Rikos ja rangaistus (Suomeni-sarjan tekstit)

Kuva: Pixabay, Succo

Piti jo pidempi aika sitten jatkaa Suomeni-sarjan tekstejä. Rikoksiin ja niistä jaettaviin rangaistuksiin liittyvä aihepiiri on pyörinyt mielessä kauan, mutta teksti ei ottanut syntyäkseen. Suomalaisissa oikeuskäytännöissä on paljon korjattavaa, vaikka myös asioita, joiden korjaaminen ei ole mahdollista kohtuukustannuksin. Valitettavasti joitakin epäkohtia on vaan pakko sietää.

Nyt törmäsin sellaiseen kohtuuttomuuteen, jota "kansalaisen oikeustaju" ei suostu millään käsittämään. Puhun viime päivinä otsikoissa olleesta Malmin joukkoraiskauksesta, jossa 17-vuotiaalle päihtyneelle lapselle tehtiin seksuaalista väkivaltaa kolmen tuntemattoman miehen taholta, mutta silti käräjäoikeus pystyi jotenkin löytämään keinot jättää tekijät vaille rangaistusta. Kyseessä on kuitenkin A) Alaikäinen lapsi, joka on B) päihtynyt ja C) tekijöitä on useampia jopa yhtä aikaa. Toki puhun tässä oikeuden pöytäkirjoja näkemättä ja puhtaasti lehtitietojen varassa, mutta kyllä tämä oudolta ja kovin kohtuuttomalta kuulostaa. 

Olen seksuaalirikoslainsäädännön muuttumisen jälkeen lukenut huomattavasti kevyemmin jaettuja tuomioita, joissa tuomio on onnistuttu rakentamaan, vaikka näytöt ovat hieman harmaalla alueella ja tulkinnanvaraisia. Tässä Malmin sairaalan tapauksessa näyttöjen vajavaisuus perustui siihen, että teon kohde ei pystynyt kertomaan tarkasti tapahtumia tai todistamaan, ettei olisi ollut tekoihin suostuvainen. No ei kai pysty, kun on selkeästi juopunut, shokissa ja joutui alaikäisenä lapsena puhumaan yksin kolmea aikuista tekijää vastaan. Ilmeisesti käräjäoikeus kuvitteli, että nämä kolme tekijää, jotka siis yhdessä raiskasivat, kuvasivat ja käyttivät väkivaltaa, tunnustaisivat syyllisyytensä, vaikka heidän oli helppo sopia tarinat käymään yhteen todistaakseen syyttömyyttään. En hetkeäkään - siis yhtä ainoaa hetkeä - kuvittele, että he olisivat tekoon syyttömiä, eikä usko kukaan muukaan - paitsi sokea käräjäoikeus. Toivon todella, että tapaus menee hoviin ja tekijät päätyvät lopulta sinne, minne kuuluvat.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt pääasiana kirjoittaa, vaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmasta oikeudenkäytössä ja tuomioissa....

Huumeet yhteiskunnan vihollinen numero 1

Asia, mikä on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut eniten rikollisuuden näkökulmasta, on huumeiden näkyminen tavallisessa arkielämässä. Huumeiden ja muiden laittomien päihteiden käyttäjiä näkyy jopa Lappeenrannan kaltaisen keskikokoisen kaupungin kaduilla ja kauppakeskuksissa. Sen lisäksi, että huumeiden käyttö on näkyvämpää, se koskettaa myös aiempaa nuorempia. Eri tavoin päihtyneitä, arviolta täysi-ikäisyyden rajalla olevia nuoria näkee joka päivä, kun viitsii hetken katsella ympärilleen. Ongelman laajuus leviää käyttäjistä ulospäin kuin rinkulat veteen heitetystä kivestä. 

Huumeet eivät kosketa ainoastaan käyttäjiä, vaan myös käyttäjien läheisiä. Läheisten lisäksi vaikutus ulottuu myös ympäristöön. Narkkaaminen ei ole halpaa ja varat käyttöön hankitaan harvoin verokortin kautta. Rahat aineisiin hankitaan rikollisin keinoin tai velaksi. Ja velka luo lisää rikollisuutta. Käyttäjät ovat kauppaa tekevään portaaseen alisteisessa asemassa ja suuressa vaarassa joutua hyväksikäytön kohteiksi.

Huumeiden suhteen olen erittäin huolissani asenteiden muuttumisessa. Yhä useampi suhtautuu huumeisiin joko positiivisesti tai korkeintaan neutraalisti. Narkkaamista ei nähdä sen tason ongelmana, minä se pitäisi nähdä. Mietojen huumeiden käyttöä koetetaan eri tahojen kautta laillistaa ja saada niille jalansijaa alkoholin vierellä laillisena päihteenä. Kevyesti puhutaan viihdekäytöstä jopa kovempien huumeiden kohdalla ja yhä rajumpia aineita pidetään suhteellisen arkisina. Lisäksi markkinoille valuu koko ajan uusia aineita, joiden perässä eivät pysy tulli tai edes lainsäädäntö. 

Enkä suinkaan vähättele alkoholin vahingollisia vaikutuksia. Alkoholi ei ole väärinkäytettynä päihteenä sen parempi vaihtoehto kuin pilvi tai pirikään. Alkoholin mukaantuomat haitat ovat euromääräisesti varmasti suuremmat kuin huumeiden ja tekemistä Suomessa on myös alkoholismin hoidossa tai ehkä enemmänkin siinä, että ihmisistä ei tulisi holisteja. 

Huumeet luovat yleistä turvattomuutta. En uskalla laskea nuorinta lasta itsekseen kauppakeskuksiin siellä olevien levottomuuksien takia. Olen aina huolissani kun aikuiset lapset ovat "yössä". Huumerikollisuus on arvaamatonta, kaikkia koskevaa ja se ulottuu myös käyttäjäpiirien ulkopuolelle. 

Asenteiden lisäksi ongelmana tuomioiden pienuus

Näen ongelmallisena sen, että huumeiden käyttö laillistuu vähän kerrallaan. Rikkeistä tulee pikkuhiljaa niin yleisiä, ettei niitä voida mitenkän valvoa saatikka rangaista. Rangaistavuuden raja nousee koko ajan ylöspäin ja samalla se luo tilaa yhä suuremmalle rikollisuudelle. Pienet käyttörikokset menevät läpi sormien ja niistä suurinta osaa ei voitaisi valvoa, vaikka tahtoa saattaisi ollakin. 

Suomessa on periaatteessa kiellettyä käyttää, myydä tai salakuljettaa huumeita. Käytännössä käyttörikoksista suurin osa jää rankaisematta ja tutkimatta. Rahalliset resurssit poliisin ja oikeuslaitoksen osalta ovat niin pienet, ettei jokaista pilvenpolttajaa voida viedä tuomiolle. Huumeiden osalta tuomiot kovenevat sitä suuremmiksi mitä isompia määriä myydään tai tuodaan maahan. Loppupäässä tuomiot ovat jo tuntuvia. Suurten huumemäärien tuonnista kivistä kakkua tulee purtavaksi kympistä eteenpäin ja viisi vuotta häkkiä heilahtaa jo suhteellisen vähällä. Mutta kun tuomiot laitetaan riviin muiden maiden kanssa, on huumeiden kanssa toimiminen Suomessa suhteellisen kannattavaa. 

Huumeiden maahantuojaporras laskee asiat eri tavalla kuin kansalainen. Hän laskee asiat yrittäjämäisesti kannattavuuden ja riskianalyysin kautta. Huumeita viedään maihin, jossa tuotteen kate on suurin ja riskit pienimmät. Ja Suomen markkinassa toteutuu kumpikin tekijä. Jos tuot Suomeen parikymmentä kiloa kokaiinia, et joudu kiinni jäätyäsi istumaan kymmeniä vuosia, vaan maksimissaan 13 ja siitäkin ensikertalaisena puolet. Jos teet saman keikan Kiinassa tai vaikka Vietnamissa ja jäät kiinni, istut siellä kaikkein kuumimmassa alakerrassa palaamatta enää koskaan veronmaksajien riesaksi. Kumpi sinusta olisi kannattavampaa?

