Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"

"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"

"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä). 

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.

Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.

Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 

Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)

In the air - Radio-ohjelmien all time high five

 


Aamulla herätys soi kello kuusi. Napit korville ja Aamulypsyn tunnari kuulumaan. Vetkuttelen lämpimän peiton alla puoli seitsemään ja odottelen ensimmäiset uutiset. Puoleen tuntiin ehtii kuulla Jaajon ja kumppaneiden alkuläpät ja naurua pidätellen voi nousta viettämään uutta päivää.

Keski-ikäisillä miehillä on monia tapoja ärsyttää vaimojaan - siis tahattomasti. Olen jo joskus aiemminkin kertonut, että olen jotenkin riippuvainen radiosta. Kuuntelen aktiivisesti radiota eri tavoin noin neljästä kuuteen tuntia päivittäin. Minulle se on parasta mahdollista taustahälyä työntekoon, kotitöihin, ulkoiluun tai vaikka syksyisiin pihatöihin. Pidän siitä, että saan herätä tuttuihin ääniin aamulla ja pidän siitä, että saan nukahtaa johonkin puheensorinaan myös illalla. Toisinaan ajan varmasti vaimoni raivon partaalle sillä, että kuljen pitkin taloa "munkit päässä" tai napit korvilla itsekseni hihitellen tai joskus jopa suoraan huutonauraen.

Olen ollut tällä samalla tavalla "viallinen" aika nuoresta pitäen. Kuunneltuja tunteja on siis takana kymmeniätuhansia ja kanava- sekä ohjelmasuosikit ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Nytkin kuuntelen useampaa eri toimittajaa ja useampaa eri kanavaa. Kanavat sekä ohjelmat valitsen toimittajan ja hänen juttujensa perusteella. Joitakin ääniä ei vaan voi sietää, vaikka jutut olisivat kohtuullisia ja taas toisia ääniä kuuntelisi vaikka kuinka kauan kyllästymättä. Ja koska makuja on erilaisia, niin kaikille täytyy olla omanlaistansa ohjelmaa.

Tein pienen muistelomatkan taaksepäin ja tässä ovat omat viisi suosikkiani kaikkien aikojen ohjelmiksi. Laitan vielä klippejä niihin ohjelmiin, joista vielä jotain kuunneltavia näytteitä löytyy. Uskoisin, että näistä viidestä löytyy muillekin keski-ikäisille aika monta tuttua juttua.

5) Kiss FM - Aamutiimi

Kissin aamut olivat yksi pääsyy, miksi rakastuin juuri radioiden aamuohjelmiin. Henkka Hyppönen ja Jenni Pääskysaari tekivät omana aikanaan todellisen jättiloikan siitä, mitä radioiden puheohjelmat olivat ennen Aamutiimin keksimistä. Henkka Hyppönen sanoi jossain haastattelussa, että ideana oli luoda kahvipöytä, jossa yksi paikka on varattu kuulijalle ja siltä se todellakin tuntui.

Minulle silloin - ja samoin nyt - on tärkeää, että juontajat antavat jotain aihetta ajatella ja ihmetellä. Monesti kuunnellessa hyvää showta miettii itsekseen lauseita "Noin minäkin ajattelen!" ja "Perhana, tuota en koskaan ajatellut". Mutta juontajien feedi antaa kaikissa tapauksissa minun aivoilleni jotain uutta mutusteltavaa.

Kiss FM:n aamutiimi starttasi maailmanmestaruusvuonna 1995 ja jatkui jonnekin 2000-luvun alkuvuosille. Sinä aikana Henkka Hyppönen kasvoi nuoresta juontajanidusta Suomen ykkös-radio-DJ:ksi ja toimi tienavaajana ja esimerkkinä monille hänen jälkeensa radioon nousseelle juontajalle.
Minuun tuo homma puri musiikin ja juttujen yhdistelmänä. Näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen mieleeni jäivät Henkan ja Jennin keskinäinen kemia (joka sitten johti vähän pidemmällekin) sekä se, että Aamutiimi tarjosi jotain todella uutta. Kissin silloinen musiikki oli vastaus nuoren miehen tarpeesen vatkata lanteitaan letkeästi boogien tahdissa.

