Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kakkosauto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kakkosauto. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. lokakuuta 2026

Puoli vuotta pyörän selässä

 

Osa autokatoksessa muutettiin pyörävarastoksi
 Maali puuttuu vielä tässä vaiheessa.

Syksyn puoliväli on jo ohitettu ja samalla tuli täyteen puoli vuotta, kun siirryin työmatkoissa, ja muissa lyhyissä matkoissa, käyttämään polkupyörää. Muutokseen oli sekä vetäviä että työntäviä tekijöitä. Vetävissä tekijöissä oli bensan hinnan nousu, auton kulujen kasvaminen sekä ympäristösyyt. Lisäksi perheen kahden auton toimintamalli oli tullut tiensä päähän ja halusin eroon toisesta autosta (siis kirjaimellisesti eroon kyseisestä yksilöstä!).

Työntäviä tekijöitä oli lyhytautoilun turhuus, työmatkojen tekemisen helppous pyörällä sekä puhdas uteliaisuus sitä kohtaan, miten paljon lommoja sieluni saa, jos en aamuisin pääse lämmitettyyn autoon, vaan hyppään pyörän selkään ja haukkaan työmatkallisen raitista ilmaa. Ja totuuden nimessä työmatkani on niin lyhyt, että on suorsataan häpeällistä huristaa sitä autolla.

Mini from hell

Perheessä on ollut kaksi autoa aika lailla niin pitkään kuin muistan. Kakkosauton virkaa on toimittanut yleensä joku muutaman satasen ropponen, joka kuljettaa juuri ja juuri töihin ja yleensä takaisin. Kerran jo luovuimme kakkosautosta, mutta toinen auto ui autokatokseen vähän kuin varkain perintöhommien kautta. Ja sen jälkeen sitten viimeiset kaksitoista vuotta on pihassa rahaa kahmalokaupalla rouskutellut kaksi bensahepoa.

Mitta kakkosautoon tuli täyteen viimeisen yksilön takia. Hankkimani Mini osoittautui autoksi suoraan helvetin porttien sisäpuolelta, siitä autokauppiaiden osaston näyttelytilasta. Vielä minuakin enemmän Minia rakastivat ne kaikki korjaamot, joiden luona se kävi ensiavussa. Jokainen kerta oli toistaan kalliimpi ja lopulta aloin itsekin uskoa korjaamojen mantraa, että Minit ovat ranskalais-brittiläisiä sekasikiöitä, joita ei autoiksi saisi nimittää missään sivistyksen piirissä. Minin mainos-slogan saisi mieluiten olla "Ihana ajaa, helvetti omistaa".

Pahinta asiassa oli juuri se, että rakastin ajamista sillä autolla. Pienen ja miedosti pippurisen Minin ajo-ominaisuudet olivat täysin omaa luokkaansa. Se oli tien päällä mahtava, korjaamolla kuitenkin parhaimmillaan. Mini oli unelma, joka kuoli moottorin vikavalon loisteeseen.

Kyllästyin tuhansien eurojen korjaamolaskuihin, joiden lopputulos oli löytää lisää korjattavaa. Lopputulosta korjaamokierteeseen ei ollut näkyvissä ja viimeisin korjaamo totesi, että hän saa auton kuntoon, mutta hänkään ei saa sitä pysymään kunnossa. Päätin luovuttaa.

Sähköpyöräilyn ihanuus

Kakkosauto vaihtui sähköpyörään. Ennen omaa sähkö-Helkamaa en ollut ajanut moisella laitoksella metriäkään. Enkä ollut mikään suuri sähkövempeleiden fani muutenkaan. Mutta sähköavusteisella pyörällä ajaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli pyöräilyä ilman hankaluuksia. Ei enää vastatuuleen puskemista tai ylämäessä hikoilua. Maastonmuodoista huolimatta meno oli tasaisen vauhdikasta. Kuskin väsymistä voi aina kompensoida lisäämällä moottorin avustusta. 

