Rikos ja rangaistus (Suomeni-sarjan tekstit)

Kuva: Pixabay, Succo

Piti jo pidempi aika sitten jatkaa Suomeni-sarjan tekstejä. Rikoksiin ja niistä jaettaviin rangaistuksiin liittyvä aihepiiri on pyörinyt mielessä kauan, mutta teksti ei ottanut syntyäkseen. Suomalaisissa oikeuskäytännöissä on paljon korjattavaa, vaikka myös asioita, joiden korjaaminen ei ole mahdollista kohtuukustannuksin. Valitettavasti joitakin epäkohtia on vaan pakko sietää.

Nyt törmäsin sellaiseen kohtuuttomuuteen, jota "kansalaisen oikeustaju" ei suostu millään käsittämään. Puhun viime päivinä otsikoissa olleesta Malmin joukkoraiskauksesta, jossa 17-vuotiaalle päihtyneelle lapselle tehtiin seksuaalista väkivaltaa kolmen tuntemattoman miehen taholta, mutta silti käräjäoikeus pystyi jotenkin löytämään keinot jättää tekijät vaille rangaistusta. Kyseessä on kuitenkin A) Alaikäinen lapsi, joka on B) päihtynyt ja C) tekijöitä on useampia jopa yhtä aikaa. Toki puhun tässä oikeuden pöytäkirjoja näkemättä ja puhtaasti lehtitietojen varassa, mutta kyllä tämä oudolta ja kovin kohtuuttomalta kuulostaa. 

Olen seksuaalirikoslainsäädännön muuttumisen jälkeen lukenut huomattavasti kevyemmin jaettuja tuomioita, joissa tuomio on onnistuttu rakentamaan, vaikka näytöt ovat hieman harmaalla alueella ja tulkinnanvaraisia. Tässä Malmin sairaalan tapauksessa näyttöjen vajavaisuus perustui siihen, että teon kohde ei pystynyt kertomaan tarkasti tapahtumia tai todistamaan, ettei olisi ollut tekoihin suostuvainen. No ei kai pysty, kun on selkeästi juopunut, shokissa ja joutui alaikäisenä lapsena puhumaan yksin kolmea aikuista tekijää vastaan. Ilmeisesti käräjäoikeus kuvitteli, että nämä kolme tekijää, jotka siis yhdessä raiskasivat, kuvasivat ja käyttivät väkivaltaa, tunnustaisivat syyllisyytensä, vaikka heidän oli helppo sopia tarinat käymään yhteen todistaakseen syyttömyyttään. En hetkeäkään - siis yhtä ainoaa hetkeä - kuvittele, että he olisivat tekoon syyttömiä, eikä usko kukaan muukaan - paitsi sokea käräjäoikeus. Toivon todella, että tapaus menee hoviin ja tekijät päätyvät lopulta sinne, minne kuuluvat.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt pääasiana kirjoittaa, vaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmasta oikeudenkäytössä ja tuomioissa....

Huumeet yhteiskunnan vihollinen numero 1

Asia, mikä on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut eniten rikollisuuden näkökulmasta, on huumeiden näkyminen tavallisessa arkielämässä. Huumeiden ja muiden laittomien päihteiden käyttäjiä näkyy jopa Lappeenrannan kaltaisen keskikokoisen kaupungin kaduilla ja kauppakeskuksissa. Sen lisäksi, että huumeiden käyttö on näkyvämpää, se koskettaa myös aiempaa nuorempia. Eri tavoin päihtyneitä, arviolta täysi-ikäisyyden rajalla olevia nuoria näkee joka päivä, kun viitsii hetken katsella ympärilleen. Ongelman laajuus leviää käyttäjistä ulospäin kuin rinkulat veteen heitetystä kivestä. 

Huumeet eivät kosketa ainoastaan käyttäjiä, vaan myös käyttäjien läheisiä. Läheisten lisäksi vaikutus ulottuu myös ympäristöön. Narkkaaminen ei ole halpaa ja varat käyttöön hankitaan harvoin verokortin kautta. Rahat aineisiin hankitaan rikollisin keinoin tai velaksi. Ja velka luo lisää rikollisuutta. Käyttäjät ovat kauppaa tekevään portaaseen alisteisessa asemassa ja suuressa vaarassa joutua hyväksikäytön kohteiksi.

Huumeiden suhteen olen erittäin huolissani asenteiden muuttumisessa. Yhä useampi suhtautuu huumeisiin joko positiivisesti tai korkeintaan neutraalisti. Narkkaamista ei nähdä sen tason ongelmana, minä se pitäisi nähdä. Mietojen huumeiden käyttöä koetetaan eri tahojen kautta laillistaa ja saada niille jalansijaa alkoholin vierellä laillisena päihteenä. Kevyesti puhutaan viihdekäytöstä jopa kovempien huumeiden kohdalla ja yhä rajumpia aineita pidetään suhteellisen arkisina. Lisäksi markkinoille valuu koko ajan uusia aineita, joiden perässä eivät pysy tulli tai edes lainsäädäntö. 

Enkä suinkaan vähättele alkoholin vahingollisia vaikutuksia. Alkoholi ei ole väärinkäytettynä päihteenä sen parempi vaihtoehto kuin pilvi tai pirikään. Alkoholin mukaantuomat haitat ovat euromääräisesti varmasti suuremmat kuin huumeiden ja tekemistä Suomessa on myös alkoholismin hoidossa tai ehkä enemmänkin siinä, että ihmisistä ei tulisi holisteja. 

Huumeet luovat yleistä turvattomuutta. En uskalla laskea nuorinta lasta itsekseen kauppakeskuksiin siellä olevien levottomuuksien takia. Olen aina huolissani kun aikuiset lapset ovat "yössä". Huumerikollisuus on arvaamatonta, kaikkia koskevaa ja se ulottuu myös käyttäjäpiirien ulkopuolelle. 