Aamutiimistä ei sinällään löydy kunnollisia klippejä, mutta ohessa Sami Tenkasen Yle Areenalta löytyvä dokkari, jossa Henkka, Jenni ja Tuomas Enbuske palasivat vielä kerran radioon - tällä kertaa haastateltaviksi:

Kiss FM:n aamutiimi – ohjelma joka muutti kaupallisen radion

https://areena.yle.fi/1-3078670

(Tuo koko Tenkasen sarja on hyvää kuunneltavaa niille, joita radion historia jollain tavalla kiehtoo)

4) Juuson ja Peltsin Aamushow

Kissin aamutiimin jälkeen aloin kaipailla uutta showta, jolla tukkia korvat aamuisin. Vastaus löytyi Radio Mafian puolelta. Yle teki massiivisen kanavien upgreidauksen vuonna 1990 ja sen seurauksena nuoriso sai ensimmäistä kertaa oman kanavan valtiorahoitteisesta radiotalosta. Tämä oli Ylen pakollinen vastine sille, että nousukausi oli nostanut paikkakunnille pystyyn pieniä kaupallisia radioita, joissa oli enemmän myös nuorisolle suunnattua ohjelmistoa.

Juuso ja Peltsi olivat ensimmäinen aamuohjelma, jota kuuntelin Mafian puolelta. Ennen tätä tonttukaksikkoa aamua oli pyöritetty vaihtelevalla miehityksellä, joka ei kuitenkaan noussu lentoon. Nyt sitten starttasi.

Luin (jälleen kerran jostain Juuson ja Peltsin haastiksesta), että tiimi oli koottu vähän vahingossa ja kumpikaan jannuista ei varsinaisesti tuntenut toisiaan ennen lähetystä. Mutta keskinäinen kemia alkoi toimia tavalla, joka teki Juusosta ja Peltsistä ensin koko valtakunnan ykkösradioäänet - ja sen päälle vielä Mikko "Peltsi" Peltolasta tunnetun juontajan ja televisiostaran aina näihin päiviin saakka. Juuso sen sijaan lähti Ameriikan maille tekemään "jotain muuta".

Juusossa ja Peltsissä minua veti kuuntelemaan jutut. Kaverit olivat nuoria ja jutut sen mukaisia. Homman koukku ei perustunut mihinkään pikkutuhmaan kikkailuun, vaan jälleen kerran kuuluisan kahvipöytäefektiin. Kuuntelin tätä artikkelia varten yhtä Juuson ja Peltsin uusintaa ja minua hämmästytti, kuinka hitaalla ja tasaisella rytmillä kaverukset puhuivat ja heittivät juttua. Tänä päivänä edes Yle Puheen selkokieliset uutiset ei taida päästä yhtä taantuneeseen rytmiin.
Ohessa juttua ohjelmasta ja pari hyvää koostetta lähetyksestä:
Peltsi & Juuso

3) Salovaara-show

 

Mitä me tehtiin ennen internettiä? No istuttiin lauantai-iltaisin radion ääressä kuuntelemassa Pertti Salovaaran omaa nimikko-showta. Salovaara oli myös Radio Mafian tuote, joka poikkesi kaikesta siitä, mihin radiomaailma oli ennen häntä tottunut. Salovaaran suosio perustui siihen, että hän osallisti kuuntelijat ohjelmaan. Ohjelmaan otettiin vastaan puheluita, siinä luettiin lukijoiden kirjeitä ja tehtiin tylyjä pilapuheluita. Tällä luotiin efekti, että jokaisella on mahdollisuus kuulla joko oma äänensä tai saada kirjeensä luettavaksi ohjelmassa. Kuinka moni odottikaan radion ääressä, että oma kirje luetaan siellä tai sitä, että kuulee kaverin lähettämät lärveiset ihan uunituoreena.

Ja koska vietin nuoruuttani Joensuussa, niin innolla aina kuunneltiin, monentenako kotikaupunkimme oli "Suomen väkivaltaisin kaupunki"-tilastossa. Yleensä se sieltä top-kolmosesta taisi löytyä - ja ihan syystä.

Kaikki tuo oli höystetty vielä Salovaaran omalla persoonalla, joka oli siihen ajan henkeen räävitön, pikkutuhma ja lähes aito Amerikkalainen radio-DJ. Mallia ohjelmaan oli luultavasti otettu Howard Sternistä, sillä puheet ja tyyli olivat samaa. Mutta nuorisoon homma upposi kuin mummo kuoppaan. Tänä päivänä vastaavalla intensiteetillä tehdään ohjelmaa jo valoisaankin aikaan, eivätkä Salovaara-tason jutut aiheuta värinää muualla kuin kaiuttimessa.

Valitettavasti Salovaaraan iski loppuvaiheessa jokin Jumala-kompleksi ja ohjelma alkoi kuulostaa juontajansa egon pönkitykseltä ja siltä, että homma heitettiin jo liikaa yli. Tosin tuohon aikaan Salovaara oli ensimmäisiä radiotähtiä, joten pieni pisun lirinä korvien väliin lienee ihan ymmärrettävää. Ja nostihan radiotyön suosio Pertti Salovaaran myös juontajaksi moniin televisio-ohjelmiin ja jopa kansanedustajaksi.