Rikostuomioita ajatellessa pitäisikin laskea asiat eri tavalla. Jotta rikoksia voidaan estää, täytyy niiden tekeminen tehdä mahdollisimman kalliiksi tekijälle. Etenkin huumausainerikoksissa tuomioiden pituuden takarajaa pitäisi saada reilusti taaksepäin. Maksimituomioiden tulisi olla kahdessakymmenessä vuodessa - ilman kevennyksiä tai puolituksia. Huumeet ovat globaali ongelma ja myös globaali markkina. Kaupan toimijat toimivat eri maissa ja pystyvät helposti vertailemaan sitä, mihin maahantuonti on lopulta paras bisnes.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että olemme sen verran pieni populaatio, että rikosten tutkiminen ja rajojen valvonta on verrattain tarkasti mahdollista. Jos perustat Kärsämäelle kannabiskasvattamon, on melko varmaa, että joku naapuri sinut käräyttää. Ja jos vertaa Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa, on eteläsatama liikennevirraltaan kärripolku. Helpon valvottavuuden lisäksi vahvuutemme on vähäinen korruptio sekä tehokas ja toimiva lainvalvonta. Meillä kiinnijäämisen todennäköisyys on suurempi kuin monissa muissa maissa. 

Vastustan sitä keskustelua, jossa sanotaan, ettei huumeiden virtaa Suomeen saada pysäytettyä. Se saataisiin, jos niin oikeasti haluttaisiin. Se vaatii päätöksen siitä, että huumeet eivät kuulu Suomeen. Sen jälkeen rajojen valvontaa olisi tiukennettava entisestään JA huumetuomiot olisi laitettava Aasian tasolle. Tähän Suomi ei ole valmis, eikä tule koskaan olemaan. Me annamme yhteiskunnan valitettavasti saastua huumeilla ja sallimme sen, että osa lapsista ja nuorista joutuu huumerikollisuuden verkkoon. Simppeli selitys on raha - laskennallisesti rikosten kustannukset ovat pienemmät kuin niiden vaatiman torjunnan. 

Seksuaalirikokset syyniin

Toinen minua huolestuttava asia ovat seksuaalirikokset. Päivästä toiseen joudun lukemaan lehdistä, kuinka (yleensä) naiset joutuvat vastoin tahtoaan seksuaalirikosten kohteiksi. Valitettavan usein tekijöinä mainitaan ihmisiä, joiden tausta kuulostaa olevan muualla kuin Suomessa. Ulkomaalaistaustaiset tekijät nousevat ainakin lehtiin päätyvissä teioissa korostuneesti. Miksi näin?

Rikosten lisääntymisessä on osin myös mittakaavaongelma. Raiskauksia myös ilmoitetaan poliisille enemmän kuin ennen. Yhä useammin teot päätyvät tutkintaan, koska ilmoituskynnys on laskenut. Rikoksen uhriksi joutuminen on aina shokki. Mutta ennen shokin lisäksi tekijät kokevat häpeää ja asioiden kertomatta jättäminen ja haavojen nuoleminen itsekseen on ehkä ennen ollut helpompaa kuin olla kuulusteltavana.

Suurin muutos on tullut yhteiskunnan asenteissa. Seksuaalirikos on samanlainen rikos kuin muutkin - siinä on selkeästi uhri ja tekijä. Jossain vaiheessa uhreja syyllistettiin ja rikostakin ehkä vähäteltiin. Raiskaus saatettiin katsoa johtuvan siitä, miten uhri pukeutui (mitäs puit minihameen), käyttäytyi (mitäs menit baariin) ja antoi sanattoman suostumuksensa (mitäs olit niin kännissä). Muuttuneiden asenteiden lisäksi lakia ja tulkintoja suostumuksesta on nyt tiukennettu selvästi.

Se, mikä on edelleen pielessä, ovat tuomiot. Raiskaustuomiot ovat tekoon suhteutettuna lieviä ja suomalaisten alennuskäytäntöjen kautta käytännössä olemattomia. Taas joudutaan miettimään kannattavuutta. Jos tuomio on todennäköisesti sakkoja, ehdollista tai kuukausia vankilassa, ei sellaisella ole mitään merkitystä, jos et satu olemaan julkkis, jonka maineen yksikin tuomio kyllä pilaa. 

Tässä saatetaan päästä osin siihen, miksi tekijöissä ulkomaalaiset tekijät korostuvat. Ja tässä siis tarpeellinen tarkennus - en väitä kaikkien raiskaajien olevan ulkomaalaistaustaisia, enkä missään nimessä väitä maahanmuuttjien olevan seksuaalirikollisia. Sanon ainoastaan, että heidän määränsä korostuu tekijöissä ja koetan miettiä syitä. 

Ehkä nämä maahanmuuttajataustaiset tekijät tulevat kovemman oikeuskäytännön maista, joissa seksuaalirikoksista tuomitaan kovemmin. Silloin suomalaiset tuomiot ovat naurettavia ja eivät tekoa estäviä. Tai toisaalta he ehkä tulevat maista, joissa seksuaalirikoksia ei yleensä ilmoiteta tai niistä harvoin rangaistaan. Tällöin tekijästä voi olla outoa, että uhri ilmoittaa rikoksen poliisille ja se tutkitaan sekä tekijä tuomitaan. Tässä tullaan yhteiskunnan pelisääntöjen ilmaisemiseen kaikille samalla tavalla. Yhteiskunnan tehtävä on kertoa jäsenilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Seksuaalirikosten suhteen ollaan ainakin aiemmin ehkä oltukin liian häveliäitä. Erikulttuurisuus on edelleen Suomessa hieman vaikea asia. Emme osaa nähdä kulttuurisia erialaisuuksia riittävän hyvin ja kertoa, miten asiat toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa. Vieläkin meillä liikaa sopeudutaan, joustetaan, sallitaan. 

Viesti menee perille valistuksen ja koulutuksen lisäksi tiukemman oikeuskäytännön kautta. Kovemmat tuomiot pistävät miettimään, kannattaako riskiä ottaa ja onko teko mahdollisen rangaistuksen väärti. Ja tähän lisäys - jokainen tekemättä jäänyt raiskaus tai seksuaalinen hyväksikäyttö on merkityksellinen uhrin kannalta. Seksuaalirikos - raiskaus tai hyväksikäyttö - jättää syvät jäljet uhriin ja toipuminen sellaisesta vaikuttaa vuosia, jopa vuosikymmeniä teon jälkeen. 

Tiukemman oikeuskäytännön lisäksi tarvitaan rohkeutta myös siinä, että yhteiskunnan sääntöihin sopeutumattomat yksilöt pistetään pois, jos se on mahdollista. On oltava rohkeampi siinä, että ne yksilöt, jotka voidaan Suomesta poistaa, myös poistetaan. Tänne kuuluvat kaikki ne, jotka toimivat yhteiskunnan pelisäännöillä. Ja valitettavasti - minä lähettäisin rikolliset kotimaahansa huolimatta siitä, mihin oloihin he palaavat.  

Seksuaalirikosten suhteen lainsäädännön tiukentuminen on hyvä asia. Oikeuskäytäntöjä haettaessa tulee toki myös hutilyöntejä, mutta enemmän laki tuo mukanaan hyvää kuin huonoa. Tämä Malmin sairaalan tapaus on totaalinen huti käräjäoikeudelta. Uhria ei pystytty suojelemaan sairaalassa, eikä häntä suojele edes oikeus. Tekijät pääsevät kuin koira veräjästä - ja tuskin heille ainakaan sellainen fiilis jää, etteikö samaa voisi toistaa. En ihmettelisi, jos samat tekijät saadaan housut kintuissa kiinni seuraavasta samanlaisesta teosta.

Nuorisorikollisuus

Olen todella huolissani siitä, että otsikoissa meillä pyörii liikaa alaikäisten tekemät rikokset. Ehkä helpoiten muistettava teko oli Koskelan sairaalan teinisurma 2020, jonka tekijät itse asiassa ovat jo nyt vapaalla jalalla. 

Nuorisorikollisuus näkyy väkivalta- sekä ryöstörikollisuudessa. Nuorten tekemä väkivalta on sekä lisääntynyt että raaistunut. Löyhällä siteellä asiaan liittyy myös suurten kaupunkien katujengi-rikollisuus, koska jengien jäsenistö koostuu pitkälti nuorista alaikäisyyden rajalla olevista tai selkeästi alaikäisistä.

Suurin huoleni liittyy siihen, miten niin nuoret voivat syrjäytyä Suomessa, jonka pitäisi suojella lapsia tavallista paremmin. Mikä on perheissä mennyt pieleen, että lapset päätyvät katujengiin puukottamaan toisia lapsia? Miksi nuoret eivät halua kiinnittyä yhteiskunnan pelisääntöihin?

Myös tässä keskustelussa päädytään monesti päihteisiin ja yleensä myös huumeisiin. Käyttäjät ovat yhä nuorempia ja joutuvat päihdekäytön myötä mukaan myös rikolliseen toimintaan. 