Sähköisen apuvoiman lisäksi rakastuin pyörän ergonomiaan. Sähkikseksi ristitty pyörä osui käteen kuin valettu - ja mikä parasta, sama runko sopii molemmilla pyörällä ajavalle. Pyörän valintakriteerinä oli se, että se on matalarunkoinen, sopiva kahdelle eri mittaiselle kuskille ja kestävää, helposti huollettavaa merkkiä.

Lyhyen googlettelun jälkeen päätimme mennä vaimon kanssa kaksissa ihmisin paikalliseen pyöräliikkeeseen, jonka tiesimme olevan palvelultaan priimaa ja hinnoiltaan kohtuullista tasoa. Sieltä meille saatiin nopeasti sopiva ajokki - seitsemänvaihteinen Helkama CE-7. Kotimaiseen merkkiin on helppo luottaa ja valintaa helpotti, että pyörän voi huoletta huollattaa samassa liikkeessä, josta sen ostimme. Paikalliseen palveluun on turvallista luottaa.

Sähköpyöräilyssä muuttuu myös pyörän huoltotarve. Kun perinteiselle pyörällä on pääasiassa riittänyt "ketjuihin rasvaa ja renkaisiin ilmaa kerran keväällä" -tyyppiset huollot, vaatii sähköpyörä vähän enemmän. Kuluvia osia on tavallista pyörää runsaammin ja pyörää on huollettava kuin autoakin, että toivottava toimintakyky säilyy. 

Autoon verrattuna huollot ovat vain aika paljon halvempia. Laskun loppusummasta putoaa helposti yksi numero alusta.

Sähköpyöräilyn kamaluus

Toisesta autosta luopuminen ei suinkaan johtanut siihen, että toinen ajaa autoa ja toinen pyörää - niin kuin luulin. Se johti siihen, että molemmat meistä ajaa pyörää ja auto seisoo arkisin pääasiassa kotipihassa. Kun makuun tottuu, maistuu pyöräily makealle. Enää ei edes huvita hypätä autonrattiin aamulla, kun on töihinlähdön aika. No totta kai se nyt naurattaa, kun on sulaa ja lämpötila niukasta plussan puolella. Odotan innolla, miten työmatkat sujuvat, kun näyttämölle saapuu kuningas talvi.

Talveen on varauduttu. Pyörissä on odottamassa nastarenkaat. Vaatetusta on koetettu miettiä myös talvipyöräilyn kannalta. Ja minä olen varautunut muutenkin kävelemään pakkaskelien aikana töihin. Nykyisin töissä tai oikeastaan töihin on harvoin niin kiire, ettenkö kävellen ehtisi. 

Lisäksi muutimme osan autokatoksesta pyörävarastoksi. Jo kesällä totesimme yhdessä, etteivät nykyiset autot oikein survomatta mahdu katokseen, joten koko katos on sinällään tarpeeton. Mutta molemmissa heräsi ajatus, että jos osan katoksesta tekisikin pyörävarastoksi. Silloin pyörät pysyvät kuivana ja ennen kaikkea turvassa kotipihassa. Jos pyöräilyssä ylipäätään joku asia vituttaa, niin se on pyörävarkaat. Lappeenrannastakin kuulostaa häviävän pyörä poikineen joka päivä. Pyöriä varastetaan ilkivallan tai huumerahojen takia. Pyöriä varastetaan, koska niiden varastaminen on suht vaaratonta. Poliisia varkaat eivät kiinnosta, eikä varkauksista saadut tuomiotkaan pelota oikeita rikollisia, tai edes niitä varkaaksi yleisimmin osoittautuvia säälittäviä narkkeja. Omistajalle useamman tuhannen euron pyörän menetys on isompi tappio kuin rosvon saamat sakot. 