Musiikki on radioissa mennyt huonompaan suuntaan. Ennen musiikki ja ohjelman tekijä olivat omanlaisiansa ja ero tehtiin sekä musiikissa että puheessa. Nyt taas soittolista- ja formaattiradiot ovat saaneet aikaan sen, että samat juhatapiot ja kaijakoot raikavat läpi päivän - tosin eri järjestyksessä eri ohjelmissa. Ohjelmien ero tulee siis puhtaasti juontajista. Olisi raikasta löytää ohjelma, joka soittaa musiikkia täysin omasta fiiliksestä eikä soittolistasta. Vai osaisivatkohan nykyjuontajat enää valita musiikkia?

Koska on olemassa Youtube, niin onhan siellä vähän Salodangeriakin tarjolla...

PS. Tähän kohtaan olisi kuulunut ehdottomasti mainita myös Radio Jokisen Jälkkäri. Jälkkäri oli Joensuulaisen paikallisradion iltapäiväohjelma, jossa paikalliset DJ:t soittivat nuorisomusiikkia ja heittivät läppää. Tätä ohjelmaa varten olen kerran jos toisenkin juossut koulusta kolmeksi kotiin, että kuulen ekat tahdit (ja saan nauhoitettua kasetille biisejä - jos joukossa on nuorisoa, joka ei tiedä a) mikä on kasetti ja b) mitä tarkoittaa nauhoittaa, niin kysykääpä isiltä ja äitiltä). Moniko Joensuulainen nykyinen keskari on tehnyt samaa?

2) Koe-eläinpuisto

 

Koe-eläinpuisto on syy, miksi aloin pohtia koko tämän artikkelin kirjoittamista. Luin viime viikolla Gösta Sundqvistin elämänkerran ja sitä lukiessa huomasin, että niinkin kulttimaineen saanut ohjelma kuin Koe-eläinpuisto on nykynuorille todennäköisesti täysin tuntematon.Tätä klassikkoa on siis syytä hieman puffata.

Koe-eläinpuisto on Leevi and the leavingsin nokkaheppu Gösta Sundqvistin hengentuote, jota hän tehtaili omalla porukallaan Radio Mafialle 1993-2003. Ohjelma on sekoitus kuunnelmaa ja fiktiivista hupailua, jossa seikkailevat Sunkka ja hänen kaverinsa eri elämänaloilla.

Sundqvistin maailma on käsittämättömän rikas ja käsikirjoitukset ovat välillä nerokkaita ja välillä vain niin räävittömiä, että niitä kuuntelee monttu auki. Gösta todennäköisesti koetteli kaikkia sovinnaisuuden rajoja, vaikka kyseessä kuinka oli nuorisokanava ja Yle halusi pestä kasvojaan vanhoista jäykkyyden synneistä.

Koe-eläinpuisto kestää aikaa hiton hienosti. Kuuntelin tätä tekstiä suunnitellessa yhden pitkän jakson kokonaan ja hämmästelin, kuinka pikkutarkkaa työtä ohjelma oli. Taustat oli saatu kuulostamaan juuri siltä, että ohjelmaa teki keikalla oleva toimittaja ja ympäristö antoi todellisen livetaltioinnin tuntua, vaikka homma tehtiinkin studiossa. Kirjan mukaan (ja korvieni todistamana) rennolta kuulostanut jutustelu oli tarkkaan käsikirjoitettu ja taimattu. Teknisenä työnä ohjelma on siis suorastaan oppikappale.

Koe-eläinpuisto nosti maineeseen myös laulavan ratikkakuski Aarne Tenkasen, joka heittää keikkaa vielä tänäkin päivänä. Tenkanen oli alunperin Koe-eläinpuiston vakiokasvo, jolle Göstä alkoi sorvata biisejä. Tenkasen ohjelmistoon kävivät ne Göstan biisit, jotka eivät ehkä Leevi and the leavingsille istuneet. Olen muuten nähnyt Tenkasen yksissä häissä keikalla ja voin vakuuttaa, että siinä on showmies henkeen ja vereen - eipä olleet tylsät häät ne...

Muuten teille, jotka kaipaatte kipeästi Koe-eläinpuistoa ja sen sairasta maailmaa, niin keksikääpä jostain juutuubi - siellä on kattava kokoelma tätä radiohupailua., kuten tämä oheinen...