Liian pieni rangaistus ei ole rangaistus

Valitettavan usein alaikäiset tekevät rikoksia, koska ovat alaikäisiä. He tietävät, että tuomioita ei tule ja käytännössä teot siis jäävät rankaisematta. Jopa Koskelan teinisurman kohdalla mietittin, voidaanko tekijöitä rangaista, vaikka kyse oli henkirikoksesta

Nuoret ovat oikeuskäytännöistä ja omista oikeuksistaan valveutuneempia kuin ennen. He tietävät paremmin oikeutensa sekä sen, ettei oikeus heihin yllä. Se tarkoittaa myös sitä, että tehdyt teot ovat yhä useammin harkittuja ja tietoisia. Minun mielipiteeni on, että tuomioiden alaikärajaa tulisi laskea. Ei ole oikein, että tuomion alaikärajaa käytetään hyväksi niin, että sen suojissa tehdään rikoksia.

Nykyisin alle viisitoistavuotias ei ole rikosoikeudellisesssa vastuussa teoistaan. Häntä ei voida tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen, mutta toki vahingonkorvauksiin kyllä. Kun tekijällä on ikää 16-20-vuotta, häntä kohdellaan nuorena rikoksentekijänä, jolloin tuomioskaala on pienempi ja vankeusrangaistus ei ole todennäköinen, joskin mahdollinen (kuten Koskelan tapauksessa). Sen lisäksi alle 21-vuotias kärsii vankeustuomiostaan vain kolmanneksen, kun muiden tuomio lyhenee ensikertalaisena puoleen.

Tuomiot nuorempana, mutta tuomioissa uusia ratkaisuja

Minusta rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa tulisi laskea ainakin 14-vuoteen. En halua lapsia nykyistä enempää linnaan, mutta haluan tekijöiden kantavan vastuunsa, koska ovat tietoisia siitä, mitä tekevät ja mitä siitä seuraa. Luotan muissakin asioissa siihen, että nykynuoriso (mikä kamala sana) on monissa asoissa fiksumpaa väkeä kuin itse olimme samassa iässä. Sen vuoksi heitä on mahdollista myös vastuuttaa aiempaa aikaisemmin.

Vankila ei ole paras paikka kuntouttaa minkäänlaisen rikoksen tekijöitä, eikä varsinkaan nuorisorikollisia. Se saattelee tekijät monesti väärään suuntaan. Ja etenkin nuorten osalta uskon enemmän siihen, että oikeanlaisella kaitsemisella heidät saadaan käännettyä oikeaan suuntaan ja lopputulos on yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi. 

Kuntouttamisen tulisi pyrkiä syrjäytymisen ehkäisyyn. Rikollinen kuitenkin on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut ns. tavallisen veronmaksajan elämästä sivupolulle ja valinnut elää yhteiskunnan normien ulkopuolella. Kuinka saadaan herätettyä usko siihen, että ns. normaali elämä on pitkässä juoksussa se paras ja oikein vaihtoehto?

Voisiko ratkaisu olla jonkinlainen pakkokoulutus ja puolivankila. Olisiko mahdollista pakottaa sivupoluille eksyneet takaisin sille tielle, mikä kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia. Jos vankilan sijaan olisi eräänlainen sisäoppilaitos, jossa vapauden menetyksen lisäksi koulutetaan ja varmistetaan, että opiskelu saa päätepisteen.

Kovempien rangaistusten esteenä raha

Törmäämme tässä rikos-ja-rangaistus-asiassa aina rahaan. Huumerikollisia tai murhamiehiä ei voi sulkea kymmeniksi vuosiksi linnaan, koska se nostaisi vankimäärää nykyisestä ja sitä kautta kustannukset kasvavat. Emme myöskään voi alentaa yksittäisen vangin kustannuksia, koska tämä on Suomi. Jos ei olisi, ostaisimme vankeinhoidon palvelut alihankintana jostain kustannustehokkaammasta maasta.

Rangaistukset ovat aina kompromissi teon ja mahdollisen rangaistavuuden välillä. Se lyö nyt korville, kun Suomi on paremmin mukana globaalissa ringissä. Meidän suuntaan valuu paljon ihmisiä, jotka tulevat toisenlaisten oikeuskäytäntöjen maista ja heille täkäläiset tuomiot sekä vankilaolot eivät ole kovinkaan rankaisevia. Se vähentää halua olla tekemättä rikoksia. Joidenkin rikosten osalta en näe mitään muuta tietä kuin koventaa tuomioita ja rangaistuksia. Rangaistus ei kohdistu ainostaan tekijään, vaan se on myös merkki seuraavalle tekoa harkitsevalle, kannattaako rikokseen lähteä.

Valitettavasti - samasta rahallisesta syystä - meiltä puuttuu myös oikea elinkautinen. Periaatteessa murhamiehet voidaan sulkea vankilaan määräämättömäksi ajaksi, mutta käytännössä elinkautisen istuttava määrä on noin 12 vuotta. Sen jälkeen vangit kotiutetaan, liian usein odottamaan seuraavaa tuomiota. 

Luen ja kuuntelen paljon true crimeä ja olen kiinnostunut rikollisten tarinoista. Niiden ansiosta en suinkaan ole sitä mieltä, että jokainen elinkautisvanki pitäisi automaattisesti sulkea laitokseen ja hävittää avain. Olen sitä mieltä, että jokainen ansaitsee (ehkä Jammu-setää ja paria muuta lukuunottamatta) toisen mahdollisuuden, mutta sen jälkeen alkaakin sitten luottamus olla jo kortilla. 

Ongelmana näissä toimimattomissa oikeuskäytännöissä on se, että ne rapauttavat luottamusta lailliseen hallintojärjestelmään. Kun tuomiot ovat liian pieniä tai käytännössä olemattomia, ne synnyttävät tyytymättömyyttä sekä uhreissa että muissa kansalaisissa. Oikeudenkäytön pitäisi kuitenkin jollain tasolla noudattaa ns. kansalaisten oikeudentajua. Ja kun tyytymättömyys lisääntyy riittävän pitkälle, se synnyttää kapinaa ja valitettavasti myös oman käden oikeutta. 

Otan esimerkin, jonka jokainen varmaan helposti ymmärtää (tapaus ei siis liity mihinkään todelliseen,mutta myötäilee lehdistä viime aikoina lukemiani tapauksia). Alaikäinen lapseni tulee taksilla kaupungilta kotiin, on ehkä hieman päihtynyt, mutta ei siinä määrin, että se vaikuttaisi hänen toimintakykyynsä. Taksikuski katsoo, että takapenkillä on houkutteleva tapaus ja päättää ottaa ohjat käsiinsä, ohjaa taksin jonnekin pusikkoon ja raiskaa sekä pahoinpitelee lapseni. Sen jälkeen tapaus menee poliisille ja lopulta oikeuteen. Tekijä saa teosta ensikertalaisena pari kuukautta ehdollista, hieman sakkoja ja poistuu käräjiltä naureskellen. Hoviin tapausta ei kannata viedä, koska siihen ei tällaisen työssäkäyvän perheen rahat riitä, eikä lopputulos siellä juurikaan muuttuisi. Oikeus katsoo, että teko oli suhteellisen vähäinen ja uhri ei kuitenkaan lopullisesti vahingoittunut.  Lapseni joutuu kuitenkin terapiaan, hänen kykynsä muodostaa parisuhteita ja luottaa ylipäätään vieraisiin ihmisiin vammautuu vuosiksi eteenpäin. Käytännössä aikuisuuden kynnyksellä olevan lapsen tulevaisuus on vaakalaudalla yhden taksimatkan takia. Olisinko minä tyytyväinen tuohon tuomioon? Olisitko sinä?

Jossain vaiheessa nämä tapaukset palaavat vielä toista kautta oikeuteen. Niissä vaan vastaajana tulee olemaan joku uhrin läheinen ja hommaa pohditaan jopa henkirikoksen näkökulmasta. Kansalaisten oikeustaju voi olla pitkäpinnainen, mutta kyllä sekin jossain vaiheessa katkeaa. 

Paljousalennukset, puolitukset ja ehdolliset

Kun lukee tuomioita, on siellä paljon kummallisuuksia, joita on joskus vaikea sulattaa. Suuri osa tuomioista tulee jopa kevyistä henkirikoksista ehdollisina. Suomessa voi todellakin ottaa toiselta hengen pois joutumatta istumaan vankilassa päivääkään. Ehdollinen tuomio ei ole mikään tuomio, se on pelkkä läpsy poskelle ja sen käyttöä vakavammissa rikoksissa tulisi vähentää. Tuomion saanut ei laske tuomiota sen selostuksen mukaan, vaan sen mukaan, miten se vaikuttaa hänen arkeensa. Ehdollinen tuomio ei käytännössä vaikuta tuomitun arkeen mitenkään, etenkin kun nykyinen koeajan valvonta on nollatasoista. 

