Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sanomalehti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sanomalehti. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?




Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"
"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"
"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä). 

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.



Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.


Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 


Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)

lauantai 28. tammikuuta 2017

Mitä bloggaaja lukee?

Koska olen tunnetusti hieman keski-ikäinen, niin maailmankuvani koostuu pääasiassa sanomalehdistä, radiosta sekä keskusteluista sosiaalisten viiteryhmieni jäsenten kanssa (=lue perheenjäsenet ja työkaverit :) ). Luen lähes joka aamu lehden heti tuoreeltaan paperiversiona  (kovilla pakkasilla saa lehti jäädä laatikkoon ja luen diginä) ja yleensä herään kuuntelemaan puoli seiskan uutiset radiosta. Jo noilla kahdella uutislähteellä pääsen pitkälle oman henkilökohtaisen maailmankuvani ja sivistyksen rakentamisessa. Totta kai päivän mittaan seuraan jonkin verran netin uutistarjontaa, mutta se pysyy lähinnä pintapuolisen uutisseurannan (= lue otsikoiden seuraamisen) tasolla.



Meidän sukupolvessa on vissi ero tuohon seuraavaan sukupolveen verrattuna. Vaikka sanotaan, että nuoriso ei uutisia seuraa, niin se on vain kopiopaperin kalpea puolitotuus. Huomaan ainakin meillä, että teinistö on harvinaisen hyvin selvillä siitä, mitä maailmassa päivän mittaan on tapahtunut. Pääuutiset ja tärkeimmät jutut ovat hyvin takaraivossa ja usein noista uutisista käydään meilläkin hyviä keskusteluja. Ja nuoriso seuraa uutisia myös muista kuin omasta elinpiiristään. Väitän, että kasvaa se maalaisjärki tuon tulevankin sukupolven päähän, koska osaavat pitää Trumpia täyshulluna ja ymmärtävät, että mies, jolla on ydinaseen käyttönappi povitaskussa, ei ole ihan vaaraton kaveri meillekään.

Valitettavasti nuorison uutisten välityskanavana toimii myös semitotuudellinen some, joka onnistuu hyvin nopeasti välittämään tietoa myös ilman teräksistä totuuspohjaa. Parin viime vuoden aikana on noussut esiin ilmiö, jossa rikosuutisten yhteydessä on somekanavilla alkanut levitä puolitotuuksia tai suoranaisia valheita rikoksen yksityiskohtiin tai tekijöihin liittyen. Pahimmillaan tuo on voinut aiheuttaa suoranaista lynkkaus-mielialaa oletettuja, mutta täysin viattomia tekijöitä tai tekijäryhmiä kohtaan. Ongelma muodostuu yhtä paljon valhetiedosta kuin siitäkin, että nuorison lähdekritiikki on olematonta. Ehkä on meidän vanhempien tai koululaitoksen vika se, että emme ole opettaneet lapsillemme, että aina se musta mies ei ole paha ja että naapurin Jaken kertoma syyllinen ei aina ole satavarma tieto, vaan helvetin huono arvaus tai siis nuorison kielellä trolli.

Olen kuitenkin huomannut, että nuoriso on kiinnostunut uutisista ja niiden välittämästä maailmankuvasta. Tämän hetken ongelma on se, että uutisia ei riittävästi tarjota niillä keinoilla, joita nuoriso käyttää ja jotka ovat nuorisolle luontevimpia. Suurin puute on netin tarjoamasta videomuotoisesta tarjonnasta. Teineille uutiset pitäisi tarjota valmiiksi pureskellussa ja helposti seurattavassa formaatissa, jolle tällä hetkellä paras alusta on video. Samoin uutisten tekijöiden pitäisi olla sellaisia, jotka ovat nuorisolle uskottavia. Käytännössä nuorille puhutaan nuorten kielellä ja nuorilla kasvoilla.

Perheen keskimmäinen kertoi tällä viikolla alkaneensa seurata radiota - kun viimein sain hämmästyksestä avautuneesta suustani sanoja kysymään, mitä kanavaa, niin vastaus oli "NRJ:n aamua". Tiesin toki, että NRJ on nuorten kanava musiikkinsa puolesta, mutta mikä nuoria sinne muuten vetäisi? Vastaus löytyi uskottavasta juontajasta - NRJ oli ottanut aamutiimiin tubetähti Mariieveronican. Tubenuoren vetäminen radion pariin on sama kuin Neuvostoliiton lakkauttaminen meidän sukupolvelle - siis täysi vallankumous. Tällä kertaa onnistunut sellainen!

