan tärkeysjärjestykseen. Tästä omakotiasumisen ihanuudesta kirjoitinkin toukokuussa. Josko vuosi 2018 olisi remonttivuosi. Ainakin listalle olisi helppo löytää kohteita....

Urheilu on edelleen mielessä. Omasta liikunnasta huolehtiminen on vieläkin sydämen asia (kirjaimellisesti), vaikka tuo asia on muutaman lyönnin väliin jättänytkin. Tähän saakka tulokset ovat olleet suoraan sanottuna kehnoja, mutta toivoaan ei saa menettää. Siis tällekin vuodelle toivelistalle merkataan liikuntaa ja urheilua.

Oman liikunnan lisäksi tälle vuodelle menee myös penkkiurheilun lisääminen. Haluaisin tutustua uusiin lajeihin katsomosta käsin ja ensi kesälle olisi toiveissa tehdä menestyksekäs paluu myös pesäpallokatsomoihin - Ukonniemi here we come! Ja josko sitä talvella tekisi taas uusintaretken Kontiolahteen ampumahiihtokatsomoon. Muistatteko vielä viime vuotisen reissumme?
Lisäksi olen taas vaihteeksi innostunut kuuntelemaan klassista musiikkia. Onnistuisikohan tulevana vuonna jo se, että pääsisin katsomaan klassista ihan paikan päälle. No, ooppera nyt on jo liikaa toivottu ainakin....

Elämää muuttaa myös tuo puolen tunnin työmatka. Sen ajalle olisi mukavaa keksiä jotain ajanvietettä, joka hyödyntäisi nuo auton ratissa vietetyt tunnit. Itse mietin jo sitäkin, että kun Imatralla kerta on jo valmiiksi, niin olisiko isokaan vaivaa siirtyä tankkaamaan Svetogorskiin. Kuten vanha sanonta sanoo, jos ei siitä muuta saa, niin ainakin blogiin hyvää juttua. Mutta oikeasti - voisiko työmatkoilla opiskella kieliä, kuunnella äänikirjoja, nauhoittaa podcasteja - olisko ideoita?!
Tänä vuonna aktivoiduin somessa melko lailla. Otin Twitterin käyttöön (löydyn sieltä nimellä @tonijouhkimo) ja koetin heitellä supernokkelia twiittejä maailmalle. Olin aluksi Twitterin suhteen jotenkin arka ja epäluuloinen, mutta alkuhaparoinnin ja ystäväni Hannan twitterkoulun jälkeen pääsin hommaan aika kivasti mukaan. Lisäksi olen mukana ainakin jollain tasolla Instagramissa.
Kirjoitan blogin lisäksi myös työelämän asioista ja nuo tekstit löytyvät joko Linkedinistä tai Duunitori.fi -sivustolta. Tätä harrastusta meinaan jatkaa myös. Niin ja sitten on tämä blogi....
Ra(s)kas keski-ikä jatkaa elämistään myös ensi vuonna - vahvempana kuin koskaan. Kuluvana vuonna koetin olevinaan panostaa kuviin - no, jokainen blogia lukeva näkee, että tuo ei ihan onnistunut. Mutta otetaanpa ensi vuonna uusiksi.

Blogin suhteen toivon, että saan pidettyä jutut mielenkiintoisina ja viihdyttävinä. Sen lisäksi tavoitteena on jatkaa positiivisen sanoman levittämistä, vaikka poskia pakottaisi. Lukijamäärä on edellisvuodesta jotakuinkin tuplaantunut, joten ainakin osa teksteistä on osunut maaliin ja blogi on saanut vaimon ja äidin lisäksi muitakin kiinnostuneita (tai sitten äiti on vasta nyt siirtynyt lukijaksi) Tätä lukijasuhdetta on tärkeää vaalia ja laajentaa. Varsinaista lukijamäärää tärkeämpää on se, että lukijat saisivat lukemastaan jotain. Sen vuoksi on luvallista - ja jopa toivottua - löytää tekstien alta kommentteja.

Uutena toiveena on se, että aloittaisin podcastien tekemisen. Podaaminen on Suomessa nouseva trendi ja podcastien kuuntelijamäärät ovat reilussa kasvussa. Koska olen tunnettu radiofanaatikko ja äänen ystävä, niin minua kiehtoisi kovasti alkaa tuottamaan äänellistä viestintää myös itse. En nyt ehkä Pod-Jaajoksi koskaan pääse, mutta jos tutustuisin uuteen viestinnänmuotoon ja ylittäisin jälleen kerran yhden rajan, jota en aiemmin ole uskaltanut. Mitä luulette, voisiko toimia?

Kuten varmaan tekstistä paistaa, niin odotan uutta vuotta aikamoisella innolla. Kuluneen vuoden aikana olen päässyt totaalisesti taas elämän syrjästä kiinni ja haluan, että tämä energia jatkaa kasvamistaan vielä ensikin vuonna. Onnistumiset, etenkin työelämässä, ovat kasvattaneet itsetuntoa aivan uusiin lukemiin ja tuota saatua potentiaalia pitää nyt käyttää hyväksi. Toivottavasti tuleva vuosi jatkuu yhtä onnekkaana niin minun kuin muidenkin osalta.

Kiitos teille lukijat vuodesta 2017! On ollut ilo ja kunnia kertoa teille keski-ikäisen ra(s)kasta tarinaa, joka tänä vuonna oli enemmän rakas kuin raskas. Hyvää ja onnekasta uutta vuotta kaikille!



Näkemiin kaxnollayxseiska! (Kuva vaimon ottama; Aholan kuusista Punkaharjulta)