Asenteiden lisäksi ongelmana tuomioiden pienuus

Näen ongelmallisena sen, että huumeiden käyttö laillistuu vähän kerrallaan. Rikkeistä tulee pikkuhiljaa niin yleisiä, ettei niitä voida mitenkän valvoa saatikka rangaista. Rangaistavuuden raja nousee koko ajan ylöspäin ja samalla se luo tilaa yhä suuremmalle rikollisuudelle. Pienet käyttörikokset menevät läpi sormien ja niistä suurinta osaa ei voitaisi valvoa, vaikka tahtoa saattaisi ollakin. 

Suomessa on periaatteessa kiellettyä käyttää, myydä tai salakuljettaa huumeita. Käytännössä käyttörikoksista suurin osa jää rankaisematta ja tutkimatta. Rahalliset resurssit poliisin ja oikeuslaitoksen osalta ovat niin pienet, ettei jokaista pilvenpolttajaa voida viedä tuomiolle. Huumeiden osalta tuomiot kovenevat sitä suuremmiksi mitä isompia määriä myydään tai tuodaan maahan. Loppupäässä tuomiot ovat jo tuntuvia. Suurten huumemäärien tuonnista kivistä kakkua tulee purtavaksi kympistä eteenpäin ja viisi vuotta häkkiä heilahtaa jo suhteellisen vähällä. Mutta kun tuomiot laitetaan riviin muiden maiden kanssa, on huumeiden kanssa toimiminen Suomessa suhteellisen kannattavaa. 

Huumeiden maahantuojaporras laskee asiat eri tavalla kuin kansalainen. Hän laskee asiat yrittäjämäisesti kannattavuuden ja riskianalyysin kautta. Huumeita viedään maihin, jossa tuotteen kate on suurin ja riskit pienimmät. Ja Suomen markkinassa toteutuu kumpikin tekijä. Jos tuot Suomeen parikymmentä kiloa kokaiinia, et joudu kiinni jäätyäsi istumaan kymmeniä vuosia, vaan maksimissaan 13 ja siitäkin ensikertalaisena puolet. Jos teet saman keikan Kiinassa tai vaikka Vietnamissa ja jäät kiinni, istut siellä kaikkein kuumimmassa alakerrassa palaamatta enää koskaan veronmaksajien riesaksi. Kumpi sinusta olisi kannattavampaa?

Rikostuomioita ajatellessa pitäisikin laskea asiat eri tavalla. Jotta rikoksia voidaan estää, täytyy niiden tekeminen tehdä mahdollisimman kalliiksi tekijälle. Etenkin huumausainerikoksissa tuomioiden pituuden takarajaa pitäisi saada reilusti taaksepäin. Maksimituomioiden tulisi olla kahdessakymmenessä vuodessa - ilman kevennyksiä tai puolituksia. Huumeet ovat globaali ongelma ja myös globaali markkina. Kaupan toimijat toimivat eri maissa ja pystyvät helposti vertailemaan sitä, mihin maahantuonti on lopulta paras bisnes.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että olemme sen verran pieni populaatio, että rikosten tutkiminen ja rajojen valvonta on verrattain tarkasti mahdollista. Jos perustat Kärsämäelle kannabiskasvattamon, on melko varmaa, että joku naapuri sinut käräyttää. Ja jos vertaa Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa, on eteläsatama liikennevirraltaan kärripolku. Helpon valvottavuuden lisäksi vahvuutemme on vähäinen korruptio sekä tehokas ja toimiva lainvalvonta. Meillä kiinnijäämisen todennäköisyys on suurempi kuin monissa muissa maissa. 

Vastustan sitä keskustelua, jossa sanotaan, ettei huumeiden virtaa Suomeen saada pysäytettyä. Se saataisiin, jos niin oikeasti haluttaisiin. Se vaatii päätöksen siitä, että huumeet eivät kuulu Suomeen. Sen jälkeen rajojen valvontaa olisi tiukennettava entisestään JA huumetuomiot olisi laitettava Aasian tasolle. Tähän Suomi ei ole valmis, eikä tule koskaan olemaan. Me annamme yhteiskunnan valitettavasti saastua huumeilla ja sallimme sen, että osa lapsista ja nuorista joutuu huumerikollisuuden verkkoon. Simppeli selitys on raha - laskennallisesti rikosten kustannukset ovat pienemmät kuin niiden vaatiman torjunnan. 

Seksuaalirikokset syyniin

Toinen minua huolestuttava asia ovat seksuaalirikokset. Päivästä toiseen joudun lukemaan lehdistä, kuinka (yleensä) naiset joutuvat vastoin tahtoaan seksuaalirikosten kohteiksi. Valitettavan usein tekijöinä mainitaan ihmisiä, joiden tausta kuulostaa olevan muualla kuin Suomessa. Ulkomaalaistaustaiset tekijät nousevat ainakin lehtiin päätyvissä teioissa korostuneesti. Miksi näin?

Rikosten lisääntymisessä on osin myös mittakaavaongelma. Raiskauksia myös ilmoitetaan poliisille enemmän kuin ennen. Yhä useammin teot päätyvät tutkintaan, koska ilmoituskynnys on laskenut. Rikoksen uhriksi joutuminen on aina shokki. Mutta ennen shokin lisäksi tekijät kokevat häpeää ja asioiden kertomatta jättäminen ja haavojen nuoleminen itsekseen on ehkä ennen ollut helpompaa kuin olla kuulusteltavana.