Koe-eläinpuiston perinnettä jatkaa tänään Radio Sodoma - Antti Holma tekee täydellistä työtä siinä, että osaa luoda radio-ohjelmaa, joka imitoi radio-ohjelmaa "pienellä twistillä". Sain vanhana radiopervona vinkin ohjelmasta kaveriltani, joka sanoi "sen sopivan täydellisesti minun luonteelleni" (Kiitos Niina vielä kerran, tiedän, että luet tätä). Ja tottahan Niina turisi. Eilen illalla kuuntelin yhtä jaksoa tiskatessa, niin en huutonaurultani saanut pidettyä edes tiskiharjaa kädessä, vaan pakko oli vääntäytyä lattialle nauramaan aivan suoraa huutoa! Että sellainen mainos tälle...

(ja ei siis sovi perheen pienimmille!)

Radio Sodoma

1) Aamulypsy

No ykköstä ei tarvinne paljon arvailla. Minut tuntevat, tietävät,että olen ollut Lypsyn kannattaja lähes alusta saakka. Teille, joille tuote ei ole tuttu, niin valaistakoon, että kyseessä on Radio Suomipopin moneen kertaan palkittu aamuohjelma, joka on tuonut iloa eetteriin jo vuodesta 2006. Välillä Jaajo ja kumppanit pitivät taukoa ja tekivät paluun 2011. Näin raavaana miehenä voin tunnustaa, että Aamulypsyn loppu oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun radio sai minut itkemään. Omien radioystävien hyvästely tuntui niin karulta, että mielenliikutusta ei voinut välttää. Onneksi eromme oli vain lyhytaikainen.

Lypsyn viehätys tulee juontajista. Musiikille en tässä anna juurikaan painoarvoa (paitsi hovimuusikon biiseille!). Se veto tulee juontajien keskinäisestä kemiasta, jota on mahdotonta toistaa muualla ja muilla. Kun kolmesta on yksi poissa, sen huomaa heti tarinoiden dynamiikassa ja siinä, kuinka ohjelma juoksee eteenpäin. En usko, että konsepti olisi toistettavissa muilla juontajilla.

Radion viehätys piileekin siinä, että yksinkertaisuudesta saadaan taidetta. Aamulypsyssä on kolme ihmistä, studio ja lehdet sekä kannettavat. Lehdistä löytyvät juttujen siemenet, mutta juontajien suussa nuo siemenet jalostuvat välillä kovin kummallisiksikin tarinoiksi. Puheesta saadaan aikaan sellaista, että kuulija kokee seuraavansa keskustelua ja on ihan liki päästä siihen mukaan.

Minulle Aamulypsy on kaveri, jonka juttuihin olen kasvanut kiinni. Ilman lypsyä on vaikeaa aloittaa aamua ja tuntuu edelleen kuin istuisin siinä kolmen kaveruksen kanssa samassa kahvipöydässä ja jakaisin nuo jutut Jaajon, Annin ja Perälän kanssa. Valitettavasti vaimoni on luultavasti sitä mieltä, että Aamulypsy on erittäin vahingollisesti vaikuttanut minun maailmakuvaani, huumorintajuuni sekä juttuihini, mutta se on vain kestettävä, kun elää tällaisen huippusosiologiblokkaajan kanssa. Minusta hinta on pieni.

Tästäkin on pakko heittää klippi kehiin:

Aamulypsy-video - siirtynyt persreikä

Ja onhan noita ohjelmia näidenkin lisäksi. Kuuntelen itse myös Korporaatiota, Radio Suomi Rockin aamua (Kinaret&Honkanen&Karvinen), Tuija Pehkosta ja vaikka mitä muita. Mutta noilla kaikilla on klassikoiksi vielä matkaa.

Tämä on yksi minun rakkauteni - radio (ne suurimmat rakkaudet kävelevät kahdella jalalla). Moniko ohjelmista oli teille tuttu ja onko teillä omia suosikkeja? Jos joku on joskus kuunnellut muita, niin kertokaa toki miksi?

Rakkauteni radio

Henkka Hyppönen, Mikko "Peltsi" Peltola, Jussi Heikelä, Jaajo Linnonmaa - kaikki ovat tunnettuja herätyskelloja eri radioista.

Aamuni alkaa yleensä melko tarkkaan kuudelta. Kuuntelen sängyssä Radio Suomipopin Aamulypsyä puoli seiskan uutisiin saakka ja nousen ylös. Aamut ovat meidän sirkuksessa monesti sellaisia, että radionkuuntelusta ei tule mitään. Vasemmalla puolella soi Kaapon "ikimuistoinen" (=lue hermojaraastava) tunnusmusiikki ehkä tuhannetta kertaa. Vastapäätä soi jommankumman tai kummankin teinin Youtube-videon tai jonkun muun videoklipin äänet ja vieressä koetamme vaimon kanssa käydä läpi tulevan päivän, jotta kaikki lapset saadaan sijoitettua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Jos tuo keskustelu jää käymättä, niin joku päivä pienimmäinen jää tarhaan tai joku muu harkkoihin. Siinä sitten ihmettelisimme illalla, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista meillä on, kunnes toiselle tulee mieleen, että jotain puuttuu - ja sosiaaliviranomaiset hoitaisivat loput.

