Betonimyllyn kautta rumpukuivaukseen

 

Charlie Chaplin publicity still from Modern Times (1936). Kuva on public domain -materiaalia Yhdysvalloissa. Lähde: Wikimedia Commons.

Melkein kolmekymmentä vuotta töitä tehneenä kuvittelee usein, että on kaiken nähnyt ja kokenut. Harvoin tulee enää jaksoja, joissa itseään vetää "punaiselle". Nyt on kuitenkin takana parin viikon jakso, jossa olo on kuin olisi vedetty ensin reilu kierros betonimyllyssä ja sen jälkeen päälle vielä rumpukuivaus. Huonoa sattumaa, heikkoa työnsuunnittelua sekä ennen kaikkea sitä, että haluaa tehdä edelleen kaikkensa ja hylätä keski-iän kyynisyyden ja periksi antamisen.

Kyseessä oli uuden projektin aloitus, joka sisälsi valtavan määrän uutta oppimista sekä aiemman prosessin sovittamista. Aloitus sattui vähän huonoon saumaan muiden töiden osalta, joten jouduin pomppimaan parin paikan väliä melkoisen lyhyillä palautuksilla. Tuntimäärä kasvoi melko kaoottiseksi ja työn sitovuus meni tasolle, jossa se ei normaalisti ole. Eli käytännössä olin töissä koko ajan - välillä jopa kahdessa työssä päällekkäin. 

Kello on aamulla noin kuusi. Mieli käy edelleen kierroksilla ja miettii, onko kaikki tehty ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. On tyytyväinen siihen, että hommat on tehty ja vielä tässäkin iässä pystyy venymään aiempaa takarajaa taemmas. Mutta - se suurin oivallus - tätä ei tehdä koskaan yksin. 

Työelämä tuottaa monille enemmän pettymyksiä kuin hyviä ahaa-elämyksiä. Kuluneet pari viikkoa taas olivat enemmän tuota positiivista. Töissä on hyvä porukka, joka tekee töitä sen eteen, että hommat saadaan sujumaan. Löytyy apua, tukea, yhteistä sparraamista - ja myös kykyä iloita onnistumisista. Minut pelastivat tuosta urakasta muut. Ja työn huono suunnittelukin oli enemmän puutteita omassa tekemisessä - tai oikeastaan huonoa sattumaa.

Työn määrä ei tapa, huono suunnittelu tappaa

Yrittäjänä taiteilee oman leipänsä sekä toimeksiantajien leivän välissä. Totta kai koetan maksimoida omat tuloni, mutta tuloni ovat riippuvaisia siitä, että myös toimeksiantajat ja asiakkaat elävät. Monesti se johtaa siihen, että omaa vapaa-aikaa ja jaksamista vyörytetään muiden eteen. Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä kaksi eri liiketoimintahaaraa, joista molemmista tulisi pystyä pitämään huolta, ei aika yksinkertaisesti riitä. Parin viikon jakson sitä vielä sietää, mutta jatkuvalla syötöllä tuollainen olisi kohtalokasta.

Minua ei koskaan stressaa työn määrä. Edustan saappaat jalassa sukupolvea, jonka kone käy niin pitkään kuin sen käsketään käymään. Työaika ei löydy oikeastaan koskaan kellosta, vaan työt loppuvat silloin, kun ne on tehty. Väitän, että tämä on leimallista meille lama-ajan lapsille - ja myös päättyy meihin. Eikä tämä ole moite, vaan tavallaan arvostus sille, että nuoremmat osaavat tyytyä vähempään ja osaavat antaa enemmän arvoa omalle ajalle ja vapaudelle.

Vuosien suurin opetus on, että työn määrä ei meitä tapa. Meidät tappaa huono johtaminen, työn kehno organisointi sekä suunnittelemattomuus. Noiden lisäksi jokainen työtä tekevä kaipaa tukea, apua sekä henkisesti toimivan yhteisön. Ilman niitä me emme selviä. Pitkä työhistoria on näyttänyt kaikenlaista johtamista. Tätä johtamista kun on kahdenlaista - sitä hyvää ja sitä on huonoa.