Suurin muutos on tullut yhteiskunnan asenteissa. Seksuaalirikos on samanlainen rikos kuin muutkin - siinä on selkeästi uhri ja tekijä. Jossain vaiheessa uhreja syyllistettiin ja rikostakin ehkä vähäteltiin. Raiskaus saatettiin katsoa johtuvan siitä, miten uhri pukeutui (mitäs puit minihameen), käyttäytyi (mitäs menit baariin) ja antoi sanattoman suostumuksensa (mitäs olit niin kännissä). Muuttuneiden asenteiden lisäksi lakia ja tulkintoja suostumuksesta on nyt tiukennettu selvästi.

Se, mikä on edelleen pielessä, ovat tuomiot. Raiskaustuomiot ovat tekoon suhteutettuna lieviä ja suomalaisten alennuskäytäntöjen kautta käytännössä olemattomia. Taas joudutaan miettimään kannattavuutta. Jos tuomio on todennäköisesti sakkoja, ehdollista tai kuukausia vankilassa, ei sellaisella ole mitään merkitystä, jos et satu olemaan julkkis, jonka maineen yksikin tuomio kyllä pilaa. 

Tässä saatetaan päästä osin siihen, miksi tekijöissä ulkomaalaiset tekijät korostuvat. Ja tässä siis tarpeellinen tarkennus - en väitä kaikkien raiskaajien olevan ulkomaalaistaustaisia, enkä missään nimessä väitä maahanmuuttjien olevan seksuaalirikollisia. Sanon ainoastaan, että heidän määränsä korostuu tekijöissä ja koetan miettiä syitä. 

Ehkä nämä maahanmuuttajataustaiset tekijät tulevat kovemman oikeuskäytännön maista, joissa seksuaalirikoksista tuomitaan kovemmin. Silloin suomalaiset tuomiot ovat naurettavia ja eivät tekoa estäviä. Tai toisaalta he ehkä tulevat maista, joissa seksuaalirikoksia ei yleensä ilmoiteta tai niistä harvoin rangaistaan. Tällöin tekijästä voi olla outoa, että uhri ilmoittaa rikoksen poliisille ja se tutkitaan sekä tekijä tuomitaan. Tässä tullaan yhteiskunnan pelisääntöjen ilmaisemiseen kaikille samalla tavalla. Yhteiskunnan tehtävä on kertoa jäsenilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Seksuaalirikosten suhteen ollaan ainakin aiemmin ehkä oltukin liian häveliäitä. Erikulttuurisuus on edelleen Suomessa hieman vaikea asia. Emme osaa nähdä kulttuurisia erialaisuuksia riittävän hyvin ja kertoa, miten asiat toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa. Vieläkin meillä liikaa sopeudutaan, joustetaan, sallitaan. 

Viesti menee perille valistuksen ja koulutuksen lisäksi tiukemman oikeuskäytännön kautta. Kovemmat tuomiot pistävät miettimään, kannattaako riskiä ottaa ja onko teko mahdollisen rangaistuksen väärti. Ja tähän lisäys - jokainen tekemättä jäänyt raiskaus tai seksuaalinen hyväksikäyttö on merkityksellinen uhrin kannalta. Seksuaalirikos - raiskaus tai hyväksikäyttö - jättää syvät jäljet uhriin ja toipuminen sellaisesta vaikuttaa vuosia, jopa vuosikymmeniä teon jälkeen. 

Tiukemman oikeuskäytännön lisäksi tarvitaan rohkeutta myös siinä, että yhteiskunnan sääntöihin sopeutumattomat yksilöt pistetään pois, jos se on mahdollista. On oltava rohkeampi siinä, että ne yksilöt, jotka voidaan Suomesta poistaa, myös poistetaan. Tänne kuuluvat kaikki ne, jotka toimivat yhteiskunnan pelisäännöillä. Ja valitettavasti - minä lähettäisin rikolliset kotimaahansa huolimatta siitä, mihin oloihin he palaavat.  

Seksuaalirikosten suhteen lainsäädännön tiukentuminen on hyvä asia. Oikeuskäytäntöjä haettaessa tulee toki myös hutilyöntejä, mutta enemmän laki tuo mukanaan hyvää kuin huonoa. Tämä Malmin sairaalan tapaus on totaalinen huti käräjäoikeudelta. Uhria ei pystytty suojelemaan sairaalassa, eikä häntä suojele edes oikeus. Tekijät pääsevät kuin koira veräjästä - ja tuskin heille ainakaan sellainen fiilis jää, etteikö samaa voisi toistaa. En ihmettelisi, jos samat tekijät saadaan housut kintuissa kiinni seuraavasta samanlaisesta teosta.

Nuorisorikollisuus

Olen todella huolissani siitä, että otsikoissa meillä pyörii liikaa alaikäisten tekemät rikokset. Ehkä helpoiten muistettava teko oli Koskelan sairaalan teinisurma 2020, jonka tekijät itse asiassa ovat jo nyt vapaalla jalalla. 

Nuorisorikollisuus näkyy väkivalta- sekä ryöstörikollisuudessa. Nuorten tekemä väkivalta on sekä lisääntynyt että raaistunut. Löyhällä siteellä asiaan liittyy myös suurten kaupunkien katujengi-rikollisuus, koska jengien jäsenistö koostuu pitkälti nuorista alaikäisyyden rajalla olevista tai selkeästi alaikäisistä.

Suurin huoleni liittyy siihen, miten niin nuoret voivat syrjäytyä Suomessa, jonka pitäisi suojella lapsia tavallista paremmin. Mikä on perheissä mennyt pieleen, että lapset päätyvät katujengiin puukottamaan toisia lapsia? Miksi nuoret eivät halua kiinnittyä yhteiskunnan pelisääntöihin?

Myös tässä keskustelussa päädytään monesti päihteisiin ja yleensä myös huumeisiin. Käyttäjät ovat yhä nuorempia ja joutuvat päihdekäytön myötä mukaan myös rikolliseen toimintaan. 

