Puoli vuotta pyörän selässä

 

Osa autokatoksessa muutettiin pyörävarastoksi
 Maali puuttuu vielä tässä vaiheessa.

Syksyn puoliväli on jo ohitettu ja samalla tuli täyteen puoli vuotta, kun siirryin työmatkoissa, ja muissa lyhyissä matkoissa, käyttämään polkupyörää. Muutokseen oli sekä vetäviä että työntäviä tekijöitä. Vetävissä tekijöissä oli bensan hinnan nousu, auton kulujen kasvaminen sekä ympäristösyyt. Lisäksi perheen kahden auton toimintamalli oli tullut tiensä päähän ja halusin eroon toisesta autosta (siis kirjaimellisesti eroon kyseisestä yksilöstä!).

Työntäviä tekijöitä oli lyhytautoilun turhuus, työmatkojen tekemisen helppous pyörällä sekä puhdas uteliaisuus sitä kohtaan, miten paljon lommoja sieluni saa, jos en aamuisin pääse lämmitettyyn autoon, vaan hyppään pyörän selkään ja haukkaan työmatkallisen raitista ilmaa. Ja totuuden nimessä työmatkani on niin lyhyt, että on suorsataan häpeällistä huristaa sitä autolla.

Mini from hell

Perheessä on ollut kaksi autoa aika lailla niin pitkään kuin muistan. Kakkosauton virkaa on toimittanut yleensä joku muutaman satasen ropponen, joka kuljettaa juuri ja juuri töihin ja yleensä takaisin. Kerran jo luovuimme kakkosautosta, mutta toinen auto ui autokatokseen vähän kuin varkain perintöhommien kautta. Ja sen jälkeen sitten viimeiset kaksitoista vuotta on pihassa rahaa kahmalokaupalla rouskutellut kaksi bensahepoa.

Mitta kakkosautoon tuli täyteen viimeisen yksilön takia. Hankkimani Mini osoittautui autoksi suoraan helvetin porttien sisäpuolelta, siitä autokauppiaiden osaston näyttelytilasta. Vielä minuakin enemmän Minia rakastivat ne kaikki korjaamot, joiden luona se kävi ensiavussa. Jokainen kerta oli toistaan kalliimpi ja lopulta aloin itsekin uskoa korjaamojen mantraa, että Minit ovat ranskalais-brittiläisiä sekasikiöitä, joita ei autoiksi saisi nimittää missään sivistyksen piirissä. Minin mainos-slogan saisi mieluiten olla "Ihana ajaa, helvetti omistaa".

Pahinta asiassa oli juuri se, että rakastin ajamista sillä autolla. Pienen ja miedosti pippurisen Minin ajo-ominaisuudet olivat täysin omaa luokkaansa. Se oli tien päällä mahtava, korjaamolla kuitenkin parhaimmillaan. Mini oli unelma, joka kuoli moottorin vikavalon loisteeseen.

Kyllästyin tuhansien eurojen korjaamolaskuihin, joiden lopputulos oli löytää lisää korjattavaa. Lopputulosta korjaamokierteeseen ei ollut näkyvissä ja viimeisin korjaamo totesi, että hän saa auton kuntoon, mutta hänkään ei saa sitä pysymään kunnossa. Päätin luovuttaa.

Sähköpyöräilyn ihanuus

Kakkosauto vaihtui sähköpyörään. Ennen omaa sähkö-Helkamaa en ollut ajanut moisella laitoksella metriäkään. Enkä ollut mikään suuri sähkövempeleiden fani muutenkaan. Mutta sähköavusteisella pyörällä ajaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli pyöräilyä ilman hankaluuksia. Ei enää vastatuuleen puskemista tai ylämäessä hikoilua. Maastonmuodoista huolimatta meno oli tasaisen vauhdikasta. Kuskin väsymistä voi aina kompensoida lisäämällä moottorin avustusta. 