Rikoksesta seuraa rangaistus ja rangaistuksen tulee olla sellainen, että se saa tekijän miettimään, mitä tein väärin ja miksi. Jos tuomio tuntuu ainoastaan paperina taskussa, se ei valitettavasti ole oikea tuomio. Totta kai se näkyy rekistereissä, mutta jos ollaan nuoresta iästä lähtien menty polulle, jossa tavoitteena ei ole hyvin kirjoitettu CV ja nousujohteinen ura toimistossa tai varastossa, ei ehdollisen tuomion näkymisellä rikosrekisterissä ole paljon painoarvoa. 

Toinen erikoisuus ovat paljousalennukset rikoksissa. Tämä tarkoittaa, että jos rikoksia tehdään "tukkuerissä" ja tuomiolle joutuu yhdellä kertaa useammasta teosta, ei tuomita kaikkien rikosten yhteismäärää, vaan rangaistusta kohtuullistetaan ja tuomioon tulee käytäntöön paljousalennus. Tässä rikotaan kansalaisen oikeustajua vastaan. Jos olisin rikollinen mieli, niin totta kai käyttäisin tuota pykälää hyväkseni niin, että koettaisin saada samaan "laskuun" mahdollisimman paljon tuotteita, jotta paljousalennus olisi suurin mahdollinen. Syynä paljousalennukseen on - yllätys, yllätys - raha. Ilman paljousalennuksia tuomiot menisivät yhteismitaltaan kymmeniin vuosiin ja Suomessahan ei rikollisia linnassa turhia makuuteta. 

Kolmas mielenkiintoinen seikka ovat tuomioiden puolitukset ensikertalaisilta (ja nuorilta vain 1/3 tuomiosta). Käytännössä siis yli 2 vuoden ehdottomissa tuomioissa on mahdollista päästä koevapauteen puolessa ajassa tuomion pituudesta. Tämä on toisaalta hyvä juttu, mutta kun yleensä kierre menee niin, että sama tekijä saa sakkoja, sitten ehdollista ja vasta sen jälkeen heiluu häkki. Eli rikollista uraa on takana jo vuosia, mutta kun linnaan ei Suomessa helpolla pääse, niin ensimmäinen ehdoton tuomio tulee vasta vakavien rikosten jälkeen. Käytännössä siis tekijä ei ole millään muotoa ensikertalainen, mutta vankilassa kyllä. Minä muuttaisin tämä niin, että ensikertalaisuus katsotaan kaikkien rikosten osalta ja jos alla on aiempia, ehdollisia tuomioita, pykälää ei oteta käyttöön. 

Tähän ensikertalaisuuteen muuten liittyy se, että se on uusiutuva luonnonvara. Eli jos tekijä on rikoksia tekemättä kolme vuotta, niin hän pääsee istumaan uudelleen ensikertalaisena. Kätevää, eikö totta! 

Lasten ja Suomen takia

Miksi olen tästä näin huolissani, että kirjoitan? Perusperiaatteena pitäisi jokaisella meistä olla se, että jätämme tämän maan parempaan kuntoon lapsillemme kuin missä olemme sen itse saaneet. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että minun sukupolveni jälkeen lapsille jää turvattomampi Suomi. Suurin syy tähän on muuttuva ympäristö ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt. 

Kun olin teini 80-luvulla, elettiin pussikaljanuoruutta ja "joku ehkä tiesi jonkun jossain", joka oli kokeillut Helsingissä pilveä (vai oliko se kuitenkin oreganoa). Noista ajoista huumeiden virta Suomeen on muuttunut kurapurosta pieneksi joeksi ja saatavuuden lisäksi ovat myös asenteet muuttuneet vaarallisen positiivisiksi. Huumeiden mukana on tullut vakavampi väkivaltarikollisuus ja huumeiden maailma koskettaa yhä useampia - myös sitä, jonka pihalta varastetaan polkupyörä tai yrittäjää, jonka työmaalta kähvelletään työkalut jo kolmatta kertaa.

Toisaalta taas nuorten suhtautuminen alkoholiin ja päihteisiin kokonaisuutena on muuttunut terveellisemmäksi. Ei se meidänkään pussikaljanuoruus ollut tervettä tai suhtautuminen alkoholiin ainakaan parantanut monien elämänlaatua. Eli toivoa on. 

Kun kasvattaa tähän maailmaan lapsia, on huolissaan heidän puolestaan. Millaisia vaaroja he kohtaavat aikuistuessaan? Mitkä noista vaaroista olisivat ennaltaehkäistävissä ja mitkä taas ei? Mitä minä ajattelisin, jos se 17-vuotias lapsi Malmin sairaalassa olisi ollut minun tyttäreni?

Toinen huoleni liittyy asemaani veronmaksajana. Mihin minä haluan, että rahani käytetään? Olen joskus aiemminkin marissut siitä, että liikkuvan poliisin lakkauttamisen jälkeen liikennekuri on teillä höltynyt. Tämä ei ole poliisin, vaan määrärahoja jakavien vika. Ja samalla tavalla toivoisin, että Suomen rajoja pistetään entistä tiukemmin kiinni niin rötösteleviltä henkilöiltä kuin laittomilta aineiltakin. 

Kolmas huoleni liittyy asenteisiin. Sallimme liikaa ja vaadimme liian vähän. Turhan moni perhe pitää lapsistaan liian vähän huolta ja on olematta huolissaan heidän tekemisistään. Katujengit eivät synny turhasta, vaan ne syntyvät tyhjiöön, jonka me aikuiset luomme. Jostain syystä on liikaa perheitä, joilla ei ole kiinnostusta tai mahdollisuutta pitää huolta jälkikasvustaan ja lapset joutuvat siksi väärille urille. Noita uria on jälkikäteen vielä vaikeampaa korjata kuin etukäteen. 

Pahoittelut, että teksti meni näin pitkäksi - kiitos jos pääsit loppuun saakka.

Ja PS. Onnittelut Kalpalle jääkiekon Suomenmestaruudesta. Reilu kamppailu, parempi voitti - nauttikaa :)

Yksilöllinen elämäntapa tappaa sosiaaliturvan - (Suomeni-sarjan tekstit)

Suomalaisesta sosiaaliturvasta on erittäin uskaliasta - ja myös vaikeaa - kirjoittaa. Se jakaa ihmiset todella jyrkkiin jakolinjoihin. Puolustajien näkökulmasta suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luotu tasoittamaan tuloeroja ja saattamaan erituloiset ihmiset samalle viivalle. Tuloerojen häivyttäminen luo yhteiskuntarauhaa, ehkäisee syrjäytymistä ja luo tasa-arvoa. Kaikki nuo asiat ovat totta, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hyvinvointivaltion vastustajien mielestä taas suomalainen järjestelmä luo liian houkuttelevan tilaisuuden vapaamatkustamiselle ja järjestelmän hyväksikäytölle. Kun hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan yhteisistä varoista, se tarkoittaa, että veroa maksavat joutuvat omalla työllään rahoittamaan tukia nauttivien osuuden. Suomessa se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa veroastetta ja sitä, että kulutukseen käytettävät varat ovat maksajapuolella pienemmät. Totta tämäkin. 

Yhtä suurta totuutta ei ole olemassa. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luonut jopa maailman mittakaavassa suhteessa kaikkein tasa-arvoisimman järjestelmän, jossa jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja myös mahdollisuus lähtökohdista huolimatta päästä omin voimin melkein minne tahansa. Suomi on luultavasti monille muualta tuleville jopa helpompi alusta omien unelmien toteuttamiselle kuin vaikka Yhdysvallat, jota ensimmäisenä kuvataan sanoilla "land of possibilities". 

Hyvinvointivaltion juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa

 Jotta voidaan pohtia järjestelmän nykyongelmia, on pakko poiketa ensin historiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan jälkeen maassa oli paljon eri tavoin heikommassa asemassa olevia kansalaisia, joiden auttamiseksi oli kehitettävä yhteinen koordinoitu järjestelmä nostamaan heidät jaloilleen. Iso osa sodasta palanneista oli fyysisesti tai henkisesti rikki. Heidät tuli pystyä nopeasti saattamaan takaisin tuottavaan työkuntoon. Jälleenrakennuksen maa tarvitsi jokaista käsiparia työhön.

Lisäksi kaatuneiden vuoksi leskiä ja yksinhuoltajia oli merkittävästi normaalia enemmän. Ennen sotia miehet olivat nykyistä yleisemmin perheen pääelättäjiä ja naisten työssäkäynti ei ollut yhtä yleistä kuin tänä päivänä. Ilman valtion antamaa tukea lasten elättäminen olisi monelle ollut kohtuuttoman vaikeaa ja nykytermein edessä olisi ollut varma syrjäytyminen.