Liian pieni rangaistus ei ole rangaistus

Valitettavan usein alaikäiset tekevät rikoksia, koska ovat alaikäisiä. He tietävät, että tuomioita ei tule ja käytännössä teot siis jäävät rankaisematta. Jopa Koskelan teinisurman kohdalla mietittin, voidaanko tekijöitä rangaista, vaikka kyse oli henkirikoksesta

Nuoret ovat oikeuskäytännöistä ja omista oikeuksistaan valveutuneempia kuin ennen. He tietävät paremmin oikeutensa sekä sen, ettei oikeus heihin yllä. Se tarkoittaa myös sitä, että tehdyt teot ovat yhä useammin harkittuja ja tietoisia. Minun mielipiteeni on, että tuomioiden alaikärajaa tulisi laskea. Ei ole oikein, että tuomion alaikärajaa käytetään hyväksi niin, että sen suojissa tehdään rikoksia.

Nykyisin alle viisitoistavuotias ei ole rikosoikeudellisesssa vastuussa teoistaan. Häntä ei voida tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen, mutta toki vahingonkorvauksiin kyllä. Kun tekijällä on ikää 16-20-vuotta, häntä kohdellaan nuorena rikoksentekijänä, jolloin tuomioskaala on pienempi ja vankeusrangaistus ei ole todennäköinen, joskin mahdollinen (kuten Koskelan tapauksessa). Sen lisäksi alle 21-vuotias kärsii vankeustuomiostaan vain kolmanneksen, kun muiden tuomio lyhenee ensikertalaisena puoleen.

Tuomiot nuorempana, mutta tuomioissa uusia ratkaisuja

Minusta rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa tulisi laskea ainakin 14-vuoteen. En halua lapsia nykyistä enempää linnaan, mutta haluan tekijöiden kantavan vastuunsa, koska ovat tietoisia siitä, mitä tekevät ja mitä siitä seuraa. Luotan muissakin asioissa siihen, että nykynuoriso (mikä kamala sana) on monissa asoissa fiksumpaa väkeä kuin itse olimme samassa iässä. Sen vuoksi heitä on mahdollista myös vastuuttaa aiempaa aikaisemmin.

Vankila ei ole paras paikka kuntouttaa minkäänlaisen rikoksen tekijöitä, eikä varsinkaan nuorisorikollisia. Se saattelee tekijät monesti väärään suuntaan. Ja etenkin nuorten osalta uskon enemmän siihen, että oikeanlaisella kaitsemisella heidät saadaan käännettyä oikeaan suuntaan ja lopputulos on yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi. 

Kuntouttamisen tulisi pyrkiä syrjäytymisen ehkäisyyn. Rikollinen kuitenkin on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut ns. tavallisen veronmaksajan elämästä sivupolulle ja valinnut elää yhteiskunnan normien ulkopuolella. Kuinka saadaan herätettyä usko siihen, että ns. normaali elämä on pitkässä juoksussa se paras ja oikein vaihtoehto?

Voisiko ratkaisu olla jonkinlainen pakkokoulutus ja puolivankila. Olisiko mahdollista pakottaa sivupoluille eksyneet takaisin sille tielle, mikä kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia. Jos vankilan sijaan olisi eräänlainen sisäoppilaitos, jossa vapauden menetyksen lisäksi koulutetaan ja varmistetaan, että opiskelu saa päätepisteen.

Kovempien rangaistusten esteenä raha

Törmäämme tässä rikos-ja-rangaistus-asiassa aina rahaan. Huumerikollisia tai murhamiehiä ei voi sulkea kymmeniksi vuosiksi linnaan, koska se nostaisi vankimäärää nykyisestä ja sitä kautta kustannukset kasvavat. Emme myöskään voi alentaa yksittäisen vangin kustannuksia, koska tämä on Suomi. Jos ei olisi, ostaisimme vankeinhoidon palvelut alihankintana jostain kustannustehokkaammasta maasta.

Rangaistukset ovat aina kompromissi teon ja mahdollisen rangaistavuuden välillä. Se lyö nyt korville, kun Suomi on paremmin mukana globaalissa ringissä. Meidän suuntaan valuu paljon ihmisiä, jotka tulevat toisenlaisten oikeuskäytäntöjen maista ja heille täkäläiset tuomiot sekä vankilaolot eivät ole kovinkaan rankaisevia. Se vähentää halua olla tekemättä rikoksia. Joidenkin rikosten osalta en näe mitään muuta tietä kuin koventaa tuomioita ja rangaistuksia. Rangaistus ei kohdistu ainostaan tekijään, vaan se on myös merkki seuraavalle tekoa harkitsevalle, kannattaako rikokseen lähteä.

Valitettavasti - samasta rahallisesta syystä - meiltä puuttuu myös oikea elinkautinen. Periaatteessa murhamiehet voidaan sulkea vankilaan määräämättömäksi ajaksi, mutta käytännössä elinkautisen istuttava määrä on noin 12 vuotta. Sen jälkeen vangit kotiutetaan, liian usein odottamaan seuraavaa tuomiota. 

Luen ja kuuntelen paljon true crimeä ja olen kiinnostunut rikollisten tarinoista. Niiden ansiosta en suinkaan ole sitä mieltä, että jokainen elinkautisvanki pitäisi automaattisesti sulkea laitokseen ja hävittää avain. Olen sitä mieltä, että jokainen ansaitsee (ehkä Jammu-setää ja paria muuta lukuunottamatta) toisen mahdollisuuden, mutta sen jälkeen alkaakin sitten luottamus olla jo kortilla. 