Sähköisen apuvoiman lisäksi rakastuin pyörän ergonomiaan. Sähkikseksi ristitty pyörä osui käteen kuin valettu - ja mikä parasta, sama runko sopii molemmilla pyörällä ajavalle. Pyörän valintakriteerinä oli se, että se on matalarunkoinen, sopiva kahdelle eri mittaiselle kuskille ja kestävää, helposti huollettavaa merkkiä.

Lyhyen googlettelun jälkeen päätimme mennä vaimon kanssa kaksissa ihmisin paikalliseen pyöräliikkeeseen, jonka tiesimme olevan palvelultaan priimaa ja hinnoiltaan kohtuullista tasoa. Sieltä meille saatiin nopeasti sopiva ajokki - seitsemänvaihteinen Helkama CE-7. Kotimaiseen merkkiin on helppo luottaa ja valintaa helpotti, että pyörän voi huoletta huollattaa samassa liikkeessä, josta sen ostimme. Paikalliseen palveluun on turvallista luottaa.

Sähköpyöräilyssä muuttuu myös pyörän huoltotarve. Kun perinteiselle pyörällä on pääasiassa riittänyt "ketjuihin rasvaa ja renkaisiin ilmaa kerran keväällä" -tyyppiset huollot, vaatii sähköpyörä vähän enemmän. Kuluvia osia on tavallista pyörää runsaammin ja pyörää on huollettava kuin autoakin, että toivottava toimintakyky säilyy. 

Autoon verrattuna huollot ovat vain aika paljon halvempia. Laskun loppusummasta putoaa helposti yksi numero alusta.

Sähköpyöräilyn kamaluus

Toisesta autosta luopuminen ei suinkaan johtanut siihen, että toinen ajaa autoa ja toinen pyörää - niin kuin luulin. Se johti siihen, että molemmat meistä ajaa pyörää ja auto seisoo arkisin pääasiassa kotipihassa. Kun makuun tottuu, maistuu pyöräily makealle. Enää ei edes huvita hypätä autonrattiin aamulla, kun on töihinlähdön aika. No totta kai se nyt naurattaa, kun on sulaa ja lämpötila niukasta plussan puolella. Odotan innolla, miten työmatkat sujuvat, kun näyttämölle saapuu kuningas talvi.

Talveen on varauduttu. Pyörissä on odottamassa nastarenkaat. Vaatetusta on koetettu miettiä myös talvipyöräilyn kannalta. Ja minä olen varautunut muutenkin kävelemään pakkaskelien aikana töihin. Nykyisin töissä tai oikeastaan töihin on harvoin niin kiire, ettenkö kävellen ehtisi. 

Lisäksi muutimme osan autokatoksesta pyörävarastoksi. Jo kesällä totesimme yhdessä, etteivät nykyiset autot oikein survomatta mahdu katokseen, joten koko katos on sinällään tarpeeton. Mutta molemmissa heräsi ajatus, että jos osan katoksesta tekisikin pyörävarastoksi. Silloin pyörät pysyvät kuivana ja ennen kaikkea turvassa kotipihassa. Jos pyöräilyssä ylipäätään joku asia vituttaa, niin se on pyörävarkaat. Lappeenrannastakin kuulostaa häviävän pyörä poikineen joka päivä. Pyöriä varastetaan ilkivallan tai huumerahojen takia. Pyöriä varastetaan, koska niiden varastaminen on suht vaaratonta. Poliisia varkaat eivät kiinnosta, eikä varkauksista saadut tuomiotkaan pelota oikeita rikollisia, tai edes niitä varkaaksi yleisimmin osoittautuvia säälittäviä narkkeja. Omistajalle useamman tuhannen euron pyörän menetys on isompi tappio kuin rosvon saamat sakot. 

Toivoisin kaupunkiin kunnollista vartioitua pyöräparkkia. Sellaisesta olisin jopa valmis maksamaan kohtuullista pysäköintimaksua - jos tietäisin pyörän varmasti pysyvän tallessa. Paikkoja tällaiseen luulisi löytyvän, samoin kuin kysyntää. Viime vuosien pyöräilybuumi on kasvattanut sähköpyöräilyn suosiota ja iso osa pyöristä on melko kalliita yksilöitä, joista omistajat haluavat pitää huolta ja vältellä varkaita. 

On luultavaa, että pyörien kehityksessä mennään samaa rataa kuin autojen. Tulevien sukupolvien sähköpyöriin suunnitellaan ajonestolaitteet, jotka tekevät pyöristä varkaille hyödyttömiä. Sillä tavoin loppui pari vuosikymmentä sitten myös iso osa autovarkauksista. Toinen mahdollinen muutos olisi pyöriin suoraan sisäänrakennettu paikannus, jolloin pyörät löytyvät nopeasti. 

Totta kai enemmän vielä kaipaisin, että pyörävarkaudet saataisiin kuriin rangaistusten kautta. Suoraan sanottuna minulle on se ja sama, kuka varkaita rankaisee ja miten - jos asia ei valtiovaltaa jaksa kiinnostaa.

Yks, kaks, ei autoa

Kakkosautosta luopuminen ei tuottanut mitään tuskaa. Kummankaan perheen aikuisen arjessa ei tapahtunut mitään järisyttävää muutosta tai kurjistumista. Päinvastoin arkiliikunnan määrä on lisääntynyt kummallakin, koska se perheen viimeinenkin auto jää yleensä pihaan. Auton kilometrimäärä tulee tänä vuonna olemaan ennätyksellisen pieni, koska arkiajojen lisäksi muitakin reissuja on tehty vähemmän kuin koskaan ennen. Se on valitettavasti merkki kulutuksen pienentymisestä. Siitä samasta asiasta, josta koko Suomi tulee kärsimään.

Kalliit polttoaineet, kallistuva elämä ja hupirahojen hiipuminen näkyy juuri näin. Ihmiset eivät lopeta elämistä, mutta kulutukseen menevää siivua kavennetaan. Lomareissut jäävät lyhyemmiksi tai loppuvat kokonaan. Ulkona syöminen vähenee ja jokaista pakkokulutuksesta yli jäävää euroa säästellään mahdollisimman pitkälle. Edes sitä rahaa, jonka voisi kuluttaa, ei heitetä menemään, vaan kuluttajista tulee ylivarovaisia. Syntyy kierre, jossa raha ei enää liiku. Ja yhteiskunnan rattaat lakkaavat pyörimästä.

Tämä on myös miina, johon oikeisto on nyt ajanut. Liikaa säästämällä on totta kai saatu valtion menoja karsittua, mutta samalla on pysäytetty kulutuspyörä, jota palveluyhteiskunta kipeästi tarvitsee. Tämän päivän Suomi ei toimi, jos kulutukseen ei jää rahaa. Raha luo rahaa ja kulutus luo lisää tuloja, joista kertyy lisää veroja yhteiskunnan rattaiden voiteluun. 

Voisimmeko luopua myös toisesta autosta? Toimisiko keskiluokkainen, keski-ikäinen talous kokonaan ilman autoa? Suoraan sanottuna ei kiinnosta testata. Varmaan pienillä säädöillä homma toimisi, mutta mieluummin pidän kiinni yhdestä nelipyöräisestä bensarosvosta.

Minulle auto edustaa vapautta ja jotain sellaista, jota minulla ei aina ole ollut. Auto on joskus mahdollistanut reissaamisen, vaellusmatkat, tutustumiset eri kaupunkeihin ja spontaanit ajelut milloin missäkin. Pidän ajatuksesta, että pihassa on auto, jolla voin huristaa jonnekin, mihin bussit eivät kulje. Siitä vapaudesta en ole valmis luopumaan. Summa summarum - olen laiska, mukavuudenhaluinen keski-ikäinen ja pidän siitä. 

PS. Siitä pyörävarastosta vielä - minä en sitä rakentanut. Hierovan sosiologin käsillä ei pystytetä muuta kuin tällaisia joutavanpäiväisiä blogeja. Varaston kasasi blogissa ennenkin seikkaillut legenda nimeltä lankomies. Niissä käsissä syntyi nopeasti laatujälkeä, jota kelpaa esitellä!