Koetan olla täällä hehkuttamatta (muita kuin ihanaa itseäni ja maailman mainiointa perhettäni), mutta nyt sorrun. Teen tällä hetkellä (tai olen tehnyt jos muutamia vuosia) töitä organisaatiossa, joka itsessään pakottaa yrittämään parhaansa ja venymään. Työtä johdetaan oikealla otteella, menestymiseen annetaan työkalut sekä sopivasti ilmaa siipien alle. Organisaatio nojaa itseoppimiselle, omavastuulle sekä sille, että ketään ei jätetä yksin. Kiire on varmasti kaikilla ja tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle, mutta tekemisessä on flow, joka sietää epävarmuutta ja suurta työmäärää. Nämä ovat harvinaisuuksia työelämän arjessa tänään.

Ja hyvä leviää läpi organisaatiotasojen. Indikaattori toimivuudesta on hymy tekijöiden kasvoilla sekä ystävällinen tervehdys aamulla. Vaikka työ ei saa koskaan olla koko elämä (eipä!), olisi suotavaa, että töihin on kiva tulla ja päivänsä myös töissä viettää. Tätä positiivisuutta näin vielä perjantaina iltapäivällä, kun omien tyyppien kanssa hallilla juttelin. Raskas viikko, mutta kotiin kaikki lähtivät hymyssäsuin.

Vielä tätäkin kautta kiitos kuluneen parin viikon uurastajille - teidän kanssa oli kiva tehdä töitä, vaikka urakkaa olikin. Olette kyllä timanttia koko sakki! :)

Nyt vedetään viikonloppu henkeä ja ensi viikolla tehdään paikkauksia. Parin viikon ajan piti omaa kalenteria järjestellä vähän uuteen uskoon ja se vaatii parin viikon jälkihoitoa. Tästä kuitenkin selvitään, jos nyt lauantai-aamuna kaikki tekijät ovat turvallisesti kotona, työt on aika lailla tehty ja uusi viikko odottaa.

Kirjan editointi jatkuu

Kirjan toinen editointiversio kilahti sähköpostiin viime viikolla. Nyt aletaan työstää pienempiä yksityiskohtia ja korjataan kieltä lähemmäs oikeaa. Olen kirjoittanut kirjan ns. puhekielellä, joten kaikkia rosoja siitä ei korjata, vaan henkilöiden puhe kuulostaa sivuilla siltä, miltä meidän normaalien ihmisten puhe kuulostaa. Kyseessä on puhdas tyylivalinta sen puolesta, että kirjan sivuilla puhuvat hahmot, eikä kirjailija. 

Sipistely on helpompaa ja myös nopeampaa kuin ykkös-editointi. Nyt tekemistä on vähemmän ja uutta ei enää luoda samalla tavalla. Jos edellisellä kierroksella tehtiin vielä peruskorjausta ja rakennettiin lisää, niin nyt tehdään korkeintaan paikkamaalausta. Mitään kevyttä ei tämäkään tekeminen ole - vaatii silmiltä ja keskittymiseltä valtavasti, että löydät pilkut oikeille paikoilleen, korjaat väärinkirjoitetut sanat ja sen lisäksi vielä koetat keskittyä sisältöön ja kaivaa sieltä aikamuoto- sekä muotovirheitä. 

Mutta silti loppusuora häämöttää. Enää vajaa kuukausi, niin rakenne lyödään lopullisesti kiinni ja edessä on enää tarinan pakkaaminen kansien sisään. Jännittää aivan pirusti edelleen. Nyt on pakko uskoa, että kirja todellakin syntyy ja tarina näkee päivänvalon.

Vaikka jännittää, ei hävetä. Uskon vahvasti omaan tarinaani sekä kykyyn luoda sen luettavaksi. Olo on kuin ei malttaisi odottaa muiden pääsevän kirjan kimppuun. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja on herättänyt kiinnostusta ja lukijoita on oven taakse ilmoittautunut pitkä jono. Pitäisikö sittenkin jakaa julkkareissa ämpäreitä?

