Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste joensuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste joensuu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. kesäkuuta 2025

Oltiinpa Lietsussa

 

Joensuulaiselle postitalo on postitalo

Saimme vaimon kanssa kutsun ystäväni 50-vuotisjuhliin Joensuuhun ja päätimme samalla yöpyä ja nautiskella kesäisestä viikonlopusta Joen kaupunnissa. Koska olemme laiskoja keski-ikäisiä ihmisiä, aloittaisimme mielellään sunnuntain hyvän aamupalan parissa, joten viime aikoina suosimamme AirBnb:t jäivät suosiolla väliin. Päätimme myös vältellä vihreän kortin mafian paikkoja ja suosia mieluummin jotain pienempää itsenäistä majataloa. Sitten ei kun google käteen ja etsimään. Ison G:n ja parin ystävän suosituksesta varasimme huoneen Joensuun keskustan Lietsu Boutique Apart-hotellista.

Sisäänkäynti


Keskustassa ja joenvarrella

Lietsun ensimmäinen yllätys oli sen osoite. Meille vanhoille joensuulaisille postitalo on ikuisesti postitalo, vaikka sen siinä kuuluisassa voissa paistaisi. Lietsu on sijoitettu entisen valtion byrokratialinnakkeen kahteen ylimpään kerrokseen, joten näkymät ovat käytännössä melkein parasta, mitä Joensuussa voi tarjolla olla. Talon toisen puolen ikkunat osoittavat Pielisjoelle ja ikkunasta saa näkymän upeasti kanavalle ja jokivarteen. Meillä ei valitettavasti käynyt niin hyvä tuuri, että olisimme saaneet jokinäkymän, mutta pienistä ei lasketa. 

Sijainti keskustassa Rantakadun varrella on erinomainen. Kaupat ja etenkin minulle rakas tori ovat kivenheiton päässä (ja sen kiven jaksaisi heittää tällainen heikkokätisempikin). Toisaalta taas hotellin ovelta pääsee suoraan kävelemään Pielisjoen varteen ja tutustumaan rannan terassitarjontaan. Teimme pienen kävelykierroksen Taitokorttelissa ja jokivarressa. Kesäisen aurinkoisessa illassa paikat kuhisivat elämää ja ihmisiä. Jopa minulle tuli vanhassa kotikaupungissani olo, että olen turistina vähän kauempana kotimaasta. Joensuu on onnistunut pitämään hengissä keskustan ja torin, jossa ihmisiä näkee viettämässä aikaa. Totta kai tällaisena kanta-karjalaisena omat suosikki-kaupunkini ovat muutenkin nämä torien ympärille rakentuneet markkinakaupungit, kuten Joensuu, Kuopio, Mikkeli tai vaikka kesäinen Savonlinna. 

Jokainen huone on nimetty persoonallisesti karjalaistyyliin


Ystävällinen henkilökunta ja siistit huoneet

Hotelli reception sijaitsee talon viidennessä kerroksessa. Sinne pääsee joko portaita pitkin tai maailman pienimmällä hissillä, johon kahden ihmisen ja matkatavaroiden sovittaminen on tetriksen mestaruusotteluun verrattava suoritus. Aamupalalla mietimme, mikä urakka kalusteiden raahaaminen huoneisiin ja vastaanottoon on ollut. Kantajajoukkoa ei käynyt kateeksi edes näin vuosia jälkikäteen.

Pienen hotellin parhaat käyntikortit ovat ystävällinen henkilökunta sekä tilojen siisteys. Lietsussa molemmat ovat onnistuneet täydellisesti. Pientä hotellia pyörittää selkeästi kompakti porukka ja heistä kaikista välittyy perheenomainen kodikkuus. Tilat ovat perus-siistiä siistimmät ja linja on samanlainen niin yleisissä tiloissa kuin huoneissakin. Jouduimme etsimään huoneessa yhtä korvakorua sängyn alta ja oli melkoinen yllätys, kun meitä ei väijynyt hotellien perinteinen villakoira-armeija, vaan lattia oli pölytön myös sieltä, minne silmä ei aina yllä. 

Huoneet sekä iltaisin yleiset ovet toimivat avainkoodilla. Kirjautumisen jälkeen tiedot huoneen numerosta kilahtavat myös sähköpostiin ja tekstiviestillä puhelimeen, joten unohtamisen vaaraa ei ole. Ainakin itsellä on joskus vaikeuksia muistaa, mikä se huoneen numero on, jolloin avainkortin kuorta joutuu pitämään suotta mukana. Koodilukot ovat uuden sukupolven laitteita ja toimivat kuin ajatus. Vanhemmissa koodilukoissa metodi on "näppäile-kiroile-näppäile uudelleen hitaammin-odota-pääse sisään", mutta Lietsussa ovet toimivat kuten niiden kuuluu eli "type´n´go". Pienillä jutuilla tehdään eroa muihin.

huoneessa selvisi myös nimen alkuperä


Persoonalliset huoneet ja sisustus

Lietsu Boutique Apart hotel on ainakin sisustuksesta päätellen ajateltu perinteisten hotellimatkailijoiden lisäksi myös sellaiselle matkustajatyypille, joka viipyy vieraana pidemmän aikaa. Tällaisia voisivat olla työmatkojen takia paikkakunnalla oleilijat tai vaikka pidempää retkeä tekevät. 

Ensimmäisenä huoneesta huomaa tilavuuden. Neliöitä on perus-scandicia selvästi enemmän ja tila on viihtyisä. Seinien tapetit ovat kodikkaat ja luovat viihtyvyyttä. Seuraavana silmät kiinnittävät huomion huoneen mini-keittiöön, josta löytyy astioiden ja mikroaaltouunin lisäksi myös tiskikone, liesi ja kunnon tiskiallas. Pesuhuoneessa on pakollisen suihkun lisäksi myös pesukone. Jos olisin vaikka pidemmällä työmatkalla, vähentäisi pesumahdollisuus tarvittavan vaatereservin määrää ja lisäisi elämisen vaivattomuutta. Pyykit saa kuivumaan kuivaustelineelle, joka myös huoneesta löytyy.

Tällaista keski-ikäistä lähes kaiken nähnyttä matkustajaa ilahduttaa huoneen yksilöllisyys. Seinien tapetit ja sisustuksen karjalaisvivahteet erottavat Lietsun bulkki-hotelleista. Huoneessa viihtyy pidempäänkin kuin on pakko. Jokainen huone on persoonallisesti nimetty karjalaisten perinteiden mukaan ja nimille löytyy myös selitys huoneesta. Lietsu kunnioittaa karjalaisuutta oivalla tavalla myös aamiaishuoneen sisustuksessa. Kyseessä on rohkea veto olla erilainen. Mie kyll tykkäsin!

Huoneet ovat epähotellimaisen kodikkaita. Olen jo jokusen vuoden hieman vältellyt yksitoikkoisia ja mitäänsanomattomia hotellihuoneita, joiden ainoa sisustuksellinen tavoite on prismamainen samankaltaisuus. Menitpä mihin tahansa kaupunkiin, löydät varmasti samanlaisen hotellihuoneen ilman turhia yksilöllisiä krumeluureja. Suuremmat hotelliketjut eivät vieläkään tunnu tajuavan, että he kilpailevat kotimajoitus-asiakkaiden kanssa samasta markkinasta ja häviävät taistelun 6-0, koska hinta ja laatu eivät enää kohtaa. Hintaa on etenkin suurissa kaupungeissa liikaa ja vastinetta rahalle liian vähän. Ratkaisu on suuruuden ekonomian sijaan pienuuden kodikkuus, joka Lietsussa toteutuu hienosti.

Hotelli on myös huomattavan hiljainen. Tämä voi tietenkin johtua siitä, että viikonloppuna vierailijoita oli vähemmän, mutta ilmeisesti vanhan virkamieslinnakkeen seinät on betonoitu niin paksuiksi, että naapurihuoneista ei meteli pääse häiritsemään. Nukkuminen kaupungin sykkeen yläpuolella onnistui jopa tällaiselta unihäiriöiseltä.