Ja mikä parasta, niin teini heitti vielä päälle markkinamiehille loistavan vinkin - miksi tähti oli otettu aamuun, koska se on aika, jolloin toivotut kuulijat ovat koulussa. Nuoriso ei herää kuudelta kuuntelemaan aamua (toisin kuin keski-ikäiset) ja kahdeksan aikaan teiniläiset alkavat olla jo koulussa radion uluttumattomissa. Paras markkinapaikka tube-tähden radioshow:lle olisikin tällä laskentakaavalla iltapäivä.

Noiden primäärilähteiden lisäksi uutisia tulee myös työpaikalta ja ennen kaikkea kahviporukalta. Aika usein kahvitauolla keskustellaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu tai mitä pitäisi tapahtua. Joskus käymme pitkiäkin keskusteluja ihan tavallisista uutisista ja kun pöydässä istuu uutisten tekemisen ammattilaisia, niin puheet ovat joskus aika koviakin. Tuo oma rakas tuttu kahvipöytä onkin todella hyvä verrokkiryhmä sille, että omaa maailmankuvaansa saa mitattua ja verrattua muihin. Suotta aina moititaan, että kahvilla jourutaan ja puhutaan kakkaa - tehdään monesti sitäkin, mutta arkimaailmaan tuo porukka tuo valtavasti valoa (joskus parhaimmillaan jopa älynvaloa).

Televisio sen sijaan jää minulta kyllä täysin varjoon. En seuraa koskaan Ylen legendaarisia puoli yhdeksän uutisia tai vielä legendaarisempia maikkarin kympin uutisia. Television tarjonta puuroutuu liikaa ja illlan tv-uutiset on käsitelty päivän mittaan niin moneen kertaan, ettei puhuvia päitä yksinkertaisesti jaksa katsella. Ainakin minä käytän aikani tuohon aikaan johonkin ihan muuhun.

Kun katson kristallipalloon, niin uutisten tulevaisuus jatkuu. Sivistystä ja tietoa on edelleen välitettävä ja kysyntää tulee riittämään uskottaville viestintävälineille. Luotettavia uutisia ei tehdä somessa, mutta se voi olla kanava, jossa niitä välitetään. Uskottavaa uutisointia tulevat tulevaisuudessakin tekemään ammattilaiset. Sen vuoksi uskon, että uutisia tuotetaan pitkälti samoissa paikoissa kuin nykyisinkin. Seurattuani muutaman vuoden  sitä, kuinka ammattilainen muuttaa tiedon uutiseksi, tiedän, ettei se onnistu jokaiselta. Itse arvostan todella paljon ammattitoimittajan tekemää juttua tai kolumnia, jonka kirjoittajan tiedän varmasti tiedonvälityksen ammattilaiseksi. Ja on minulla muutamia suosikkitoimittajia, joiden jutut luen aina, aiheesta huolimatta  - kai se on rakkaudesta lajiin.

Mutta julkaisuformaatti tulee kokemaan suuren muutoksen. Tulevaisuuden menestys syntyy siitä, että uutiset syntyvät digitaalisesti, monikanavaisesti ja ennen kaikkea nopeasti niin, että niitä pystytään julkaisemaan heti tapahtuneen jälkeen ja viestiä pystytään tukemaan välähdyksillä suoraan tapahtumapaikalta.Samoin merkitystä on sillä, että uutisen elinkaarta pystytään jatkamaan ensiesiintymisen jälkeen. Digitaalisuus antaa vallan sille, että uutiselle voidaan tehdä jatkoa pitkin päivää ja uutisen tarinaa saadaan täydennettyä ja väritettyä vielä ensikosketuksen päällekin.

Valtava merkitys on sillä, miten uutinen tuodaan käyttäjälle. Se tulee saada helposti käytettävänä ja ymmärrettävänä käyttäjän taskuun tai vielä lähemmäs. Tällä hetkellä näyttää siltä, että video tulisi olemaan seuraavan sukupolven valinta, mutta ehkä se onkin vain välivaihe ennen jotain käyttäjän aivoihin suoraan syötettävää fiidiä. Tekijöiltä se vaatii kykyä muuntua vaatimusten mukaisesti, mutta kun pohja on hyvä, niin muutos ei ole mahdoton. Yksi minun salainen haaveeni on, että joskus pääsisin tekemään videoformaattista tiedonvälitystä - mitään osaamista tai erikoista lahjakkuutta minulla ei asian suhteen ole, mutta valtava kiinnostus yleensä paikkaa koulutuksen puutteet :D

Hauskaa viikonloppua kaikille - lukekaa lehtiä!