Taistelen aamun läpi niin, että olisin noin kahdeksan aikaan töissä (joskus se onnistuu ja joskus ei). Taas laitan Aamulypsyn päälle ja siinä töiden lomassa luukutan Jaajon räävittömiä juttuja aina kymmeneen saakka. Sitten käännän tunniksi vielä Radio Rockin Korporaatiolle, kunnes kello tulee yksitoista ja on lounasaika. Iltapäivällä vielä kuuntelen Jone Nikulaa ja sen jälkeen tuleekin radiossa pitkä tyhjiö, jonka ajalle en ole keksinyt mitään mielenkiintoista kuunneltavaa.

Aamuohjelmat - päivän starttaajat

Olen kuunnellut radion Aamushowta niin kauan kuin muistan. Ennen Aamulypsyä kuuntelin ainakin Kiss FM:n legendaarista Aamutiimiä, joka toi julkisuuteen Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren (Tuomas Enbuskea en tuosta ohjelmasta muista, vaikka hän siinä todistetusti olikin...). Sen jälkeen vierailin muutaman vuoden Radio Mafialla kuuntelemassa Juuson ja Peltsin aamulähetystä. Molemmat noista olivat melkoisia klassikoita. Lopulta löysin elämäni aamuradiorakkauden - Aamulypsyn.

Aamuohjelmasta tekee hyvän sen juontajat ja heidän jutut. Minulle on lähes yhdentekevää, mitä musiikkia aamussa soitetaan, koska kuuntelen ohjelmaa puheen takia. Olen itsestäni huomannut, että parhaiten jään kuuntelemaan niitä ohjelmia, joissa juontajien keskinäinen dynamiikka toimii. Vaikka juontajat olisivat minkä tason ö-julkkiksia, mutta jutut eivät stemmaa keskenään, niin kuuntelematta jää. Ja juontajien rooli on minulle tärkeää. Hyvä esimerkki oli Korporaation hajoaminen Jussi Heikelän poistuttua aalloilta. Heikelän ja Moision keskinäinen dynamiikka oli jotain tasapainoista ja eteenpäin menevää, mutta kun Heikelä vaihdettiin Kim Sainioon, niin ohjelma alkoi hakea uomiaan. Ensimmäiseen puoleen vuoteen en voinut kuunnella koko ohjelmaa, mutta olen alkanut päästä taas juttuihin mukaan. Ja sama homma oli Peltsin kadottua Radio Mafialta - uutta komboa ei vaan saatu tehtyä ja minä äänestin korvillani.

Aamushown merkitys ja koostumus on muuttunut vuosien myötä. Vielä 90-luvun lopussa radioiden painopiste taisi olla muualla kuin aamuissa ja varmaan vasta joskus Hyppösen jengin myötä tajuttiin, että aamulla on mahdollista vetää kuuntelijat kanavan pariin koko päiväksi. Aamujen hahmot koostuivat vuosia kahdesta henkilöstä ja edelleen esimerkiksi Korporaatio on viime päiviin saakka mennyt härkäparilla eteenpäin (nyt siellä on tosin tullut kolmanneksi paukkki, joka kyllä piristää ohjelmaa ja veikkaan, että kunhan pääsee kunnolla esille, niin tahti pojillakin paranee).

Muutamia vuosia on aamushown kokoonpanoon nostettu kolmas henkilö. Ainakin lypsyssä tuo kolmen hengen keskinäinen dynamiikka toimii melko täydellisesti. Keskusteluihin saadaan vaihtelevasti kaksi-vastaan-kolme-asetelma ja samaan asiaan saadaan vähintään kolme joskus kovin erilaista mielipidettä. Samoin kolme erilaista ihmistä tuo ohjelmaan omanlaisensa näkökulman.

Minä tarvitsen radion aamuohjelmaa. Se herättää minut jutuillaan, antaa kunnon naurut, jolloin töihin on mukavampi mennä hymy huulilla (joskus on tilanteita, että aamulla töihinmeno ei hymyilytä - esim. kaikki lokakuun aamut). Samoin ohjelmissa käsitellään päivän puheenaiheita, jolloin et kahvipöydässäkään ole alakynnessä edes siinä tapauksessa, että et ole ehtinyt lukea aamun sanomalehteä (mikä siis kuuluu kaikkien keski-ikäisten kahvipöytään!!).