Aamiainen on laadukas, kompakti ja karjalainen


Suussasulavat sultsinat aamiaisella

Sain jo etukäteen vinkin, että Lietsun aamiaisella tarjottavat karjalanpiirakat ovat jotain, mitä kannattaa odottaa. Kertojat olivat oikeassa, mutta vähättelivät. Syötyäni selkeästi käsintehtyjä oikeita karjalanpiirakoita, tunsin pientä myötähäpeää muiden hotellien tarjoamien uunilämmitteisten cocktail-piirakoiden puolesta. Totta kai pienellä on mahdollisuus tehdä asiat paremmin, koska syöjiä on vähemmän, mutta silti... Ja ihan super-suurena bonuksena aamupalalla oli suussasulavia sultsinoita. Jo lapsuudessa opin syömään tuota karjalaisherkkua, jota mummoni valmisti. Pakko tunnustaa, että oli ihan liki, ettei pieni onnenkyynel tipahtanut silmäkulmasta. 

Kaiken kaikkiaan aamupala oli kattava, laadukas ja kompaktin kokoinen. Sen sijaan, että vedettäisiin överiksi artikkelien määrässä, on panostettu laatuun ja sopivaan kattavuuten. Oikeastaan ainoa, mitä vähän kaipasin, oli teräspannusta kaadettava pannujauhatteinen kahvi, joka olisi sopinut tunnelmaan paremmin (vinkkiä saa käyttää, mut ei oo pakko).

Huone on kodikas ja siisti


Kodikas keskustan pakopaikka matkailijalla

Lietsu vei sydämeni jo ensimmäisellä yöpymisellä. Kodikkuus, ystävällisyys ja siisteys sekä selkeä toimivuus erottaa pienen yksityisomisteisen hotellin massiivisista kilpailijoistaan. Lietsussa bonukset eivät tule kortilta, vaan tunnelmasta. Huoneiden persoonallisuus kutsuu viihtymään pidempään. Ja jopa vanha paatunut joensuulainen pääsi aitoon turistitunnelmaan. Lietsu erottuu edukseen. Huoneiden hinnoittelu on laatuu nähden järkevä ja hinnoittelussa on noudatettu keski-eurooppalaista ajatusta, että huoneen voi ottaa joko aamiaisella tai ilman (mielipiteeni varmaan arvaatte lukemalla tuon yläpuolen fiilikset aamupalan tarjonnasta).

Kiitos Lietsu - pysy aina pienenä, kodikkaana ja erilaisena. Ole se gallialaiskylä Joensuun keskellä, joka taistelee ketjuhotellien yksitoikkoisuutta ja persoonattomuutta vastaan. Pidä henkilökuntasi tyytyväisenä, koska heidän ystävällisyys ja palveluilo on paras käyntikortti, jonka voit saada. Säilytä suussasulavat karjalanpiirakat aamupalalla ja karta helppoutta ja mitäänsanomattomuutta. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.

PS. Tämä teksti ei siis ole mikään kaupallinen yhteistyö. Kirjoitan tämän täysin vapaaehtoisesti saamatta tästä mitään muuta kuin hyvän mielen siitä, että kunnoitan paikallisten yrittäjien ja heidän henkilökuntansa työtä. 

PPS. Pahoittelut kuvien köpöstä tasosta. Blogin lukijat kyllä tietävät, etten varsinaisesti ole mikään mestarikuvaaja, joten otin miten kykenin ja luultavasti rikoin kaikkia suurten somepersoonien sääntöjä, koettakaa kestää!

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Rantakylän lapsisurma




 Aina toisinaan tulee vastaan uutisia, joista tietää, että on pakko kirjoittaa, mutta tekstin tuottaminen tuottaa ongelmia. Tässä tapauksessa piti muutama ilta hengitellä ja raivota muistikirjan sivuille ennen kuin tätä alkaa oksentaa julkisesti nähtäville. Vaarana oli, että teksti tulee hieman "liian raakana" ulos.

Pienen Milon tarina

Viime kesän lopulla huomasin lehtien palstoilla otsikot, joissa kerrottiin Joensuun Rantakylässä kuolleesta nelivuotiaasta Milo-pojasta. Alunperin kiinnostuin asiasta siksi, että olen kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa ja kulmat ovat jollain tapaa tutut. Jäin seuraamaan tapauksen tutkintaa, joka saikin valtakunnan tasoiset mittakaavat nopeasti.

 Ajan myötä kävi entistä selvemmäksi että poika kuoli vakavan ja rajun ulkoisen väkivallan seurauksena. Ennen kuolemaansa samainen lapsi oli ollut kertaalleen kiireisesti huostaanotettuna, mutta palautettu jostain ihmeen syystä ihmisille, jotka olivat täysin kykenemättömiä huolehtimaan edes itsestään. 

Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui isäpuoleksi nimitetyn äidin kumppanin käsittely, jossa lasta oli kidutettu höyrymopilla niin, että lapsi kuoli lopulta vakaviin palovammoihin ja niistä seuranneisiin komplikaatioihin. Ruumiinavauksessa löydettyjen jälkien perusteella lasta oli myös muilla tavoin pahoinpidelty niin, että hänellä oli sisäelinvammoja, jotka muistuttivat tasoltaan jopa liikenneonnettomuudessa aiheutuvia vammoja. Kun ajatellaan, kuinka pieni ja heiveröinen on nelivuotiaan lapsen keho, on kohtelu ollut julmaa, piittaamatonta ja sadistista. 

Kuolemasta syytettiin pääasiassa isäpuolta, jonka oletettiin kohdistaneen poikaan väkivaltaa eri muodoissaan. Syytettynä oli myös lapsen äidiksi nimetty henkilö, joka oli jättänyt lapsen väkivaltaisen kumppaninsa hoidettavaksi ja vammojen syntymisen jälkeen olevinaan hoitanut lasta antamalla hänelle kipulääkettä. 

Käräjillä syyttäjä lähti liikkeelle isäpuoleksi nimetyn miehen osalta oikeutetusti murhasyytteestä. Teko on ollut kokonaisuutena julma ja kohteen kokoon nähden kohtuuton. Äitiä syytettiin taposta. Oikeudessa oli kuultu useampia eri alojen asiantuntijoita, jotka olivat tapahtumapaikalla kuoleman jälkeen. Kaikkein viesti oli yhdensuuntainen - lapsi oli surmattu ja vammoista päätellen lopputulos oli tekijälle selvä. Tähän saakka asia menikin melko lailla kansalaisten oikeustajun mukaan.

Viime viikolla Pohjois-Karjalan käräjäoikeus kuitenkin päästi kummankin syytetyn vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Tämä kertoo siitä, että heitä ei tulla syyttämään murhasta, vaan ilmeisesti korkeintaan törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tässä vaiheessa ainakin oma oikeudentajuni hieman sakkaa. Voiko tosiaan olla niin, ettei pieni lapsi saa oikeutta edes kuolemansa jälkeen?

Murhasta ei tullut totta

Ihmettelen tätä siitä syystä, että tapauksessa lapsi on selkeästi kuollut aikuisten käsien kautta. Eikä edes kenen tahansa käsien, vaan juuri niiden, joihin lapsella piti olla suurin luottamus. Pienellä lapsella ei ole elämässään muuta selkänojaa kuin ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää hänestä huolta. Nyt noilla käsillä käsiteltiin höyrymoppia ja poltettiin lapsi hengiltä. Valitettavasti jälleen on todettava, että lapsen lähin omainen olisi ollut viranomainen, kun muista ei läheiseksi ollut. 

Murhasyytteeseen on yleisesti käytetty suunnitelmallisuuden lisäksi myös teon julmuutta. Eikö tosiaan ruumiinavauksessa löydetyt vammat yhdistettynä erittäin kivuliaisiin palovammoihin riittäneet täyttämään tätä tunnusmerkistöä?

Oikeus on tunnetusti sokea, mutta että sen pitää olla vielä tyhmä sen lisäksi. Nönnönnöö-professorit selittävät lehtien palstoilla, että oikeus on toiminut oppikirjan mukaan, koska myös jäljellejäävien rikosnimikkeiden yhteistuomio voi nousta jopa kolmeentoista vuoteen. No oppikirjahan se aapinenkin on. 

Voi tuomio toki nousta, mutta oikeus tuskin helpolla käyttää asteikon kärkipäätä, vaan mieluummin tasoittaa tuomiot sievästi puoliväliin. Sen lisäksi kolmentoista vuoden ja elinkautisen välillä on vissi ero, etenkin kun otetaan huomioon suomalaiseen oikeuskäytäntöön olennaisena kuuluvat alennukset, vähennykset ja hyvitykset. Lopputulos on, että kumpikaan syyllisistä ei tule istumaan kuolemantuottamus/pahoinpitely-tuomiolla riittävää määrää, että tekoa saisi soviteltua. Tässä käy kuin Koskelan teinimurhassa, jossa aikaa menee kuin iltamissa ja tekijät ovat vapaalla ennen ensimmäistä lakananvaihtoa. Tervetuloa suomalaisen oikeuskäytännön hellään huomaan. 