Toivoisin kaupunkiin kunnollista vartioitua pyöräparkkia. Sellaisesta olisin jopa valmis maksamaan kohtuullista pysäköintimaksua - jos tietäisin pyörän varmasti pysyvän tallessa. Paikkoja tällaiseen luulisi löytyvän, samoin kuin kysyntää. Viime vuosien pyöräilybuumi on kasvattanut sähköpyöräilyn suosiota ja iso osa pyöristä on melko kalliita yksilöitä, joista omistajat haluavat pitää huolta ja vältellä varkaita. 

On luultavaa, että pyörien kehityksessä mennään samaa rataa kuin autojen. Tulevien sukupolvien sähköpyöriin suunnitellaan ajonestolaitteet, jotka tekevät pyöristä varkaille hyödyttömiä. Sillä tavoin loppui pari vuosikymmentä sitten myös iso osa autovarkauksista. Toinen mahdollinen muutos olisi pyöriin suoraan sisäänrakennettu paikannus, jolloin pyörät löytyvät nopeasti. 

Totta kai enemmän vielä kaipaisin, että pyörävarkaudet saataisiin kuriin rangaistusten kautta. Suoraan sanottuna minulle on se ja sama, kuka varkaita rankaisee ja miten - jos asia ei valtiovaltaa jaksa kiinnostaa.

Yks, kaks, ei autoa

Kakkosautosta luopuminen ei tuottanut mitään tuskaa. Kummankaan perheen aikuisen arjessa ei tapahtunut mitään järisyttävää muutosta tai kurjistumista. Päinvastoin arkiliikunnan määrä on lisääntynyt kummallakin, koska se perheen viimeinenkin auto jää yleensä pihaan. Auton kilometrimäärä tulee tänä vuonna olemaan ennätyksellisen pieni, koska arkiajojen lisäksi muitakin reissuja on tehty vähemmän kuin koskaan ennen. Se on valitettavasti merkki kulutuksen pienentymisestä. Siitä samasta asiasta, josta koko Suomi tulee kärsimään.

Kalliit polttoaineet, kallistuva elämä ja hupirahojen hiipuminen näkyy juuri näin. Ihmiset eivät lopeta elämistä, mutta kulutukseen menevää siivua kavennetaan. Lomareissut jäävät lyhyemmiksi tai loppuvat kokonaan. Ulkona syöminen vähenee ja jokaista pakkokulutuksesta yli jäävää euroa säästellään mahdollisimman pitkälle. Edes sitä rahaa, jonka voisi kuluttaa, ei heitetä menemään, vaan kuluttajista tulee ylivarovaisia. Syntyy kierre, jossa raha ei enää liiku. Ja yhteiskunnan rattaat lakkaavat pyörimästä.

Tämä on myös miina, johon oikeisto on nyt ajanut. Liikaa säästämällä on totta kai saatu valtion menoja karsittua, mutta samalla on pysäytetty kulutuspyörä, jota palveluyhteiskunta kipeästi tarvitsee. Tämän päivän Suomi ei toimi, jos kulutukseen ei jää rahaa. Raha luo rahaa ja kulutus luo lisää tuloja, joista kertyy lisää veroja yhteiskunnan rattaiden voiteluun. 

Voisimmeko luopua myös toisesta autosta? Toimisiko keskiluokkainen, keski-ikäinen talous kokonaan ilman autoa? Suoraan sanottuna ei kiinnosta testata. Varmaan pienillä säädöillä homma toimisi, mutta mieluummin pidän kiinni yhdestä nelipyöräisestä bensarosvosta.

Minulle auto edustaa vapautta ja jotain sellaista, jota minulla ei aina ole ollut. Auto on joskus mahdollistanut reissaamisen, vaellusmatkat, tutustumiset eri kaupunkeihin ja spontaanit ajelut milloin missäkin. Pidän ajatuksesta, että pihassa on auto, jolla voin huristaa jonnekin, mihin bussit eivät kulje. Siitä vapaudesta en ole valmis luopumaan. Summa summarum - olen laiska, mukavuudenhaluinen keski-ikäinen ja pidän siitä. 