Missä iltapäivän ja viikonlopun ohjelmat?

Iltapäivään kaipaisin jotain lisää. Harmittaa se, että aamun ohjelmien jälkeen tarjonnan taso laskee. Jone Nikula on vielä ihan jees, mutta missä muut? Ilmeisesti töissä radiota kuuntelevat tai esimerkiksi autoa päivät ajavat eivät ole riittävän vetovoimainen kuulijakunta, jotta päiväohjelmiin panostettaisiin kunnolla. Toisaalta, jos joskus olen vapaalla ja kaipaan unilääkettä, niin aina voin kääntää Radio Suomen taajuudelle päivällä - en tiedä mitään niin väsyttävää kuin Yle ja päiväohjelmat.

Samoin illalla olisi kiva kuunnella jotain reipasta radioshowta, mutta yleensä kello 18 alkavat aamuohjelmien uusinnat, siis tarjonta muistuttaa jo television tarjontaa siinä, että uusinnat valtaavat ison osan ohjelmakartasta. Varmaan moni teistä muistaa Pertti Salovaaran perjantai-illan showt tai Tapani Ripatin dance-ohjelmat -melkoisia helmiä molemmat?!

Pelastajaksi ovat tulleet tasokkaat Podcastit - Sanomien Supla on tarjonnaltaan ja idealtaan parasta, mitä viime vuosina on keksitty. Podcast-portaali sisältää ohjelmien lisäksi myös ainoastaan Suplalle tuotettua materiaalia. Kuunnelkaapa joskus vaikka Kaunokirjallisuuden Karvakuonoja - samassa paketissa on paljon ehtaa faktaa erittäin tasokkaalla (kuulijan mielipide) huumorilla höystettynä.

Radiossa on tulevaisuus

Jotenkin tuntuu, että radion suosio on kasvanut viime vuosina.Tämän huomaa jo siitäkin, että kun ennen raahattin telkkarin puolelta juontajia radioon nostamaan kuulijalukuja, niin nyt on virta kääntynyt päinvastaiseen suuntaan. Ja paria poikkeusta lukuunottamatta ne television tähdet eivät oikein radiossa syttyneet.

Meidän teineihin radio-ohjelmat eivät kuitenkaan ole uponneet - uskollisesta käännytystyöstä huolimatta. Onkohan niin, että radion tuotanto on nuorisolle liian pitkää ajallisesti vai puuttuuko juontajilta nuorison tajunnan räjäyttävät jutut? Ainakaan meillä en ole tainnut kummankaan teinin kuulla viettävän aikaansa radio taustalla soiden.

Näinköhän vielä kävisi niin, että joku keksii tehdä youtubevideoiden ja blogien tyyppisiä omia podcasteja tai pieniä radio-ohjelmia, vai onko niitä jo? Kertokaa toki, jos tiedätte.

Niin ja on minulla kyllä tuon aamuradion lisäksi toinenkin radio-kieroutuneisuus. Olen aivan hulluna liikenneohjelmiin. Enkä nyt puhu mistään "Esko Riihelä raportoi tien päältä"-tyyppisestä virityksestä, vaan sellaisista kuin kesällä Suomipopilla oli Emma Kimiläisen, Harri Moision ja jonkun kolmannen tyypin tekemänä. Sellaista rentoa jutustelua liikenteen ja autoilun ympäriltä.... Kaikesta sitä ihminen voi tykätäkin.

Tässä kaikki tältä erää tien päältä ja vierestä - hauskaa viikonloppua kaikille!


PS. Koska olen kova poika myös lukemaan, niin avasin sille ihan oman blogin, jota en tosin aio päivittää niin paljon kuin tätä. Löytyy osoitteesta

http://sivujensisalta.blogspot.fi/

Jaajo Linnonmaa - onnistuja

Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut varmaan kymmenen vuotta, mutta jota en koskaan ole tavannut. Kuuntelen hänen juttujaan käytännössä kaikkina arkiaamuina kuudesta kymmeneen ja monesti vielä kuulemattomat jutut illalla podcasteina. Tiedän hänen elämästään vähintään saman verran kuin muidenkin ystävieni elämästä ja tuntuu, että hän on jakanut kanssani aika herkkiäkin juttuja. Tuo mies on aamulypsyn radiojuontaja Jaajo.

Jaajo lähti vuonna 2011 vuoden mittaisella sapattivapaalle.Muistan tuon viimeisen lähetyksen ja tunnustan herkkänä miehenä vuodattaneeni useammankin kyyneleen, kun ystäväni minut jätti. Ja muistan myös vaimoni ihmettelevän katseen - hän ei ehkä tajunnut, että siinä vanhat ystävät hyvästelevät toisensa.