Normaalisti olisin sitä mieltä, että äidin suhteen jokin lievennys olisi paikallaan. Olisihan lapsen menettäminen meille normaalivanhemmille pahin mahdollinen painajainen elämässä. Tässä tapauksessa en ihan siihen usko. En pidä edes äitinä ihmistä, joka ei laita lapsensa etua edelle, vaan jättää hänet väkivaltaiseksi tietämänsä kumppanin käsiin. Kyse on lopulta päihdeongelmaisesta reppanasta, jolle lasta ei olisi pitänyt alunperinkään suoda. 

Pienten lasten vanhempana tätä asiaa katsoo tiettyjen väritettyjen silmälasien läpi. En tunne yhtään normaalia ja tervettä ihmistä, joka jättäisi lapsensa vartioimatta huumeongelmaisen, väkivaltaisen ja jopa itselle vaarallisen henkilön huostaan. Enkä tunne kyllä (onneksi) yhtään äitiä, joka pystyisi jättämään lapsen kuolemaan yksin omaan sänkyynsä samalla, kun itse miettii toisessa huoneessa reality-sarjojen juonenkäänteitä. 

Ketä tässä oikein suojellaan?

Olen lukenut surmaa koskevaa kirjoittelua todella paljon, jopa liikaa. Ja sitä kirjoittelua on muuten riittänyt. Murha.infon palstalla olevassa keskustelussa on yli neljätuhatta kommenttia. Samoin koko lehdistö on pitänyt tapauksen aktiivisena pitkään ja kattavasti. Tämä tapaus todella on ansainnut kaiken sen julkisuuden, mitä se saa. 

Tapaus on mennyt myös itselläni niin syvälle ihon alle, että tästä on vaikea vaieta edes tällä pienen pienellä foorumillani. Jos lehtien tiedot pitävät paikkansa, niin tapauksen esitutkintamateriaalia olisi koetettu pitää lehdiltä piilossa vedoten siihen, että kyseessä on perheen "sisäinen asia". Poliisin kommenttien mukaan esitutkintamateriaalista olisi pitänyt poistaa niin paljon tietoa, että jäljelle olisivat jääneet vain kannet. 

Tässä tapauksessa käräjäoikeuden päätös käsitellä asia avoimin ovin on tuonut kaikki karmeimmatkin yksityiskohdat julkisesti nähtäville. Siitä pisteet Pohjois-Karjalan käräjäoikeudelle. Ilman käräjiä tutkinta olisi saatettu hyssytellä piiloon jo ennen käräjiä. Nyt kun tapausta pidetään aktiivisena, on pakko tutkia koko viranomaisketjun toiminta jokaista munausta ja laiminlyöntiä myöten. Toivon mukaan tällä kertaa toimenpiteet jäävät puheita pidemmälle. Vilja-Eerikan jälkeenhän asioiden piti korjaantua, mutta vielä piti tulla Milon. Hinta on vähän turhan raskas maksaa.

Kuollut lapsi oli ennen kuolemaansa lastensuojelun asiakas. Hänelle oli tehty jo kerran kiireellinen huostaanotto ja sen lisäksi päiväkodista oli tehty lasta koskeva lasu-ilmoitus vain muutamaa päivää ennen lapsen kuolemaa johtuen lapsessa havaituista mustelmista. Yllättäen ruuhkautuneeksi tiedetty lastensuojelu-organisaatio ei saanut lasta kopattua. No enää ei tarvitse, keskittykää edes seuraavaan.

Jälleen kerran yksi lapsi putosi kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi niin, että mätkähti suoraan pää edellä betoniin. Viranomaisten työksi jää enää siivota jäljet. Kokonaisuutena kun viranomaisten toimia katsoo täältä etäältä, herää kysymys, että ketä tässä oikein koetetaan suojella? On selvää, että oikeilla toimilla pieni poika olisi elossa vielä tänäkin päivänä ja minäkin miettisin iloisempia asioita. 

Hovissa tavataan

Keksin vain yhden hyvän syyn, miksi vastaajat päästettiin vapaalla jalalla vastaamaan syytteisiin. Valitettavasti en sitä tänne kirjoita, vaan jätän sen oman pääni sisään. Olen kerrankin kiitollinen siitä, että näinkin vakavia asioita käsitellään julkisuudessa ja palstoja seuraamalla teon yksityiskohdat on helppo selvittää. Voisin kuvitella, että Joensuukin on niin pieni paikka, että tekijöillä ei siellä ole helppoa liikkua. Toimikoon julkisuus pienenä jatkuvana muistutuksena tekijöille.

Olisi ihanaa tuntea sääliä tekijöitä kohtaan, mutta ei pysty - ei vaikka yrittäisi. Tunnen jotain ihan muuta. Ja minut paremmin tuntevat tietävät sen olevan erittäin harvinaista. Uskoni suomalaiseen oikeuskäytäntöön on todella koetuksella, jos tätä asiaa tuomittaessa vielä lepsuillaan.

Suomessa päihdeongelmaisia ihmisiä pidetään jotenkin valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja heidän toimiaan voidaan katsoa hieman hymähdellen. Juopot ja narkit ovat niitä meidän kansalaisten verovaroin elätettäviä kivoja pikku lemmikkejä, joille minunkin tuloistani jyvitetään heidän asumisensa ja elantonsa. Tuomiolle heitä ei oikein tunnuta saavan, koska pitkälle edennyt päihdeongelma on enemmän tekoja selittävä ja tasoittava tekijä kuin tuomiota koventava asianhaara. 

Suomea syytetään usein holhoamisesta ja siitä, että kansalaisia vahditaan jopa liikaa. Jos niin olisi, meillä olisi yksi nelivuotias enemmän elossa. Näin vanhempana on erittäin vaikeaa nähdä minkään tason ongelman selittävän sitä, että perheen lapsesta pitäisi päästä eroon. Suoraan sanottuna tässäkin tapauksessa olisi joko äiti pitänyt raahata pakkohoitoon tai lapsi ottaa lopullisesti huostaan ja sijoittaa ilman mahdollisuutta palauttaa häntä "äidilleen".

Toivoisin oikeuden, sosiaaliviranomaisten sekä poliisin heräävän siihen faktaan, että jokainen toimenpiteiden laiminlyönnistä johtuva lapsikuolema on liikaa. Enkä syytä ensimmäistäkään yksittäistä virkailijaa. Syytän sitä, että systeemi on kokonaisuutena aliresurssoitu ja -mitoitettu nykyiseen tarpeeseen nähden. Lisäksi syytän holhoavaa päihdepolitiikkaa, joka sallii reppana-narkkien pitää lapset luonaan, vaikka heidän elämänhallinnan kyvyt eivät riitä edes itsestä huolehtimiseen. Huumeongelmaisellehan lapsi on tuottava elementti, joka lisää yhteiskunnan tukien määrää, jonka voi sitten kätevästi sijoittaa eteenpäin huumekauppiaan etutaskuun. Kannatan pakkohoitoa tapauksissa, joissa vanhemmilla on huollettavia lapsia sekä sitä, että huumeongelma nähtäisiin tuomiota raskauttavana seikkana, eikä selittävänä alennusmomenttina.

Tuomion jälkeen....

Teki mieli kirjoittaa hieman rajummin. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Laki ei suojele vihatekstin kirjoittajia samalla tavalla kuin lapsimurhaajia. Meille seuraukset olisivat välittömät ja suorat. Enkä ehtisi edes kehittää niin vakavaa päihdeongelmaa, että sillä saisi sakoista alennusta. 

Siksi toteankin vain, että odottelen suurella mielenkiinnolla, miten tapaus tulee kääntymään hovissa. Käräjät todennäköisesti lepsuilee tekijöiden kanssa ja antaa nimellisen tuomion, jolle viimeinen huuto haetaan ylemmästä oikeusasteesta. 