Ongelmana näissä toimimattomissa oikeuskäytännöissä on se, että ne rapauttavat luottamusta lailliseen hallintojärjestelmään. Kun tuomiot ovat liian pieniä tai käytännössä olemattomia, ne synnyttävät tyytymättömyyttä sekä uhreissa että muissa kansalaisissa. Oikeudenkäytön pitäisi kuitenkin jollain tasolla noudattaa ns. kansalaisten oikeudentajua. Ja kun tyytymättömyys lisääntyy riittävän pitkälle, se synnyttää kapinaa ja valitettavasti myös oman käden oikeutta. 

Otan esimerkin, jonka jokainen varmaan helposti ymmärtää (tapaus ei siis liity mihinkään todelliseen,mutta myötäilee lehdistä viime aikoina lukemiani tapauksia). Alaikäinen lapseni tulee taksilla kaupungilta kotiin, on ehkä hieman päihtynyt, mutta ei siinä määrin, että se vaikuttaisi hänen toimintakykyynsä. Taksikuski katsoo, että takapenkillä on houkutteleva tapaus ja päättää ottaa ohjat käsiinsä, ohjaa taksin jonnekin pusikkoon ja raiskaa sekä pahoinpitelee lapseni. Sen jälkeen tapaus menee poliisille ja lopulta oikeuteen. Tekijä saa teosta ensikertalaisena pari kuukautta ehdollista, hieman sakkoja ja poistuu käräjiltä naureskellen. Hoviin tapausta ei kannata viedä, koska siihen ei tällaisen työssäkäyvän perheen rahat riitä, eikä lopputulos siellä juurikaan muuttuisi. Oikeus katsoo, että teko oli suhteellisen vähäinen ja uhri ei kuitenkaan lopullisesti vahingoittunut.  Lapseni joutuu kuitenkin terapiaan, hänen kykynsä muodostaa parisuhteita ja luottaa ylipäätään vieraisiin ihmisiin vammautuu vuosiksi eteenpäin. Käytännössä aikuisuuden kynnyksellä olevan lapsen tulevaisuus on vaakalaudalla yhden taksimatkan takia. Olisinko minä tyytyväinen tuohon tuomioon? Olisitko sinä?

Jossain vaiheessa nämä tapaukset palaavat vielä toista kautta oikeuteen. Niissä vaan vastaajana tulee olemaan joku uhrin läheinen ja hommaa pohditaan jopa henkirikoksen näkökulmasta. Kansalaisten oikeustaju voi olla pitkäpinnainen, mutta kyllä sekin jossain vaiheessa katkeaa. 

Paljousalennukset, puolitukset ja ehdolliset

Kun lukee tuomioita, on siellä paljon kummallisuuksia, joita on joskus vaikea sulattaa. Suuri osa tuomioista tulee jopa kevyistä henkirikoksista ehdollisina. Suomessa voi todellakin ottaa toiselta hengen pois joutumatta istumaan vankilassa päivääkään. Ehdollinen tuomio ei ole mikään tuomio, se on pelkkä läpsy poskelle ja sen käyttöä vakavammissa rikoksissa tulisi vähentää. Tuomion saanut ei laske tuomiota sen selostuksen mukaan, vaan sen mukaan, miten se vaikuttaa hänen arkeensa. Ehdollinen tuomio ei käytännössä vaikuta tuomitun arkeen mitenkään, etenkin kun nykyinen koeajan valvonta on nollatasoista. 

Rikoksesta seuraa rangaistus ja rangaistuksen tulee olla sellainen, että se saa tekijän miettimään, mitä tein väärin ja miksi. Jos tuomio tuntuu ainoastaan paperina taskussa, se ei valitettavasti ole oikea tuomio. Totta kai se näkyy rekistereissä, mutta jos ollaan nuoresta iästä lähtien menty polulle, jossa tavoitteena ei ole hyvin kirjoitettu CV ja nousujohteinen ura toimistossa tai varastossa, ei ehdollisen tuomion näkymisellä rikosrekisterissä ole paljon painoarvoa. 

Toinen erikoisuus ovat paljousalennukset rikoksissa. Tämä tarkoittaa, että jos rikoksia tehdään "tukkuerissä" ja tuomiolle joutuu yhdellä kertaa useammasta teosta, ei tuomita kaikkien rikosten yhteismäärää, vaan rangaistusta kohtuullistetaan ja tuomioon tulee käytäntöön paljousalennus. Tässä rikotaan kansalaisen oikeustajua vastaan. Jos olisin rikollinen mieli, niin totta kai käyttäisin tuota pykälää hyväkseni niin, että koettaisin saada samaan "laskuun" mahdollisimman paljon tuotteita, jotta paljousalennus olisi suurin mahdollinen. Syynä paljousalennukseen on - yllätys, yllätys - raha. Ilman paljousalennuksia tuomiot menisivät yhteismitaltaan kymmeniin vuosiin ja Suomessahan ei rikollisia linnassa turhia makuuteta. 

Kolmas mielenkiintoinen seikka ovat tuomioiden puolitukset ensikertalaisilta (ja nuorilta vain 1/3 tuomiosta). Käytännössä siis yli 2 vuoden ehdottomissa tuomioissa on mahdollista päästä koevapauteen puolessa ajassa tuomion pituudesta. Tämä on toisaalta hyvä juttu, mutta kun yleensä kierre menee niin, että sama tekijä saa sakkoja, sitten ehdollista ja vasta sen jälkeen heiluu häkki. Eli rikollista uraa on takana jo vuosia, mutta kun linnaan ei Suomessa helpolla pääse, niin ensimmäinen ehdoton tuomio tulee vasta vakavien rikosten jälkeen. Käytännössä siis tekijä ei ole millään muotoa ensikertalainen, mutta vankilassa kyllä. Minä muuttaisin tämä niin, että ensikertalaisuus katsotaan kaikkien rikosten osalta ja jos alla on aiempia, ehdollisia tuomioita, pykälää ei oteta käyttöön. 