Kolmas iso ryhmä, jotka tarvitsivat koordinoitua apua, olivat luovutettujen alueiden uudelleenasutettavat. Menetetyn Karjalan asukasväestöä voisi tänä päivänä verrata siihen, että koko Pirkanmaan asukasmäärä pitäisi sijoittaa jonnekin oman alueen ulkopuolelle. Heille pitäisi löytää jostain asuinpaikat, työpaikat ja sen lisäksi rakentaa alueiden infrastruktuuri vastaamaan muuttunutta asukasmäärää. 

Tarvittiin siis järjestelmä purkamaan nopeasti kasvaneet sosiaaliset ongelmat, ehkäisemään uusia ongelmia ja auttamaan menetyksiä koneneet kansalaiset takaisin jaloilleen. Ja koska niskassa olivat valtavat sotakorvaukset ja useamman vuoden talodellinen takamatka, asialla oli kiire. 

Järjestelmän idea alunperin oli se, että yhteiskunta tarjoaa apua tilapäisesti syrjäytymisvaarassa oleville. Tarkoitus oli saattaa ihmiset nopeasti takaisin tuottavaan työhön, jolloin jokainen käyttäjä rasittaisi järjestelmää vain sen ajan, kunnes he pääsisivät takaisin jaloilleen. Tukiverkko oli tehty putoamisen varalta ehkäisemään lopullinen syrjäytyminen. Rahoituspohja kesti sen, että tukea nautittiin hetki ja sitten palattiin takaisin maksajaksi. 

Yhteiskunnan noustua paremmin jaloilleen alkoi työn sivutuotteena syntyä taloudellista jakovaraa, jota voitiin jyvittää eteenpäin apua tarvitseville. Pikkuhiljaa toimeentulotuen rinnalle tulivat lapsilisät ja myöhemmin opintotuki ja siitä eteenpäin erilaisten tukimuotojen kasvu on jatkunut tasaisella tahdilla kattamaan erilaisia sosiaalisia häiriötiloja. Järjestelmä alkoi vähän kerrallaan kattaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja samalla koko tukiverkkoa pyörittävä byrokratia alkoi paisua. 

Kun mietitään eri tukimuotojen yhteiskunnalle aiheuttamaa kustannusta, tulee miettiä sekä tukien maksusta tulevaa rahapottia että järjestelmän pyörittämiseen kuluvaa rahaa. Molemmat näistä ovat yhteisistä varoista rahoitettavia ja siten veroastetta nostavia tekijöitä. 

Järjestelmän kannatusta syövät siivelläeläjät ja järjestelmän kalleus

Hyvinvointijärjestelmä on kohdannut viime vuosina suurta leikkauspainetta. Samalla myös järjestelmän kannatus maksajien keskuudessa on heikentynyt. Tämä on yksi pääsyy siihen, että suomalaisen vasemmiston ja oikeiston väliset rajalinjat ovat jyrkentyneet. Mitä enemmän oikealle mennään sitä haluttomampia ollaan osallistumaan verovaroin tukiverkon ylläpitoon. Toisaalta taas vasemmisto on oikeutetusti huolissaan siitä, että tuloerojen kasvu johtaa siihen, että yhä useampi syrjäytyy ja tippuu niin sanotusti lopullisesti rattailta. 

Näkökulmien ero tulee myös siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Suurimmassa osassa maailman valtioista vastaavaa tukijärjestelmää ei ole olemassa ja yksilöt ovat enemmän tai vähemmän itse vastuussa omasta toimeentulostaan, myös ongelmatilanteissa. Mikään valtio ei kutienkaan ole täysin vailla tukimuotoja - muualla tehtäviä hoitavat valtion ulkopuoliset tahot, kuten kirkko tai hyväntekeväisyysjärjestöt ja rahoitus kerätään verovarojen sijaan yksityisin lahjoitusvaroin. 

Vasemmiston näkökulma on ehkä enemmän Suomea sisältäpäin katsova. Meillä on erittäin vahva yhteisvastuun ja valtiovetoisen auttamisjärjestelmän historia. Olkoonkin se pieni osa slaavilaisuutta, että uskomme "isoveljen" pitävän meistä huolta, jos itse emme siihen kykene. Yhteisvastuun eetos on tehnyt meistä kiistatta tasa-arvoisempia ja kun järjestelmän rahoitus hoidetaan yhteiskassasta, ei avun vastaanottaminenkaan tuota samaa kynnystä kuin jos apua pitäisi pyytää vaikka sukulaisilta tai ystäviltä. 

Systeemin ongelmat ovat muuttuneessa maailmassa. Järjestelmästä on tullut joillekin rahanjakoautomaatti, jonka varaan oma elämä rakennetaan pysyvästi vailla haluakaan poistua tukiverkon suojista. Se, mikä on tarkoitettu turvaverkoksi, onkin muuttunut riippumatoksi, jossa on helppo köllötellä. 

Tämä johtaa järjestelmän toiseen ongelmaan. Kun käyttäjiä on paljon ja he roikkuvat verkossa pysyvästi, ei verkko enää kestä, vaan murtuu. Mitä enemmän käyttäjiä on sitä suurempi rasite siitä tulee maksajille. Pikkuhiljaa olemme tilanteessa, jossa veroaste on korkea, mutta sekään ei riitä hyvinvointijärjestelmän ylläpitoon, vaan lisävipua on haettava lainarahasta. Ja tämä on yhtä viisasta kuin oman arkielämän rahoittaminen pikavipeillä - noutaja siinä tulee. 

Suurimmiksi silmätikuiksi ovat joutuneet järjestelmän hyväksikäyttäjät. Kieltämättä veroja kohtalaisen paljon maksavana tuntuu pahalta, kun luen lehdestä ideologisesti työttömästä Ossista, joka kirkkain silmin kertoo, ettei häntä haittaa elää muiden kustannuksella. Töihin ei huvita mennä, koska tuillakin pärjää. Tai hieman kulmia kurtistaa haastatella työhön ihmistä, joka kertoo, ettei työnteko oikein kannata, kun kotiin maksetaan enemmän ja saa sentään nukkua kymmeneen. 

Tukiverkon käyttäjiltä on ehkä mennyt ohi se fakta, että meistä veronmaksajista suurin osa ei ole björnwahlrooseja, joille tonni sinne tai tänne on yhdentekevää.  Pääosin olemme oman toimeentulomme kanssa kamppailevia tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joilla kuun lopussa pankkitili näyttää nollaa ja Visa pitkää miinusta. Niille tukieuroihin meneville veroille olisi käyttöä ihan omastakin takaa. 

Yhtä suuri ongelma on hyvinvointijärjestelmän aiheuttama byrokratia. Suorien tukieurojen lisäksi maksamme huiman summan järjestelmän ylläpidosta ja siitä työmäärästä, jota tukiverkon ylläpito vaatii. Se on käytännössä tuottamatonta työtä, jos asiaa tarkastellaan vain talouden kannalta. Ja mitä suuremmaksi paisuu käyttäjien ja erilaisten tukieurojen määrä sitä suurempi on myös järjestelmän vaatima byrokratia. Ei hyvä.

Uhkana kapina, verokapina

Kun puhutaan Suomesta, puhutaan usein myös veroista. Suomessa on keskimääräistä suurempi veroaste, josta merkittävä osa koostuu eteenpäin jaettavista etuuksista. Järjestelmän ja siten korkean veroasteen kannatus on viime vuosiin saakka ollut kuitenkin suurta. Nyt tämä järjestelmän kannatus kuitenkin rapautuu - miksi?

Luulen, että suomalaiset maksavat veronsa mielellään, jos rahalle saa vastinetta. Väitän, että tyytymättömyydessä verojärjestelmään kyse ei ole veroasteen kasvusta tai siitä, että olisi saavutettu piste, jossa verot ovat liian korkeita. Väitän, että tyytymättömyydessä on kyse siitä, että verorahoille ei saada enää sitä vastinetta, jota odotetaan. Kyseessä on lopulta hyvin yksikertainen taloudellinen transaktio - minä maksan veroja, joille odotan saavani yhteiskunnalta jonkinlaisen vastineen. Ja jos vastine ei ole odotettu, alan miettiä, mistä oikein maksan. Normaalia kaupankäyntiä.

Pahoin pelkään, että tulevaisuudessa jopa Suomessa tullaan näkemään jonkinasteista verokapinaa. Yritysten osalta se näkyy siten, että toimintoja viedään kevyemmän verotuksen maihin ja kansalaisina siten, että harmaan talouden osuus tulee kasvamaan ja rahanarvoista aivovientiä siirtyy Suomesta ulos. Lisäksi vaikeutuu tarvittavan työvoiman löytäminen tännepäin. En haluaisi olla se myyntimies, joka koettaa houkutella IT-insinööriä Suomeen lauseilla "maksa palkasta puolet veroja, jotta ideologisesti työttömän Ossinkin pöydässä on leipää".