PS. Siitä pyörävarastosta vielä - minä en sitä rakentanut. Hierovan sosiologin käsillä ei pystytetä muuta kuin tällaisia joutavanpäiväisiä blogeja. Varaston kasasi blogissa ennenkin seikkaillut legenda nimeltä lankomies. Niissä käsissä syntyi nopeasti laatujälkeä, jota kelpaa esitellä!

lauantai 2. helmikuuta 2019

Miehet ja autot

 

Minulla kävi tuuri - pääsin pitkästä aikaa valkkaamaan perheeseen uutta autoa, kun perheen kakkosauto alkoi tulla vaihtokuntoon. Äh, paskaako minä tässä valehtelemaan. Se vanha kakkosauto oli vielä täydellisessä kunnossa, vähillä kilometreillä ja meille passeli. Mutta kun en tykännyt, niin en tykännyt. Halusin paremmin minuun käsiini sopivan. Ja kun riittävän paljon asiasta haaveilin, niin lopulta rohkaistuin myös etenemään asiassa.

Miehille autot ovat herkkä asia. Joka miehellä on omat suosikkimerkkinsä ja -mallinsa. Samoin joka mieheltä löytyy varmasti nou-nou-lista, jolta autoa ei osteta, ei siis i-k-i-n-ä. Meidän perheessä, Luojan kiitos, minä olen saanut aika paljon vaikuttaa siihen, millaisilla ropposilla ajelemme. Ainakin juuri nyt, katoksessa seisovat sellaiset yksilöt, joista kumpaan tahansa voin hypätä ja ajaa vaikka perheeltä karkuun Bahamalle.

Ykköset ja kakkoset

 

Mitään bensapihejä vihervasemmistolaisia kuplia meillä ei kuitenkaan pihaan ole raahattu
Meidän perheen autostrategia on sellainen, että ns. ykkösauto on farkku, koska sillä tehdään mummola- ja muut pidemmät matkat. Tilaa täytyy löytää koko perheen tavaroille, tilaa täytyy löytää takapenkiltä kolmelle ja turvallisuutta niin paljon, että suomalaisilla pieninumeroisilla teillä uskaltaa heittäytyä liikenteen sekaan. Ykkösautolla minä olen ajanut myös työstä johtuvat matkat, joten kulutus saisi mielellään olla kohtuullinen. Mitään bensapihejä vihervasemmistolaisia kuplia meillä ei kuitenkaan pihaan ole raahattu, vaan suosiossa ovat viime vuosina olleet Tsekkiperäiset perhefarkut, jotka loistavat läsnäolollaan myös myyntilistojen kärjessä.

Kakkosauto on meille suht uusi tulokas. Kun lapset olivat pieniä ja minä enemmän pois kotoa (näillä ei siis ollut tekemistä keskenään!), tarvitsimme kahta autoa arjen sujuvoittamiseen. Sitten tuli välivaihe, minä olin enemmän kotona ja lapsetkin vähän isompia (nehän ei pysy pieninä ikuisesti). Teimme kansliapäätöksen luopua toisesta autosta.

Ja yhden auton taktiikalla elo sujui oikeastaan tosi hyvin. Sitten taas isäni jätti meille auton perinnöksi ja olimme yhtäkkiä uudelleen kahden auton loukussa. Ja tuo perintöauto oli se, joka ei minulle oikein sopinut. Vaihtoa viivästytti kyllä sekin, että vaimoni oli moiseen autoon kovin kiintynyt - ihme tyyppi. Osaa valita miehen täydellisesti, mutta autojen valinassa on vielä oppimista.

Kakkosautossa tärkeintä on se, että se on huokea pitää ja se, että sillä voi ajaa kaupunkimatkat. Kakkosautolla ajetaan yleensä vähän lyhyttä pätkää ja se joutuu monesti sietämään kaikenlaista kuraa. Koska kas kummaa, sen pesu saattaa unohtua ja huoltokin voi vahingossa jäädä väliin. Vähillä kilometreillä huoltotarve onneksi on vähän pienemmänlainen. Mitään pikkukippoja meillä ei kuitenkaan ole tainnut koskaan olla, vaan ihan auton kokoisia autoja.