Ekassa editoinnissa tehdyt muutokset olivat vieneet lopputulosta selkeästi parempaan suuntaan. Alkuperäisessä versiossa olleet puutteet löysivät lääkkeet ja pitkä linja on nopeampi ja selkeämpi kuin alkuperäinen. Opetus kaikille oman elämänsä saarikoskille ja runebergeille - älkää kuvitelko olevanne niin hyviä, että saatte kirjan kasaan ilman ulkopuolista apua. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Minun kustannustoimittajani auttoi näkemään alkuperäisen version puutteet ja myös antoi vinkkejä, miten ne korjataan. Sen lisäksi opin lukemaan omaa teostani myös lukijan näkökulmasta. Eli seuraavan kirjan tekeminen pitäisi mennä paremmin jo alusta saakka. 

Miksi tehdä asioita vaikeaksi, kun on olemassa helpompi tie?

Kevät on nopea ja lumen kausi väistyy lähes huomaamatta. Takapihalla pilkottaa vihreää, josta alkaa kohta nousta uutta elämää. Kevät on saapunut niin nopeasti, ettei sen odottamiseen ehtinyt kyllästyä. Nyt jokainen päivä on aiempaa valoisampi ja elävämpi. Linnut laulavat, lämpö hellii luita ja vaatetus kevenee. Ensi viikon jälkeen on toppavaatteiden pesuviikko ja sitten saapuu ehkä odotetuin pääsiäinen koskaan. Kevään työurakat ovat olleet mallia kaaos, joten parin päivän stand by -tila tulee tarpeeseen.

Henkisesti olen päättänyt pitää myös tulevana kesänä joka toisen perjantain vapaana. Viime kesänä ne vapaat loivat esikoisromaanin kässärin ja tänä vuonna, jos Luoja suo, syntyy toisen kirjan käsikirjoitus johonkin malliin. Sen lisäksi on aikaa jyvitettävä myös esikoisen markkinointiin ja mainostamiseen. Tällä tasolla ei kirjoiteta rahasta, vaan rahalla. Jotta minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada esikoisesta omani takaisin, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Ja se kuuluu asiaan. Onneksi olen yrittäjä, joka ymmärtää, ettei raha tule seinästä, eikä sähkö töpselistä. 

Elämässä pitäisi aina muistaa, että nopeat ratkaisut vähentävät kärsimystä. Seuraa tarina autosta, sekä sen aiheuttamasta kroonisesta vitutuksesta....

Vaihdoin puolitoista vuotta sitten vanhan luotto-Fiestani Miniin. Rakastuin Minin muotoihin, persoonallisuuteen sekä erilaisuuteen. Rakastuin sokeasti niin kuin viidenkympin villityksen kourissa oleva mies vain voi. Valitettavasti tuo rakastuminen johti melkoisiin ongelmiin, sillä autoja ei pidä koskaan - siis ei koskaan - ostaa tunteella, vaan järjellä. Nytkin jos olisin kuunnellut varoituksia, olisin säästänyt sievoisen summan rahaa sekä valmiiksi repeytyneen sieluni rippeitä.

Mini oli virheostos alusta saakka, mutta usko ei perkele antanut periksi. Ja vika ei siis ollut pelkästään merkissä, vaan yksilössä. Mini on edelleen yksi parhaita autoja ajaa ja siinä on sitä luonnetta ja ulkonäköä monien muiden edestä. Tavallaan nautin ajamisesta mielettömästi. Mutta mekaanisesti auto on kaaos! Sitä ei ole tarkoitustakaan saada kestämään ja moottori on suoraan saatanasta. Kärsiköön kyseisen moottorin suunnittelija kroonisista peräpukamista sekä nivussilsasta loppuikänsä!

No anyway, koetin taistella vitutusta ja elämäni suurinta autopettymystä vastaan vuoden. Oikeasti autosta olisi pitänyt luopua viikossa. Mutta periksi antaminen on vaikeampaa kuin moni uskoisi. Lopulta kuitenkin myös minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja Mini sai yt-neuvottelujen päätteeksi etsiä uuden kodin. Toivottavasti siellä sitä rakastetaan minua enemmän.

Olemme jo pitkään miettineet, että laskennallisesti meidän nykyisessä perhetilanteessa meidän pitäisi pärjätä ilman kahta autoa, joten nyt oli sopiva sauma testata asiaa (autojahan tunnetusti saa kaupasta, jos sellaista sattuu tarvitsemaan).

Minin aiheuttama krooninen vitutus vaihtui sähköpyörään. Ja mikä ilo onkaan ollut tällä viikolla helistää Helkamalla töihin. Sähköpyöräily on niin keski-ikäistä kuin olla ja voi - ja minä nautin siitä, täysillä! Ihmettelen, miksi annoin kiukuttelevan auton viedä itseni hulluuden rajamaille, kun olisin voinut siirtyä e-pyöräilyn maailmaan jo paljon aikaisemmin.

Olkoon Mini-episodi merkki siitä, että mies ei viisikymppisenäkään ole liian vanha oppimaan uutta, itsestään ja autoista!

Ihanaa kevättä ja valoisia aamuja kaikille (paitsi sille Minin moottorin suunnittelijalle)!

Miehet ja autot

 

Minulla kävi tuuri - pääsin pitkästä aikaa valkkaamaan perheeseen uutta autoa, kun perheen kakkosauto alkoi tulla vaihtokuntoon. Äh, paskaako minä tässä valehtelemaan. Se vanha kakkosauto oli vielä täydellisessä kunnossa, vähillä kilometreillä ja meille passeli. Mutta kun en tykännyt, niin en tykännyt. Halusin paremmin minuun käsiini sopivan. Ja kun riittävän paljon asiasta haaveilin, niin lopulta rohkaistuin myös etenemään asiassa.

Miehille autot ovat herkkä asia. Joka miehellä on omat suosikkimerkkinsä ja -mallinsa. Samoin joka mieheltä löytyy varmasti nou-nou-lista, jolta autoa ei osteta, ei siis i-k-i-n-ä. Meidän perheessä, Luojan kiitos, minä olen saanut aika paljon vaikuttaa siihen, millaisilla ropposilla ajelemme. Ainakin juuri nyt, katoksessa seisovat sellaiset yksilöt, joista kumpaan tahansa voin hypätä ja ajaa vaikka perheeltä karkuun Bahamalle.

Ykköset ja kakkoset

 

Mitään bensapihejä vihervasemmistolaisia kuplia meillä ei kuitenkaan pihaan ole raahattu

Meidän perheen autostrategia on sellainen, että ns. ykkösauto on farkku, koska sillä tehdään mummola- ja muut pidemmät matkat. Tilaa täytyy löytää koko perheen tavaroille, tilaa täytyy löytää takapenkiltä kolmelle ja turvallisuutta niin paljon, että suomalaisilla pieninumeroisilla teillä uskaltaa heittäytyä liikenteen sekaan. Ykkösautolla minä olen ajanut myös työstä johtuvat matkat, joten kulutus saisi mielellään olla kohtuullinen. Mitään bensapihejä vihervasemmistolaisia kuplia meillä ei kuitenkaan pihaan ole raahattu, vaan suosiossa ovat viime vuosina olleet Tsekkiperäiset perhefarkut, jotka loistavat läsnäolollaan myös myyntilistojen kärjessä.

Kakkosauto on meille suht uusi tulokas. Kun lapset olivat pieniä ja minä enemmän pois kotoa (näillä ei siis ollut tekemistä keskenään!), tarvitsimme kahta autoa arjen sujuvoittamiseen. Sitten tuli välivaihe, minä olin enemmän kotona ja lapsetkin vähän isompia (nehän ei pysy pieninä ikuisesti). Teimme kansliapäätöksen luopua toisesta autosta.

Ja yhden auton taktiikalla elo sujui oikeastaan tosi hyvin. Sitten taas isäni jätti meille auton perinnöksi ja olimme yhtäkkiä uudelleen kahden auton loukussa. Ja tuo perintöauto oli se, joka ei minulle oikein sopinut. Vaihtoa viivästytti kyllä sekin, että vaimoni oli moiseen autoon kovin kiintynyt - ihme tyyppi. Osaa valita miehen täydellisesti, mutta autojen valinassa on vielä oppimista.

Kakkosautossa tärkeintä on se, että se on huokea pitää ja se, että sillä voi ajaa kaupunkimatkat. Kakkosautolla ajetaan yleensä vähän lyhyttä pätkää ja se joutuu monesti sietämään kaikenlaista kuraa. Koska kas kummaa, sen pesu saattaa unohtua ja huoltokin voi vahingossa jäädä väliin. Vähillä kilometreillä huoltotarve onneksi on vähän pienemmänlainen. Mitään pikkukippoja meillä ei kuitenkaan ole tainnut koskaan olla, vaan ihan auton kokoisia autoja.

Auton ostamisen ihanuus ja kamaluus

Myyjä kysyi viattomana "Ettekö te meinaa edes koeajaa sitä?" Vastasin, että teen tällä kohta kolmensadan kilometrin koeajon ja luuletko, ettet kuule minusta maanantaina, jos auto ei ole kunnossa.

Kun olin pieni (melko legendaarinen kappaleen aloitus!), autoja katseltiin viikonlopun autonäyttelyissä. Lauantaisin koko Joensuu ajeli liikkeestä toiseen unelmoimassa uusista autoista ja potkimassa parhaiden käytettyjen renkaat kankaille. Enemmän siellä taidettiin tavata tuttuja kuin tehdä kauppoja, mutta metka koko perheen harrastus joka tapauksessa.

Nyt taas autokauppaa tehdään netissä. Minäkin etsin tietyllä merkkihaarukalla sopivanhintaisia menopelejä ja pikkuhiljaa homma rajautui muutamaan ehdokkaaseen. Noista sitten vielä tarkempi lajittelu kilometrien, varusteiden ja kuvien perusteella ja lopulta finaalissa oli enää kolme ehdokasta. Ja tämä kaikki tapaamatta yhtään elävää myyjää!

Kun peltilehmien missikisojen finaalikolmikko oli selvillä, niin liikkeisiin sähköpostilla kysely sekä autosta että vaihtohinnasta entiseen. Hauskaa oli, että kaikki liikkeet vastasivat parin tunnin haarukalla. Kauppaa siis tehdään koko ajan. Ja noissa vanhan auton vaihtohinnoissa oli melkoinen haarukka.

Vihdoin päästiin perinteiseen kaupankäyntiin, jossa molemmat ovat tekevinään täydelliset kaupat ja saavansa maksimivoiton. Ja kauppahan on paras silloin, kun molemmat osapuolet ovat jokseenkin tyytymättömiä lopputulokseen ja kuvittelevat toisen vähän vetäneen välistä. Niin tässäkin.

Vaihtohintaa soviteltiin sekä sähköpostitse että puhelimitse ja puolen päivän pikaisen tarjouskilpailun perusteella olin valinnut meille kauniin yksilön, joka tosin sijaitsi Forssassa. Tämän jälkeen hain vielä rouvalta lopullisen valtuutuksen. Hänen vastauksensa oli, että kaipa tiedän, mitä teen. "Ai autoasioissa?!" vastasin ja sain hymiön. Tuon tulkitsin vihreäksi valoksi mennä kaupassa finaaliin saakka.

Tänä aamuna sitten puksuteltiin vanhalla kakkosella Forssaan ja suoraan liikkeeseen. Apukuskiksi lupautui lapsista vanhin ja kiva, kun lupautui. On meinaan tuo Lappeenranta-Forssa väli yksi ehkä maailman tylsimmistä väleistä ajaa. Jopa Lopen kirkko näytti sillä tiellä houkuttelevalta.

Liikkeen ovella oli sähköpostista tuttu kaupanvääntäjä tarjoamassa kättä kysyen "Lappeenrannan miehiä?" - kai se länsirannikolla jotenkin näkyy päällepäin. Seuraavana kävelin autoa ympäri ja tarkistin, että kaikki osat ovat paikallaan ja auto näyttää siistiltä ja ostamisen arvoiselta. Lopulta sanoin, että eiköhän tehdä kaupat, jolloin myyjä kysyi viattomana "Ettekö te meinaa edes koeajaa sitä?" Vastasin, että teen tällä kohta kolmensadan kilometrin koeajon ja luuletko, ettet kuule minusta maanantaina, jos auto ei ole kunnossa.

Kotimatkalla ei kiinnostanut edes se Lopen kirkko.

 

Se on kun tois tyttöystävää näytille

Miltä se haisee ja syökö se paljon? Miten se käyttäytyy ja kiihtyykö se kovaa?

Matkalla mietin, että vähän kyllä jännittää, mitä rouva ja loput lapset sanovat autosta. Tuossa Lappeenrannan nelikaistaisen päässä alkoi jo kädet hikoilla, että josko tämä menee munilleen ja autosta ei kukaan muu tykkääkään.

Tajusin, että perkele, tämähän on kuin tyttöystävää toisi näytille.

Miettikääpä nyt itsekin:
Ujosti siitä ensin keskustellaan kahvipöydässä, että ois yks juttu. Sitten asiaa hieman kierrellään ja kaarrellaan, kunnes tunnustetaan, että onhan tässä vähän vakavammasta ihastuksesta kyse. Vähän ehkä kysellään neuvoja ja kerrotaan, miten hyvältä tuntuu. Lopulta on pakko pyytää lupaa tuoda se ihan näytille.

Jopa kysymykset ovat samanlaisia:
"Onko se nätti?"
"Paljonko se syö? Ei kai se ole mikään mahdoton juoppo?"
"Miten se käyttäytyy, kiihtyykö se? Oliko se miten levoton sun käsissä?"
"Onko se ollut monella ennen? Ei kai se ole mikään loppuunajettu? Kestääkö tää varmasti?"
"Onko tämä nyt varmasti turvallinen vaihtoehto?"
"Ei kai siitä kuulu mitään outoja ääniä?"
"Miltä se haisee?"

Kun näihin on kaikkiin osannut vastata korrektisti, niin pöydän toiselta puolelta tulee hyväksyvä hymy ja saatesanat: "No ehkä tää on sun juttus ja tiedät mitä teet. Mutta jos teit huonon valinnan, niin ite maksat kyllä korjauksen!" Sen jälkeen enää pelottaakin se, että tulee se viimeinen kysymys:
"Saako sitä koeajaa?"

Tietoisku

Ja kauniiksi lopuksi vielä tietoisku yhteiskuntaamme vaivaavasta kroonisesta sairaudesta, johon ei vielä tunneta parannuskeinoa.

Saabismi on vakava sairaus, johon olen itse sairastunut jo vuosia sitten. Menneinä vuosikymmeninä se kaatoi satoja ja tuhansia työikäisiä miehiä ja vielä nykyisinkin tavataan uusia tapauksia vuosittain. Tauti on täysin krooninen ja parantumaton. Geeneistä tuo tauti ei tule, sillä meidänkään perheessä ei Saabeilla ajeltu, vaan isällä autot olivat jotain sekundamerkkejä alusta loppuun saakka.

Parannuskeinoksi on testattu siedätystä ja sitä, että saabismiin sairastuneille annetaan koeajoon muiden merkkien autoja. Siedätyksellä ei kuitenkaan ole todettu olevan tautia parantavaa tai edes akuuttia vaihetta auttavaa vaikutusta. Usein saabistit menevät myös hautaan saakka puhtaina tartunnan kantajina ja vaikeimmat tapaukset jopa haudataan Petrooli-96:n sisällä.

Ympäristöltä saabisimi vaatii pitkää pinnaa ja sietokykyä. Mies, joka rakastaa Saabeja, ei todella tyydy Toyotaan tai pysty ajamaan Nissanilla. Hänelle on olemassa vain yksi auto - ja se on Saab.

Kuinka saabistien käy tulevaisuudessa, kun käytetytkin 9-3:t ja 9-5:t loppuvat markkinoilta? Käykö saabismille kuin satiaisille, että aika ajaa ohi ja koko tauti kuolee sukupuuttoon?

Tätä aikaa odotellessa minä ajan ainakin pystyssäpäin ja vittuilusta välittämättä aidolla ruotsinihmeellä.

Onnellista viikonloppua ystävät!