Ja tosiaankin - nämä naapurit, jotka kommentoivat lehtien palstoilla, että "kyllähän me tiedettiin, mutta...." - tietäisittepä, miltä lausuntonne näyttävät ulospäin. Tulee mieleen tavallisten saksalaisten kansalaisten kommentit Auschwitzin lähikylissä.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Oppiminen aikamiehenä on haastava jobi













Viimeksi pääsin ketterästi aloittamaan tätä opiskeluteemaa, johon nyt keskityn vähän tarkemmin. On ollut melkoinen yllätys, kuinka paljon oppiminen on muuttunut lähes parissakymmenessä vuodessa eli siitä, kun viimeksi koetin aivolohkoihin väkisin pakata uutta tietoa.

Muutosta on tapahtunut eniten itsessä. Sen lisäksi ovat muuttuneet opetusmetodit sekä opetusvälineet. On aiempaa helpompi saada tietoa monella eri tavalla ja opiskelu on metodeiltaan monipuolisempaa. Tämän olen huomannut jo nuorison koulunkäynnistä. Peruskoulussakin perinteisen luokkahuone- ja pänttäysmetodin rinnalle - ja ohi - on noussut monimuoto-oppiminen, joka tukee omaehtoista tiedonhankintaa ja sitä, että opiskelijan on mahdollista saada sama tieto tavalla, mikä tukee parhaiten henkilökohtaista oppimiskykyä.



Kuvaa, tekstiä ja värejä yhdistävä värityskirja osoittautui nappihankinnaksi

Keloon tarttuu tieto heikosti

Oma oppimiseni on nuoruusvuosista hidastunut aika lailla. Yhden asian oppimiseen tarvitaan huomattavasti suurempi toistomäärä kuin teinivuosina. Lukiossa vielä asiat menivät päähän parilla lukukerralla, kun nyt saan parilla lukukerralla ehkä selville, mistä on kyse. Tiedon tartuttamiseen keloon tarvitaan välillä sekä moottorisaha että leka.

Yhtä vaikeaa on tiedon pitäminen pään sisässä. Kerran ulkoa opitut asiat tippuvat muistista kuin humalaisen tavarat taskusta. Etenkin kieliopinnoissa olen huomannut, että jos ei koko ajan treenaa, niin opittu tieto yksinkertaisesti unohtuu nopeasti päästä. Jos et kolmeen päivään avaa Duolingoa, viimeksi opitut sanat tuntuvat venäjän sijaan täydeltä heprealta - kirjaimellisesti!

Miksi tieto ei tartu?

Olen löytänyt pari juurisyytä sille, miksi tieto ei umpipuiseen kelokalloon tartu. Ensimmäinen syy on se, että tiedon kriittinen arviointi on kasvanut merkittävästi. Mitä vanhemmaksi tulee sitä tarkemmin arvioi (alitajuisesti tai tarkoituksella), mitä tietoa päänsä sisään haluaa tallettaa. Oppiessa herää se tärkein kysymys "miksi?", johon vastaaminen kertoo, otanko tiedon vastaan vai annanko sen soljua persumaisten mielipiteiden lailla korvannipukasta toiseen kulkematta oppimiskeskusten kautta.

Itsen motivointi on oppimisessa se tärkein tekijä. Ilman oikeaa motivaatiota eivät parhaatkaan leikkikalut tai oppimismetodit auta siinä, että tieto tarttuisi pysyvästi.

Kärsivällisyys on näissä hommissa hyve. Tulee antaa itselleen aikaa oppia ja aikaa omaksua. Muutamassa kuukaudessa olen jotakuinkin selvittänyt, kuinka paljon pystyn vuorokaudessa opiskelemaan tehokkaasti ja sen, millaisissa osissa saan tietoa kartutettua. Ja voi pojat, että se oppimäärä on alussa pieni. Tällä hetkellä pystyn opiskelemaan ihan 100% painotuksella noin 3*45 min jakson. Sen jälkeen jo hieman ruostunut ja harvahampainen iso ratas alkaa pyöriä enemmän tai vähemmän tyhjää ja lukemisesta saatu hyöty pienenee merkittävästi.

Tuossa määrässä on melkoinen ero siihen, kun lukiossa saattoi kirjoituksiin lukea 8-10*45 min päivässä ja toistaa samaa kuukauden verran. Ja osa siitäkin asiasta oli sellaista, mikä ei juurikaan kiinnostanut...

Ne perkeleen aikavarkaat

Toinen päätoimisesta opiskelusta muuttunut tekijä on ajankäyttö. Jo viimeksi kerroin, kuinka nuorena päätoimisesti opiskellessa suurimmat ajatusta häiritsevät tekijät olivat se, että mietti keskioluen ja naisseuran riittävää saatavuutta (toista sai rahalla ja toista ei edes rahalla). Nykyisin taas yhdellä keski-ikäisen ajatusten radalla kiertävät työn lisäksi perhe- ja rahahuolet sekä terveydestä ja liikunnasta huolehtiminen. Keski-ikäisen elämä on yksi suuri dominotorni, jossa huolta on pidettävä samaan aikaan useammasta palikasta, jottei koko torni pääse romahtamaan heikoimman lenkin petettyä.

Takamatkaa opiskelulle otetaan jo siinä, että oppimisen alle minäkin teen kahdeksan tunnin työpäivän. Ja sen päälle ovat vielä normaalit koti- ja perhe-elämään liittyvät rutiinit. Näin ollen opiskelu tapahtuu niinä aikoina, "kun ei ole muuta". Ja kun sitä muutakin on koko ajan....

Aika on tunnestusti resurssi, jota on käytössä vain rajallinen määrä, eikä sitä valmisteta yksilön tarpeisiin minuuttiakaan lisää. Tällöin yhden lisämomentin ottaminen elämään tarkoittaa automaattisesti sitä, että jotain on jätettävä pois ja elämästä on karsittava "muuta" opiskelujen vaatiman ajan. Ja karsimisessakin on oltava järki mukana. Esimerkiksi Unesta on huonoa karsia - ainakaan pitkäksi aikaa. Enkä suosittele perheenkään siirtämistä hyllylle opintojen ajaksi. Läheiset kaipaavat ja tarvitsevat huomiota ja jos karsit perheen elämäsi ulkopuolelle, saatat pian olla lopullisesti yksin kirjoinesi.

Minä olen koettanut karsia pois turhaa kulkemista. Telkkaria en juurikaan iltaisin katsele ja muut ei-tarpeelliset-menot olen koettanut pudottaa minimiin. Ja valitettavasti nyt opiskelujen ajaksi saa hupilukeminenkin olla hieman taka-alalla. Minulle suurin turha aikasyöppö on ollut some, jonka käyttöä olen myös koettanut hillitä. Ihan raa'asti kellottamalla olen huomannut, että esim. Instagramissa saan kulumaan tunnin todella helposti. Sinne somelaan vaan jotenkin sujahtaa ja jää kellumaan ilman mitään hajua ajankulusta. Ja hieman tämä opiskelu on päässyt näkymään täällä blogin puolellakin.

Omaa ajankäyttöä voi tehostaa sillä, että tekee opiskelusta kalenteroinnin. Jo edellisviikolla määrittää itselleen tavoitteet sekä aikamäärän, minkä opiskelulle käyttää. Kalenterointi on ikään kuin itselle annettu lupaus suorittaa opintoja. Ja kukas sitä nyt itselleen valehtilisi?

Helpointa on ottaa lukuhommille sellaista aikaa, mikä ei kuulu kenellekään. Minulle se aika on yleensä kello 22-23 iltaisin. Silloin olen vielä lähes tajuissani oppimaan, mutta tuolloin ajalle ei ole juurikaan muita ottajia. Se, mikä jää väliin, on telkkarin tuijottelu tai muu epämääräinen sohvalla nuokkuminen.

Toinen kätevä ajanjakso minulle on viikonloppuaamut. Silloin muu perhe on aika tiukasti omissa touhuissaan (tai nukkuu) ja opiskeluille on tarjolla hyvä, rauhallinen jakso. Valitettavasti tuo on tähän saakka ollut sitä aikaa, jonka olen käyttänyt kirjoittamiseen, blogien suunnitteluun tai lukemiseen.


Anatomian aputyökalut, puhelin ja appi
Oppimista edistävät hyvä motivaatio sekä aputyökalut
Kaiken oppimisen perusta on käsitys siitä, miksi opiskelee ja mihin tähtää. Ilman opintojen perimmäistä syytä ja tavoitetta, on turha edes lähteä haarapussit olalla opintielle. Tätä samaa olen koettanut tolkuttaa myös nuorisolle. Opiskelkaa mitä opiskelette, kunhan allekirjoitatte opintojen tavoitteet ja oppimisen syyn. Motiivin lisäksi on tarpeen myös tietää alusta saakka opintojen päämäärä. Joutavanpäiväinen haahuilu epämääräisten opintojen viidakossa voi olla hyvää ajankulua, mutta se jääkin pelkästään ajankuluksi.