Olen ollut radion (hyper)aktiivikuuntelija aika pienestä pojasta pitäen. Muistan omakohtaisesti radion historiasta sen, kun valtakunnallinen Yle hajosi kolmeen osaan ja nuoriso sai Radio Mafian. Samoin selvät muistikuvat on mainospohjaisten paikallisradioiden noususta - ja tuhosta. Monena iltapäivänä piti tulla juoksujalkaa kotiin, että kerkisin kuuntelemaan Joensuulaisen Radio Jokisen iltapäiväohjelma Jälkkäriä ja kuulemaan päivän hitit (ja tietenkin biisit kasetille, eikä puhetta päälle - 70-lukulaiset tietää tän!). Samoin olen ollut Pertti Salovaaran kuuntelija sekä Faksi-Mafian ajoilta, että Salovaaran iltaohjelman menestysvuosina. Juuso ja Peltsi sekä myös Kiss FM:n Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren aamushow kuuluivat aamun vakiorutiineihin useina vuosina. Mutta ultimaattinen rakkauten on Lypsy - ollut aika alusta lähtien.

Mikä lypsystä sitten tekee kodin? Ohjelmahan on neljän tunnin mittainen kotimaisella musiikilla maustettu aamun talk-show, jota vetää juontajakolmikko Linnonmaa-Hautala-Perälä sekä muutamat vakiovieraat. Homman clue on ensinnäkin juontajien keskinäinen kemia. Porukka on vuosien mittaan hitsautunut hyvän kaveriporukan tavoin yhteen niin, että toinen pystyy aloittamaan jutun siitä, mihin toinen on sitä lopettamassa. Jokainen kolmikosta tuntuu ymmärtävän sen, mistä toinen puhuu ja kolmen juontajan puheesta tulee ohjelman yksi yhteinen ääni. Kyse ei ole pelkästään siitä, millä kanavalla tai mihin ohjelma-aikaan ohjelmaa esitetään, sillä Jaajon "vuorotteluvapaan" aikana silloinen omistaja koetti rakentaa vastaavaa showta Esko Eerikäisen ja Janne Katajan kautta, mutta tulos oli täyttä paskaa. Väkisin tehty kun ei vaan toimi. Olen kuunnellut Jaajon haastatteluja varmaan puolenkymmentä ja kaikissa on sama viesti - aamushow on sitä, mitä hän on haaveillut tekevänsä ja kummasti sen ihmisestä kuulee, kun hän elää unelmaansa. Merisään lukijasta en koskaan ole kuullut sitä paloa, minkä kuulen lypsyn aamuissa...

Toinen ainakin minuun vetoava tekijä on ohjelman rehellisyys ja tarinankerronta. Juontajat puhuvat niistä asioista, mistä ovat itse kiinnostuneita ja ikään kuin vetävät kuuntelijat mukaan omaan maailmaansa. Lisäksi ihmisille puhutaan ihmisten kieltä. Veikkaan, että Lypsy vetoaa monen ikäisiin, mutta meille 70-lukulaisille etenkin puhe on kieleltään ja ilmaisuiltaan tuttua. Monta kertaa olen huomannut itsekin huudahtavani "niin minäkin", kun juontajat muistelevat asioita, joita ennen oli.

Jaajo itsessään edustaa hyvää kanta-kalevalaista tarinankerronnan perinnettä. Jutut on maustettu sopivalla savolais-reseptillä niin, että niissä on niin paljon totta kuin uskalletaan sekaan laittaa. Juontajat eivät edes väitä, että kaikki sattumukset ovat tapahtuneet juuri heille, vaikka ne niin ohjelmassa esitetäänkin. Tarinankerronnassa 100% totuus ei ole itseisarvo, vaan tarinan arvo on sen viihdyttävyydessä - se, että tarina voisi olla totta. Samalla reseptillähän Arto Paasilinna kirjoitti itsensä vuosikymmenten ajan joulukirjojen ykköslistalle - hän rakensi tarinoita, joiden saatoit  kuvitella olevan totta. Näin samaistuminen ja tarinan uskominen on helpompaa.

Kolmantena asiana lypsyn menestyksessä näkisin sen, kuinka yleisöä kohdellaan. Vaikka ohjelma on useita kertoja valittu vuoden radio-ohjelmaksi ja juontajilla on pystejä ainakin yksi takanreunuksellinen, niin tekemisessä on edelleen mukana nöyryys ja halu tehdä ohjelmaa kuulijoille. Ei tehdä itsestä staroja (mikä kaatoi Salovaaran), ei koeteta olla nokkelampia tai älykkäämpiä kuin kuulijat (mikä on koko Yleisradion perusongelma) eikä jätetä ymmärtämättä, että ohjelman menestys on yhtä kuin kuulijat. Vanhaa filosofista lausetta mukailllen "onko radio-ohjelma olemassa, jos sitä ei kuule kukaan?".

Nykyisin salonki-Jaajo on myös vetämässä Haluatko Miljonääriksi -ohjelmaa kohti kuolemattomien joukkoa. Lasse Lehtisen jäykistämä tietovisa sai Jaajosta hieman kevyemmän twistin ja katsojaluvut nousivat aivan uusiin korkeuksiin. Tässä osana oli varmaan Aamulypsyn antama buusti, osana Jaajon henkilökohtainen karisma ja osana se, että nykyteeveen reality-sonnan joukkoon kaivataan väliin myös jotain älyä ruokkivaa. Itse väitän arvanneeni miljonääri-shown suosion jo etukäteen, koska Jaajon kultaisen käden kosketus oli tuossa kolmiossa vain viimeinen silaus, jolla menestys rakennettiin. Mutta toisaalta - ilman Jaajoa tuo menestys ei olisi tullut - pelkkä formaatti ja ohjelmarakenteen tyhjiö ei siihen olisi riittänyt.

Lypsyn kolmikko on kovin näkyvää nykyisin myös muidenkin kuin Jaajon osalta. Anni Hautalaa nähdään esiintymässä useammissa tv-ohjelmissa ja missikisojen jälkeen onkin vuorossa jo menestysformaatti "Kadonneen jäljillä"-ohjelman saattaminen uusille katsojaluvuille. Anni astuu ohjelmassa isoihin saappaisiin, sillä ohjelman edellinen juontajahan oli Jenni Pääskysaari, joka myös on ollut radion suosituimman aamu-shown juontaja omana aikanaan. Menestyksen polku noudattaa pitkälti samoja askelmerkkejä.

Jaajolla itsellään on monialayrittäjänä monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Jaajo nosti ravit tavisten tietoisuuteen ravibussin kautta. Sen lisäksi hän on tällä hetkellä jalkapalloseuran osaomistaja ja bisnesten plussaa tuottava osuus lienee Extreme-run juoksutapahtuma, jonka Jaajo toi keski-Europasta Suomeen muutama vuosi sitten. Tapahtuma on nyt saavuttanut suosion, jota voi hyvällä omallatunnolla nimittää Isoksi. Monesti tuntuukin, että kaikki, mihin tuo radio-Midaksen käsi koskee, muttuu todella kullaksi. Jostain syystä en kuitenkaan edes osaisi olla kateellinen "ystäväni" puolesta, koska kaikki työ on hartiavoimin tehty ja ansaittu omalla työllä. Lisäksi täytyy kyllä arvostaa yrittäjää, joka tunnustaa puolelle miljoonalle kuulijalle esimerkiksi ravihevosen omistamisen olleen todellinen rahareikä, eikä peittele sitä, että aina ei voi onnistua - Jaajokaan.

Juha Perälä vuorostaan on viimeksi esiintyny musiikki-busineksessä Lord Estin feattaajana - eikä Ralleissa-biisi suinkaan jäänyt Anttilan ale-laariin, vaan löytyi piikkipaikoilta listoilta. Uutena versona Aamulypsyn kyljestä on nousemassa hovimuusikko Ilkka, joka on Aamulypsyssä esittämillä "käännös-ralleilla" noussut levyttäväksi artistiksi ja ilmeisen halutuksi esiintyjäksi eri tilaisuuksiin.

Kun katsotaan radio-ohjelmien menestyksen kaarta, niin pahoin pelkään, että joudun vielä toiseen kertaan itkemään vuolaat kyyneleet, kun Aamulypsy yhtenä aamuna ajetaan alas. Radion on formaattina tällä hetkellä todella kuuma ja väittäisin, että radio tuottaa tällä hetkellä isompia staroja kuin yksikään televisio-ohjelma (pitkälti sen takia, että televisio huoraa halvoilla tosi-tv tähdillä ja ohjelmien taso on vedetty vessasta alas...). Noille radion suurimmille staroille siis kannattaisi maksaa lähes mitä vaan, mutta Suomen mittakaavassa se ei vaan ole mahdollista - sen vuoksi televisio tulee imaisemaan jonain kauniina päivänä myös Lypsyn tähdet kokonaan itselleen. Toivon tietenkin, että näin ei käy, sillä minulle aamu ja radio ovat perfect match.