Tähän ensikertalaisuuteen muuten liittyy se, että se on uusiutuva luonnonvara. Eli jos tekijä on rikoksia tekemättä kolme vuotta, niin hän pääsee istumaan uudelleen ensikertalaisena. Kätevää, eikö totta! 

Lasten ja Suomen takia

Miksi olen tästä näin huolissani, että kirjoitan? Perusperiaatteena pitäisi jokaisella meistä olla se, että jätämme tämän maan parempaan kuntoon lapsillemme kuin missä olemme sen itse saaneet. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että minun sukupolveni jälkeen lapsille jää turvattomampi Suomi. Suurin syy tähän on muuttuva ympäristö ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt. 

Kun olin teini 80-luvulla, elettiin pussikaljanuoruutta ja "joku ehkä tiesi jonkun jossain", joka oli kokeillut Helsingissä pilveä (vai oliko se kuitenkin oreganoa). Noista ajoista huumeiden virta Suomeen on muuttunut kurapurosta pieneksi joeksi ja saatavuuden lisäksi ovat myös asenteet muuttuneet vaarallisen positiivisiksi. Huumeiden mukana on tullut vakavampi väkivaltarikollisuus ja huumeiden maailma koskettaa yhä useampia - myös sitä, jonka pihalta varastetaan polkupyörä tai yrittäjää, jonka työmaalta kähvelletään työkalut jo kolmatta kertaa.

Toisaalta taas nuorten suhtautuminen alkoholiin ja päihteisiin kokonaisuutena on muuttunut terveellisemmäksi. Ei se meidänkään pussikaljanuoruus ollut tervettä tai suhtautuminen alkoholiin ainakaan parantanut monien elämänlaatua. Eli toivoa on. 

Kun kasvattaa tähän maailmaan lapsia, on huolissaan heidän puolestaan. Millaisia vaaroja he kohtaavat aikuistuessaan? Mitkä noista vaaroista olisivat ennaltaehkäistävissä ja mitkä taas ei? Mitä minä ajattelisin, jos se 17-vuotias lapsi Malmin sairaalassa olisi ollut minun tyttäreni?

Toinen huoleni liittyy asemaani veronmaksajana. Mihin minä haluan, että rahani käytetään? Olen joskus aiemminkin marissut siitä, että liikkuvan poliisin lakkauttamisen jälkeen liikennekuri on teillä höltynyt. Tämä ei ole poliisin, vaan määrärahoja jakavien vika. Ja samalla tavalla toivoisin, että Suomen rajoja pistetään entistä tiukemmin kiinni niin rötösteleviltä henkilöiltä kuin laittomilta aineiltakin. 

Kolmas huoleni liittyy asenteisiin. Sallimme liikaa ja vaadimme liian vähän. Turhan moni perhe pitää lapsistaan liian vähän huolta ja on olematta huolissaan heidän tekemisistään. Katujengit eivät synny turhasta, vaan ne syntyvät tyhjiöön, jonka me aikuiset luomme. Jostain syystä on liikaa perheitä, joilla ei ole kiinnostusta tai mahdollisuutta pitää huolta jälkikasvustaan ja lapset joutuvat siksi väärille urille. Noita uria on jälkikäteen vielä vaikeampaa korjata kuin etukäteen. 

Pahoittelut, että teksti meni näin pitkäksi - kiitos jos pääsit loppuun saakka.

Ja PS. Onnittelut Kalpalle jääkiekon Suomenmestaruudesta. Reilu kamppailu, parempi voitti - nauttikaa :)

Rantakylän lapsisurma

 Aina toisinaan tulee vastaan uutisia, joista tietää, että on pakko kirjoittaa, mutta tekstin tuottaminen tuottaa ongelmia. Tässä tapauksessa piti muutama ilta hengitellä ja raivota muistikirjan sivuille ennen kuin tätä alkaa oksentaa julkisesti nähtäville. Vaarana oli, että teksti tulee hieman "liian raakana" ulos.

Pienen Milon tarina

Viime kesän lopulla huomasin lehtien palstoilla otsikot, joissa kerrottiin Joensuun Rantakylässä kuolleesta nelivuotiaasta Milo-pojasta. Alunperin kiinnostuin asiasta siksi, että olen kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa ja kulmat ovat jollain tapaa tutut. Jäin seuraamaan tapauksen tutkintaa, joka saikin valtakunnan tasoiset mittakaavat nopeasti.

 Ajan myötä kävi entistä selvemmäksi että poika kuoli vakavan ja rajun ulkoisen väkivallan seurauksena. Ennen kuolemaansa samainen lapsi oli ollut kertaalleen kiireisesti huostaanotettuna, mutta palautettu jostain ihmeen syystä ihmisille, jotka olivat täysin kykenemättömiä huolehtimaan edes itsestään. 

Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui isäpuoleksi nimitetyn äidin kumppanin käsittely, jossa lasta oli kidutettu höyrymopilla niin, että lapsi kuoli lopulta vakaviin palovammoihin ja niistä seuranneisiin komplikaatioihin. Ruumiinavauksessa löydettyjen jälkien perusteella lasta oli myös muilla tavoin pahoinpidelty niin, että hänellä oli sisäelinvammoja, jotka muistuttivat tasoltaan jopa liikenneonnettomuudessa aiheutuvia vammoja. Kun ajatellaan, kuinka pieni ja heiveröinen on nelivuotiaan lapsen keho, on kohtelu ollut julmaa, piittaamatonta ja sadistista. 

Kuolemasta syytettiin pääasiassa isäpuolta, jonka oletettiin kohdistaneen poikaan väkivaltaa eri muodoissaan. Syytettynä oli myös lapsen äidiksi nimetty henkilö, joka oli jättänyt lapsen väkivaltaisen kumppaninsa hoidettavaksi ja vammojen syntymisen jälkeen olevinaan hoitanut lasta antamalla hänelle kipulääkettä. 