Suoran toiminnan lisäksi verokapina jalostuu poliittisen järjestelmän kautta. Viime vaaleissa nähtiin ensimmäinen suora vastaisku hyvinvointivaltiolle. Vallassa ollut vasemmisto vedettiin kölin ali ja Suomeen tuli oikeistolaisin hallitus koskaan. Minusta tämä oli erittäin suora epäluottamuslause myös hyvinvointivaltiolle.  Jos hallitusvastuu pysyy useamman kauden oikeiston käsissä, on melko selvää, että nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion alasajo käynnistyy voimakkaasti.

Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Suomalainen järjestelmä on kiistatta hieno, mutta se on hyvien taloudellisten aikojen järjestelmä. Olen itse hyvinvointi-Suomelle ikuisesti kiitollinen, sillä se on mahdollistanut nousun melko köykäisistä lähtökohdista yliopistoon ja ylempään korkeakoulututkintoon. Lähes kaikissa muissa maailman maissa tieni olisi ollut erilainen - ja mahdollisuudet heikommat. Siitä johtuen olen jokaisen veromarkkani maksanut kiltisti valtion kassaan kuten kuuluu.

Olen kuitenkin talousrealisti. Jos järjestelmää joudutaan rahoittamaan lainarahalla, on menty liian pitkälle. Jos tilapäiseksi tarkoitettu tukijärjestelmä muodostaa monille pysyvän elannon, on alkuperäinen idea hukkunut ja järjestelmää täytyy korjata. 

Tilanteessa, jossa veronmaksajien määrä vähenee ja tukia nauttivien määrä ei laske, on rasitus yhtä maksajaa kohden lopulta kohtuuton. Jopa minä odotan verorahoilleni nykyistä parempaa vastinetta ja toivon (toki itsekkäästi), että maksamiani varoja kohdennettaisiin paremmin myös minun hyvinvointiini. Ihan siltä tämä ei nyt tunnu. Julkinen terveydenhuolto rapautuu, tieverkosto alkaa olla Viipurin tasoa ja leikkurin alla ovat turvallisuudestani huolehtivat poliisi- ja pelastustoimi, joiden palvelut olisivat yhteiskunnan perustoimintoja.

Suurin vastustaja järjestelmälle on kuitenkin tässäkin yksilöllinen elämäntapa, joka valtaa sijaa etenkin nuoremmassa sukupolvessa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei yhteiskassaan kuuluminen ole nuoremman sukupolven mielestä yhtä itsestäänselvää kuin se on ollut meille. Nykyisin halutaan entistä enemmän olla itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja sen eteen ollaan valmiita tekemään myös taloudellisia panostuksia. Entistä vähemmän halutaan myöskäään nähdä sitä, että joku muu elää itse tienatuilla rahoilla. Enemmän arvostetaan sitä, että veroaste on matalampi ja kulutukseen voidaan sijoittaa rahaa enemmän. Kulutusmyönteisyys on modernin kapitalismin bensa.

Kun meidän sukupolvemme siirtyy vähemmistöön, ei halukkaita yhteiskassan maksajia enää ole. Tukijärjestelmä rapautuu varmasti ajan myötä ja hyvinvoinnin rahoitus, myös ongelmatilanteissa, siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Ei totaalista alasajoa kuitenkaan

Itse näen järjestelmän perusperiaatteeltaan hyvänä. Siinä on ongelmia, mutta edelleen kannatan tuloerojen tasoittamista sekä sitä, että heikompiosaisia on pystyttävä kannattelemaan tilapäisesti. Uskon siihen, että pitämällä heikommista huolta, meillä säilyy muita paremmin yhteiskuntarauha ja mahdollistamme yksilön kehityksen lähtökohdista huolimatta. Työläismaistereita tarvitaan myös tulevaisuudessa. 

Lisäksi olen myös hyvinvointirealisti. Nykyisiä tukiverkon tehtäviä ei pysty näin pienessä valtiossa hoitamaan kukaan muu. Isommissa yhteiskunnissa lahjoiusvaroin hoidetut sosiaaliturvan tehtävät onnistuvat, kun lahjoittava populaatio on suurempi. Suomessa ei lahjoitusvaroin kovin isoa koneistoa ylläpidetä, etenkin kun kulttuuri sellaiseen toimintaan on lähes olematonta. 

Näen suomalaisessa järjestelmässä kolme tukimuotoa, joihin en haluaisi puuttua ja joista maksan mukisematta verot, vaikka ne eivät omaa hyvinvointiani millään tavalla lisää. Ensinnäkin meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät edes teoriassa pysty huolehtimaan itsestään. Suomessa vammaisten asema on monia muita maita parempi ja heistä huolehditaan suhteellisen hyvin. Tämä on vanhaa Suomea suomimmillaan. Vammaiset ovat syyttömiä siihen, että he eivät kykene pitämään itsestään huolta. Eivätkä he ole meille taloudellisesti se suurin rasite, vaan heihin meillä pitäisi olla varaa.

Toinen tukimuoto, johon en koskisi, ovat lapisilisät. Yhteiskunnan kansalaisten vastuulla on huolehtia jatkuvuudesta. Ja monille tuntuu nykyisin tulevan ihan uutena tieto, että ilman lapsia, meillä ei ole jatkuvuutta. Ilman lapsia tämän kokoinen populaatio on parissa sukupolvessa taputeltu loppuun. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun katson sukunimemme lukumäärää, joka on jo tällä hetkellä alle viidenkymmenen. Eikä suunta suinkaan ole menossa ylöspäin, vaan on täysin mahdollista, että seuraavan sukupolven jälkeen on sukunimikalenteri yhtä nimeä köyhempi.

Suomesta on viime vuosina tullut erittäin lapsivastainen. Se näkyy siinä, että lasten toimeentulosta leikataan koulutuksen heikentämisen kautta, ja se on useimmille ookoo. Lisäksi lapset nähdään enemmän rasitteensa kuin sijoituksena tulevaisuuteen. Kylpylöistä ja hotelleista tulee K-18-alueita ja liian usein joutuu lukemaan kirjoituksia, joissa lasten toivotaan pysyvän poissa elämästä nauttivien YOLO-aikuisten jaloista. 

Uskokaa minua, lasta parempaa sijoitusta ette elämäänne tule koskaan löytämään. Jokainen lapsi vaatii rahaa, aikaa, huomiota ja valtavan määrän taloudellista sekä henkistä panostusta. Mutta ne panostukset tulevat korkojen kera takaisin yhteiskunnan jatkuvuuden, oman henkisen kasvun ja oppimisen kautta. Jos näin viisikymppisenä jotain asiaa harmittelen, niin sitä, että tajusin nuo asiat ehkä liiankin myöhään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt täysin kokemuksetta. 

Kolmas tukimuoto, jota kannatan 100%:sti ovat opintotuet. Meillä Suomessa perinteisten vientituotteiden salkku kapenee vuosi vuodelta. Jotta pärjäisimme myös tulevaisuudessa kansainvälisessä kilpailussa, on oltava aiempaa innovatiivisempi. Ja innovatiivisuus syntyy aivoissa, jotka kehittyvät koulutuksen ja oppimisen kautta. Suomeen on aikojen saatossa luotu valtavan hyvä koulutusjärjestelmä, joka toimiessaan tuottaisi fiksuja ihmisiä aivovientiin. Nyt kun tuota koulujärjestelmää leikkaamalla kuritetaan, myös tuotos heikkenee. Kysykää vaikka yrittäjiltä, jotka koettavat työllistää vastavalmistuneita - aines on heikentynyt ja koulusta palautetaan työelämään aihioita, jotka eivät ole edes lähelle valmiita. Monilla ammattialoilla koulun jälkeenkin puuttuvat perustaidot, joiden päälle työelämä voisi rakentaa lopullisen osaajan. Tässä leikitään yhtä aikaa yhteiskunnan tulevalla tuottavuudella ja romutetaan aiemmin rakennettu hyvä pohja. 

Itse uskon silti yhteisvastuuseen, tietyin reunaehdoin

Vaikka olen talousrealisti, en romuttaisi suomalaista hyvinvointijärjestelmää kokonaan. Se on kuitenkin tehnyt Suomesta Suomen ja erottaa meidät monista muista maista. Suomalaiset ovat sen verran pieni populaatio, että meillä pitäisi olla varaa pitää huolta toisistamme - sillä edellytyksellä, että jokainen myös osaltaan tuottaa järjestelmälle oman osansa. En ihmettele viime vuosien puheita siitä, että järjestelmä pitäisi ajaa alas. Nykyisellään se on liian kallis ja mahdollistaa sen, että tukiverkossa voi elää pysyvästi. Jos järjestelmä olisi pienempi ja sitä käytettäisiin vain tilapäisten ongelmien hoitamiseen, sen ylläpitoon tarvittava koneistokin olisi pienempi. Kevyempi järjestelmä voisi toimia myös siinä tilanteessa, että maksajien määrä vähenee. 