Minua oppimisessa auttaa koulussa käytetty monimuoto-opetus. Oppia tarjoillaan eri muodoissa yhdistäen teoriaa ja käytäntöä. Lisäksi teoriaa tarjoillaan eri viestimien kautta niin, että hyödyksi käytetään kuvaa, ääntä sekä videota. Tärkeintä minulle on, että teoriassa opitut asiat saa itse testata käytännössä. Teoriassa käydyn luun paikan oppii parhaiten, kun paikan saa itse kaivella esiin elävästä ihmiskehosta.

Olen huomannut, että jokaiselle on oma tapansa ja keinonsa oppia.Toiselle sopii äänen kautta opiskelu, kun toinen tarvitsee 3D-mallinnoksen hypisteltäväksi. Ja sitten on se, jolle ainoa oikea tapa on päntätä luita ja lihaksia ulkoa peräkkäin niin pitkään, että tieto tekee pesän takaraivon kulmaan.

Minulle tehokasta on myös oppia ryhmässä. Opiskeluryhmässä kaikilla on yhtenäinen päämäärä ja motivaatio. Ryhmässä opiskelu tekee kokonaisuudesta yksilöitä vahvempaa. Yleensä kahdestatoista opetuslapsesta joku tajuaa asian ensin ja pystyy ehkä selittämään sen muille eri tavoin. Eikä kyse ole tietenkään opetuksen huonosta tasosta,vaan ennemminkin näkökulmaerosta. Ammattimainen opettaja näkee asiat eri tavoin kuin "maallikko". Ryhmäopiskelussa oppimista auttavat myös toisaalta ryhmän sosaalinen paine oppimiseen, mutta vielä enemmän keskinäinen tsemppaus, jossa heikommatkin vedetään mukaan samaan veneeseen.

Oppimisen aputyökalut

Nykyajassa on myös muita hyviä puolia, jotka auttavat oppimaan. Tekninen kehitys on tuonut oppimisen aputyökaluiksi sovelluksia, joista näkee esim. anatomiaa eri tavoin kuin paperisesta 2D-mallinnoksesta. Meidänkin ryhmässä yksi kaveri bongasi puhelimeen saatavan lihakset ja luut 3D-versiona esittelevän appin, joka varmaan löytyy nyt jo useimmista puhelimista (myös minun). Sen kanssa ei paljon tarvitse arpoa, mistä ja minne ne lihakset kulkevat.

Omaa oppimistani tukee huomattavasti anatomian värityskirja, jonka hommasin heti opiskelujen aluksi. Värittäminen voi kuulostaa hieman lapselliselta, mutta se on erittäin hyvä tapa oppia. Värittäessä tulee siihen kuvaan keskityttyä ja samaa paikkaa tuijottaa sen verran pitkään, että paikat jäävät pidempikestoiseen muistiin.

Ja on värityskirjassa sekin hyvä puoli, että perheen viisivuotiaan kanssa voi viettää yhteisiä väritystuokioita. Lapsiparka on tähän mennessä tuijotellut erinäisenkin tunnin ihmisen anatomiaa sisältäviä lihasten kuvia ja luurankoja. Toivon mukaan nuo opinkappaleet jäisivät hänelle mieleen positiivisina viboina, eivätkä minään painajaisina...

Haastavaa, mutta täysin hallittavissa

Oppiminen tällä iällä on aika lailla haastavampaa kuin teinivuosina. Minusta se on silti hallittavissa oleva asia. Keski-iässä osaa olla itselleen armollinen ja antaa aikaa oppia. Samoin motivaation kaivaminen ja ylläpito on varmaan helpompaa kuin nuorena, jolloin mieli pomppi yhdestä mieliteosta toiseen keskustan kannatuksen lailla. Nyt osaa helpommin asettaa itselleen pidempikestoisia maaleja, joissa tähtäin pysyy varmasti.

Oppiminen on hitaampaa ja vaatii enemmän aikaa - jota siis ei ole ainakaan yhtään enempää käytettävissä. Tuo aika on vaan taiottava jostain ja jokainen halukas sitä kyllä löytää - jälleen kerran - kun motivaatio ja päämäärät ovat hallussa. Ja onneksi kärsivällisyys on yksi niistä tekijöistä, jotka ovat kasvaneet samaan tahtiin iän myötä.

Oppiminen vaatii hieman apua, mutta sitä on nyt enemmän tarjolla kuin nuorena. Ihmettelen edelleen, kuinka ihmiset pärjäsivät ilman älykännyköitä ja netin mukanaantuomaa rajatonta tiedonmäärää.

Pontti loppuu - Ra(s)kas Keski-ikä jatkaa eloaan

Loppuun vielä infoa tämän blogin kohtalosta. Kaakon Viestintä on ilmoittanut, että heidän molemmat blogiportaalinsa - Pontti ja sisarportaali Starbox - loppuvat maaliskuun lopussa. Syynä lopettamiselle on se, että portaalien sisältöä ei saatu muutettua riittävässä määrin kaupalliseksi ja liiketoimintaa pyörittävän yrityksen ei kannata toimia kannattamattomilla alueilla.

Tämä pakottaa meidät bloggaajat tekemään omat ratkaisumme. Minä päätin, että rakas mentaalikotini "Ra(s)kas Keski-ikä" jatkaa eloaan siellä, mistä se Ponttiin aikoinaan tulikin. Olen nyt jo jonkin aikaa julkaissut blogitekstit kahdessa paikassa eli sekä Pontissa että myös bloggerissa.

Maaliskuun jälkeen Ra(s)kas Keski-ikä löytyy siis osoitteesta
http://neljankympinpesu.blogspot.com/

Hyvää alkavaa kevättä kaikille!


maanantai 11. maaliskuuta 2019

Aikuisena koulunpenkille







Blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista kuin hallituksen pääkopassa sote-sodan rauhoituttua. Lisäsin muuten niin ketterään ajanhallintaan vielä yhden momentin lisää. Aloitin viime joulukuussa ihan vakavahenkiset opinnot, joilla on tähtäinpiste uudessa ammatillisessa suunnassa tai ainakin mahdollisessa sellaisessa. Nyt vihdoin oli aikaa hiljentyä myös blogin ääreen kertomaan, mitä se on, kun parkkeeraa pyllynsä aikuisiällä koulun tikkuiselle penkille.

Ongelmana ammatin puute

Yksi elämäni suuria "tragedioita" on, että minulta puuttuu varsinainen ammatti. Aikoinaan tein omia kouluvalintoja enemmän sellaisella "silmät kiinni ja sinne päin"-metodilla, josta puuttui sekä suunta että tahti. Lopputulos oli lähtökohtiin nähden hieno ja marssin nuorena miehenä yliopistosta ulos maisterin mappi kainalossa. Mutta nuorena miehenä en tietenkään tajunnut, ettei yliopistotutkinto anna mitään varsinaista ammattia, vaan ammatillisen osaamisen joutuu keräämään pieninä murusina työelämän kautta. Ja sitä tietä on onneksi riittänyt näihin päiviin saakka.

Enkä missään nimessä ole kiittämätön yliopiston tarjoamaa koulutusta kohtaan - enemmänkin olen kriittinen omille valinnoilleni kyseisessä laitoksessa. Muutamalla hyvällä täsmävalinnalla olisin saanut ehkä rakennettua toisenlaisen ja jopa stabiilimman tien.

Siis koulutuksen yhtenä hakukriteerinä oli se, että se tuottaa ammatin. Lisäksi halusin opiskella niin, että opiskelu on mahdollista työn ohella ja niin, että koulunkäynti mahdollistaa työelämän lisäksi myös perhe-elämän ja suht normaalin arjen. Vaihtoehtoja noilla kriteereillä oli vielä useita. Seuraavaksi siis omien mielihalujen ja unelmien kimppuun.

Olen "nuorna miesnä" salilla reuhatessa kiinnostunut siitä, kuinka ihmiskeho toimii. Luista ja lihaksista koostuva lihamötkö on konetyyppinä sellainen, että siitä löytyvät salat ovat loputtomat ja suurimmalle osalle meistä piilossa. Lisäksi minua kiinnostaa ammatti, joka mahdollistaa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lisäämisen. Eikä tietenkään pahasta ole, että töitäkin olisi mahdollista löytää. Hierojan ammatti on kiinnostanut minua ehkä noin vuosikymmenen. Edellä mainittujen puolien lisäksi minua viehättää ammatin fyysisyys sekä mahdollisuus hyvään, henkilökohtaiseen asiakaspalveluun.

Tähän saakka kuitenkin kesti, että sain itseni revittyä koulunpenkille ammattia oppimaan. Ehkä tässä kohtaa oli ensimmäinen risteyskohta, jossa oma elämäntilanne, rahatilanne sekä ammatillinen kiinnostus olivat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Työelämän astrologinen kartta nosti minulle peukaloaan ja hymyili suotuisasti.

Muuttunut koulumaailma

 

Ehdin viime syksynä tutkia tarjolla olevaa koulutusta laajemminkin ja tutustua myös siihen, kuinka koulutukseen kannustetaan ja kuinka koulutusta tuetaan. Pari vuosikymmentä sitten tärkeintä ihmisen elämässä oli käydä koulut nopeasti läpi, jotta ihmisressu saataisiin tuupattua tienuun tielle mahdollisimman äkkiä. Elämää ei nähty yhtenä pitkänä oppimisprosessina, vaan yksilöä käsiteltiin enemmän tuotantokoneena, jonka ainoa tehtävä oli tuottaa lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Ammatinvaihtajia ja uudelleenkoulutettavia pidettiin jonkin sortin epäonnistujina. Kuka sitä nyt sitä 16-vuotiaana valittua ammattia haluaisi vaihtaa!! Niinpä niin...

Nykyisin taas koulutus on ihmisen perusoikeus tai oikeammin -mahdollisuus läpi elämän. Kouluttautumista tuetaan jopa niin pitkälle, että ammattiin johtavaa koulutusta on mahdollista opiskella työttömyyspäivärahalla. Jokaiselle pyritään takaamaan mahdollisuus käydä koulua niin, että oma ammatillinen intohimo sekä koulutetun henkilöstön tarve kohtaavat mahdollisimman hyvin. Jopa ammattiin johtavaa koulutusta tarjotaan monimuotona, jolloin asuinpaikkakunnalla ei ole niin suurta merkitystä. Lisäksi laajat etäopinnot avaavat ovet myös sellaisille oppilaille, joille perinteinen luokkahuonekoulutus on syystä tai toisesta mahdottomuus sekä niille, joiden oppimistahti tai -tyyli poikkeavat Gaussin käyrän keskiosasta. Ihana nykyaika!

Kaiken tuon ammatillisen pohtimisen ja tutkimisen lopputuloksena löysin lopulta itseni Joensuusta ISLO:n riveistä opiskelemassa urheiluhierojaksi. Koulun valintaan vaikuttivat sijainnin lisäksi koulun erinomainen maine parhaiden urheiluhierojien kouluttajana sekä pitkä historia monipuolisten liikunnan ammattilaisten tekijänä. Minulle valintaan myötävaikutti tietenkin myös se, että kouluviikonloput voin viettää Uimaharjussa.

Aikuisten yhteisö

Kouluryhmämme koostuu kahdestatoista eri ikäisestä ja eri taustoista tulevasta innokkaasta opiskelijasta. Ryhmä on opintorytmin lisäksi koostumukseltaan todellinen monimuotoryhmä. Ikähaitari jakautuu usealle vuosikymmenelle ja jokaisella on omanlainen taustansa sekä motivaattorinsa. Mutta kuten niin usein, sekametelisopasta syntyy se paras keitos, jossa jokainen tuo omalla persoonallaan ryhmään mausteensa. Ryhmä myös tsemppaa toinen toisiaan oppimaan ja myös opiskelemaan.

Ainakin minut nuo opiskeluviikonloput irrottavat omasta arjesta totaalisesti. Sunnuntai-iltana, kun ajelen kotiin päin, on takki totaalisesti tyhjennetty. Vastaavasti taas pää on täytetty uusilla asioilla, joita on pari viikkoa aikaa kerrata ja testata käytäntöön.

Totta kai opiskelu vaatii kotoa aika paljon. Olen viikonloppuja poissa ja sen lisäksi kotijoukkoparat joutuvat uusien hierontaotteiden koekaniineiksi. Tosin tähän saakka on lavetille ollut enemmän tunkua kuin olen pystynyt käsittelemään. Monimuoto-opiskelu on perinteistä arkiopiskelua vastuullisempaa. Jos olet opintojen väliviikot laiska, etkä kertaa, niin seuraavalla kerralla olet hukassa kuin keskustalainen pääministeri soten pyörteessä. Olen siinä mielessä todella onnekas, että opiskelulle on kotoa tullut täysi tuki. Hauska oli myös äitini reaktio hänen kuullessaan opinnoistani. Hän halusi tukea unelmieni toteutumista maksamalla osan koulutuksesta.

Aikuisiällä opiskelu on toisaalta vaikeampaa ja toisaalta taas moninverroin helpompaa kuin nuorena. Oppiminen sinällään (muistaminen, ulkoaoppiminen jne.) on työläämpää, koska aivoissa on kapasiteettia rajallisemmin ja sinne aivoihin on myös tunkemassa syötettä enemmän kuin nuorena. Parikymppisenä mielessä oli vain perjantain kymppikassi ja naiset. Nykyisin nuo kumpikin ovat korvaantuneet sillä, että mietit lasten asiat, talon asiat, vaimon asiat, raha-asiat, terveysasiat ja kaiken muun ylimääräisen, mitä keskiverto keski-ikäisen elämässä nyt sattuu olemaankaan.

Helpompaa taas on motivaation löytäminen sekä oppimiseen liittyvä henkinen puoli. Nyt opiskelussa tärkeintä on pelkän päämäärän sijaan matkanteko pitkin opintoja. Päämäärä on toki tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösjuttu. Nautin opintojen jokaisesta päivästä, enkä oikeastaan edes mieti, milloin ja miten nämä opinnot päättyvät. Tähän toki vaikuttaa se, että kaikki tässä opiskelussa on minusta itsestäni lähtöisin. Kukaan ei ole minua kouluun pakottanut tai toisaalta houkutellut.

 

Opintojen arkipäivä

 
Nyt kun opintoja on muutama kuukausi takana, taputtelen vielä itseäni hieronnasta aralle olkapäälle. Valinta sekä ammatillisen suunnan että etenkin koulun suhteen osuivat nappiin. Tykkään oppia ja tykkään opiskella. Ryhmämme on mahtava ja se toimii itsessään yhtenä hyvänä motivaattorina.

Lisäksi koulun valinta osui oikeaan. ISLO on kouluna erittäin ammattitaitoinen ja osaava. Oman ryhmämme kouluttajat ovat taatusti alan ammattilaisia sieltä yläpäästä. Opetus ei keskity mekaaniseen otteiden ja suuntien höyläämiseen, vaan meitä koulutetaan hoitamaan ihmistä kokonaisuutena ja yksilönä. Sen sijaan, että oppisimme tarkan kaavan työlle, opimme enemmän kuuntelemaan asiakasta ja soveltamaan opittuja asioita käytäntöön parhaalla mahdollisella tavalla. Eräs viisas sanoi, että hierojalla on otteet kuin rakentajalla työkalut - on hyvän hierojan viisautta valita, mitä työkaluja käyttää.

Raskasta koulunkäynti toki on. Viikonloput pois kotoa työviikon päälle vaativat veronsa, etenkin kun opiskeluviikonloppuina aivot käyvät täydellä 100% kapasiteetilla sunnuntai iltaan saakka. Monimuotokoulutuksen hankalia puolia on se, että oppimisviikonloppuihin tungetaan sama asia, jonka päiväopiskelijat mutustelevat rauhassa parissa viikossa. Pidän kuitenkin siitä, että oppimisviikonloppujen välillä on aikaa kerrata ja treenata rauhassa. Ryhmän itse koostamat oppimisvideot ovat kovassa käytössä. Ja onhan ne viikonloput aika rankkoja myös fyysisesti - kun kroppaa hierotaan kolme päivää putkeen, niin paikat ovat varovaisesti kuvaillen hellänä vielä pari päivää koulun jälkeenkin.

Opinnoissa on yllättänyt se, kuinka monipuolista hierojaksi opiskelu on. Hierojat oppivat ihmisen fysiologiaa todella monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti. Uskallan väittää, että hyvä hieroja tietää ihmiskehon toiminnasta keskivertolääkäriä enemmän ja paremmin. Itsekin luulen ennen uutta viikonloppua osaavani jo jotain, mutta kummasti nuo luulot lavetin ääressä karisevat. Edelleenkin ihmettelen, kuinka monimutkainen rakenne ihminen on.

Toinen yllättävä tekijä on se, kuinka vähän hierojan ammatista tiesin etukäteen. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että te jotka luulette olevanne hyviä kotihierojia, ette sitä oikeasti ole. Otteet ja niiden käyttö ovat itsellekin lähes aina yllättäviä. Minäkin luulin kouluun mennessäni osaavani enemmän kuin todellisuudessa tiesin. Ja suurin osa siitä, mitä tiesin, tiesin väärin. Niin se elämä opettaa pientä tikan poikaa....

Yrittäjä, harrastaja vai ikuinen oppija

Yleisin kysymys, jonka kohtaan kertoessani opinnoista on: "Mitä meinaat tehdä koulutuksella?". Rehellinen vastaus tällä hetkellä on, että en tiedä. Hierojan ammatti on hieno ja siitä on mahdollista rakentaa itselleen ura. Suurin osa hierojista toimii yrittäjinä ja se taas on uudenlainen - ja vähän pelottava - tie. Omalla motivaatiollani pystyn oppimaan sen tason tekijäksi, että kysyntää riittäisi, mutta ehkä poisoppiminen lomarahahuoruudesta vaatii vielä totuttelua.

Harrastuksena hieronta tulee pysymään elämässäni aina. Pidän aidosti ihmisten käsittelystä sekä siitä asiakaspalvelusta, jota hierojat tuottavat. On helppo kuvitella, että fysiikan lisäksi työssä hoidetaan myös henkistä hyvinvointia. Vaikka koulutus on maksullinen, eikä tuottaisi ikinä penniäkään, on se silti rahan väärti. Opit, otteet ja yhteisö itsessään ovat tutustumisen ja oppimisen arvoisia. Ja ainakin se tavoite toteutuu, että jos koulusta pääsen läpi, niin voin tulevaisuudessa sanoa, että minulla on ammatti.

Oikeasti tuntuu kuin olisin sellaisen tien alussa, jossa ei päätepistettä näy. Hyvinvointi ja kehon huolto ovat ammattialoina sellaisia, ettei niissä voi kasvaa täysinoppineeksi. Erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja oppisuuntia on lukemattomia. Olen koulussa kuin varkain saanut nähdä, kuinka tehokasta ovat kiinalainen lääketiede ja akupunktioon nojaavat hoitokeinot. Oma mielenkiintoni taas menee hieronnan lisäksi jäsenkorjauksen puolelle ja siinäkin tie on alkuopintojen jälkeen auki mihin vain. Lisäopiskelu vaatii tietenkin kassaa ja kassaa saisi kerrytettyä keskittymällä hierojan ammattiin. Opintojen kierre tuntuu pikkuhiljaa käynnistyvän.

En ole tulevaisuudesta juurikaan huolissani. Elämä kyllä näyttää tiensä ja liika pohdiskelu vain sattuu ohimoihin. Nyt on aika keskittyä oppimaan ja löytämään uutta.

Elämässä unelmat siis toteutuvat, vaikka joskus tie on pitkä ja vaatii aikaa. Vielä muutama vuosi sitten emmin kouluun menemistä tai edes sitä, että uskaltaisin toteuttaa omia unelmia, jotka tuntuivat enemmän teorialta kuin käytännöltä. Joulukussa kävin omalla hierojallani hierottavana ja siellä tuli - yllättäen - kouluvalinta puheeksi. Hieroja totesi melko yksikantaan, että "joo, siehän tästä puhuit ekan kerran noin kymmenen vuotta sitten".

Elämässä tulee olla rohkea - mutta enemmän hyvä elämä vaatii sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Jokaisen unelmille löytyy yleensä enemmän vastusta kuin kannustusta, mutta jos rohkeasti uskaltaa luottaa intuitioonsa, voi päästä joskus perille - tai ainakin lähelle.

PS. Toivottavasti ryhmän tyypit löytävät blogin - on teidän kanssa vaan mahdottoman hauskaa opiskella.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Sellutehtaan varjossa - Uimaharju





Olen seurannut tammikuun ajan lehtien palstoilla käytyä Uimaharju-keskustelua. Starttina oli Karjalaisen toimittajan ja kuvaajan toiviomatka Uimaharjun kylälle katsomaan, kuinka Joensuun etäisin kylätaajama sinnittelee omassa ylhäisessä rauhassaan. Keskustelu on jatkunut keskustelupalstoilla artikkelin jälkeen. Lopputuloksena oli, että piskuinen Uimaharju ei suinkaan ole Jumalan hylkäämä peräkylä, vaan vireä ja hyvinvoiva pikkutaajama, joka on pakkoliitetty osaksi Joensuuta.

Olen itse ylpeä puoli-Uimaharjulainen. Sukumme asuttaa kylää jo neljättä sukupolvea ja erinäisten sattumien kautta myös perheemme kesäpaikka sijaitsee keskellä Kruununkangasta. Toki on omituista, että "mökkeillä" voi ruutukaavalla, mutta Uimaharjussa kaikki on mahdollista. Enemmänkin ihmettelen, etteivät muut ole tajunneet samaa citymökkeilyn ihanuutta.

Uimarhjun uusitun koulun moderni fasadi

 

Sellun ja sahan varjossa

 

Uimaharjun kylä on alunperin osa Enon kuntaa ja syntynyt Pielisjoen varteen saha- ja lopulta selluteollisuuden sivutuotteena. Kylän suurin työllistäjä ja maamerkki ovat Stora Enson sellutehdas sekä saha, jotka ovat luonnollisesti paikkakunnan suurimmat työllistäjät. Mitään bulkki-teollisuutta ei sellun tuotantokaan nykyään ole. Tehtaan tuotannosta iso osa tehdään paperin raaka-aineen sijaan liukoselluksi, jota käytetään mm. kankaiden raaka-aineena. Liukosellua lastataan harva se päivä junanvaunuihin, joiden lopullinen määränpää löytyy kaukoidän vaatetehtaista.

Muutaman minuutin välein liikenneympyrässä jyristää tukkirekka. Puuteollisuus näkyy joka paikassa. Kun kylänraittia kulkee arkisin, pääasiallinen kulkupeli tuntuu talvisin olevan potkuri ja kesäisin rollaattori. Se kertoo kylän asukasrakenteesta paljon. Pikkuhiljaa nuorempi väestö on karannut valtatietä pitkin etelään - tai ainakin Joensuuhun saakka. Jäljelle ovat jääneet tehtaan eläkeläiset, joista kylän kahviloihin muodostuu naseva mielipideparlamentti.

Valtatietä myöten ovat karanneet myös monet palvelut. Terveyskeskusksesta ovat jäljellä enää seinät ja Osuuspankki veti luunsa Enoon viime vuonna. Harjuraitin varressa on muistoja edesmenneistä kaupoista ja liikkeistä. Parhaimmillaan kylällä toimi yhtä aikaa viisi ruokakauppaa sekä vaateliike ja urheiluliike. Nyt jäljellä ovat kyltit, jos nekään. Vika ei ole Uimaharjun, vaan modernin elämän. Pienet kivijalkakaupat ovat vaikeuksissa muuallakin ja mitä pienempi kylä sitä kapeampi asiakaskunta.

Palveluitta ei silti tarvitse sinnitellä. Kylällä on edelleen kaksi kauppaa ja kioski. Myös kahviloita on useampi kappale, jos munkkikahvihammasta pääsee akuutisti kolottamaan. Näiden lisäksi palvelee vielä entisen leipomon tiloihin kotiutunut "siirtomaatavarakauppa", joka on minutkin pelastanut pulasta lähes yhtä monta kertaa kuin paikallinen K-market. Ja koskaan ei ole mikään tarpeellinen jäänyt löytymättä - olipa kyse lasten liukureista, sulakkeista, pattereista tai hautalyhdyistä.

Ja on kylällä sellutehtaan lisäksi toinenkin kiistaton menestystarina. Uimaharjussa nimittäin leivotaan Suomen parhaat kukot. Kotileipomo Viipukka toimittaa kukkojansa aina niin pitkälle "kun näläkäsiä riittää". Ja yleensä taitaa käydä niin päin että kukot loppuvat ennen nälkäisiä ihmisiä. Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun olen kukotta jäänyt, kun olen ollut liikkeellä liian myöhään. Savolaiset pitäkööt kalakukkonsa, mutta parempaa lanttu- tai lihakukkoa ei muualta löydä. Soppii muuten koittoo!