Auton ostamisen ihanuus ja kamaluus

Myyjä kysyi viattomana "Ettekö te meinaa edes koeajaa sitä?" Vastasin, että teen tällä kohta kolmensadan kilometrin koeajon ja luuletko, ettet kuule minusta maanantaina, jos auto ei ole kunnossa.
Kun olin pieni (melko legendaarinen kappaleen aloitus!), autoja katseltiin viikonlopun autonäyttelyissä. Lauantaisin koko Joensuu ajeli liikkeestä toiseen unelmoimassa uusista autoista ja potkimassa parhaiden käytettyjen renkaat kankaille. Enemmän siellä taidettiin tavata tuttuja kuin tehdä kauppoja, mutta metka koko perheen harrastus joka tapauksessa.

Nyt taas autokauppaa tehdään netissä. Minäkin etsin tietyllä merkkihaarukalla sopivanhintaisia menopelejä ja pikkuhiljaa homma rajautui muutamaan ehdokkaaseen. Noista sitten vielä tarkempi lajittelu kilometrien, varusteiden ja kuvien perusteella ja lopulta finaalissa oli enää kolme ehdokasta. Ja tämä kaikki tapaamatta yhtään elävää myyjää!

Kun peltilehmien missikisojen finaalikolmikko oli selvillä, niin liikkeisiin sähköpostilla kysely sekä autosta että vaihtohinnasta entiseen. Hauskaa oli, että kaikki liikkeet vastasivat parin tunnin haarukalla. Kauppaa siis tehdään koko ajan. Ja noissa vanhan auton vaihtohinnoissa oli melkoinen haarukka.

Vihdoin päästiin perinteiseen kaupankäyntiin, jossa molemmat ovat tekevinään täydelliset kaupat ja saavansa maksimivoiton. Ja kauppahan on paras silloin, kun molemmat osapuolet ovat jokseenkin tyytymättömiä lopputulokseen ja kuvittelevat toisen vähän vetäneen välistä. Niin tässäkin.

Vaihtohintaa soviteltiin sekä sähköpostitse että puhelimitse ja puolen päivän pikaisen tarjouskilpailun perusteella olin valinnut meille kauniin yksilön, joka tosin sijaitsi Forssassa. Tämän jälkeen hain vielä rouvalta lopullisen valtuutuksen. Hänen vastauksensa oli, että kaipa tiedän, mitä teen. "Ai autoasioissa?!" vastasin ja sain hymiön. Tuon tulkitsin vihreäksi valoksi mennä kaupassa finaaliin saakka.

Tänä aamuna sitten puksuteltiin vanhalla kakkosella Forssaan ja suoraan liikkeeseen. Apukuskiksi lupautui lapsista vanhin ja kiva, kun lupautui. On meinaan tuo Lappeenranta-Forssa väli yksi ehkä maailman tylsimmistä väleistä ajaa. Jopa Lopen kirkko näytti sillä tiellä houkuttelevalta.

Liikkeen ovella oli sähköpostista tuttu kaupanvääntäjä tarjoamassa kättä kysyen "Lappeenrannan miehiä?" - kai se länsirannikolla jotenkin näkyy päällepäin. Seuraavana kävelin autoa ympäri ja tarkistin, että kaikki osat ovat paikallaan ja auto näyttää siistiltä ja ostamisen arvoiselta. Lopulta sanoin, että eiköhän tehdä kaupat, jolloin myyjä kysyi viattomana "Ettekö te meinaa edes koeajaa sitä?" Vastasin, että teen tällä kohta kolmensadan kilometrin koeajon ja luuletko, ettet kuule minusta maanantaina, jos auto ei ole kunnossa.