Käräjillä syyttäjä lähti liikkeelle isäpuoleksi nimetyn miehen osalta oikeutetusti murhasyytteestä. Teko on ollut kokonaisuutena julma ja kohteen kokoon nähden kohtuuton. Äitiä syytettiin taposta. Oikeudessa oli kuultu useampia eri alojen asiantuntijoita, jotka olivat tapahtumapaikalla kuoleman jälkeen. Kaikkein viesti oli yhdensuuntainen - lapsi oli surmattu ja vammoista päätellen lopputulos oli tekijälle selvä. Tähän saakka asia menikin melko lailla kansalaisten oikeustajun mukaan.

Viime viikolla Pohjois-Karjalan käräjäoikeus kuitenkin päästi kummankin syytetyn vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Tämä kertoo siitä, että heitä ei tulla syyttämään murhasta, vaan ilmeisesti korkeintaan törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tässä vaiheessa ainakin oma oikeudentajuni hieman sakkaa. Voiko tosiaan olla niin, ettei pieni lapsi saa oikeutta edes kuolemansa jälkeen?

Murhasta ei tullut totta

Ihmettelen tätä siitä syystä, että tapauksessa lapsi on selkeästi kuollut aikuisten käsien kautta. Eikä edes kenen tahansa käsien, vaan juuri niiden, joihin lapsella piti olla suurin luottamus. Pienellä lapsella ei ole elämässään muuta selkänojaa kuin ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää hänestä huolta. Nyt noilla käsillä käsiteltiin höyrymoppia ja poltettiin lapsi hengiltä. Valitettavasti jälleen on todettava, että lapsen lähin omainen olisi ollut viranomainen, kun muista ei läheiseksi ollut. 

Murhasyytteeseen on yleisesti käytetty suunnitelmallisuuden lisäksi myös teon julmuutta. Eikö tosiaan ruumiinavauksessa löydetyt vammat yhdistettynä erittäin kivuliaisiin palovammoihin riittäneet täyttämään tätä tunnusmerkistöä?

Oikeus on tunnetusti sokea, mutta että sen pitää olla vielä tyhmä sen lisäksi. Nönnönnöö-professorit selittävät lehtien palstoilla, että oikeus on toiminut oppikirjan mukaan, koska myös jäljellejäävien rikosnimikkeiden yhteistuomio voi nousta jopa kolmeentoista vuoteen. No oppikirjahan se aapinenkin on. 

Voi tuomio toki nousta, mutta oikeus tuskin helpolla käyttää asteikon kärkipäätä, vaan mieluummin tasoittaa tuomiot sievästi puoliväliin. Sen lisäksi kolmentoista vuoden ja elinkautisen välillä on vissi ero, etenkin kun otetaan huomioon suomalaiseen oikeuskäytäntöön olennaisena kuuluvat alennukset, vähennykset ja hyvitykset. Lopputulos on, että kumpikaan syyllisistä ei tule istumaan kuolemantuottamus/pahoinpitely-tuomiolla riittävää määrää, että tekoa saisi soviteltua. Tässä käy kuin Koskelan teinimurhassa, jossa aikaa menee kuin iltamissa ja tekijät ovat vapaalla ennen ensimmäistä lakananvaihtoa. Tervetuloa suomalaisen oikeuskäytännön hellään huomaan. 

Normaalisti olisin sitä mieltä, että äidin suhteen jokin lievennys olisi paikallaan. Olisihan lapsen menettäminen meille normaalivanhemmille pahin mahdollinen painajainen elämässä. Tässä tapauksessa en ihan siihen usko. En pidä edes äitinä ihmistä, joka ei laita lapsensa etua edelle, vaan jättää hänet väkivaltaiseksi tietämänsä kumppanin käsiin. Kyse on lopulta päihdeongelmaisesta reppanasta, jolle lasta ei olisi pitänyt alunperinkään suoda. 

Pienten lasten vanhempana tätä asiaa katsoo tiettyjen väritettyjen silmälasien läpi. En tunne yhtään normaalia ja tervettä ihmistä, joka jättäisi lapsensa vartioimatta huumeongelmaisen, väkivaltaisen ja jopa itselle vaarallisen henkilön huostaan. Enkä tunne kyllä (onneksi) yhtään äitiä, joka pystyisi jättämään lapsen kuolemaan yksin omaan sänkyynsä samalla, kun itse miettii toisessa huoneessa reality-sarjojen juonenkäänteitä. 

Ketä tässä oikein suojellaan?

Olen lukenut surmaa koskevaa kirjoittelua todella paljon, jopa liikaa. Ja sitä kirjoittelua on muuten riittänyt. Murha.infon palstalla olevassa keskustelussa on yli neljätuhatta kommenttia. Samoin koko lehdistö on pitänyt tapauksen aktiivisena pitkään ja kattavasti. Tämä tapaus todella on ansainnut kaiken sen julkisuuden, mitä se saa. 

Tapaus on mennyt myös itselläni niin syvälle ihon alle, että tästä on vaikea vaieta edes tällä pienen pienellä foorumillani. Jos lehtien tiedot pitävät paikkansa, niin tapauksen esitutkintamateriaalia olisi koetettu pitää lehdiltä piilossa vedoten siihen, että kyseessä on perheen "sisäinen asia". Poliisin kommenttien mukaan esitutkintamateriaalista olisi pitänyt poistaa niin paljon tietoa, että jäljelle olisivat jääneet vain kannet. 

