Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntaito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntaito. Näytä kaikki tekstit

perjantai 7. marraskuuta 2025

Tämän olen oppinut ensimmäisessä viidessäkymmenessä vuodessa - 50's sarja, finaali

 


Lapsena meistä jokainen on tyhjä taulu, johon merkintöjä tekevät vanhemmat, ystävät, koulu, rakkaudet sekä ylipäätään maailma. Meistä jokainen muotoutuu laisekseen ajan myötä. Kahta samanlaista ihmistä ei ole – eikä Luojan kiitos tule. Persoonallisuus tekee meistä kiehtovia ja kiinnostavia.

Elämä ei ole lineaarinen polku paikasta A paikkaan B. Eikä kukaan pääse maaliin joutumatta välillä eksyksiin. Elämän suola - sekä kaikki muuta mausteet - on sen epätäydellisyydessä. Elämänjano syntyy halusta nähdä enemmän ja kokea lisää. Elämä on liikettä, jonka perustana ovat oppiminen, epäonnistuminen sekä niiden asioiden löytäminen, joista emme osanneet edes haaveilla.

Helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista

Janan syntymästä kuolemaan tulisi olla unelmakartta, jota luemme ja jolla etenemme rastilta toiselle. Tarkoitus ei ole saada kaikkia unelmiaan toteutettua, vaan välillä pettyä, kärsiä ja löytää reittejä, joille emme olisi omin voimin päätyneet koskaan. Elämä vailla sattumia ja epätodennäköisyyksiä on turvattua, helppoa – ja tylsää. Jos ei luota välillä onneen, tuuriin, sattumaan ja hulluihin arvauksiin, ei päädy mihinkään. Jos mietin omaa elämääni tähän saakka, en ilman onnellisia sattumuksia olisi päätynyt lähellekään siihen, missä tänään olen. Sitä en osaa sanoa, olisiko elämä ollut enemmän tai vähemmän onnellista – erilaista ainakin.

Liian helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista. En usko, että olisin onnellinen tilanteessa, jossa voisin hankkia sormia napsauttamalla mitä tahansa mieleni sattuu halajamaan. Unelmien toteuttamisen tulee vaatia työtä, jota niiden eteen tehdään. Vain silloin saavutus tuntuu merkitykselliseltä ja palkkiolta nähdystä vaivasta. Ihminen ei tule onnelliseksi, jos asiat saa ilmaiseksi tai valmiiksi annettuna. Tyydytys tulee tekemisestä, saavuttamisesta ja itsensä päihittämisestä.

Kontrastit luovat merkityksen. 

Elämässä tulee olla hetkiä, jotka voi luokitella hyviksi – mutta yhtä lailla hetkiä, jotka ovat huonoja. Tarvitsemme rypemistä, että osaisimme arvostaa hyviä hetkiä ja niiden tuomaa onnellisuutta. Elämän tulee sisältää epäonnistumisia, että osaisimme antaa riittävästi arvoa onnistumiselle. Suurin lahja elämässä on mahdollisuus epäonnistua ja sitä kautta oppia enemmän. Siloteltu tie vailla karikoita tai kuoppia ei tee ihmiselle hyvää.

Samalla tavoin hyvä elämä vaatii nöyryyttä ja röyhkeyttä. Kaksi toistensa vastakohtaa, jotka kuitenkin ovat yhtä tärkeitä. Pitää osata olla riittävän nöyrä sille, että ymmärtää olevansa vajavainen. Pitää osata nöyrtyä oppimaan, kun elämä antaa hankalia hetkiä, joista on vaikeaa nousta. Mutta siihen nöyryyteen ei saa jäädä makaamaan. Jos lopetamme yrittämisen ja jäämme paikallemme makaamaan, loppuu liike. Liikkeen loppuminen tuhkaa unelmat ja saa ihmisen sammaloitumaan. Unelmaton ihminen polkee paikallaan vailla päämääriä ja tavoitteita.

Ilman röyhkeyttä ja itsekkyyttä ei tämän päivän maailmassa valitettavasti pärjää. Elämme itsekkyyden ja egoismin aikaa. Jos kaadut maahan, ei kukaan tule auttamaan, ellet osaa pyytää apua ja pyri nousemaan itse. Sukupolveni suurin ongelma tuntuu olevan se, että olemme tottuneet makaamaan maassa ja kuvittelemme Suomi oy:n tulevan pelastamaan. Nyt on opittava hoitamaan asiat itse itselleen. Vieläkin rakastan sitä Suomea, jossa olen kasvanut, mutta surullisesti näen sen lipuvan pala kerrallaan pois. Kaikki muuttuu. Enkä toivo lapsilleni sellaista entistä Suomea, koska sitä emme tule näkemään. Lapsilleni toivon, että he oppivat selviytyjiksi taistelemaan omasta tilastaan ja asemastaan. Että he oppivat hyväksymään sen, että tarvittava apu löytyy aina peilistä.

Minä sain helpon elämän – jopa liian helpon. Ympärilläni oli käsiä auttamassa ja pitämässä huolta. Lapsena minuun jättivät jälkensä vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kasvun myötä elämänpiiriini on tullut ihmisiä, joista jokaisesta olen valtavan kiitollinen. En usko ansainneeni heistä kaikkia elämääni, joten on pakko osata olla kiitollinen. Perhe ja ystävät ovat kallein omaisuuteni.

Minulla kesti liian kauan oppia selviytymään ja pitämään itsestäni huolta. Sain liian hyvät eväät elämältä, enkä oppinut siihen, että omasta tilastaan pitää osata taistella ja pyrkiä eteenpäin. Livuin aalloilla kaarnalaivan lailla antaen sen johdatella elämää eteenpäin. Helppo elämä teki laiskaksi ja sai lopettamaan yrittämisen.

Elämä opettaa selviytymään

Tässä suhteessa elämä onneksi korjaa. Jossain vaiheessa oli pakko oppia seisomaan omilla jaloillaan. Nyt väitän tekeväni vähintään oman osuuteni siitä, että täkäläinen yhteiskunta pyörii ja jatkaa kulkuaan eteenpäin. Vanhana yhteiskuntatieteilijänä tunnen syvää yhteiskuntavastuuta. Näen sen eri tavalla kuin ennen, mutta silti meistä jokaisella on tehtävänsä suomalaisen yhteiskunnan rattaana.

Olen nyt viisikymmentävuotiaana onnellisempi kuin koskaan. Olen sitä sen vuoksi, että minulla on unelmia, joita tavoitella. Olen onnellinen, koska ymmärrän, että elämässä ei saa mitään ilmaiseksi ja elämän suurin tunne tulee siitä, että tavoitteet vaativat työtä ja tekeminen itsessään on yhtä suuri nautinto kuin päämäärän saavuttaminen.

Tällä hetkellä teen töitä vain itselleni. Juuri nyt se on tila, jossa viihdyn parhaiten. Saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja niin paljon kuin haluan. Kaikki kätteni kautta kulkenut työ muuntuu jollain tavoin varallisuudeksi – joko henkiseksi tai taloudelliseksi. En tee töitä ilmaiseksi. Työelämän lisäksi sama pätee myös kaikkeen omaan tekemiseen. Kun kirjoitan tätä, on kello noin kuusi aamulla ja pystyn käyttämään aikani kirjoittamiseen. Se aika on jostain pois, mutta katson sen sijoitukseksi, joka kannattaa tehdä.

Suurin löytöni aikuisessa elämässä ovat nämä näppäimet. Kirjoittaminen avasi minulle tien ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kun kyvyt ovat noin ylipäätään rajalliset, on käytettävä hyväksi niitä, joita omaa. Alussa kirjoittaminen oli lähes puhtaasti itseterapiaa. Pystyin siirtämään itseni paperille ja näkemään kaiken ulkopuolisen silmin. Mutta kun pahin terapian tarve oli purettu, huomasin voivani tuottaa tekstiä myös muiden iloksi. Toivon totta kai, että blogin tekstit ovat antaneet iloa muillekin kuin itselleni (ja äidille). Näille sivuille on purettu omasta elämästä melkoisia kimpaleita, jotka muuten olisivat takertuneet sielun poimuihin ja jääneet sinne kivettymään.

Vanhemmuus on elämäni suurin ilo

Tänä päivänä minun tauluuni piirtävät eniten lapset. Heissä näkee tulevaisuuden ja heiltä saa oppia asioita, jotka saattaisivat jäädä itselle vieraaksi. Arvostan jokaisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia, eikä sellaista normia pidä luoda pakolla tai huomaamattaan. Vanhemmuus on henkilökohtainen valinta ja on yhtä arvokasta haluta lapsia tai olla haluamatta. Vapaaehtoinen tai tahtomaton lapsettomuus on valintana yhtä arvokas kuin valinta tehdä lapsia.

Minulle lapset ovat olleet ja ovat edelleen suurin asia maailmassa. Heidän syntymänsä, kasvu, kasvukivut sekä muuntuminen pienestä kohti isompaa ja lopulta aikuisuutta. Lasten antama oppi vanhemmilleen on sellaista, jota ei voi lukea kirjoista tai oppia muuten kuin elämällä "the hard way". Lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään saman verran kuin me vanhemmat kasvatamme lapsia. Kaikista maailman lapsista perheeseeni ovat osuneet kolme parasta. Ei ole minun ansiotani, että he ovat oppineet selviytyjiksi. Olen vain koettanut omalta osaltani antaa eväät, että he oppisivat asiat itse ja kasvaisivat itsenäisiksi yksiköiksi ja kantavat vastuunsa. Olen onnellinen myös siinä, että rinnalla on kumppani, joka tätä vastuuta on jakamassa ja kantaa siitä oman osansa.

Lapset myös pakottavat elämään niin, että huominen on mahdollinen. Jätämme tämän maapallon yhtenä päivänä heidän käsiinsä ja se tarkoittaa samalla vastuuta siitä, ettemme voi elää kuin huomista ei olisi. Maapallo on meidän jokaisen perintö eteenpäin. Enkä tosiaan koe, että olisimme hoitaneet tuota perintöä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tunnen jonkinlaista sukupolvihäpeää siitä, kuinka huonosti olemme hoitaneet ensinnäkin suomalaista yhteiskuntaa ja toisaalta myös koko maapallon hyvinvointia. Vanhempiemme ja etenkin isovanhempiemme luomaa maata ei tunnista enää samaksi kuin ennen. Koko hyvinvointivaltio on pakkopurkamisen edessä ja taloudellisesti heilumme konkurssin rajamailla. Valtion infrastruktuuri murenee pala kerrallaan ja taannumme kovaa vauhtia pohjolan bulgariaksi.

Meiltä puuttuvat unelmat, visio ja suunta. Olemme jääneet itkemään Nokian ja paperitehtaiden perään ja lopettaneet yrittämisen. Tarvitaan rohkeutta löytää uusia menestystarinoita. Tällä hetkellä rahan liike on loppunut ja maamme on jollain tavalla tuuliajolla. Hylkäämme paniikissa heikot ja puramme järjestelmän, josta vanhempamme olivat ylpeitä ja joka pala palata rakennettiin vahvaksi.

Maamme ja koko ympäröivä maailma muuttuvat nopeammin kuin ehdimme sitihen sopeutua. Suomalainen luottamusyhteiskunta jää auttamatta vanhanaikaiseksi, koska ihmisten välinen luottamus on syöpynyt. Jokainen haluaa huolehtia vain itsestään, jolloin halukkuus yhteisvastuuseen on pientä. Meillä lopuillakin loppuu usko yhteiseen hyvään, kun näemme liikaa sitä, että luottamustamme käytetään väärin. Etenkin yrittäjänä koen, ettei ole minun vastuullani kantaa vastuuta systeemin hyväksikäyttäjistä.

Epätäydellisyys on lahja

Vieläkin koetan terävöittää arvojani kirkkaammiksi. En ole viiteenkymmeneen vuoteen oppinut täydelliseksi, mutta olen oppinut arvostamaan omaa vajavaisuuttani. Rosot, uurteet ja epätasaisuudet ovat kauniimpi lopputulos kuin pelkkä siloteltu kuori vailla yhtään säröä. Elämä on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla myös epätäydellinen ja epäonnistua. Suurin lahja, jonka olen saanut aikuisiällä, on kyky luopua häpeästä ja täydellisyyden tavoittelusta. Meillä tavallisen epätäydellisillä ihmisillä käsi ei purista mailaa ihan niin kovaa, eikä luistimen nauhat ole koskaan liian kireällä.

Suurin tunteeni aamulla herätessä on kiitollisuus. Jo tässä iässä voi todeta, että elämästä tuli parempaa kuin mihin olisi itse pystynyt. Yksin en olisi saanut tätä kaikkea, mutta jostain syystä elämässäni on ollut ihmisiä – sekä myös onnea. Olen saanut elämältä enemmän kuin olen ansainnut ja vuosien hiomisen myötä tauluuni ovat piirtyneet kauniit viivat. En ole tehnyt tarpeeksi, mutta olen tehnyt riittävästi.

Kiitollisuuden lisäksi minussa on uteliaisuus. Näen elämässä myös tästä eteenpäin enemmän mahdollisuuksia kuin menetettyjä tilaisuuksia. On asioita, jotka kiinnostavat. On haaveita, jotka haluan toteuttaa ja unelmia, joiden eteen olen valmis tekemään töitä.

Keski-ikä on hyvä ikä

On jännä tunne seisoa keskellä omaa elämäänsä. En missään nimessä haikaile nuoruuteen. En osannut elää sitä ensimmäisellä kerralla, joten toisesta yrityksestä tuskin tulisi sen parempi. En myöskään ajattele elämän pituutta tästä eteenpäin. Pitkä ikä itsessään ei ole oleellinen tavoite. Suurempaa on löytää nautinto niistä päivistä, joita saa elää – olipa niitä millainen määrä tahansa.

Katson pöydällä olevaa Seikon rannekelloa. Se täytti tänä vuonna 25 vuotta. Annoin kellon isälleni 50-vuotislahjaksi. En silloin osannut kuvitella, että isälläni olisi enää 15 vuotta elämää jäljellä. Yhtä vähän pystyin kuvittelemaan itseäni hänen ikäisenään. Nyt pystyn sentään näkemään itseni viisikymppisenä, lähes aikuisena. Ja toivon, että sekä tuon kellon että itseni tarina jatkuu seuraavat 25 vuotta ja olen täällä vielä kirjoittamassa näitä tarinoita silloinkin.

Kiitos tähän astinen elämäni – matka on ollut hieno


torstai 16. lokakuuta 2025

Kesken jääneet unelmat


 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).



Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 




Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

#olisinpatiennyt

 


Viikon lopussa alkoi läpi somelandian levitä Maaret Kallion virtuaaliaalloille laskema somehaaste #olisinpatiennyt. Haaste sai alkunsa HS:n artikkelista, jossa viideltä vaikuttajalta kysyttiin, mitä he kertoisivat viisitoistavuotiaalle itselleen elämästä. Minusta haaste on kaunis ja kun lukee samalla risuaidalla heitettyjä twiittejä, on se koskettanut monia muitakin. Ilahduttavinta oli lukea nuorten vastauksia, joissa he kertoivat saaneensa enemmän tai vähemmän aikuisten vihjeistä eväitä omaan ajatteluunsa.

Viisitoistavuotias nuori on ihmiseksi täysin raakile. Hän elää epävarmuudessa, vaikka muutaman vuoden päässä häämöttää lainmukainen aikuisuus sekä ensimmäiset suuret päätökset siitä, mihin elämänsä suuntaa. Mieltä myllertävät yhtä aikaa kouluun, ihmissuhteisiin ja elämään ylipäänsä liittyvät muutokset. Lapsi hyppää nuoruuden kautta kohti esiaikuisuutta.

Me nelikymppiset olemme viisitoistavuotiaiden mielestä täysiä käpyjä vailla mitään käsitystä siitä, millainen maailman "ihan oikeasti" on. Todellisuudessa me olemme vasta ensimmäiset aikuisiksi katsottavat ihmiset. Elämä ennen tätä ikää on ollut pelkkää oppimista.

Itse olin viidentoista ikäisenä Joensuun Rantakylän yläasteella viimeistä vuotta. Yhteishaussa olin hakenut ainoastaan lukioon. Mitään tiettyä haavetta tulevasta ammatista ei ollut, eikä elämälle ollut olemassa mitään varmaa suuntaa. Olin koulussa hyvä ja tiesin pääseväni melko varmasti mihin tahansa kouluun, mihin pyrkisin.

Taloudessa elettiin juuri ylikuumenemisen ja laman vaihtoaikaa. Vuonna 1990 Suomi oli bruttokansantuotteella mitattuna maailman kahdeksanneksi rikkain maa. Muistaakseni meillä kotona isällä oli töitä vaihtelevasti ja yksinhuoltajan perheen talous oli välillä ohuen langan varassa. Ei me missään leipäjonossa kuitenkaan seisottu (koska silloinen Suomi ei leipäjonoja vielä tuntenut).

Elämä ei koskaan tuntunut toivottomalta. Epävarmalta joo ja aika ajoin kovin vaikealta käsittää, mutta asioissa oli aika huoleton ja positiivinen klangi. Tuossa iässä tärkeintä olivat kai kaverit ja se, että sai suunnilleen tehdä asiat mieleisellään tavalla.

Ja kun varaa ei mihinkään ollut, niin eipä paljon muotivirtaukset mieltä kaivaneet. Tuntuu, että noista ajoista on eriarvoisuus lisääntynyt ja kuilu eri luokkien välillä leventynyt. Radiossa soi Raptori, Pekka Ruuska, Snapp ja New kids on the block. Yksi vahva muistikuva ko. vuodelta olikin, kun nuoret saivat ensimmäisen virallisen radiokanavan YLE:n taajuuksilta - kesäkuussa 1990 starttasi Radio Mafia.

Maailmalla elettiin uuden toivon aikaa. Neuvostoliitto hajosi ja koko keskinen sekä itäinen eurooppa oli yhtä suurta muutosta. Kylmä sota lopetettiin, Saksat yhdistettiin ja lopulta koko itäblokki muokattiin uusiksi. Etelä-Afrikassa Nelson Mandela vapautettiin. Toisaalta taas Jugoslavian hajoamisesta kimmonnut sisällissota oli muutaman vuoden päässä ja Arabian niemimaalla Irak aloitti hyökkäyksen Kuwaitiin käynnistäen samalla prosessin, joka johti lopulta Yhdysvaltain armeijan monivuotiseen sotaretkeen.

Tuota aikaa eläneenä ei minkään asian merkitystä tajunnut vasta kuin vuosia myöhemmin. Asiat tapahtuivat hitaasti tapaus kerrallaan ja kokonaisuuden saattoi nähdä vasta vuosien päästä. Kunpa olisinkin tajunnut eläväni silloisen maailmanajan suurimman murroksen aikaa.

Maailma oli aika toisenlainen. Se oli suurempi ja asiat tapahtuivat hitaammin. Pääasiallinen media koostui sanomalehdistä, radiosta ja television puoli yhdeksän uutisista. Ikkuna maailmaan oli olemassa, mutta aika paljon pienempi se oli kuin nykyisin. Ei ollut toivoakaan nähdä videoita lento-onnettomuuksista tai urheilutapahtumista välittömästi tapahtuman jälkeen. Kukaan ei kulkenut kännykkä taskussa, eikä edes kameraa ollut mukana kuin turistimatkoilla - niin ja sekin oli filmikamera, jonka kuvat sai käteen pari viikkkoa sen jälkeen, kun filmi oli viety kehitettäväksi.

Tuolta on kuitenkin ponnistettu ja tänään olen bloggaaja, radiokolumnisti ja nähnyt työ- sekä perhe-elämää jo parinkymmenen vuoden ajan. Jo tätä tekstiä kirjoittaessa teen jotain, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Kirjoitan omia ajatuksiani kaiken kansan luettavaksi.

Poika susta tulee jotain - susta tulee sosiolgi!

Kirje 15-vuotiaalle minulle

Kuules poika!

Elämässä on loppujen lopuksi hyvin vähän asioita, joilla on todella merkitystä. Ne tärkeimmät asiat ovat perhe, terveys, positiivinen elämänasenne ja usko tulevaan. Asioiden merkityksen ymmärrät, kun mietit, minkä asioiden menettäminen koskee kaikkein eniten. Se, että et pääse haluamaasi kouluun tai rakkautesi kohde ei sinulle syty, kirpaisee hetkisen, mutta kun kannat hautaan itsellesi rakkaan ihmisen, tiedät, ettei tästä selvitä ihan äkkiä. 

Elämä opettaa. Välillä se antaa turpaan ihan vain opetusmielessä. Joka kerta, kun löydät itsesi katuojasta, se on paikka oppia ja muuttaa suuntaa. Ja kaikesta, siis ihan kaikesta, voi oppia jotain. Ongelmat, takaiskut ja epäonnistumiset ovat vain elämän keino kertoa, ettet ole vielä täydellinen. Se auttaa siinä, ettet vahingossa luulisi osaavasi kaikkea ja kyllästyisi.

Ole ystävällinen ja kohtelias. Muiden ihmisten hyvä kohtelu ei maksa sinulle mitään. Mutta se tuottaa valtavasti hyvää. Jätä itsestäsi jälki hyväluontoisena ja positiivisena ihmisenä. Se takaa vähintään sen, että löydät hautajaisiin arkunkantajat. Kohteliaisuus maksaa itsensä aina korkojen kera takaisin. 

Sen sijaan itsekkyys, epärehellisyys ja pelkkä oman edun tavoittelu jättävät jälkeensä lisälaskua. Et koskaan voi tietää, missä joudut tapaamaan huonosti kohtelemasi ihmisen uudestaan. Hän voi olla tuleva pomosi tai hoitaja, joka vaihtaa vaippasi, kun päädyt lastesi hylkäämänä palvelutaloon.

Älä uhraa aikaa ja energiaa mulkkuihin. Meistä ihmisistä tulee aina tietty prosentti olemaan ihmisiä, joista et pidä. Heitä on kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, lasten harrastuksissa ja kauppojen kassajonoissa. He eivät muutu, vaikka opettaisit tai koettaisit kertoa, kuinka maailma oikeasti pyörii. Heistä ei tule mukavia ja empaattisia, vaikka kurtistaisit kulmiasi oikein kovaa ja puristaisit kädet nyrkkiin. Mulkvisteja toki tarvitaan - heidän rinnallaan mukavat ihmiset näyttävät vielä mukavammilta.

Et voi ennustaa. Kukaan ei voi oikeasti suunnitella elämäänsä eteenpäin. Unelmoida voi ja pitää, mutta tarkkaa tietä omalle elämällesi et voi tietää. Ja se on elämässä lopulta parasta. Elämä käy tylsäksi, jos sen seuraavat kurvit ja mäet tietää etukäteen. Ja yhtä turhaa kuin on katsoa liikaa eteenpäin, on katsoa elämässä taaksepäin. Joku viisas sanoi, että peruutuspeilin kautta on mahdotonta ohjata ja se on täysin totta. Äläkä koskaan käytä sanontaa Carpe diem - kuulostat vain tyhmältä, eikä latinan osaamista enää muutenkaan arvosteta.

Ja sinun elämästä olet vastuussa sinä. Et voi syyttää ketään siitä, että vedät oman elämäsi viemäristä alas. Et myöskään voi kaataa kenenkään toisen niskaan sitä, että teet elämässäsi vääriä valintoja. Meistä jokainen valitsee väärin - viisaat erottaa siitä, että he ottavat opikseen. Olet aina itsesi paras kannustaja, tuomari ja pelastaja.

Kunnoita ja arvosta itseäsi. Usko unelmiisi ja luota siihen, että elämä kantaa. Jokaiselle asialle elämässä on olemassa vaihtoehto. Elämä itsessään on valtavan arvokas lahja, eikä sitä kannata uhrata turhan takia. 

Muista, että aika on kallein resurssi, jota omistat. Sitä ei tehdä lisää ja jokaiselle meistä on annettu oma tuntimäärämme. Ne tunnit kannattaa käyttää mahdollisimman viisaasti. Äläkä koskaan vaihda aikaa rahaan. Rahaa tulee ja rahaa menee, eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Vaikka tienaisit miljoonan, tulet haaveilemaan enemmästä. Onnellisin ihminen on hän, joka osaa arvostaa sitä, mitä omistaa, eikä vain sitä, mitä ei omista.

Älä häpeä. Ne tilanteet, joita pelkäät ja nolostelet eniten, ovat yleensä paikkoja, joista saat parhaat muistot. Kun kuolet, et halua viime hetkillä muistella asioita, jotka jätit tekemättä, vaan asioita, joita teit ja joista nautit. Sen vuoksi ylitä häpeä ja käy rohkeasti tulta päin.

Ja viimeisenä - jätä itsestäsi jälki. Lapsi, kirja, graffitti seinään tai vaikka entisöity loistoauto. Minun jälkeni kasvavat tällä hetkellä kohti aikuisuutta. Toivon, että kun joskus kuolen, minua katsottaisiin samalla  tavalla kuin itse katsoin omaa isääni hänen poismenonsa jälkeen.

Elä viisaasti - ja usko, mitä sanon!

Ja loppuun tietenkin trendikäs selfie.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Harmituksen Top-5


 

Hyppään vaihteeksi pois omasta positiivisuuden neliöstä ja tuijotan tätä keski-ikäistä elämää hieman "out of the box". Me keski-ikäiset emme todellakaan ole aina iloista ja positiivista joukkoa, vaan välillä vain nippu väsyneitä ja vihaisia ihmisiä. Kenenkään elämä ei ole yhtä suurta iloista hyppelyä mättäältä mättäälle, vaikka kuinka puristaisi kädet nyrkkiin ja toivoisi niin.
Ihan ei vielä päästy käyttämään kyynärpäitä, mutta kylmää sotaa käytiin kyllä silmäpelin kautta (ei sen eroottissävytteisen, vaan ihan toisenlaisen!).
Tämä kirjoitus sai alkunsa hassusta jutusta. Astetta heikompi viikko päättyi kerrankin iloisissa merkeissä. Sain auton läpi katsastuksesta ilman suurempia korjauskehotuksia ja alkuviikon epäonni näytti hieman tasaantuvan. Tuon yhden onnistumisen kunniaksi päätin palkita itseni (niin juuri itseni!) pullolla punaviiniä ja kasalla irtokarkkeja (jotka olivat tarjouksessa 5€/kilo). 

Työpäivän päätteeksi sitten suunnistin itsekseni ostoshässäkkään (ostoslista vaimolta tietenkin - ja järjestyksessä 110% oikein tehtynä) ja alkon kautta ruokakauppaan. Ruokakaupassa nopeat ostokset aina siihen saakka, kunnes pääsin siihen irtokarkkihelvettiin. Tarjous oli houkutellut paikalle kaikki karkkirohmut ja siellä eri värinen kauha kädessä seikkaili kahta eri ihmistyyppiä - äitejä lapsineen ja uranaisia ilman lapsia, mutta karkinhimo kiilsi silmissä. Niin ja tietenkin minä. 

Koska kello oli neljä ja jakkupukuhirviöillä oli samalla tapaa viikko takana kuin kirjoittajalla, niin sehän tiesi sitä, että viehkoin mulkaisuin kiersimme samoja karkkilaareja kuvitellen, että jaettava loppuu varmasti kesken, jos ei pidä puoliaan. Ihan ei vielä päästy käyttämään kyynärpäitä, mutta kylmää sotaa käytiin kyllä silmäpelin kautta (ei sen eroottissävytteisen, vaan ihan toisenlaisen!).
Lopulta sain kuitenkin säkkini täytettyä ja otsa hiessä työntelin kärryt loputtoman kassajonon loppupäähän. Kun jonotin sen pakollisen 20  minuuttia kassalle, oli aika miettiä tätä kirjoitusta.

Vitutuksen Top-5

Yläotsikkoon en kehdannut laittaa tuota v-sanaa, koska otsikko näkyy sanomalehtien verkkosivuilla ja siellä ei minusta ole sopivaa alatyyliä käyttää. Mutta todellisuudessa tämän kirjoituksen otsikko on nimenomaan vitutuksen top-5.

Nämä asiat meitä keski-ikäisiä harmittavat. Osaa harmittaa joku asia enemmän kuin toista ja varmaan miljoonaan elämään mahtuu suurempiakin harmituksen aiheita kuin nämä. Olen jutellut tästä ystävieni kanssa ja samoin he kuin minäkin omassa elämässäni taistelen eniten juuri näitä demoneja vastaan.

Toisinaan aika vain juoksee itseä nopeammin

1) Aika

Ajan huonoin elementti on se, että sitä ei valmisteta misään lisää. Rahaa voi aina hankkia ja untakin saa nukkumalla, mutta aika juoksee omaa tahtiaan - halusimme tai emme. Olen vakaasti sitä mieltä, että meille keski-ikäisille pitäisi saada viikkoon yksi lisäpäivä jonnekin keskiviikon ja torstain väliin. Joka viikko joudun tuskailemaan sen asian kanssa, että on tehtävä päätöksiä asioista, jotka jäävät tekemättä tai asioista, joita joutuu lykkäämään siihen ajankohtaan, että hommat hoitaa joku muu - tai aika.

Tämä sama ajanpuute vaivaa sekä töissä että kotona. Aivot raksuttavat jatkuvasti tehden päätöksiä ja priorisointia. Aikaa ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Tosin väitän, että lähes puolet tuosta ajanpuutteen tunteesta on pelkkä tunne, joka johtuu siitä, että haluamme elämän olevan kiireistä tai sitten käytämme aikaa johonkin turhaan sen sijaan, että ensin tekisimme tärkeät asiat ja loppuajalla joutavaa.

Oman ajanhallintani piruja ovat some sekä päättämättömyys. Vietän aivan liikaa aikaa keräämällä huomiota somekanavilla. Keksin hauskoja twiittauksia (ainakin omasta mielestä) ja jotain kevyttä face-syötettä. Tämän kaiken takana on jonkinsortin näkymisen pakko ja huomionkaipuu. Todellisuudessa pärjäisin paljon vähemmälläkin somettamisella ja ajan, jonka käytän twiitin sorvaamiseen voisin käyttää fiksummin (no vaikka kirjoittamalla enemmän tänne blogiin!)
Toinen aikasyöppö on päättämättömyys. Istun liikaa miettimässä asioita, jotka pitäisi tehdä, mutta jotka eivät ota syntyäkseen. Lisäksi teen tiedostamattani sitä, että suunnittelen hyviä tekosyitä, miksi jotain tiettyä tehtävää ei juuri nyt pysty tekemään. Eli aika, jona tekisin esim. varaston siivouksen, menee paljon kätevämmin istumalla sohvalla ja miettimällä, miksi varastoa ei tarvitse siivota.
Tooosiiiii fiksua!

Ajan saisi paremmin hallintaan siten, että tuhoaisi järjestelmällisesti omat sisäiset aikavarkaat. Somelle voisi laittaa itselle sopivat aikarajat (muutama kerta päivässä kanavat läpi ja muuna aikana luuri pois kädestä). Sen lisäksi kodin tehtävistä olisi fiksua tehdä lista ihan puhtaasti ranskalaisin viivoin ja sen jälkeen yksinkertaisesti suorittaa tehtävät pois. Kun edessä on konkreettinen lista tehtävistä töistä, niin suorittaminen olisi luultavasti varmempaa.
Ajanpuute pakottaa meidät välillä lainaamaan aikaa tuolta unen puolelta. Tekemistä riittää niin paljon, että jostain on aikaa saatava ja muualta sitä ei ole helposti lainattavissa kuin unesta. Tie on väärä, mutta valitettavasti ainoa mahdollinen.

2) Uni

 

Jos otat yhden kahvipöydällisen keski-ikäisiä ihmisiä ja kuuntelet puoli tuntia heidän juttujaan, niin löydät varmasti yhdestä kahteen univammaista. Me keski-ikäiset nukumme huonosti ja erona nuorisoon on se, että tiedostamme ja myös tunnemme sen. Unta meiltä varastavat juuri nämä isot vitutuksen aiheet. Rahan- ja ajanpuute yhdistettynä maksimissaan keskinkertaiseen vanhemmuuteen ja riittämättömyyden tunteeseen eivät todellakaan paranna unta.

Ajanpuute pakottaa meidät välillä lainaamaan aikaa tuolta unen puolelta. Tekemistä riittää niin paljon, että jostain on aikaa saatava ja muualta sitä ei ole helposti lainattavissa kuin unesta. Tie on väärä, mutta valitettavasti ainoa mahdollinen.

Lisäksi unta varastavat lapset - kaikenkokoiset lapset! Ensin niitä syötetään pitkin yötä, sitten niiden unta valvotaan ja lapsia pissitetään keskellä yötä. Seuraavaksi tulee se aika, että ne kävelevät omasta sängystään vanhempien keskeen nukkumaan - vaikka kantaisit ne sata kertaa yössä omaan sänkyyn.
Kouluiässä, jos säilytään ilman painajaisia, lapsilla on muutaman vuoden hyvien unien aika, kunnes koittaa harrastus- ja teini-ikä. Sitten niitä lapsia kuskataan pelireissuille keskellä yötä tai odotellaan kotiin tunti virallisen kotiintuloajan jälkeen. Ja tämä kaikki suht normaalissa perheessä. En edes uskalla kuvitella, mitä se on niiden perheiden kotona, joiden lapset karkailevat kotoa päiväkausiksi...
Minäkin kärsin unettomuudesta. Olen todella hyvä nukahtamaan, mutta heräilen joskus aamuyöllä miettimään elämääni ja asioitani. Yleensä annan itselleni vähän aikaa käydä ajatukset läpi ja sen jälkeen laitan korviini kuulumaan jotain podcastia, joka tainnuttaa minut nopeasti uneen. Ja jos sekään ei auta, niin nousen ylös ja luen kirjaa, kunnes ihana raukeus valtaa mielen ja teksti on vienyt huolet mennessään. Lopulta hiivin hyvillä mielin nukkumaan.

En ole enää vuosiin antanut uniongelmien harmittaa mieltä, vaan olen tottunut siihen, että välillä nukuttaa ja välillä ei. Tiedän nimittäin senkin, että toisille unettomuus ja katkonaiset unet vaivaavat mieltä ja se saa aikaan kierteen, jossa unettomuudesta murehtiminen aiheuttaa lisää unettomuutta, joka taas lisää murhetta ja niin eteenpäin.

Me tavan duunarit usein pohdimme, mihin kaikkeen rahat riittävät - vai riittävätkö ne?

 

3) Raha


Miksi keski-ikäiset lottoavat hulluna? Siksi, että he haluaisivat saada turvatun arkielämän ilman minkäänlaisia rahahuolia. Ja siksi, että voisivat kirjoittaa Veikkauksen vieraskirjaan "köyhät kyykkyyn". Oikeasti raha on luultavasti keski-ikäisten suurin ongelma. Sitä on hyvin harvalla tarpeeksi koko ajan kasvavia menoja paikkaamaan.

Keski-iässä ihmisten menot ovat kaikken suurimmat. Lainaa on yleensä eniten ja lapset sen ikäisiä, että raha ei riitä, vaikka kaataisit sitä suoraan säkistä. Kasvava perhe ja lyhentymätön laina ovat erittäin huono yhdistelmä, etenkin, kun aikaa lisätienestien hankkimiseen on suht niukasti. Ja onhan sanomattakin selvää, että kaikki menoreiät ovat sellaisia juuri kaikkein tärkempiä. Ja kyllä joskus on oikeasti mahdotonta päättää, onko tärkeämpää turvata lasten harrastukset vai talon tarvitsemat korjaukset. Kummankin jäljet näkyvät valitettavasti tulevaisuudessa ja yhtä ankaralla tavalla.
Raha on myös hankalin asia parisuhteen ongelmissa. Parisuhteessa harvoin on tilannetta, että molemmat tuovat yhtä määrin rahaa taloon ja että rahaa tulisi edes kahdesta pussista niin paljon, että kolmensadan sähkölaskulle voidaan yhdessä hyväntahoisesti naureskella latte-kupin ääressä.

 Useammin nuo Arabiat taitaa lentää seinään, kun mietitään, mistä viimeinen satanen revitään...
Ja kyllähän rahassa on ominaisuus, että korkeat tulot tuovat tullessaan myös korkeat menot. Vähälläkin pärjää, jos osaa elää suu säkkiä myöten. Ja kyllähän tämä melkoista taiteilua aina välillä on. Meilläkin oli tällä viikolla tilanne, että korjauspajalle oli menossa yhtä aikaa polkupyörä, moottoripyörä ja auto. Sen lisäksi yhdessä makuuhuoneessa huomattiin joku kosteuteen viittaava ongelma, jota on pakko alkaa selvittää. Tällä kertaa kävi onni onnettomuudessa, että osasta korjauksista selvittiin vähällä vaivalla, mutta seinä vaatii vielä tarkempia tutkimuksia. Luojalle kiitos käsistään kätevästä lankomiehestä!!

Minä voin tunnustaa, että minulle raha on suurin ongelma. Se on ongelma sen vuoksi, että haluaisin tietää rahojen riittävän tulevaisuudessa ja haluaisin, että rahaa olisi käytettävissä pakollisten menojen ulkopuolella. Vihaan sitä, että kaikki kuukauden aikana tehty työ valuu laskujen maksuun ja pakolliseen selviytymiseen. Tuntuu kuin koko työnteko menisi hukkaan, jos itselle ei tuosta työstä ole minulle mitään iloa. Samaan lopputulokseen pääsisin vähemmälläkin vaivalla. On tietenkin hieno asia, että rahat riittävät laskuihin, eikä jokaista suupalaa tarvitse miettiä, mutta en oikein usko, että elämän tarkoitus ja työnteon tarkoitus on pelkkä selviäminen.