Kotimatkalla ei kiinnostanut edes se Lopen kirkko.

 

Se on kun tois tyttöystävää näytille

Miltä se haisee ja syökö se paljon? Miten se käyttäytyy ja kiihtyykö se kovaa?
Matkalla mietin, että vähän kyllä jännittää, mitä rouva ja loput lapset sanovat autosta. Tuossa Lappeenrannan nelikaistaisen päässä alkoi jo kädet hikoilla, että josko tämä menee munilleen ja autosta ei kukaan muu tykkääkään.
Tajusin, että perkele, tämähän on kuin tyttöystävää toisi näytille.
Miettikääpä nyt itsekin:
Ujosti siitä ensin keskustellaan kahvipöydässä, että ois yks juttu. Sitten asiaa hieman kierrellään ja kaarrellaan, kunnes tunnustetaan, että onhan tässä vähän vakavammasta ihastuksesta kyse. Vähän ehkä kysellään neuvoja ja kerrotaan, miten hyvältä tuntuu. Lopulta on pakko pyytää lupaa tuoda se ihan näytille.

Jopa kysymykset ovat samanlaisia:
"Onko se nätti?"
"Paljonko se syö? Ei kai se ole mikään mahdoton juoppo?"
"Miten se käyttäytyy, kiihtyykö se? Oliko se miten levoton sun käsissä?"
"Onko se ollut monella ennen? Ei kai se ole mikään loppuunajettu? Kestääkö tää varmasti?"
"Onko tämä nyt varmasti turvallinen vaihtoehto?"
"Ei kai siitä kuulu mitään outoja ääniä?"
"Miltä se haisee?"

Kun näihin on kaikkiin osannut vastata korrektisti, niin pöydän toiselta puolelta tulee hyväksyvä hymy ja saatesanat: "No ehkä tää on sun juttus ja tiedät mitä teet. Mutta jos teit huonon valinnan, niin ite maksat kyllä korjauksen!" Sen jälkeen enää pelottaakin se, että tulee se viimeinen kysymys:
"Saako sitä koeajaa?"

Tietoisku

Ja kauniiksi lopuksi vielä tietoisku yhteiskuntaamme vaivaavasta kroonisesta sairaudesta, johon ei vielä tunneta parannuskeinoa.

Saabismi on vakava sairaus, johon olen itse sairastunut jo vuosia sitten. Menneinä vuosikymmeninä se kaatoi satoja ja tuhansia työikäisiä miehiä ja vielä nykyisinkin tavataan uusia tapauksia vuosittain. Tauti on täysin krooninen ja parantumaton. Geeneistä tuo tauti ei tule, sillä meidänkään perheessä ei Saabeilla ajeltu, vaan isällä autot olivat jotain sekundamerkkejä alusta loppuun saakka.

Parannuskeinoksi on testattu siedätystä ja sitä, että saabismiin sairastuneille annetaan koeajoon muiden merkkien autoja. Siedätyksellä ei kuitenkaan ole todettu olevan tautia parantavaa tai edes akuuttia vaihetta auttavaa vaikutusta. Usein saabistit menevät myös hautaan saakka puhtaina tartunnan kantajina ja vaikeimmat tapaukset jopa haudataan Petrooli-96:n sisällä.

Ympäristöltä saabisimi vaatii pitkää pinnaa ja sietokykyä. Mies, joka rakastaa Saabeja, ei todella tyydy Toyotaan tai pysty ajamaan Nissanilla. Hänelle on olemassa vain yksi auto - ja se on Saab.

Kuinka saabistien käy tulevaisuudessa, kun käytetytkin 9-3:t ja 9-5:t loppuvat markkinoilta? Käykö saabismille kuin satiaisille, että aika ajaa ohi ja koko tauti kuolee sukupuuttoon?

Tätä aikaa odotellessa minä ajan ainakin pystyssäpäin ja vittuilusta välittämättä aidolla ruotsinihmeellä.

Onnellista viikonloppua ystävät!