Kun lähellä on Pielisjoki, Pielinen ja Koitere, ei veden ääreen ole koskaan pitkä matka.

 

Citymökkeilyn ihanuus

 

Me olemme päätyneet Uimaharjuun suvun perinteiden ja sattumien kautta. Mutta paikkaa en vaihtaisi pois. Olkoon niin, että kylä on pieni ja vaatimaton, mutta kun tarkemmin mietii, niin siellä on kaikki, mitä tarvitsemme. Ja varmaan moni muukin...

Kun mökkeillään ruutukaavalla, kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla. Kaupat, kampaajat ja korjaamot ovat kylällä, joten elämän perushuolto on vaivatonta. Lisäksi kylällä ovat taatusti ne palvelut, mitä lomalainen tai viikonlopun viettäjä halajaa. Ja jos oikein kova tuska parempien palveluiden perään tulee, niin Joensuuhun on reilun puolen tunnin matka haukkaamaan likaisempaa ilmaa ja nauttimaan hälystä.

Lomalainen tarvitsee toki aktiviteetteja - Uimaharjussa on talvisin hyvin ylläpidetty latuverkosto. Luonnonlunta löytyy noin kuukautta aikaisemmin kuin etelä-Suomesta - niin ja hiihtokausi jatkuu kuukautta pidempään myös toisessa päässä. Ja toki kylältä löytyy myös pieni urheilukeskus kuntosaleineen, mäenlaskupaikkoineen ja jääkiekkokaukaloineen. Jokunen vuosi sitten urheilukentän ympäristöön pystytettiin vielä mittava frisbeegolf-rata, jota tosin emme ole vielä ehtineet testaamaan.
Kesäisin taas parasta on ulkoilu kauniissa maisemissa. Pienen ajomatkan päässä on Patvinsuon kansallispuisto ja luontopolkuja joka suunnasta. Kolille ajaa Uimaharjun kylältä alta tunnissa. Ja Kolilla ollaankin sitten jo Suomi-matkailun ytimessä.

Mökkeilijälle vesi on kriittisen tärkeä elementti. Hyvällä tuurilla Uimaharjusta löytää kyllä kortteerin veden äärestäkin, mutta muillekaan vesi ei ole mahdottoman matkan päässä. Pielisjoki virtaa kylän juuressa ja virallisia uimarantoja on useampiakin kappaleita. Ja lyhyellä harppauksella oletkin Pielisellä tai jos haluat veneillä karummissa erämaajärven olosuhteissa, niin Koitere löytyy myös läheltä.

Marja- ja sienimetsään pääsee käytännössä takapihalta ja marjavia maita löytyy varmasti jokaisen tarpeeseen. Mustikat ja puolukat kasvavat kankailla ja kun uskaltautuu suolle, niin sankot täyttyvät lakoista ja karpaloista.

Mites tuo rauha ja hiljaisuus?

 

Mökkeilijä kaipaa lomallaan rauhaa ja hiljaisuutta. Istuin kesällä omalla terassilla auringonpaisteessa reippaan tunnin verran. Kuuntelin itikoiden ininää ja paarman surinaa, enkä juuri muuta kuullutkaan. Ihmisiä ei talon ohitse liikkunut yhtään kappaletta eikä autojakaan ihan riesaksi asti rinkiä ajellut. Talvella saatan mennä iltapimeällä katselemaan kirkasta tähtitaivasta, kun valosaaste ei tähtien tuiketta himmennä. Ja usein pakkasillla taivaankantta maalailevat revontulet, jotka loimottavat värikkäänä tapettina läpi horisontin.

Syksyistä Patvinsuota hiljaisempaa paikkaa saa hakea

 

Vähemmän tyyristä mökkeilyä

 

Uimaharjun ongelma on väestökato. Joka kerta, kun käyn iltakävelyllä, huomaan jonkun talon jääneen tyhjäksi. Pikkuhiljaa vanhempi väestö siirtyy kaupunkiin, hoitokotiin tai Hepokankaalle. Valitettavan harvoin talot löytävät uusia asukkaita. Tyhjien talojen reunustamat tiet näyttävät yhtä aikaa kurjilta sekä yksinäisiltä.

Citymökkeilijälle se luo oivallisen tilaisuuden. Täysikokoisen rintamamiestalon saa Uimaharjusta tällä hetkellä noin 25 000 - 45 000 euron hintaan. Ero on huomattava, jos sitä vertaa vaikka Lappeenrannan tai Joensuun hintatasoon, syvästä etelästä nyt puhumattakaan. Usein se tarkoittaa sitä, että summalla siirtyy omistukseen peruskuntoinen tai remontoitu, mutta terve öljylämmitteinen omakotitalo isohkolla (noin tuhannen neliön) tontilla. Ja monesti kaupan on täysin varusteltuja, yksinkertaisia, mutta erittäin toimivia kiinteistöjä. Ja jos omakotitalon omistaminen hirvittää, niin kylällä on vielä muutaman kerrostalokin pystyssä, joista kaksio irtoaa omistukseen reilulla kymppitonnilla.

Viime vuosina kiinteistöjen etähallinta on tehnyt öljylämmitys- tai sekalämmitystaloista vielä käytännöllisiä. Moderneja lämmitysjärjestelmiä on mahdollista säätää etähallinnan kautta, olipa kyseessä kattilatoiminen keskuslämmitys tai ilmalämpöpumppu. Lisäksi kiinteistö on suhteellisen vaivatonta varustaa esimerkiksi murtohälyttimillä sekä vuotovaroittimilla, jotka varoittavat vesivuodoista. Kylällä on myös saatavilla kiinteistönhoitopalveluita, jotka huolehtivat kiinteistöjen kunnosta kesäasukkaiden poissaollessa. Ja voisin kuvitella, että talkkari-palvelutkin ovat halvempia, jos talkkari tulee muutaman kilometrin päästä verrattuna siihen, että mökki on keskellä erämaata omassa yksinäisyydessään.

Kun taloissa on sähköt ja juokseva vesi, niin mökkeilykin on vaivatonta. Astiat pesee astianpesukone ja pyykit puhdistuvat Passelin tai Pesukarhun sisuksissa. Puhelimissa jyllää 4G ja telkkaristakin löytää riittävän määrä kanavia sadepäivän varalle. Itse olen tehnyt etätöitä Uimaharjussa useampaankin eri otteeseen ilman minkäänsortin ongelmaa. Eli tällaisen citymökki-tukikohdan käyttöä on mahdollista laajentaa oman elämäntilanteen mukaan.

Makunsa kullakin

 

Meitä kesämökkeilijöitä on joka sorttisia. Toiset haluavat maksaa omakotitalon hinnan pienestä lautamökistä Saimaan rannalla ja toisille kelpaa lautamökin hintainen omakotitalo ruutukaavalla. Mökkeilyssä olennaisinta onkin aina se, mitä asukas lomapaikaltaan etsii.

Citymökkeilyn puolesta minä puhun sen vuoksi, että haluaisin nähdä Uimaharjun tyyppiset pienet kylätaajamat elossa vielä tulevaisuudessakin. Jos nykyinen vauhti jatkuu, niin parin vuosikymmenen päästä Uimaharjunkin kylänraitilla on pelkästään hylättyjä omakotitaloja vailla huolenpitoa. Palvelut kuihtuvat sitä mukaa, kun käyttäjät poistuvat ja lopulta jäljellä on enää piste kartalla.

Minä näen ajatuksemme citymökkeilystä ihanteellisena. Siinä yhdistyvät paikan rauhallisuus, tekemisen monipuolisuus, mutta myös olemisen vaivattomuus ja helppous. En ainakaan tällä hetkellä (ja tuskin koskaan) näe meitä perinteisinä järvenrantamökkeilijänä. Kantoveden sijaan hanavesi sopii minulle paremmin ja nyrkkipyykin sijaan tykkään, että vaatteeni pesee kone.

Toki sukurasitus hieman velvoittaa, mutta jopa omaksi ihmeekseni olen huomannut viihtyväni Uimaharjun vireässä kylätaajamassa loistavasti. Minulle siellä on kaikki, mitä tarvitsen - ja jopa enemmän.