Korjaisihan sitä kaiken itse, jos vaan osaisi!

4) Riittämättömyyden tunne

Keski-ikä on juoksuaika, jolloin meidän tehtävämme on luotsata laiva pahimpien karikoiden ohi niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki helpottuu. On osattava nähdä ruuhkavuosien taakse kohti seesteisimpiä vesiä ja uskottava, että omat kyvyt riittävät sinne saakka.
Itse asiassa nuo kolme edellistä johtavat siihen, että koemme jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Kamppailu rahan- ja ajanpuutteen kourissa merkitsee sitä, että jatkuvasti arvioimme omaa kykyämme selvitä tästä elämästä. Mieleen tulee väkisin kysymys siitä, että tätäkö elämä on - juoksemista paikasta toiseen ilman varsinaista päämäärää tavoitteena vain pysyä hengissä.

Minäkin olen tällä viikolla tuntenut tunteita "huono isä", "heikko elättäjä", "kehno työtekijä", "osaamaton remonttimies", "keskimääräistä kehnompi aviomies", "väsynyt", "turhasta vihainen", "onneton" ja näiden lisäksi miettinyt vakavasti seuraavia asioita: "Onko pakko omistaa omakotitalo, jos ei haluu?", "Minkä vuoksi emme omista autoja, joita voi itse korjata?", "Olinpa tyhmä, kun en osannut korjata pyörääni itse!" sekä tietenkin klassikko "Jos tienaan tonnin ja kulutan kaksi, niin onko elämä nykymuodossaan järkevää?". Silti olen perisuomalaisesti onnellinen, että joillakin menee minua huonommin ja toisaalta en ole tuntenut kertaakaan tunnetta "No vittu ihan sama!". Negatiivisia tunteita paljon pahempi on se, ettei tunne mitään.

Keski-ikä on juoksuaika, jolloin meidän tehtävämme on luotsata laiva pahimpien karikoiden ohi niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki helpottuu. On osattava nähdä ruuhkavuosien taakse kohti seesteisimpiä vesiä ja uskottava, että omat kyvyt riittävät sinne saakka. Jonain päivänä huomaamme, että lainat on maksettu ja lapset ovat omillaan ja on aika ottaa takaisin kaikki menetetty aika - ja nukkua viikonloppuisin kymmeneen.

Riittämättömyyden tunteessa on kaksi keinoa selvitä. Toinen on kylmäpäinen realismi sen suhteen, minkä verran on olemassa resurssia ja mihin se käytetään. Aikaa on tietty määrä ja rahaa samoin. On vain osattava tehdä päätökset, mihin tuo resurssi riittää ja loput on suljettava pois mielestä. Toinen selviämisen keino on nähdä ongelmien ulkopuolelle. Veikkaan, että suurimmalla osalla meistä löytyy enemmän syitä olla onnellinen kuin onneton. Ja jos elämän vaa'an painotus menee enemmän tuonne onnettomuuden puolelle, niin sitten täytyy tehdä jotain. Pahin, mitä voit tehdä itsellesi, on jäädä sohvalle murehtimaan.

5) Toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita

 

Keski-ikä on ikä, jolloin ensimmäistä kertaa miettii menneen ja tulevan ajan välistä suhdetta. Elämästä alkaa olla puoliväli takana ja silloin vähän väkisin miettii, mitä on saanut aikaan ja mitä olisi vielä tehtävä. Nuoruuden unelmista alkaa "parasta ennen"-päiväys mennä umpeen ja mielellään näkisi, että nuo unelmat olisivat jossain määrin toteutuneet. Ja jos ne eivät ole toteutuneet, niin kiirehän siinä tulee.

Toisaalta taas keski-iässä tulee uusia unelmia. Tunnen monia, jotka vaihtavat ammattia tai kouluttavat itsensä uudelleen. Tunnen myös monia, jotka eroavat keski-iässä ja muuttavat sitä kautta suuntaansa. Nuorena aloitettu elämä ei osoittautunutkaan sellaiseksi, mitä sen piti olla. Tällöin on tehtävä vaikea ratkaisu, joka muuttaa suuntaa. Samoin tunnen monia, joille keski-iässä tulee vastaan lapsenteon halu tai pakko. Nuoruus on ehkä eletty itselle ja syntyy halu tehdä asioita toisin. Toisaalta taas toiset tekevät lopullisen päätöksen elää ilman lapsia. Siinä solmitaan yksi solmu lopullisesti umpeen ja päätetään iso osa omasta elämäntyylistä.

Toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita syntyy, kun omille onnettomuuden pisteille ei tehdä tai ei voida tehdä mitään. Jotkut jäävät paskaan työhön, paskaan liittoon tai väärään elämäntapaan - katkeroituvat ja kadottavat elämänhalunsa. Toiset taas eivät keksi, mistä unelmoida tai mitä elämässä pitäisi tehdä. Nämä ihmiset istuvat sohvalla illasta toiseen miettien, mikä elämässä on pielessä vai onko mikään.

Oma teesini on, että elämässä pitää olla päämääriä. Elämässä pitää olla unelmia, jotta olisi suunta, mitä kohden edetä. Tälläkin viikolla käytin aikaa myös siihen, että toteuttaisin yhtä unelmaa - suunnitelma on edelleen kesken, mutta uskon sen valmistumiseen vahvasti. Minua unelmat pitävät elossa ja liikkeessä ja ne ovat este minun ja elämälle katkeruuden välillä.

Unelmoikaa ihmiset , se pitää liikkeessä!