Tässä tapauksessa käräjäoikeuden päätös käsitellä asia avoimin ovin on tuonut kaikki karmeimmatkin yksityiskohdat julkisesti nähtäville. Siitä pisteet Pohjois-Karjalan käräjäoikeudelle. Ilman käräjiä tutkinta olisi saatettu hyssytellä piiloon jo ennen käräjiä. Nyt kun tapausta pidetään aktiivisena, on pakko tutkia koko viranomaisketjun toiminta jokaista munausta ja laiminlyöntiä myöten. Toivon mukaan tällä kertaa toimenpiteet jäävät puheita pidemmälle. Vilja-Eerikan jälkeenhän asioiden piti korjaantua, mutta vielä piti tulla Milon. Hinta on vähän turhan raskas maksaa.

Kuollut lapsi oli ennen kuolemaansa lastensuojelun asiakas. Hänelle oli tehty jo kerran kiireellinen huostaanotto ja sen lisäksi päiväkodista oli tehty lasta koskeva lasu-ilmoitus vain muutamaa päivää ennen lapsen kuolemaa johtuen lapsessa havaituista mustelmista. Yllättäen ruuhkautuneeksi tiedetty lastensuojelu-organisaatio ei saanut lasta kopattua. No enää ei tarvitse, keskittykää edes seuraavaan.

Jälleen kerran yksi lapsi putosi kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi niin, että mätkähti suoraan pää edellä betoniin. Viranomaisten työksi jää enää siivota jäljet. Kokonaisuutena kun viranomaisten toimia katsoo täältä etäältä, herää kysymys, että ketä tässä oikein koetetaan suojella? On selvää, että oikeilla toimilla pieni poika olisi elossa vielä tänäkin päivänä ja minäkin miettisin iloisempia asioita. 

Hovissa tavataan

Keksin vain yhden hyvän syyn, miksi vastaajat päästettiin vapaalla jalalla vastaamaan syytteisiin. Valitettavasti en sitä tänne kirjoita, vaan jätän sen oman pääni sisään. Olen kerrankin kiitollinen siitä, että näinkin vakavia asioita käsitellään julkisuudessa ja palstoja seuraamalla teon yksityiskohdat on helppo selvittää. Voisin kuvitella, että Joensuukin on niin pieni paikka, että tekijöillä ei siellä ole helppoa liikkua. Toimikoon julkisuus pienenä jatkuvana muistutuksena tekijöille.

Olisi ihanaa tuntea sääliä tekijöitä kohtaan, mutta ei pysty - ei vaikka yrittäisi. Tunnen jotain ihan muuta. Ja minut paremmin tuntevat tietävät sen olevan erittäin harvinaista. Uskoni suomalaiseen oikeuskäytäntöön on todella koetuksella, jos tätä asiaa tuomittaessa vielä lepsuillaan.

Suomessa päihdeongelmaisia ihmisiä pidetään jotenkin valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja heidän toimiaan voidaan katsoa hieman hymähdellen. Juopot ja narkit ovat niitä meidän kansalaisten verovaroin elätettäviä kivoja pikku lemmikkejä, joille minunkin tuloistani jyvitetään heidän asumisensa ja elantonsa. Tuomiolle heitä ei oikein tunnuta saavan, koska pitkälle edennyt päihdeongelma on enemmän tekoja selittävä ja tasoittava tekijä kuin tuomiota koventava asianhaara. 

Suomea syytetään usein holhoamisesta ja siitä, että kansalaisia vahditaan jopa liikaa. Jos niin olisi, meillä olisi yksi nelivuotias enemmän elossa. Näin vanhempana on erittäin vaikeaa nähdä minkään tason ongelman selittävän sitä, että perheen lapsesta pitäisi päästä eroon. Suoraan sanottuna tässäkin tapauksessa olisi joko äiti pitänyt raahata pakkohoitoon tai lapsi ottaa lopullisesti huostaan ja sijoittaa ilman mahdollisuutta palauttaa häntä "äidilleen".

Toivoisin oikeuden, sosiaaliviranomaisten sekä poliisin heräävän siihen faktaan, että jokainen toimenpiteiden laiminlyönnistä johtuva lapsikuolema on liikaa. Enkä syytä ensimmäistäkään yksittäistä virkailijaa. Syytän sitä, että systeemi on kokonaisuutena aliresurssoitu ja -mitoitettu nykyiseen tarpeeseen nähden. Lisäksi syytän holhoavaa päihdepolitiikkaa, joka sallii reppana-narkkien pitää lapset luonaan, vaikka heidän elämänhallinnan kyvyt eivät riitä edes itsestä huolehtimiseen. Huumeongelmaisellehan lapsi on tuottava elementti, joka lisää yhteiskunnan tukien määrää, jonka voi sitten kätevästi sijoittaa eteenpäin huumekauppiaan etutaskuun. Kannatan pakkohoitoa tapauksissa, joissa vanhemmilla on huollettavia lapsia sekä sitä, että huumeongelma nähtäisiin tuomiota raskauttavana seikkana, eikä selittävänä alennusmomenttina.

Tuomion jälkeen....

Teki mieli kirjoittaa hieman rajummin. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Laki ei suojele vihatekstin kirjoittajia samalla tavalla kuin lapsimurhaajia. Meille seuraukset olisivat välittömät ja suorat. Enkä ehtisi edes kehittää niin vakavaa päihdeongelmaa, että sillä saisi sakoista alennusta. 

Siksi toteankin vain, että odottelen suurella mielenkiinnolla, miten tapaus tulee kääntymään hovissa. Käräjät todennäköisesti lepsuilee tekijöiden kanssa ja antaa nimellisen tuomion, jolle viimeinen huuto haetaan ylemmästä oikeusasteesta. 

Ja tosiaankin - nämä naapurit, jotka kommentoivat lehtien palstoilla, että "kyllähän me tiedettiin, mutta...." - tietäisittepä, miltä lausuntonne näyttävät ulospäin. Tulee mieleen tavallisten saksalaisten kansalaisten kommentit Auschwitzin lähikylissä.