Harkinnanvaraisuuden lisääminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että ihmisten olisi otettava enemmän vastuuta itsestään. Automaattinen toimeentulo ja hyvinvointiverkkoon nojaaminen on sanalla sanoen tehnyt meistä laiskoja. On liikaa ihmisiä, jotka nojaavat siihen, että kyllä isoveli hoitaa, kun käden osaa ojentaa. Suurempi harkinnanvaraisuus voisi pakottaa yrittämään enemmän. Ja toisaalta hyvinvointiverkon ylläpidosta säästyneet kulut voisi käyttää työpaikkojen luomiseen ja sitä kautta ihmisten auttamiseen toista kautta.

Joka tapauksessa eriarvoisuus tulee lisääntymään. Kun yhteiskunnan kuluja maksavien määrä suhteessa käyttäjien määrään kasvaa, jää joku aina tukien ulkopuolelle. Se ei ole kivaa, mutta taloudellinen pakko se on. Arkielämän kustantaminen lainarahalla on vielä kalliimpaa ja siihen meillä no vielä vähemmän varaa. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona. 

Eläkepommin pettämä sukupolvi (Suomeni-sarjan tekstit)

 Suomalainen työeläkejärjestelmä on tähän saakka ollut kiistatta yksi maailman vakaimmista. Se on taannut työelämän jälkeisen tulon suht tasa-arvoisesti ammatista tai työntekijäryhmästä riippumatta kaikille. Lisäksi lakisääteiset työeläkemaksut varmistavat, että myös maksutalkoisiin osallistuvat kaikki. Suomalainen unelma onkin ollut päästä ajoissa ja terveenä eläkkeelle. Tätä järjestelmää on sotien jälkeen rakennettu sukupolvi sukupolvelta vakaammaksi ja isommaksi. Tavoitteena siinä on ollut pakottaa jokainen maksutalkoisiin, mutta sitä kautta takaamaan, että rahaa myös jaetaan jokaiselle. Sehän tämä Suomemme idea on (ollut).

Ensi vuonna oma ikäni alkaa jo vitosella, mikä tarkoittaa, että myös eläkeasiat kiinnostavat aiempaa enemmän. Valitettavasti en pohdi asiaa omalta kannaltani, enkä ala luomaan työuran jälkeen ulottuvia haaveita. Pikemminkin olen huolissani siitä, mihin tuo järjestelmä on matkalla kiihtyvää vauhtia.

Suuri suomalainen illuusio on, että maksamme omaa eläkettämme jokaisen kuun tilistä ja rahat odottavat meitä sitten, kun posti jonain päivänä kiikuttaa päätöksen luvatusta eläkkeestä. Todellisuudessa maksamme nyt eläkkeellä olevien ihmisten eläkkeitä ja järjestelmään sisäänrakennettu luottamus takaa sen, että seuraava sukupolvi tekisi saman meille. Eläkkeiden maksut koostuvat työtuloista perittävistä eläkkeistä sekä työeläkeyhtiöiden kerryttämästä varallisuudesta ja sijoituksista. 

Jo tässä vaiheessa on reilua todeta, että olen luonteeltani eläkeskeptikko. En usko, että tulen näkemään vilaustakaan sellaisia rahoja, jotka muuntuisivat minun työeläkkeekseni. Koska olen skeptikon lisäksi myös realisti, on fiksua koettaa perustella väitettään. 

Kun väki vähenee, eivät pidot parane

Suomalaisten kansanrakenne kasvaa jatkuvasti vinoon kuin ylösalaisin oleva joulukuusi. Vuosi vuodelta ikääntyneeksi laskettava väestö kasvaa ja vastaavasti työtätekevä kansanosa pienenee. Laskennallisesti se tarkoittaa, että yhä pienempi osa kansaa maksaa yhä suuremman osan tulot. Ja samalla lailla matemaattisesti tuo yhtälö on pidemmän päälle mahdoton. 

Tähän samaan kohtalokkaaseen yhtälöön kun lasketaan se, että noiden yhä harvenevien työtätekevien luisuharteille kasataan sote-sotkun maksut sekä muu massiiviseksi paisunut hyvinvointiyhteiskunta, saadaan lopputulokseksi se, että palkasta jää pienituloisellakin vähemmän käteen kuin mitä jyvitetään muiden taskuun. Palkan oheiskulut, jossa yhdistyvät eläkemaksut ja veroluonteiset tulot kasvavat kovempaa vauhtia kuin mitä palkkojen kehitys on. 

Ja kun tästä maksajien joukosta ruksitaan pois he, jotka ovat työikäisiä, mutta eivät työkuntoisia tai -haluisia, on muutamilla olkapäillä melko ison massan rahahuolet vastuullaan. Pelkästään eläkemaksujen vuoksi meillä ei olisi varaa saatella parikymppisiä työkyvyttömyyseläkkeelle saatikka elättää heitä, jotka ovat "ideologisesti työttömiä". Niin kauan kuin eläkkeiden kertyminen on palkkamassasta kiinni, olisi talkoisiin osallistuttava jokaisen. 

Myös muut ikääntymisestä johtuvat maksut kasvavat samaan tahtiin. Soteen liittyvät maksut kasvavat, koska ikääntyvä väestö vaatii palveluja suhteessa enemmän. Yhä pidemmälle yltävä elämänviiva tuo eteemme uudenlaisia ongelmia. Ennen ei ollut muistisairauksia, koska iso osa väestöstä kuoli ennen kuin he ehtivät moisiin sairastua. Ja sama pätee moniin muihinkin elintasosairauksina pidettyihin tauteihin. Parantunut ravinto ja terveydenhuolto on kasvattanut väestön keski-ikää, mutta myös tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vielä ei ole kehitetty ratkaisuja.  

Pidempi ikä, pidempi eläke

Eläkejärjestelmän toinen ongelma on juuri väestön kasvanut keski-ikä. Tänä päivänä seitsemänkymppinen on vielä suhteellisen nuori, eikä ysikymppinen ole mitenkään poikkeuksellisen vanha. Pari sukupolvea sitten miehet haudattiin sydänkohtauksen jälkeen vaille kuusikymppisenä ja sen sukupolven viisikymppis-juhlat olivat jonkinasteiset esihautajaiset juhlapuheineen ja ay-liikkeen standaareineen. Tänä päivänä viisikymppinen elää keski-iän parhaita, eikä suinkaan viimeisiä vuosiaan. 

Pitkä ikä tarkoittaa samalla sitä, että myös eläkettä maksetaan arvioitua pidempään. Syntyy eräänlainen kertymä siitä, kuinka monelle eläkkeenasaajalle kunkin maksajan rahat jakautuvat. Käytän konkreettista esimerkkiä. Omat vanhempani maksoivat käytänössä omien vanhempiensa (eli minun isovanhempieni) eläkettä, koska heitä edeltävä sukupolvi kun oli usein jo verovapaassa paratiisissa. Meidän sukupolvemme maksaa jo pitkälti omien vanhempiensa lisäksi myös isovanhempiensa eläkettä, koska elossa on yhtä aikaa neljä tai jopa viisi sukupolvea. Tällöin taas käy niin, että se yksi vaivainen palkanmaksaja venyttää omasta kukkarostaan yhä suuremman osan eteenpäin, jotta kaikki eläkkeensä ansainneet saavat sen rahan, mikä heille kuuluu.

Ja toivon, ettei kukaan lue tätä tekstiä kritiikkinä eläkeläisiä kohtaan. Heistä jokainen on eläkkeensä maksanut ja ansainnut. Ongelma ei ole missään nimessä heistä johtuva, vaan yhteiskunnan rakenteissa tapahtuneista muutoksista johtuva ja siten yksilöstä riippumaton.

Suuret tulot, suuret eläkkeet

Kolmas ongelmallinen tekijä eläkepommissa on se, että nyt eläkkeelle jäävä sukupolvi on ensimmäinen, joka on tienannut lähes koko työuransa kohtalaisen hyvää liksaa. Tämän päivän eläkkeensaajilla on takanaan pari lihavaa nousukautta ja välissä toki muutama lama. Vakaa ja taistelutahtoinen ay-liike on koko työuran taannut nousujohteisen palkkakehityksen ja ansiotuloista nauttivia on työikäisistä ollut suhteessa enemmän kuin aiemmissa sukupolvissa. Palkkatyötä on tehty myös työuran alusta saakka niin, että yel-työtä on kertynyt lähelle viittäkymmentä vuotta. Tuo kaikki näkyy eläkekertymässä.

Kun mennään taas kaksi sukupolvea taaksepäin, on joukossa paljon ihmisiä, jotka eivät ole työurallaan olleet ainakaan isojen palkkatulojen piirissä. Pientilallisten maataloustulo on ollut enemmän kädestä-suuhun-tyyppistä ja monin paikoin perheenäidit eivät vielä olleet ainakaan kokoaikaisessa palkkatyössä täyttä työuraa. Silloin työuran aikainen tulokertymä - ja siten myös kertynyt eläke - on ollut huomattavasti pienempi. Tämän päivän paperityöläisen ja 50-luvun maatilan emännän eläkkeessä on eroa melkoisesti. 

Faktat on nyt tiskissä - mitä tälle pitäisi tehdä?

Romahdusta odotellessa

On selvää, että nykyisenkaltainen järjestelmä ei tule elämään loputtomiin. Sitä voidaan tekohengittää kolmea kautta. Helpoin keino on hilata eläkeikää koko ajan ylemmäs. Tämä on toki pakko jo senkin vuoksi, että ihmiset keskimäärin säilyvät työkuntoisina pidempään. Tämän päivän seitsemänkymppinen on yleensä paremmassa kunnossa kuin kahden sukupolven takainen viisikymppinen, edellyttäen, että on pitänyt kunnostaan jonkinlaista huolta. Toki nouseva eläkeikä tarkoittaa myös pidempää työuraa, ja teoriassa suurempaa eläkettä, etenkin kun yleensä työuran loppupään palkka on suurimmasta päästä kokemuslisien tai ylipäänsä kokemuksesta maksettavan palkan vuoksi.

Toinen keino järjestelmän pelastamiseksi on poliittisesti vaikeampi - eli eläkkeiden leikkaus. Jonkun hallituksen on tämäkin musta pekka pelattava, loputtomiin sitä ei voi väistellä. Maksajien vähenevä määrä ei yksinkertaisesti riitä kattamaan yhä kasvavaa eläkepottia. Eikä erotusta saa kirittyä mitenkään eläkekassojen sijoitusten kautta - sijoitettavaa pääomaa ei kerry riittävästi. Jotta jakovaraa riittää mahdollisimman monelle, on yhdelle maksettavaa summaa pudotettava. Tämä pakko tulee meille vastaan jopa yllättävän nopeasti. Eläkkeiden leikkaus on henkisesti kaikkein hankalin asia - siinä rikotaan kansalle annettu lupaus, johon on pitänyt pystyä luottamaan. Lisäksi eläkkeiden leikkauksen johdannainen on se, että siinä leikkuri heittää köyhyysrajan alle jälleen yhden osan kansaa sekä leikkuri leikkaa myös palkan ostovoimaa, jota tarvitaan kulutukseen. Eli missään nimessä ongelmaton sekään ratkaisu ei ole. 

Kolmas keino järjestelmän vakauttamiseksi on tietenkin hankkia lisää eläkkeenmaksajia. Eläkkeenmaksajia saa joko luomalla uutta yel- työtä tai pyrkimällä siihen, että mahdollisimman harva työikäinen poistuu rivistä liian aikaisin. Noita poistujia on kahdenlaisia. Eniten huomiota pitäisi kiinnittää heihin, jotka menettävät työkykynsä. Jokainen ennenaikainen eläköityminen on turha. Toinen vuotokohta maksajissa ovat työhaluttomat. Heille pitäisi löytyä keino houkutella heidät talkoisiin mukaan. 

Me suomalaiset katsomme luomaamme eläkeideologiaa omasta näkökulmasta, jossa työuran aikana maksetaan eläkettä, jota tulevaisuudessa nautitaan. Monille jää huomioimatta, että muualla maailmassa järjestelmä ei näytä yhtä houkuttelevalta. Kun maahanmuuttajalta kysyt, että eikö ole ihanaa, kun saat viidenkymmenen vuoden päästä eläkettä, hän ei ehkä näe asiaa samanlaisena shangri-la:na. Hän näkee palkkakuitista tehtävät poistot, jotka hän käsittää siten, että kukkarolla on käynyt joku täysin asiaton tyyppi nyysimässä hänelle kuuluvat rahat.

Myöskään nyky-Suomen poliittinen ilmasto ei välttämättä houkuttele tänne muuttamaan. Suomea ei nähdä haluttuna muuttokohteena siellä, missä me sitä haluaisimme. Rasistiseksi koettuun maahan eivät halua muuttaa tuottavat työntekijät, vaan pikemminkin he, joille se on jollain tapaa pakko. Ja se taas ei monestikaan palvele yhteiskunnan etua. 

Itse uskon lopputuleman olevan, että nykyinen järjestelmä purkautuu pikkuhiljaa kokonaan pois ja korvautuu toisella. Tätä tukee matematiikan lisäksi myös se, että ihmisten ajattelutapa on muuttunut talkootyöstä ja yhteishyvästä enemmän yksilölliseen, egoistiseen, elämäntapaan. Egoistisen elämäntavan omaksuneet eivät näe positiivisena sitä, että joutuvat maksamaan kenenkään toisen eläkkeitä. He haluavat oikeutetusti olla vastuussa vain omasta eläkkeestään. Tämä sama ajattelumalli tulee koitumaan myös hyvinvointiyhteiskunnan kohtaloksi.

Luulen, että tulevaisuudessa meilläkin siirrytään keski-Eurooppalais -tyyliseen yksilölliseen eläkevakuuttamiseen. Siinä jokainen työntekijä vastaa omasta eläketurvastaan joko itse maksetulla tai työnantajan maksamalla eläkevakuutuksella. Tuon vakuutuksen tuotto tulee siinä määrin maksuun, kun rahaa on sisään syötetty. Idea on periaatteiltaan sama kuin nyky-järjestelmässä, mutta lakisääteistä pakkoa ei ole, eikä maksettavaa summaa ole ennalta määrätty. Ja tietenkin tuon maksetun rahan tuotto tulee suoraan itselle, eikä yhteiskassaan.

Tässä on myös nykyisille eläkeyhtiöille hyvä mahdollisuus. Heidän kokemukselleen suurten varojen sijoittamisessa ja pitkäaikaisten vakuutustuotteiden hallinnassa on taatusti käyttöä myös tulevaisuudessa. 

Petetty sukupolvi

Itse kuulun 70-lukulaisiin, joiden arvioitu eläköitymisaika olisi tällä hetkellä noin kahdenkymmenen vuoden päästä. Kun eläkeikää tasaisesti hilataan eteenpäin, olisi nykyisen järjestelmän mukainen eläkeikä ehkä jossain 70-73 vuoden paikkeilla, optimistisesti arvioituna. 

Valitettavasti luulen, että olemme se väliinputoaja-sukupolvi, joka maksaa vanhan järjestelmän mukaiset maksut saamatta sieltä koskaan mitään. Ja jotta meilläkin olisi viimeisille vuosille edes jotain turvaa, joudumme lisäksi vielä hoitamaan yksilöllistä turvaa joko sijoitusten, säästöjen tai pidemmän työran kautta. Meillä vaan alkaa tuota ikää olemaan sen verran vähän, että tuskin me kovin kummoista pottia enää ehdimme keräämään. 

Nuorista näkee ja kuulee sen, että he osaavat jo nyt suhtautua asiaan uudella tavalla. Paljon kuulee, että nuoret sijoittavat työuran alusta saakka useampiin eri lähteisiin. Osa palkasta menee rahastoihin, osa sijoitusasuntoihin. Omaa turvaa rakennetaan sitä varten, että nykyisenkaltaisen yhteiskunnan tukeen ei enää uskalleta luottaa. Ja se on ainoastaan viisasta. Tämä meidän ja edellisten sukupolvien rakentama yliturvonnut ja ylikallis "kaikkea kaikille"-systeemi ei pystykään jatkumaan enää kauaa eteenpäin. Pikkuhiljaa vanhat rakenteet murtuvat ja korvautuvat uusilla, yksilöllisillä ja kevyemmillä rakenteilla. 

Mihin itse uskon? En eläkkeeseen, mutta ehkä enemmän pidempään työuraan. Jotenkin näen oman työurani sellaisena, että jotain työtä on tehtävä katkeraan loppuun saakka, mutta iän myötä työt ja tehtävät tunnit kevenevät. Jonkin verran sijoitan, mutta jakovaraa ei omista tuloista ole niin paljoa, että niistä saisi kerättyä enää suurtakaan lisäansiota loppumetreille. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona.