Betonimyllyn kautta rumpukuivaukseen

 

Charlie Chaplin publicity still from Modern Times (1936). Kuva on public domain -materiaalia Yhdysvalloissa. Lähde: Wikimedia Commons.

Melkein kolmekymmentä vuotta töitä tehneenä kuvittelee usein, että on kaiken nähnyt ja kokenut. Harvoin tulee enää jaksoja, joissa itseään vetää "punaiselle". Nyt on kuitenkin takana parin viikon jakso, jossa olo on kuin olisi vedetty ensin reilu kierros betonimyllyssä ja sen jälkeen päälle vielä rumpukuivaus. Huonoa sattumaa, heikkoa työnsuunnittelua sekä ennen kaikkea sitä, että haluaa tehdä edelleen kaikkensa ja hylätä keski-iän kyynisyyden ja periksi antamisen.

Kyseessä oli uuden projektin aloitus, joka sisälsi valtavan määrän uutta oppimista sekä aiemman prosessin sovittamista. Aloitus sattui vähän huonoon saumaan muiden töiden osalta, joten jouduin pomppimaan parin paikan väliä melkoisen lyhyillä palautuksilla. Tuntimäärä kasvoi melko kaoottiseksi ja työn sitovuus meni tasolle, jossa se ei normaalisti ole. Eli käytännössä olin töissä koko ajan - välillä jopa kahdessa työssä päällekkäin. 

Kello on aamulla noin kuusi. Mieli käy edelleen kierroksilla ja miettii, onko kaikki tehty ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. On tyytyväinen siihen, että hommat on tehty ja vielä tässäkin iässä pystyy venymään aiempaa takarajaa taemmas. Mutta - se suurin oivallus - tätä ei tehdä koskaan yksin. 

Työelämä tuottaa monille enemmän pettymyksiä kuin hyviä ahaa-elämyksiä. Kuluneet pari viikkoa taas olivat enemmän tuota positiivista. Töissä on hyvä porukka, joka tekee töitä sen eteen, että hommat saadaan sujumaan. Löytyy apua, tukea, yhteistä sparraamista - ja myös kykyä iloita onnistumisista. Minut pelastivat tuosta urakasta muut. Ja työn huono suunnittelukin oli enemmän puutteita omassa tekemisessä - tai oikeastaan huonoa sattumaa.

Työn määrä ei tapa, huono suunnittelu tappaa

Yrittäjänä taiteilee oman leipänsä sekä toimeksiantajien leivän välissä. Totta kai koetan maksimoida omat tuloni, mutta tuloni ovat riippuvaisia siitä, että myös toimeksiantajat ja asiakkaat elävät. Monesti se johtaa siihen, että omaa vapaa-aikaa ja jaksamista vyörytetään muiden eteen. Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä kaksi eri liiketoimintahaaraa, joista molemmista tulisi pystyä pitämään huolta, ei aika yksinkertaisesti riitä. Parin viikon jakson sitä vielä sietää, mutta jatkuvalla syötöllä tuollainen olisi kohtalokasta.

Minua ei koskaan stressaa työn määrä. Edustan saappaat jalassa sukupolvea, jonka kone käy niin pitkään kuin sen käsketään käymään. Työaika ei löydy oikeastaan koskaan kellosta, vaan työt loppuvat silloin, kun ne on tehty. Väitän, että tämä on leimallista meille lama-ajan lapsille - ja myös päättyy meihin. Eikä tämä ole moite, vaan tavallaan arvostus sille, että nuoremmat osaavat tyytyä vähempään ja osaavat antaa enemmän arvoa omalle ajalle ja vapaudelle.

Vuosien suurin opetus on, että työn määrä ei meitä tapa. Meidät tappaa huono johtaminen, työn kehno organisointi sekä suunnittelemattomuus. Noiden lisäksi jokainen työtä tekevä kaipaa tukea, apua sekä henkisesti toimivan yhteisön. Ilman niitä me emme selviä. Pitkä työhistoria on näyttänyt kaikenlaista johtamista. Tätä johtamista kun on kahdenlaista - sitä hyvää ja sitä on huonoa.

Koetan olla täällä hehkuttamatta (muita kuin ihanaa itseäni ja maailman mainiointa perhettäni), mutta nyt sorrun. Teen tällä hetkellä (tai olen tehnyt jos muutamia vuosia) töitä organisaatiossa, joka itsessään pakottaa yrittämään parhaansa ja venymään. Työtä johdetaan oikealla otteella, menestymiseen annetaan työkalut sekä sopivasti ilmaa siipien alle. Organisaatio nojaa itseoppimiselle, omavastuulle sekä sille, että ketään ei jätetä yksin. Kiire on varmasti kaikilla ja tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle, mutta tekemisessä on flow, joka sietää epävarmuutta ja suurta työmäärää. Nämä ovat harvinaisuuksia työelämän arjessa tänään.

Ja hyvä leviää läpi organisaatiotasojen. Indikaattori toimivuudesta on hymy tekijöiden kasvoilla sekä ystävällinen tervehdys aamulla. Vaikka työ ei saa koskaan olla koko elämä (eipä!), olisi suotavaa, että töihin on kiva tulla ja päivänsä myös töissä viettää. Tätä positiivisuutta näin vielä perjantaina iltapäivällä, kun omien tyyppien kanssa hallilla juttelin. Raskas viikko, mutta kotiin kaikki lähtivät hymyssäsuin.

Vielä tätäkin kautta kiitos kuluneen parin viikon uurastajille - teidän kanssa oli kiva tehdä töitä, vaikka urakkaa olikin. Olette kyllä timanttia koko sakki! :)

Nyt vedetään viikonloppu henkeä ja ensi viikolla tehdään paikkauksia. Parin viikon ajan piti omaa kalenteria järjestellä vähän uuteen uskoon ja se vaatii parin viikon jälkihoitoa. Tästä kuitenkin selvitään, jos nyt lauantai-aamuna kaikki tekijät ovat turvallisesti kotona, työt on aika lailla tehty ja uusi viikko odottaa.

Kirjan editointi jatkuu

Kirjan toinen editointiversio kilahti sähköpostiin viime viikolla. Nyt aletaan työstää pienempiä yksityiskohtia ja korjataan kieltä lähemmäs oikeaa. Olen kirjoittanut kirjan ns. puhekielellä, joten kaikkia rosoja siitä ei korjata, vaan henkilöiden puhe kuulostaa sivuilla siltä, miltä meidän normaalien ihmisten puhe kuulostaa. Kyseessä on puhdas tyylivalinta sen puolesta, että kirjan sivuilla puhuvat hahmot, eikä kirjailija. 

Sipistely on helpompaa ja myös nopeampaa kuin ykkös-editointi. Nyt tekemistä on vähemmän ja uutta ei enää luoda samalla tavalla. Jos edellisellä kierroksella tehtiin vielä peruskorjausta ja rakennettiin lisää, niin nyt tehdään korkeintaan paikkamaalausta. Mitään kevyttä ei tämäkään tekeminen ole - vaatii silmiltä ja keskittymiseltä valtavasti, että löydät pilkut oikeille paikoilleen, korjaat väärinkirjoitetut sanat ja sen lisäksi vielä koetat keskittyä sisältöön ja kaivaa sieltä aikamuoto- sekä muotovirheitä. 

Mutta silti loppusuora häämöttää. Enää vajaa kuukausi, niin rakenne lyödään lopullisesti kiinni ja edessä on enää tarinan pakkaaminen kansien sisään. Jännittää aivan pirusti edelleen. Nyt on pakko uskoa, että kirja todellakin syntyy ja tarina näkee päivänvalon.

Vaikka jännittää, ei hävetä. Uskon vahvasti omaan tarinaani sekä kykyyn luoda sen luettavaksi. Olo on kuin ei malttaisi odottaa muiden pääsevän kirjan kimppuun. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja on herättänyt kiinnostusta ja lukijoita on oven taakse ilmoittautunut pitkä jono. Pitäisikö sittenkin jakaa julkkareissa ämpäreitä?

Ekassa editoinnissa tehdyt muutokset olivat vieneet lopputulosta selkeästi parempaan suuntaan. Alkuperäisessä versiossa olleet puutteet löysivät lääkkeet ja pitkä linja on nopeampi ja selkeämpi kuin alkuperäinen. Opetus kaikille oman elämänsä saarikoskille ja runebergeille - älkää kuvitelko olevanne niin hyviä, että saatte kirjan kasaan ilman ulkopuolista apua. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Minun kustannustoimittajani auttoi näkemään alkuperäisen version puutteet ja myös antoi vinkkejä, miten ne korjataan. Sen lisäksi opin lukemaan omaa teostani myös lukijan näkökulmasta. Eli seuraavan kirjan tekeminen pitäisi mennä paremmin jo alusta saakka. 

Miksi tehdä asioita vaikeaksi, kun on olemassa helpompi tie?

Kevät on nopea ja lumen kausi väistyy lähes huomaamatta. Takapihalla pilkottaa vihreää, josta alkaa kohta nousta uutta elämää. Kevät on saapunut niin nopeasti, ettei sen odottamiseen ehtinyt kyllästyä. Nyt jokainen päivä on aiempaa valoisampi ja elävämpi. Linnut laulavat, lämpö hellii luita ja vaatetus kevenee. Ensi viikon jälkeen on toppavaatteiden pesuviikko ja sitten saapuu ehkä odotetuin pääsiäinen koskaan. Kevään työurakat ovat olleet mallia kaaos, joten parin päivän stand by -tila tulee tarpeeseen.

Henkisesti olen päättänyt pitää myös tulevana kesänä joka toisen perjantain vapaana. Viime kesänä ne vapaat loivat esikoisromaanin kässärin ja tänä vuonna, jos Luoja suo, syntyy toisen kirjan käsikirjoitus johonkin malliin. Sen lisäksi on aikaa jyvitettävä myös esikoisen markkinointiin ja mainostamiseen. Tällä tasolla ei kirjoiteta rahasta, vaan rahalla. Jotta minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada esikoisesta omani takaisin, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Ja se kuuluu asiaan. Onneksi olen yrittäjä, joka ymmärtää, ettei raha tule seinästä, eikä sähkö töpselistä. 

Elämässä pitäisi aina muistaa, että nopeat ratkaisut vähentävät kärsimystä. Seuraa tarina autosta, sekä sen aiheuttamasta kroonisesta vitutuksesta....

Vaihdoin puolitoista vuotta sitten vanhan luotto-Fiestani Miniin. Rakastuin Minin muotoihin, persoonallisuuteen sekä erilaisuuteen. Rakastuin sokeasti niin kuin viidenkympin villityksen kourissa oleva mies vain voi. Valitettavasti tuo rakastuminen johti melkoisiin ongelmiin, sillä autoja ei pidä koskaan - siis ei koskaan - ostaa tunteella, vaan järjellä. Nytkin jos olisin kuunnellut varoituksia, olisin säästänyt sievoisen summan rahaa sekä valmiiksi repeytyneen sieluni rippeitä.

Mini oli virheostos alusta saakka, mutta usko ei perkele antanut periksi. Ja vika ei siis ollut pelkästään merkissä, vaan yksilössä. Mini on edelleen yksi parhaita autoja ajaa ja siinä on sitä luonnetta ja ulkonäköä monien muiden edestä. Tavallaan nautin ajamisesta mielettömästi. Mutta mekaanisesti auto on kaaos! Sitä ei ole tarkoitustakaan saada kestämään ja moottori on suoraan saatanasta. Kärsiköön kyseisen moottorin suunnittelija kroonisista peräpukamista sekä nivussilsasta loppuikänsä!

No anyway, koetin taistella vitutusta ja elämäni suurinta autopettymystä vastaan vuoden. Oikeasti autosta olisi pitänyt luopua viikossa. Mutta periksi antaminen on vaikeampaa kuin moni uskoisi. Lopulta kuitenkin myös minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja Mini sai yt-neuvottelujen päätteeksi etsiä uuden kodin. Toivottavasti siellä sitä rakastetaan minua enemmän.

Olemme jo pitkään miettineet, että laskennallisesti meidän nykyisessä perhetilanteessa meidän pitäisi pärjätä ilman kahta autoa, joten nyt oli sopiva sauma testata asiaa (autojahan tunnetusti saa kaupasta, jos sellaista sattuu tarvitsemaan).

Minin aiheuttama krooninen vitutus vaihtui sähköpyörään. Ja mikä ilo onkaan ollut tällä viikolla helistää Helkamalla töihin. Sähköpyöräily on niin keski-ikäistä kuin olla ja voi - ja minä nautin siitä, täysillä! Ihmettelen, miksi annoin kiukuttelevan auton viedä itseni hulluuden rajamaille, kun olisin voinut siirtyä e-pyöräilyn maailmaan jo paljon aikaisemmin.

Olkoon Mini-episodi merkki siitä, että mies ei viisikymppisenäkään ole liian vanha oppimaan uutta, itsestään ja autoista!

Ihanaa kevättä ja valoisia aamuja kaikille (paitsi sille Minin moottorin suunnittelijalle)!

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 

Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”

2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.

4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski

6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

Viisi (ensimmäistä) vuotta yrittäjänä

 

Lappeen Hierontastudion logo puuhun ikuistettuna, tekijä Verstas Saimaa ja Jyri

Rakas virtuaalipäiväkirjani Facebook tarjosi pari päivää sitten muiston viiden vuoden takaa. Olin juuri saanut postissa Y-tunnuksen ja yrittäjäurani virallinen alkupiste lyötiin kansiin ja kirjoihin. On huimaa, että tuosta on kulunut tosiaan viisi vuotta. En pidä lukijoita jännityksessä, vaan paljastan että firma on edelleen pystyssä, voi hyvin ja maksaa pienyrittäjälle jopa säännöllisesti paperirahaakin.

Viisi vuotta yrittäjänä on opettanut enemmän kuin kymmenen vuotta palkkatöissä. Yrittäjien maailma on erilainen, kun hädän hetkellä ei muihin voi nojata kuin peiliin ja aika ajoin murenevaan itsetuntoon. Kaikki asiat on selvitettävä itse, koska massiivista hr-osastoa, ay-liikettä tai edes itseä huonompaa esimiestä ei rosterista löydy. Mutta kun tekee, niin oppii. Suurin osa suomalaisen yhteiskunnan pakollisista asioista on maalaisjärjellä selvitettävissä ja apua löytyy kaikilta byrokratian tasolta noin yhden puhelun päästä. 

Kun juttelen yrittäjyyttä harkitsevien tai siitä unelmoivien kanssa, suosittelen kokeilemaan – mutta varauksella. Tämäkään homma ei kaikille sovi (enkä tiedä vielä, sopiiko se minullekaan). Edes yrittäjyys ei ole täysin win-win-sopimus itsen kanssa, vaan siinä on omat hyvät sekä huonot puolensa. Joitakin asioita palkkatyön pumpulinpehmeästä maailmasta kaipaan, mutta suunnilleen yhtä paljon on asioita, joiden puuttumisesta olen syvästi helpottunut. Koetan suhtautua omaan statukseeni yrittäjä-toimitusjohtaja-työntekijä-orja-roolissa nöyrästi, mutta suurella ylpeydellä. Ja olenkin firmastani ylpeä ja koetan tehdä työt niin, ettei paremmissakaan pöydissä tarvitse nöyristellä. Töitä se vaatii ja aikaa se vie, mutta minusta homma on edelleen vähintään yhtä palkitsevaa kuin ennenkin.

Kuva Pixabay / Kemence99

Mitä teen, miten teen

Pyöritän käytännössä kahta firmaa yhdellä y-tunnuksella. Aamupäivät tuotan hienosti sanottuna logistiikan suunnittelupalveluja, mutta käytännössä teen alihankintana mitä tahansa postin lajittelijasta jakeluesimieheen ja kaikki mahdolliset kilkkeet siitä väliltä. Tämän työn minulle mahdollistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen – ja tärkein – on luottoasiakas, jonka kanssa asiat sujuvat ja bisnes pysyy molemmin puolin järkevänä. Olen toiminut saman yhteistyökumppanin kanssa kaikki viisi vuotta ja yleisesti ottaen minusta tuntuu, että olen enemmän sinne päin firman mies kuin monet palkalliset tekijät. 

Toinen homman mahdollistava tekijä on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus postilogistiikasta. Olen sillä saralla tehnyt lähes kaikkea mahdollista ja osaamista löytyy kattavasti eri kokoisista firmoista, erilaisista rooleista sekä työstä niin palveluntuottajan kuin maksavan asiakkaan puolelta. Veikkaan, että tästä maasta ei samanlaista tartuntapintaa monelta löydy. Kaikki tuo antaa perspektiiviä, kokemusta ja myös ymmärryksen tuotannon kokonaisuuksista. Silti se ei ole ainoa asia, mistä minulle maksetaan. Minulle maksetaan siitä, että kiltisti vedän hanskat käteen ja teen sitä, mille on tarvis. Edes minun CV:llä ei ole varaa potkia joitain töitä, koska haluaa olla herra ja hidalgo kulmapöksyt jalassa. 

Illat sitten hieron asiakkaita toisen firman nimissä. Lappeen Hierontastudio on yhden miehen unelma, joka syntyi joskus vuosia ennen hierojakoulua tai y-tunnusta. Halusin saada jotain omaa, sellaisen tehtaan, jossa päätän omat tekemiseni. Ja toinen draiveri oli auttaa muita. On edelleen hämmästyttävän hienoa, että omin käsin tehdyllä työllä voi auttaa.

Koin entiset työni jollain tapaa hyödyttömiksi ja päämäärättömiksi. Heikko johtaminen, päättömät projektit ja alituinen yt-ralli säästötavoitteineen ja työteon epävarmuus, johon ei itse voi vaikuttaa söivät omaa motivaatiota. Epävarmuutta riittää nytkin – entistä enemmän jopa – MUTTA se on itsevalittua. Niissä on vissi ero.

Välillä päivät venyvät ylipitkiksi ja ihan aina ei mennä työaikalain tai lepoaikojen puitteissa, mutta toisinaan taas pitkät viikonloput tai yllärivapaat pelastavat jaksamista paljon. Vaikeinta tässä työssä on kieltäytyä jostain. Tehtävää työtä riittää ja asiakkaita (onneksi!) on enemmän kuin pystyy vastaanottamaan, joten toisinaan on vaan pakko pystyä sanomaan ei. 

Kuva Pixabay / genesis3g

Töiden määrä vaihtelee, kun itse pitää siitä huolen

Tänä kesänä olen tehnyt töitä vähemmän kuin edellisinä vuosina. Se johtuu parista jutusta. Ensinnäkin painoin alkuvuoden aika hullun lailla hommia ja se tarkoittaa verotuksellisesti hankaluuksia. Haluan pitää vuosiennakot siedettävällä tasolla, joten loppuvuodesta on pakko tasoittaa. Ylimääräisten verojen maksaminen nyky-Suomessa kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin palkkatyöläisiäkin. Onneksi minulla on mahdollisuus säädellä niin työtä kuin verokuormaa.

Toinen syy on se, että olen halunnut keskittyä yhteen itselle tärkeään kirjalliseen projektiin. Aloitin heinäkuussa kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta, joka on ylittänyt puolenvälin. Lupasin pyhästi itselleni, että jos saan puolet kirjasta kasaan, kirjoitan homman loppuun. Nyt tuosta tavoitesanamäärästä puuttuu enää neljännes, joten hommaa ei voi jättää kesken. 

Tämäkään ei vielä tarkoita, että tuosta syntyy mitään näkyvää. Se voi hyvästä yrityksestä huolimatta jäädä kustantajan hylkäämäksi tekeleeksi, mutta olenpahan ainakin tosissani asiaa koettanut. Se riittää minulle.

Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on ehkä suurin unelmani, jota olen vaalinut vuosia (ja kun puhun suurimmasta, jätetään laskuista pois elämän aidosti suurimmat jutut, kuten lapset). Tuntuu jotenkin hurjalta, kun asiat siirtyvät unelmakartalta konkretiaan ja muodostuvat ihan oikeiksi teoiksi. Tätä samaa koin, kun alussa mainittu Y-tunnuksen sisältänyt kirje pamahti postilaatikkoon. Jokin immateriaalinen konkretisoituu ja sen voi nähdä. Kun tuon kirjoitusajan kiristää itselleen muutenkin vähästä vapaa-ajasta, niin sitä unelmaa todellakin jahtaa eläväksi.

Kuva Pixabay / Tama66

Viisi oppia yrittämisestä

Laitan loppuun vielä viisi asiaa, jotka itse olen oppinut yrittämisestä. Tällainen kädestä-suuhun – yksinyrittäminen on vielä suhteellisen helppoa hallita, eikä tätä voi edes verrata siihen tuskaan, jota ”oikeat yrittäjät” kokevat – siis ne, jotka pelaavat omilla rahoillaan, mutta työllistävät siinä sivussa muita. Heidän kokemusmaailmansa on minuun verrattuna monin verroin hankalampi, enkä väitä siitä ymmärtäväni juuri mitään. Perusperiaate lienee kuitenkin sama – haetaan maailmalta työtä, joka jalostetaan rahaksi.

1) Yrittämisen vapaus on harha

Klassisin klisee yrittämiseen liittyen on puhe siitä, kuinka vapaata yrittäminen on. Yrittäjän tehtävä on muodostaa työllä oma palkkansa. Yksikään kolikko ei tilille tai taskunpohjalle kilahda ilman, että sen eteen on tehty töitä. Sen vuoksi vapauden sijaan mekin olemme omalla tavallamme rahan orjia.

Käytän usein vertausta, että kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa teen töitä kaikille muille. Jonossa ensimmäisenä on käsi ojossa verottaja, jonka takaa kurkistelee eläkeyhtiö. Kun nämä kaksi feodaaliherraa on saatu tyytyväiseksi, tulevat vielä pienemmät saapalaiset – firma kun tarvitsee erilaisia palveluja ja hyödykkeitä pöyriäkseen. 

Mutta ne kuukauden kaksi viimeistä viikkoa tuottavatkin sitten rahaa minulle. Viimeisen kahden viikon aikana teen oman tilini, joka vaihtelee joka kuukausi. Mitään varmuutta ei tuloista ole. Jos käy huono tuuri, ettei asiakkaita ole, sairastun tai tulee muita pakollisia menoja, jää oma tilini tasan sen verran laihemmaksi. 

Yrittäjän vapaus tarkoittaa minulle vapautta tienata niin paljon kuin jaksan tehdä töitä. Minun palkallani tai työmäärällä ei ole varsinaista kattoa, vaan rahaa voi tehdä vaikka seitsemänä päivänä viikossa. Kuukausipalkkainen ihminen on sidoksissa tiettyyn summaan, jolla sielunsa myy. Minä en. Minun sieluni hinta vaihtelee rahantarpeen mukaan.

Tarkoittaa vapaus myös sitä, että voin pitää lomani silloin kun huvittaa. Voin pitää kaikki helaperjantait tai joulun välipäivät vapaana, eikä niistä tarvitse tapella kenenkään kanssa. Samoin voin ottaa kesälomani niin pienissä pätkissä kuin haluan. Tänä kesänä pidin joka toisen perjantain vapaana kirjoitushommien takia – homma ei ihan onnistunut suunnitellusti, mutta idea oli kyllä toimiva. 

2) Yrittäminen on aina epävarmaa

Yrittäjänä joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Kukaan ei takaa sitä, että asiakkaita riittää läpi vuoden samalla tavalla. Kukaan ei takaa, että töitä riittää niin paljon, että tulotavoitteet täyttyvät. Hyvin usein matkassa on onnea ja vielä useammin sitä, että omaa joustavuutta pitää löytyä. Jos jossain kuukaudessa tulos uhkaa painua, on lisättävä työpäiviä ja haettava puuttuva osa jostain. 

Kukaan ei myöskään maksa sairaslomista tai siitä, että hoidan lasta kotona. Pahin skenaarioni minulle on se, että hajotan käteni niin, että korjaaminen kestäisi kuukausia. Se tietäisi tulojen putoamista merkittävästi. Hommaa pystyy onneksi tasoittamaan vakuutusten ja säästöjen avulla, mutta nekin lähtevät täysin omasta pussista. 

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että yrittäjä pudottautuu vapaaehtoisesti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Me emme ole työehtosopimusten tai työaikalakien piirissä – eikä meitä koske juuri muutkaan niistä hyödykkeistä, joista kuitenkin maksamme.

Mutta lohdulllista on se, että epävarmuutta oppii sietämään. Siitä tulee normi, jota ei enää vuosien jälkeen kyseinalaista. Syntyy usko, että kaikki järjestyy aina jollain tapaa – ja niin ne järjestyvätkin. Suurin oppi itselle yrittämisen osalta on ollut kyky sopeutua, oppia ja pärjätä. Yrittäminen jättää niin yksin, että siinä on opittava – tai upottava. Minusta on firman myötä tullut itsenäisempi, itseohjautuvampi ja rohkeampi. Nämä ovat asioita, joita en olisi missään firmassa tai roolissa oppinut palkkatyön maailmassa. Pakko on niin hiton hyvä opettaja. 

3) Suhde rahaan muuttuu

Olen ollut parillakin yrittäjällä töissä. Silloin jo huomasin, että firman pomolla on kovin kummallinen suhde rahaan. Raha on yrittäjälle pelkkä käyttöväline, jota tulee ja jota menee. Sitä on turha hillota, koska sitä voi tehdä koko ajan lisää. Asenne on erilainen kuukausipalkkaiseen verrattuna. Kun liksa tulee kerran kuussa ja siihen ei muutosta saa kuin rukoilemalla ja työpaikkaa vaihtamalla, niin on pakko elää eri lailla. Kuukausipalkkainen kuluttaa saatua summaa euro kerrallaan ja jossain vaiheessa ne rahat sitten loppuu. Jos on hyvä tuuri, rahat loppuu vasta palkkapäivän lähellä.

Samaa huomaan nyt itsessäni viiden vuoden jälkeen. Rahaa tulee ja sitä menee. Edelleenkään sitä ei ole tuhlattavaksi saakka, mutta helpommin se tuntuu välillä tuolta lompakosta irtoavan. Itse muutan investointi-kokoluokan asiat aina työtunneiksi. Montako tuntia pitää tehdä töitä tai montako asiakasta pitää saada pöydälle houkuteltua, että joku hankinta on mahdollinen. Jos työ tuntuu liian suurelta suhteessa hankittavaan asiaan, menee idea hylkykoriin äkkiä. 

Raha on ehkä yrittäjälle jotenkin konkreettisempaa. Sen kulkemisen näkee asiakkaan lompakosta omaan. Ja samalla tavalla näkee, kuinka monta euroa jokaisesta satasesta vedetään välistä. Suomalainen verojärjestelmä on tällä hetkellä yhtä aikaa reilu, mutta kohtuuttoman ankara. Sitä mukaa kun palvelut huononevat, kasvaa verojen ja sen tapaisten maksujen määrä. Maksetulle rahalle ei siis saa enää vastinetta. Minä en kapinoi verojen määrää vastaan, mutta siitä en pidä, että maksetut rahat käytetään huonosti. 

4) Aika on arvokkain omaisuutemme

Kun tekee kiistatta paljon töitä, osaa omaa aikaansa arvostaa eri tavalla. Ja etenkin kun ajankäytöstä päättää itse, muuttuu vapaa-aika kummallisen arvokkaaksi. Tätä samaa tekee myös ikääntyminen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän tarvitsee aikaa palautuakseen ja pysyäkseen työkuntoisena. 

Arvostan vapaa-aikaa, vapaata ja sitä, että voin olla tekemättä mitään. Tämän vuoden lyhyet vapaat ovat saaneet taas pään toimimaan niin että esim. blogin kirjoittaminen maistuu ihan eri tavalla. Syntyy ideoita, mistä kirjoittaa ja teksti valuu aivoista paperille lähes itsestään. Kun ideat loppuvat, on tehty liikaa töitä. Nyt osaan lukea vaaranmerkit ajoissa. 

Kun perheen isommat lapset olivat pieniä, tein liikaa töitä ja vääristä syistä. Heidän kasvustaan jäi tietty siivu varmaan näkemättä ja en ehkä onnistunut olemaan niin osallistuva vanhempi kuin olisi pitänyt. Viimeisen painoksen kanssa olen pitänyt huolen, että näin ei ole. Työtä ja rahaa tulee olemaan aina – mutta aika läheisten kanssa voi loppua kesken. Pienistä lapsista jää parhaat muistot, vaikkei aikuisissa lapsissakaan mitään vikaa ole. 

Ihmisen pitää olla uskollinen itselleen. Toteuttaa unelmiaan ja luoda elämästä sellainen kuin haaveilee. Se tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Toisille tärkeää on matkustella, toisille olla paras padelissa. Jokaisen unelman tulisi olla yhtä arvokas ja tärkein hänelle itselleen. Unelmat vaativat aikaa ja kaikkea aikaa ei kannata uhrata työnantajalle – tai edes omalle firmalle. Aika on hyödyke, jota ei valmisteta lisää.

5) Usko ideaasi ja yritä

Pidän nykyisestä elämäntyylistäni. Rakastan sitä vapautta tehdä omia asioitani ja palvella asiakkaita, niin, että olen firman kasvot. Kannan vastuun työn tuloksesta tai epäonnistumisesta itse. En voi mennä piiloon paskan pomon, huonon luottamusmiehen tai onnettoman työkaverin taakse. Minun tapauksessani syyllinen kaikkeen löytyy aina peilistä. Se on rehellistä työtä, johon voin suoraan vaikuttaa itse. Suurissa organisaatioissa minua turhautti asioiden hitaus ja muutoksen kankeus. Asioita ei saanut muutettua ennen kuin se oli käynyt hyväksyttävänä kolmessa eri portaassa, jotka kaikki huononsivat alkuperäistä ideaa omalla tavallaan  - ihan vain ollakseen jotain mieltä. 

En myöskään ollut koskaan mikään ay-liikkeen fani. Koin, että heidän tehtävä on olla työelämän neuvostoliitto, joka pystyy muokkaamaan kullasta paskaa. Fanaattinen työntekijöiden oikeuksien jahtaaminen ja työnantajan velvollisuuksien ruotiminen vie työltä tuottavuuden – ja ilon. Ymmärrän heidän olemassaolonsa ja se kuuluu suomalaisen työelämän periaatteisiin, mutta heidän aikansa jäi jonnekin menneille vuosikymmenille. 

Yrittäminen tulee lisääntymään. Yhä useammasta työntekijästä tulee ainakin osa-aikainen yrittäjä. Jokainen yritys on yhden ihmisen unelma jostain omasta. Minusta unelman kutsua tulee noudattaa. Taloudellinen tai laadullinen onnistuminen ei tule hetkessä, eikä helpolla, mutta usein ne pienetkin voitot antavat enemmän kuin lomarahaorjuus vieraan palveluksessa.

Ideoita on tasan kahdenlaisia – niitä on hyviä ja huonoja. Hyvät menestyy, huonot jalostuu. Epäonnistuminen ei ole maailman vakavin asia edes Suomessa. Mekin alamme oppia amerikkalaisen mentaliteetin, jossa nurin narahtanutta yrittäjää ei kivitetä suoralta kädeltä, vaan ymmärretään se, että jokaisen ne oppirahat on jostain maksettava. 

Yksi unelmani on se, että joskus vielä saisin opettaa yrittäjyyttä muille. Uskon pystyväni kertomaan tuleville tai aloittaville yrittäjäntaimille, mihin suuntaan kannattaa kasvaa tai miten omaa ideaa jalostetaan y-tunnukseksi saakka. Uskoisin pystyväni kasvattamaan itseensä uskovia yrittäjiä,joilla kuitenkin pysyy järki päässä.

Meni hieman pitkäksi tämä teksti, mutta asia on jotenkin ruotimisen arvoinen. Tiedän monien pohtivan elämän vaihtoehtoja yrittäjyys voi monelle olla yksi harkittava vaihtoehto muiden joukossa. Kuten sanoin, tässä on puolensa. Minulle tässä elämäntilanteessa ja tässä hetkessä tämä sopii paremmin kuin hyvin. Yhden täysmuutoksen tehneenä en koskaan sano, etten tee jotain tai teen varmasti jotain. Nautiskelen nykyisestä työstä ja katselen aina avoimin silmin elämää. Yrittäjän elämä on vähän sellaista porttiteorian kanssa olemista. Kun yhden homman on saanut alulle, alkaa nähdä mahdollisuuksia muuallakin. Tunnustan joskus katsovani vapaita liiketiloja sillä silmällä, että niihin saattaisi perustaa jotain kivaa tulevaisuudessa. Parasta olisi, jos pystyisi tekemään firman, jonka alla voisi työllistää itsen lisäksi vaikka perheenjäseniä. Mutta nää nyt on vaan näitä….

Yrittäjä hyvän tekijänä

 

Yrittäjänä minulla on mahdollisuus yritykseni kautta tukea muita monin eri tavoin. Vuoden aikana tukea menee jonkin verran - oman alani kautta mieluisimpia tukikohteita ovat junioriurheiluun kohdistetut kampanjat sekä terveys- ja hyvinvointiasiat. Koen, että tuen jakaminen on tärkeää nimenomaan firman kautta. Luonnollisesti mukana on oman brändin ja tunnettuuden rakentamista, mutta pääosin kyllä kaikkea muuta. 

Joulun aikana hyväntekeväisyys ja vähempiosaisten tukeminen kasvavat. Joulu on toki antamisen aikaa, mutta samalla se on myös eriarvoisuuden aikaa. Tuen tarve kasvaa, kun eriarvoisuus korostuu. Siinä, missä toiset perheet viettävät hyperkulutusjuhlaa, on toisilla pulaa jopa ruuasta. Joulumieli ei jokaisen perheen pöytään löydä, ellei joku auta. 

Koronakriisin hyviä puolia on se, että halukkuus tuen antamiseen on selvästi kasvanut. Kriisiaika herättää useissa halun auttaa ja monilla kynnys laittaa rahaa erilaisiin keräykiin, madaltuu. 

Miksi tuen muita, kun itselläkin on toimeentulosta huolta?

Yrittäjän leipä ei koskaan ole turvattu. Tienatut rahat ovat kiinni siitä, että asiakkaita riittää ja asiakkaiden virtaan ei aina voi edes itse vaikuttaa. Ja vaikka tässä kuussa tuloja tulisikin, se ei takaa seuraavalle kuukaudelle yhtään mitään. 

Tulojen epävarmuus ja epätasaisuus auttaa ymmärtämään paremmin myös heitä, joilla puutetta on arkipäiväisissä asioissa. Kun itse pohtii omaa pärjäämistään, on helpompi tajuta, miten vaikeaa voi olla kerätä kasaan perustarpeita, kun rasitteena on vaikka työttömyyttä, sairauksia tai muita sosiaalisia ongelmia. Ainakin omalla kohdalla, on herääminen eriarvoisuuteen kasvanut sitä mukaa, kun olen poistunut turvatusta kuukausipalkkaisen kuplasta kohti tuntematonta. 

Toinen syy on yhteiskuntavastuu. Tänä päivänä Suomikin ottaa vuodesta toiseen heikommin kiinni yhteiskunnan heikko-osaisista. Kun turvaverkon silmäkoko kasvaa, sen läpi putoaa yhä useampi, lapsi, aikuinen ja perhe. Lapsuuteni Suomessa ei nähty leipäjonoja tai puhuttu lapsiperheiden köyhyysongelmasta. Tänään ne ovat todellisuutta liian monelle. 

Ottamatta enempää kantaa Suomen tilaan, on valitettava fakta, että hyvinvointivaltio murenee rajusti kahta eri kautta. Toisaalta ihmisten usko siihen loppuu ja halukkuus verovarojen kautta rahoittaa muiden elämää, katoaa. Homma menee kuin yrityselämässä - jos omistajan halu rahoittaa loppuu, on edessä konkurssi.

Toisaalta loppuu nykyisenkään laajuiselta hyvinvointivaltiolta rahoituspohja. Verokertymä putoaa väestörakenteen muutoksen myötä ja ottajia tuelle on kuitenkin sama määrä - tai enemmän - kuin nyt. Köyhyys ei tule poistumaan, vaan todennäköisemmin kasvaa. Silloin jonkun muun kuin yhteiskunnan on otettava vastuuta elintasoerojen tasoittamisesta. Yksi tie voisi olla keski-Euroopasta tuttu malli, jossa vastuuta siirretään vapaaehtoisjärjestöistä koostuvalle verkostolle. Tuo malli tarvitsee kuitenkin taakseen sekä tekijöitä että rahoittajia. Ja tämäntyyppistä työtä tekevät Suomessa jo nyt monet järjestöt, esimerkiksi Lions, Rotarit tai Martat. 

Tässä mallissa tuki paikallistuu ja myös kohdentuu tarkemmin alueellisesti. Ehkä sille olisi helpompi saada taakseen myös yksityisrahoittajien tuki. Aika moni haluaa kohdentaa tukensa suoraan omalle alueelle. 

Kolmas ja tärkein syy, miksi itse haluan jakaa tukea eteenpäin liittyy itseeni. Vaikka olen suhteellisen vaatimattomista oloista kotoisin, kolen elämän nettosaaja. Olen saavuttanut lähtökohtiin nähden sen verran paljon, että koen olevani niin hyväosainen, että minun kuuluu jakaa omastani jotain eteenpäin. Olkoon tämä vaikka sitten sosiaalista velkaa, jota koetan maksaa vähän kerrallaan pois. 

Tukea mielenterveystyöhön ja paikallisten perheiden tueksi

Yritykseni on sen verran nuori, että tämä oli ensimmäinen joulu, jolloin mitään jaettavaa edes jäi. Joulukuun oletetusta tuloksesta laitoin kuitenkin eteenpäin noin 10% kahteen eri kohteeseen. Kohteiden valinta ei sinällään ollut vaikeaa ja uskon, että tuki menee molemmissa kohteissa hyvään käyttöön. 

Korona-pandemian aikaan on käynyt selväksi, että nuorten ja lasten hyvinvointi on kokenut todella rajuja vastoinkäymisiä ja heille on pystyttävä kohdentamaan nykyistä paremmin apua. Lapsissa on meidän aikuistenkin tulevaisuus, sillä jossain vaiheessa kai tämä yhteiskunta jää heidän hoidettavakseen. Ja aikuisten vastuulla on muutenkin pyrkiä auttamaan kaikkia lapsia voimaan paremmin. Siksi puolet tuesta kohdistin Mieli r.y.:lle. 

Toinen tuen kohde on Hope Lappeenranta. Toimitilani on heidän naapurissaan ja olen vierestä seurannut, kuinka valtavan paljon työtä Hopella tehdään. Työtä tehdään vapaaehtoisvoimin ja kaikki saatu apu on mennyt varmasti hyvään käyttöön. 

Tiedän monia yrittäjiä ja tiedän, että heidän joukossaan muiden auttaminen on ollut aina kovassa huudossa. On aika mukavaa kuulua tuohon samaan sakkiin ja olla yhtenä pienenä osasena mukana auttamassa. 

Tämä lienee viimeinen teksti tänä vuonna ennen joulua. Joulun jälkeen toki on vuorossa vielä vuosiarvio sekä jokavuotinen perinne - eli tulevan vuoden tavoitteet. Mutta tässä vaiheessa toivotan jo kaikille lukijoilleni

RAUHALLISTA JOULUNAIKAA!

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä

 

Aika lailla vuosi sitten oli aika jännät paikat. Toimipaikan viimeisetkin kalusteet oli laitettu paikalleen, varauskalenteri avattu ja sinne olivat kilahtaneet ensimmäiset pari varausta. Odottelin jo jännittyneenä, millaiseksi asiakasryhmäni alkaa muodostua ja millaiset ihmiset asiakkaikseni päätyvät. Syyskuun 1. päivänä sitten avattiin toimipaikan ovet ja ensimmäiset asiakkaat pääsivät nauttimaan hoidosta.

Ennen toimipaikan avaamista oli tehty kuukausi erittäin tiukkaa duunia ja valmisteltu sekä yritystä, yrittäjää että toimitilaa aloitusta varten. Kuukausi on kokonaisuutena vielä aika lyhyt aika pistää pystyyn toimiva yritys fasiliteetteineen. Ennen aloitusta oli saatava hoidettua kuntoon pankki- ja maksupääteasiat, verkkosivujen pystytys ja sisältöjen luominen. Sen lisäksi oli vielä hankittu näkyvyyteen liittyviä asioita, kuten käyntikortteja, työvaatteita ja luonnollisesti fyysiset työkalut työn tekemistä varten. Kun tuon kaiken tekee palkkatyön ohessa, niin voi sanoa, että kädet kävivät aika tiuhaan tahtiin.

Muistan vielä, miten ihmeelliseltä tuntui, että ensimmäiset asiakkaat todella löysivät mainokseni verkosta ja löysivät myös toimitilan annettujen ohjeiden perusteella. Suurin pinnalla oleva tunne oli (ja on muuten edelleen) kiitollisuus. Kaikki ennakkoon tehty työ tuottaa. Ja alusta saakka asiakasvirta on valunut toimitilan ovesta sisään tasaisesti – tai no – kiihtyvämpään tahtiin. Kun taloudellista tulosta katsoo, niin teen tänä päivänä noin viikossa lähes saman verran töitä kuin ensimmäisen toimintakuukauden aikana yhteensä. Mutta on toimintakin muuttunut hyvin paljon vuoden sisällä. Osa-aikaisesta yrittäjyydestä on siirrytty kokopäiväiseksi ja ensimmäisen yrityksen lomaan on tehty toinen firman puolikas, joka palvelee yhtä suurta asiakasta puolipäiväisesti – tarina sekin. Hierojan työn lisäksi olen saanut tehdä myös opettajan töitä ja saanut oppia ammatistani oppilaiden työtä seuraamalla. 

Olen erittäin tyytyväinen koko ensimmäiseen vuoteen. Yrittäminen on antanut paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella, työn arki on mielekästä ja mielenkiintoista ja työ asiakkaiden eteen on jopa jotain sellaista, mitä en olisi voinut kuvitella. Olen päässyt tilanteeseen, jossa työ antaa enemmän energiaa kuin ottaa.

Mitä yrittäjyys on?

Toistan sen, mitä olen sanonut ennenkin. En ole synnynnäinen yrittäjä, enkä tosiaan mikään yrittäjän mallikuva. Mutta alan ymmärtää, että on paljon hyviä puolia siinä, että tekee omaa työtä itselleen ja oman yrityksen eteen. Ainakin pienessä mittakaavassa yrittäminen on erittäin hallittavaa, jopa hallittavampaa kuin palkkatyön teko. Toki myös vastuullisuus on ihan eri luokkaa, kun kaikki langat ovat yksissä käsissä ja ainoa syyllinen ongelmiin – sekä ongelmien ratkaisija – löytyy peilistä.

Minulle ei ole ongelma, että kaikki toiminnot kulkevat omissa käsissä. Pidän siitä, että saan perustekemisen lisäksi hoitaa myös myynnin, markkinoinnin sekä taloudelliset asiat. Kaikkea tuota olen tehnyt ennenkin, mutta pienemmissä palasissa, enkä koskaan kaikkea yhtä aikaa. Ilman rakasta kirjanpitäjääni en toki selviäisi, mutta rahallisesta tuloksesta vastaaminen on itsestä kiinni. Ja perustekemisessä, itse hoitotyössä, en vastuuta antaisi kenellekään muulle. Hierojan työ on henkilökohtaista. Siinä työtä tehdään omalla persoonalla ja omalla läsnäololla. Jokaisen hierojan käsiala on erilaista ja työssä sitä käsialaa käytetään tuottamaan oman näköistä hoitotyötä. Ja se on merkittävin yksittäinen tekijä, joka saa asiakkaan palaamaan saman hierojan luo kerta toisensa jälkeen.

Eniten on yllättänyt se, kuinka yksinäistä ja kuinka raadollista yksin tekeminen on. Etenkin koronavuosi on opettanut, että yrittäjän täytyy olla varuillaan sairastumisten ja vammautumisten takia. Normaalistihan yrittjät tekevät työnsä, jos vaan silmät liikkuu ja kädet käy. Mutta koronariskin aikana pienikin nuha siirtää yrittäjän varikolle ja testitulosten odottamisen aika jää omasta rahapussista pois. Tosin itselle sama tulee vastaan toistakin kautta. Minulle sormen murtaminen olisi jo katastrofi, koska en voisi tehdä töitäni useampaan viikkoon. Ja näillä rahallisilla marginaaleilla se menisi jo rajusti tappion puolelle – puskuria kertyy kuitenkin yksin tekevänä suhteellisen vähän. Tämä on toki asia, johon voi itse vaikuttaa esim. vakuuuttamalla toiminnan fiksusti.

Toinen yllättävä seikka on sen kaiken byrokratian määrä, mitä yrittämiseen liittyy. Aputoiminimeä hakiessa ehdin jo kirota koko valtion virkakoneiston jonnekin lämpimään paikkaan (en Lanzarotelle!), mutta nekin tunteet ovat laimenneet. Byrokratian todellinen vihreä oksa on verottaja. Sen kanssa ei koskaan tule ongelmaa ja apuja löytyy ongelmiin nopeasti ja notkeasti. Verokarhu on mainettaan mukavampi nalle (vaikkakin vähän kallis kaveri yrittäjälle).

Ja toki tänä vuonna on korostunut myös työn epävarmuus ja ennustamattomuus. Koronavuosi ei todellakaan ollut paras mahdollinen aika startata uutta yritystä, joka perustuu täysin siihen, että luokseni tulee asiakkaita ja asiakkaiden kanssa ollaan fyysisesti läsnä. Pahimipina koronakuukausina ihmiset liikkuivat todella harkiten missään – ja voin sanoa, että hierojat eivät olleet jonossa ensimmäisinä. Mutta silti – minä olen saanut tehdä koko ajan töitä reippaasti, eikä tyhjiä päiviä ole juuri ollut. Selkeä muutos tapahtui tämän kesän alussa, kun epidemiassa siirryttiin perustilaan – varauskalenteri suorastaan räjähti ja patoutunut kysyntä alkoi purkautua. Oli lähellä, ettei silmänurkasta tipahtanut muutama ilonkyynel pelkästä helpotuksesta.

Yrittäminen ei ole onnistumista – se on enemmän oppimista. Ei minullakaan kaikki hoidot ole menneet täysin putkeen. Mutta jokainen hoitokerta on taatusti ollut opettavainen. Olen oppinut ammatistani yhtä paljon ensimmäisen yrittäjävuoden aikana kuin koulussa kuunaan. Kaikki opitut asiat ovat jalostuneet henkilökohtaisen kokemuksen kautta ammattitaidoksi. Ammattitaidon kehittäminen, koulutus ja jatkuva oppiminen ovat avainsanoja silloin, kun yrityksen halutaan parantavan suoritustasoaan ja pysyvän oman alansa kärjessä. Ja niiden lisäksi vielä sekä fyysisestä että mentaalisesta työkunnosta huolehtiminen.

Mitä ensimmäinen vuosi on opettanut?

Oppeja on aivan valtavasti. Tarinoita vielä enemmän. Suurin oppi on, että tässä työssä pärjää ja voi jopa menestyä. Kuukausi kuukaudelta oma itsevarmuus kasvaa ja sitä kautta myös luotto siihen, että työhön tulee jatkuvuutta. Korona-aika sai aikaan sen, että asiakkaat varaavat aikansa pääasiassa erittäin lyhyellä aikajänteellä. Käytännössä en siis nyt sunnuntai-iltana vielä tiedä koko tulevan viikon töitä. Tiedän sen verran, että varauksia on ja luotan siihen, että niitä myös tulee lisää. Mutta työ elää ja muuttuu jatkuvasti. Koronan ansiota on toki myös se, että varauksia perutaan. Jos en minä saa tehdä sairaana töitä, niin samalla tavoin käyttäytyvät (onneksi!) myös asiakkaat. Jonkin verran varauksia perutaan sen takia, että tullaan kipeäksi ja ollaan menossa testiin – tai sitten on saatu altistus ja odotellaan testituloksia. Se kuuluu pelin henkeen ja olen onnellisempi siitä, että asiakkaat toimivat vastuullisesti. Epävarmuuden sietäminen ja usko omaan työhön ovat varmaan yrittäjien perusominaisuuksia sen lisäksi, että rahallisesti on opittava elämään fiksusti. Kuukausien tulot vaihtelevat valtavasti ja tulojen ennustuksessa lasipallo on yhtä hyvä väline kuin tähtikarttakin.

Vuosi on antaut minulle itsevarmuutta ja uskoa omaan tekemiseen. Varmaan suurin osa yrittäjistä painii uransa alussa ns. huijarisyndrooman parissa ja miettii, osaako oikeasti palvella asiakkaita siten, että asiakaslupaus ja asiakasodotus täyttyvät. Sitä pohdin minäkin. Kuuntelen todella tarkasti asiakkaiden kommentteja ja neuvoja työn suhteen. En pahastu palautteesta ja koetan aina parantaa omaa suoritustani.

Paras palkinto työstä on se, kun näkee asiakkaan varaavan uuden ajan tai kommentoivan onnistunutta hoitokertaa somessa. Ja kieltämättä paljon merkkaa sekin, kun kuulee, että uusi asiakas tulee pöydälle ystävänsä suosituksesta. Jos onnistuneesta markkinoinnista kertoo se, että uusia asiakkaita tulee viikkotasolla useampia, niin onnistuneesta hoitotyöstä kertoo se, että uusintavarausten määrä pysyy koko ajan korkeana.

Ensimmäinen vuosi on opettanut myös sen, että yrittäjällä täytyy olla olemassa verkosto. Se koostuu kollegoista, asiantuntijoista, eri alojen ammattilaisista, joilta voi pyytää apua, kun oma sormi menee suuhun. Oman menestykseni merkittävä tekijä on sähköisten markkinointikanavien hallinta ja siitä olen aina ja ikuisesti kiitollinen "rekrykamulleni" Marille. Hän opetti minulle sähköisten kanavien perusteet ja käytön ja rohkaisi ennakkoluulottomasti kokeilemaan ja näkymään. Samoin olen kiitollinen kollega-olkapäälleni Eveliinalle, jolta olen kysynyt ”vähän alle miljoona” kysymystä ja jonka kanssa olemme sparranneet milloin mistäkin jutusta. Tärkein kiitos menee kuitenkin perheelle. He ovat sallineet kokeilla ja testata omia siipiä yrittäjänä, vaikka siinä on olemassa taloudellinen riski. Samoin yrittäjän ajankäyttöhän on melko lailla erilaista kuin perustyöläisten. Kirjanpitoaineistoja tehdään sunnuntai-aamuisin ja töitä tehdään joskus viikonloppuisin, kun asiakkaita on enemmän kuin ehtii arkena tehdä. Tämä kaikki vaatii perheeltä joustoa ja sitä, että kotona on asiat järjesteltävä minun töitteni mukaan.

Ja sitten vielä tämä kuuluisa ”yrittäjän vapaus”. Siitä kovasti kiistellään, onko se myytti vai realiteetti. Oma käsitykseni on, että se on todella olemassa. Saan järjestellä omat aikatauluni täysin vapaasti. Kesällä, kun piti olla päivisin kotona lapsen kanssa, järjestelin työni iltapainotteiseksi ja siinä saatiin pyörimään sekä perhe että työ järkevästi. Ja lomia olen saanut pitää tasan sen verran, kun mieli tekee. Tosin kääntöpuolena on se, että nuo rahat on tienattava sisään jotain muuta kautta. Esim. kesäloman kolme viikkoa tarkoitti sitä, että ennen lomaa oli painettava suht reippaasti töitä kuukauden verran ja loman rahallinen vaikutus heijastelee vielä pitkälle syyskuuhun. Mutta silti lomaa on pidetty ja vapaita vielä sen päälle ihan riittävästi. Ja toki vastavuoroisesti tehdään joskus pari viikkoa töitä ilman vapaita. Silti koen saavani nyt enemmän vapautta kuin ennen. Eli ehkä tämä yrittäjän vapaus on tietyllä tavalla uskon asia ja asennekysymys.

Vuosi on kokonaisuutena ollut hyvä

Olen tällä hetkellä todella onnellinen. Töihin meno on kivaa ja joka päivä puen työvaatteet hymyssä suin ja menen työhuoneelleni tapaamaan asiakkaita. Kun katson peiliin, ei stressitaso ole lähellekään sitä luokkaa, mitä se on ollut joskus aiemmin. Eikä sillä ole mitään tekemistä työn määrän kanssa, vaan se on työn laadun ansiota. Työssä tulee aina tavoitella tilaa, jossa työ antaa enemmän kuin ottaa ja jossa jokaisessa työpäivässä on nautinto. Nyt koen olevani lähellä tuota pistettä.

Parasta työssä ovat asiakkaat. Tietenkään ilman heitä ei olisi toimintaa, mutta huomaan viihtyväni niin uusien kuin vanhojenkin asiakkaiden seurassa. Pöydän ääressä käydään keskusteluja hyvin monista asioista ja hierojalla käynti on useille yhtä paljon sielullista kuin fyysistä hoitamista. Koen työni erittäin arvokkaaksi ja koen, että pystyn antamaan omasta ammattitaidostani eteenpäin paljon.

On hämmentävää, mutta vuoden aikana olen tavannut satoja uusia tyyppejä. Yhtään sellaista asiakasta ei ole tullut vastaan, jota en ottaisi vastaan uudestaankin. Ymmärrettävästi paljon on heitä, jotka käyvät kerran tai kaksi, mutta ilahduttavan paljon joukosta löytyy myös heitä, joiden kanssa hoitosuhde jatkuu säännöllisesti. Asiakaspalvelutyönä hierojan työ on varmasti parhaasta päästä - aika lailla 100% tapauksista ihminen lähtee pöydältä paremmassa kunnossa kuin on siihen tullut. 

Ja jos vuotta katsotaan taloudellisesti, niin en valita siitäkään. Ensimmäinen vuosi on taloudellisesti raskas, koska kaikki on uutta ja vakituista asiakaskuntaa vasta rakennetaan. Sen lisäksi kaikki suuret hankinnat sijoittuvat ensimmäiseen vuoteen, samoin kuin kaikki taloudelliset virheet, joista ammennetaan opit myöhemmille vuosille. Ja tuon kaiken voi kertoa vähintään kaksinkertaisena, kun takana on globaalin pandemian värittämä vuosi, jolloin asiakkaiden liikkuminen on täysin ennustamatonta. Mutta silti – firma on pystyssä, laskut on maksettu ja kassassa on rahaa. Eli ”work well done!”. Ja tiedän kyllä sanomattakin, että tällä alalla rikastumisen todennäköisyys perustuu täysin siihen, että ovesta astuu Ronaldo, joka haluaa minut henkilökohtaisesta lihashuollostaan vastaavaksi – ja sen todennäköisyys hipoo melko lailla absoluuttista nollapistettä. Mutta yhden miehen tämä elättää, kun ahkerasti tekee työnsä hyvin.

Vielä kerran kaikille asiakkaille kuluneesta vuodesta – ja kiitos muillekin tuesta, jota olen yrittäjyyden alkutaipaleella saanut. Kuten parhaissa tarinoissa aina – en olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut kirjoittavani tätä tarinaa.

Kun ääni kirstuun kilahtaa

 

Toukokuu on ensi maanantain jälkeen taputeltu ja jää muistojen unholaan. Sanonta "keikkuen tulevi" sopii tähänkin kevääseen mallikkaasti. Jos välillä saat päivän aurinkoa, niin heti perään taivaalta tippuu helvetillinen myrsky tai lämpötila laskee säilöntärajan alle. Mutta emme valita - olemmehan Suomesta ja tottuneet kaikkeen. Oli kuitenkin sen verran loistavat kelit, että päästiin piipahtamaan perheen kesken Pohjois-Karjalassa ja ehdittiin kunnon luontoretkille. Luonnon ääreen oli kerääntynyt muitakin retkeilijöitä, mutta vielä mahduttiin sekaan, eikä edes luonnonrauha kärsinyt. Ai hitto, että olikin kiva stoppi arjesta. Muutaman päivän vapaa ja tuntui kuin olisi saanut viikon loman ja ladannut akut aivan uusiin lukemiin. 

Koska #keski-ikä, sain jo ensimmäisen koronarokotteen tiistaina. Odotuksista huolimatta ei päähäni kasvanut lisäkorvia, enkä saanut (ainakaan vielä) mitään järisyttäviä jälkioireita. Piikitetty käsi oli yhden yön kipiä, mutta töitä pystyi tekemään normisti jo samana päivänä. Eli rohkeasti vaan kohti laumasuojaa ihmiset. Olen viime viikkojen aikana keskustellut aika monien ihmisten kanssa rokotteista ja rokottamisesta. Mielipiteitä on monia ja jokainen noudattakoon omaansa. Itse uskon siihen, että rokottaminen on helpoin ja kattavin tapa päästä joskus edes eroon tästä "world stopperista".

Tulevana lauantaina on edessä seuraava koitos. Luovun vapaaehtoisesti (hammaslääkärin viisaasta neuvosta tosin) viisaudenhampaista. Ylimääräiset otetaan suusta kahdessa erässä ja tänä lauantaina on vuorossa osa 1. Pelottaa ja jännittää, mutta uskon jo tässä iässä selviäväni. En ole mikään hammaslääkärillä käynnin ystävä, mutta koetan käydä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olen löytänyt mielestäni hyvän hammaslääkärin, johon luotan ja jonka työnjälki tuntuu suussa hyvältä. Ensi viikolla puhe tulee siis entistä suorempaan ja vähemmän suodatettuna, kun on ylimääräiset hampaat raivattu tieltä.

Kesää odottamassa

Odottelen kesää monesta syystä. Toisaalta odottelen, että heinäkuussa on pidettävä vähän lomaa. Alkuvuosi on ollut monella tapaa vilkas ja vauhdikas. Työt ovat muuttuneet ja yrityksen (tai yritysten) eteen on saanut tehdä töitä ihan käytännön tasolla kainalot märkinä. Ansaintalogiikka alkaa olla ihan hyvällä mallilla ja töitä on riittänyt tehtäväksi saakka. Mutta välillä on pakko vetää happea pari viikkoa. 

Perheen pienin on taivaltanut koulutaipaleensa ensimmäisen etapin ja jää siis pitkälle lomalle. Sen takia joudun itsekin muuttamaan työrytmiäni hieman. Siirryn kesäkuun alusta tekemään hierontoja iltavuorossa, jotta pystyn olemaan lapsen kanssa päivät. Ihan mielenkiintoista nähdä, miten muuttunut työaika vaikuttaa asiakkaisiin. Veikkaan, että iltavuoro tuo osaltaan taas uusia asiakkaita, joille päivätunnit eivät ole osuneet töiden tai muun elämän takia. 

Odotan kesää senkin takia, että tämä tautitilanne pitäisi kaikkien laskelmien mukaan laantua pikkuhiljaa. Se toivottavasti tarkoittaa sitä, että ihmiset alkavat liikkua vapaammin ja elämä palaa entisille raiteilleen. Nyt kun olen taiteillut yrityksen kanssa tämän pahimman yli, niin kiinnostaa totta kai nähdä, vilkastuuko asiakasvirta tautitilanteen talttumisen myötä. Olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että asiakkaita on riittänyt koko ajan ja tiedän, ettei kaikilla ole ollut sama tilanne. Vyötä ja hermoja on kiristelty useammassakin firmassa ja totta kai toivon oman firmani lisäksi myös muille yrittäjille vilkasta kesää. 

Patvinsuota Teretin lintutornista 2021

Kunnallispöhinää

Viime viikoilla on postilaatikkoon kopsahtanut vaalimainoksia. Kunnallisvaalit lähestyvät ja jotenkin tuntuu, että tällä kertaa vaaleilla on enemmän pöhinää kuin viime kertoina. Kuluneet kaksi vuotta on pistänyt sekä valtion- että kuntien taloudet koville ja nyt kaivataan todellisia päättäjiä, että kriisin jälkihoito saadaan kunnialla maaliin. Ja toisaalta taas kaikki puolitoista vuotta kotona oleilleet ihmiset kaipaavat pientä actionia - ja siihen kelpaavat jopa tavallisesti tylsät vaalit. Ehdokkaan valinta ei ole mikään helppo juttu. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviäkin vaihtoehtoja valittavaksi saakka. Kamppailen itsekin valinnassa muutaman ehdokkaan ja jopa useamman eri puolueen välillä.

Sisäinen sosiologini nostaa päätään, kun katson, millaisia mainoksia laatikosta paljastuu. Seuraan mainontaa monella eri kulmalla. Toisaalta sisältö kiinnostaa - lähinnä siksi, että parhailta tekijöiltä voi löytää ideoita omaankin mainontaan. Toisaalta taas ihan vakavissani puntaroin ehdokkaita suhteessa toisiinsa. Puhtaan retoriikan lisäksi on mietittävä sitä, kuka on ehdokas, joka voi vaikuttaa. Kuka on ehdokas, johon voin luottaa ja mikä on se puolue/joukko, jolla on todellista vaikutusvaltaa. Suomen onni ja tuho löytyy demokratiasta. Demokratia takaa toisaalta (joskus valitettavasti) mielipiteen vapauden ja monipuolisuuden (vrt. Valko-Venäjä), mutta toisaalta taas suuret puolueklikit tarjoavat todelliset vaikutusmahdollisuudet vain ryhmän kautta. Käytännön tasolla siis yhden asian ehdokkaiden on mahdotonta päästä vaikuttamaan, ellei takana ole puolueen tuomaa ryhmävoimaa. Se tekee politiikasta valitettavan tylsää ja kasvotonta. 

Kun sanotaan, että politiikka on kansan kuva, niin Suomessa se pitää paikkaansa. Suomalainen politiikka on samanlaista kuin perinnemaisemamme talousmetsä. Suurten teollisuusrunkojen alta eivät uudet versot pääse nousemaan, koska valo ei kaikille riitä. 

Demokratian ihanteena on pidetty ateenalaista demokratiaa, jossa päätökset tehtiin niin, että jokaisen (silloin vapaiden ateenalaisten miesten) äänet pistettiin nippuun ja raaka enemmistö voitti. Sen jälkeen väkimäärän ja etäisyyksien kasvu on luonut puoluejärjestelmän sekä edustuksellisuuden. Mutta jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillä olisi mahdollisuus lisätä ripaus ateenalaisuutta päätöksentekoon. Sähköisten kanavien kautta olisi edustuksellisuutta mahdollisuus kiertää lisäämällä kansanäänestyksiä kriittisten asioiden osalta. Tällöin mielipiteet eivät kanavoidu valtuustoryhmiin, vaan enemmistö syntyy suoraan kansan kuvana suodattamatta. Uskoisin, että tulevaisuudessa näin tulee kunnallistasolla tapahtumaankin. Toki valtiotasolla päätökset ovat niin suuria ja raskaita, ettei niitä huoli antaa kansan päätettäviksi. 

Onnea vaaleihin kaikille ehdokkaille. Nostan hattua siitä, että uskaltaudutte edustamaan aina ah niin tyytymätöntä ja vaativaa kansaa.

Mukavaa viikonloppua ja alkavaa kesää kaikille!!

Työelämäni ensimmäinen puolikas

 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?

Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.

Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.

2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 

2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista.