Lomapäiväkirjat osa 6/X

 

Tänään kokoonnumme kuoleman äärelle. Meille läheisen henkilön lisäksi hyvästelemme yhden kokonaisen sukupolven, kun vietämme sukujemme viimeisen sodan nähneen jäsenen muistojuhlaa. Olemme olleet onnekkaita, kun elämässämme on ollut tähän saakka vanhempia kolmen sukupolven yli. Omien vanhempiemme vanhemmat ovat olleet aktiivisesti läsnä lapsuutemme ja myös omat lapsemme ovat saaneet nauttia heidän seurastaan. 

Olemme viime vuosina joutuneet viettämään hautajaisia suhteellisen usein. Se kertoo siitä, että ihmisten elinikä on kasvanut, mutta myös siitä, että nyt on aika siirtää yksi kokonainen sukupolvi muistoihin. Isovanhempiemme sijaan omat vanhempamme ovat nyt se vanhin ja kokenein sukupolvi. Samalla se totta kai tarkoittaa sitä, että meidänkin on aika aikuistua lopullisesti. Jono siirtyy pykälän eteenpäin.

Suomalaiset hautajaiset ovat synkkiä rutiineja

Puhuimme hautajaisista ja siitä, kuinka aiemmista muistojuhlista ei juuri ole jäänyt muistoja. Ei jää, koska kukaan ei halua muistella hautajaisia jälkikäteen. Surulla on mieleen valtava voima. Se hävittää muistikuvia ja mieli auttaa meitä selviämään surusta unohduksen kautta. 

Toisaalta taas suomalaiset hautajaiset ovat melko samanlaisia keskenään. Niihin liittyy paljon rutiineja ja hautajaiset ovat hyvin rutiininomaisia. Hautajaisiin rakennetaan harvoin mitään persoonallisia piirteitä. Osin siksi, että niiden järjestäminen ei ole mitenkään nautittavaa puuhaa ja toisaalta taas siksi, että turhan persoonallisia hautajaisia voitaisiin pitää epäsopivina. 

Rutiinit ja helppous on luotu, jotta suru olisi helpompi kestää. Surussaan ihminen menee automaattiohjaukselle, jolloin oleminen keskittyy perustoimintoihin. Rutiinit sujuvat, vaikka mieli askartelee muissa asioissa. 

Rutiinit myös auttavat surun käsittelyssä. Prosessoimme läheisemme menetystä askel kerrallaan ja hyvästelemme hänet hienovaraisesti vähitellen. Hautajaiset ovat usein oman suruprosessin eräänlainen päätepiste, jossa vainaja siirtyy muistoihin. Muistan helpotuksen, kun oman isäni hautajaiset olivat ohi. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat kehosta loppuneet ja päälle iski valtava väsymys. Koko parin kuukauden mittainen surutyö oli tullut päätökseen ja prosessi oli läpikäyty.

Suomessa suru on synkkää, tummaa ja yksitotista. Vaikka vainaja käskisi pitämään iloiset juhlat muistokseen, on tahdon noudattaminen vaikeaa. On hankala viettää iloista muistojuhlaa, kun mieli haluaisi surra. Hautajaiset ovatkin yhtä paljon vieraita kuin vainajaa varten. Se on suomalaisille jotenkin ainoa paikka, jossa surua saa avoimesti näyttää ja kokea. Muuten pyrimmekin pitämään surumme sisällä ja näkymättömissä. 

Paljon riippuu toki vainajastakin ja hänen poismenonsa tavasta. Äkilliseen tai jollain tapaa epäoikeudenmukaiseen poismenoon suhtaudutaan shokkihoitona ja kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Jos taas vainaja menehtyy pitkäaikaisen sairauden vuoksi, on hyväksyminen helpompaa ja joskus poismeno voi olla helpotus. Vainaja saa levon ja pääsee eroon kivuistaan. Ja joskus taas ihminen päättää itse päivänsä, jolloin jäljelle jää surun lisäksi kysymyksiä ja joskus jopa huonoa omaatuntoa. 

Onko väärin varautua kuolemaan?

Lehdissä puhutaan paljon perintösuunnittelusta. Ihmisten pitäisi varautua verojen välttämiseksi omaan poismenoonsa ja jakaa omaa jäämistöään jo hyvissä ajoin etukäteen. Kuitenkaan samalla tapaa ei puhuta siitä, että kuolemaan voisi varautua muutenkin. Toisaalta tuntuu sopimattomalta kurkistaa omaan loppuunsa, mutta toisaalta taas jokaisen meidän päämäärä on sama, joten ei siitä puhumisen pitäisi olla mahdotonta.

Pitäisikö pystyä puhumaan myös kuolinsuunnittelusta? Kuinka moni tietää läheistensä viimeisen tahdon vaikkapa hautajaisten suhteen? Mitä virsiä hautajaisissa pitäisi laulaa tai pitäisikö niitä laulaa ollenkaan? Entä jos vainajan oma tahto olisikin kuulla jotain muuta.

Läheisen kuoleman jälkeen elämme suuressa epätietoisuudessa, miten viimeistä tahtoa olisi helpointa noudattaa. Millaiset hautajaiset läheisemme olisi itse toivonut ja ylipäätään ketä siellä pitäisi olla läsnä. Yleensä suunnittelemme hautajaiset omista lähtökohdistamme, koska parempaa tietoa ei ole. 

Jo meidän sukupolvemme kuolema on vielä monimutkaisempaa. Olemme fyysisen läsnäolon lisäksi läsnä myös virtuaalisesti. Kuka päättää elämämme siellä, ettei se suotta jatku fyysisen poismenon jälkeen? Ja kun meillä on fyysisten ystävien lisäksi ystäviä myös virtuaalimaailmassa, ovatko he oikeita ystäviä - pitäisikö heitäkin kutsua hautajaisiin? Ja kun fyysiset etäisyydet ovat suuret, niin pitäisikö hautajaiset striimata, että niihin voisi osallistua myös kaukana olevat ystävät. 

Lisäksi olemme hajautuneet perheinä pitkien välimatkojen päähän. Kuinka paljon tiedämme esimerkiksi vanhempiemme elämästä? Tunnemmeko heidän ystäviään tai parhaassa tapauksessa edes uusia kumppaneita. Mitä etäisemmät välit vanhempiin ovat sitä hankalampaa on myös muistojuhlien järjestäminen. 

Vainajat jäävät aina muistoihimme

Vaikka tänään vietämme yhden henkilön hautajaisia, tiedän muistoissa meneväni muidenkin edesmenneiden läheisten luo. Hautajaisissa ainakin minä kerään muistoissa mukaan myös heidät, joita ei luonamme enää ole. 

Minulle hautajaiset ovat aina vaikeita. Surun käsittely ei ole helppoa koskaan. Mutta iän myötä siitä tulee siedettävämpää. Vanhemmiten oppii suhtautumaan elämän kiertokulkuun ja sen päätepisteeseen armollisemmin. Kerta kerran jälkeen tajuaa paremmin, että jokaisen elämä tulee väistämättä päätepisteeseen ja sen viimeisen päivän hetkeä emme päätä itse. Siksi kuolema on vain väistämätön osa elämää. 

Hautajaisissa tärkeintä on kunnioittaa vainajaa ja hänen muistoaan. Muistaa hänet sellaisena kuin hän oli elävänä ja silloin, kun hän oli läsnä. Ja totta kai vielä tärkeämpää on muistaa läheisiään silloin, kun he ovat elossa ja läsnä. 

Mistä keski-ikä alkaa?

 

On aika palata jälleen blogin juuriaiheiden pariin ja miettiä tätä kultaista keski-ikää. Edes Wikipedia ei osaa sanoa, mitä keski-ikä on ja mistä se alkaa. Pohdinnoissaan tuo moderni ensyclopedia pääsee ainoastaan siihen, että keski-ikä on ihmisen elämänvaihe nuoruuden ja vahuuden välissä. No daah - tuohon pystyy jo yksinkertaisinkin sosiologi.

Edes tiede ei pysty tarkkaan sanomaan, milloin ihminen on keski-ikäinen. Keski-iän sanotaan alkavan joko neljäkymppisenä tai neljävitosena ja päättyvän joskus 60-65 ikävuosien välissä. Tiede liittää keski-iän naisten osalta lisääntymisiän loppuvaiheisiin ja ilkeää vielä väittää, että miesten keski-ikä alkaisi naisia noin viisi vuotta myöhemmin.

En allekirjoita mitään noista väitteistä - en ikää, en syytä, enkä varsinkaan sitä, että keski-iän alku olisi jotenkin sukupuolisidonnaista. Ainoa, mistä olen väitteiden kanssa yhtä mieltä on, että tarkkaa ikää tai rajoja keski-iälle ei voi määritellä.

Ja yleensä jos ollaan eri mieltä, niin on korrektia kertoa asioille oma vaihtoehto. Tässä siis Ra(s)kaan keski-iän versio siitä, mitä on keski-ikä ja mistä se alkaa.

Keski-ikä alkaa siitä, kun ihminen tajuaa oman kuolevaisuutensa

Minäkin näen ihmisen elämässä kolme vaihetta, jotka ovat nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Nuoruus on aikaa, jolloin meistä kaikki ovat täysin kuolemattomia ja mitä tahansa voi tehdä ilman jälkiseuraamuksia. Kun ajaa autoa kahtasataa, ei suinkaan ajattele, että siinä voi käydä huonosti tai kun istuu baarissa neljään ei tuumi, että siinä rauhallisesti lonkeroa siemaillessa ja tupakkaa poltellessa tuhoaisi maapallon lisäksi myös omaa terveyttään - tai että omalla terveydellä edes olisi joku takaraja.

Tämä kestää, kunnes alamme tajuta, että elämällä on päätepiste. Minusta keski-ikä alkaa siitä, kun elämän rajallisuus hiipii tajuntaamme. Neljänkympin korvilla menetämme omia läheisiämme. Ensimmäiset meistä sairastuvat vakavammin. Osa jopa niin, että sairauksista ei enää parane joko kokonaan tai pahimmillaan ollenkaan. Kuolema astuu jollain tapaa elämäämme niin, että joudumme henkilökohtaisesti kohtaamaan sen. Kaikki tämä saa meidät tajuamaan, että kun kurkkaa horisontin taakse, siellä on lopulta liikennemerkki, jossa sanotaan, että yleinen tie päättyy.

Kuolevaisuuden kokemus ei tule kaikille yhtä aikaa, koska elämä tarjoaa kokemuksia yksilöllisellä tarjottimella. Meistä jokainen tuntee tyypin, joka on keski-ikäinen jo alta kolmekymppisenä samoin kun tunnemme sen toisen tyypin, joka ei suostu luopumaan kuolemattomasta nuoruudestaan vielä kuusikymppisenäkään. Toisille elämän rajallisuus astuu kuvaan nuorena, kun toiset eivät sitä kosketa - tai käsitä - ollenkaan.

Keski-iän kriisi on reagointia kuolevaisuuden ymmärtämiseen

Jokainen reagoi eri tavalla siihen, että tajuaa elämän rajallisuuden. Keski-iän kriisistä puhuttaessa puhutaankin siitä, kuinka reagoimme tietoon siitä, että elämä kääntyy kohti loppua. Kriisi tarkoittaa sitä, että elämä kulkee kriisin käsittelyn jälkeen eri suuntaan kuin ennen kriisiä. Tai jos se kulkee edelleen samaan suuntaan, niin kriisin alku- ja loppupisteen välissä on tapahtunut korvien välissä jotain kasvua - enkä puhu sammalesta, joka pyrkii liian usein tukkimaan ajattelukanavia.

Osa meistä lamaantuu. Tieto elämän rajallisuudesta voi olla karmea tieto. Se rikkoo kuolemattomuuden illuusion ja syntyy mittakaavavirhe - loppupätkä näyttää lyhyemmältä kuin onkaan. Täytyy muistaa, että jos keski-ikä iskee päälle nelikymppisenä, niin nykytiedolla ihminen on suunnilleen fyysisen elämänsä puolessavälissä. Ja ensimmäisestä neljästäkympistäkin on käytetty ensimmäiset kolme vuotta konttailuun ja perusasioiden opetteluun. No parhaimmillaan nelikymppinen on muutenkin kontannut elämässään yli viisi vuotta, jos kaikki katuojakosketukset lasketaan.

Lamaantujat pysäyttävät elämän etenemisen ja ajatukset pyörivät sen ympärillä, että elämässä on niin paljon tekemättä ja niin vähän aikaa. Ja koska tekemättä on rajattomasti, niin miksi suotta aloittaa. Käytännössä siis kuolevaisuuden tiedosta seuraa masennusta, alakuloa ja lopulta suoranaista kuolemanpelkoa.

Elämän rajallisuus voi olla myös käänne parempaan

Toisille taas kuolevaisuuden kokemus voi olla käännekohta elämässä. Kun tajuaa elämän olevan rajallista, ymmärtää samalla, että se on elettävä täysillä. Nuoruus voi olla hakemista vailla päämäärää ja ymmärrys elämän rajallisuudesta voi olla se tarpeellinen sysäys, joka saa tekemään tarpeellisen muutoksen.

Käänne voi syntyä myös halusta pidentää elämän jäljellä olevaa aikaa. Kun puhutaan elämän päättymisestä, on vähintään luonnollista, että jäljellä olevaa matkaa haluaa pidentää lähes keinolla millä hyvänsä. Vai kuulostaako tutulta, että keski-iässä alkavat kummasti kiinnostaa terveelliset elämäntavat, liikunta ja paremman elämän toivossa hörhöily? Keski-ikäiset ovatkin tuttu näky hikoilemassa kuntosalilla tai maratonilla. Keski-ikäinen on myös parasta saalista elämänmuutoksen kauppaajille, olipa kyse kuntosaliketjun jäsenyydestä tai lisäravinteiden myynnistä.

Jos tehdään käänteitä, siihen kuuluu vahvasti nykyisten saavutusten arviointi. Keski-ikä on vaihe, jossa arvioidaan nyt saavutettuja tuloksia suhteessa tulevaan. Pystymme ehkä ensimmäistä kertaa kriittisesti katsomaan tähän saakka elettyä elämää. Näemme virheemme ja myös tunnustamme ne - itsellemme. Keski-ikäiset ovat hyvin vahvasti edustettuina sekä ammatin- että puolisoiden vaihtajissa.

Kun tiedät kuolevasi, haluat eniten tuntea olevasi elossa

Osalle meistä keski-ikä saa aikaan sen, että on pakko luoda lista saavuttamattomista asioista ja alkaa toteuttaa unelmiaan. Teemme bucket listejä ja ruksimme niistä kohta kerrallaan unelmat toteutetuiksi. Matkustelemme paikasta toiseen, hommaamme moottoripyörät ja purjeveneet, kunnes viimein haksahdamme Saimaan rannalla sijaitsevaan kesämökkiin ja asetumme aloillemme.

Miksi alamme hakea onnellisuuden hetkiä vasta keski-iässä? Koska tajuamme, että unelmilla on parasta ennen -päivä. Ja unelmien jahtaaminen pitää meidät elossa - erossa vanhuudesta. Ja totta kai unelmiemme kautta koetamme myös paeta vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Vanhuus alkaa kuoleman hyväksymisestä

Jos nuoruuden ja keski-iän välin erottaa ymmärrys kuolevaisuudesta, niin mikä sitten erottaa keski-iän vanhuudesta. Minusta se on luovuttaminen. Vanhuus alkaa siitä, että luovutat elämästä ja alat valmistautua loppusuoran viimeiseen kirivaiheeseen. Pikkuhiljaa joko fyysinen tai henkinen hyvinvointi rapisee niin, että vaihdat elämän pikkuhiljaa kuolemaan. Et enää näe elämässä saavutettavia asioita tai jos näet, niin ymmärrät, etteivät ne ole nykykunnossa saavutettavissa.
Lääketiede on tehnyt meistä lähes kuolemattomia. Selviämme entistä vaikeammista sairauksista voittajina ja meitä voidaan korjata ja rakentaa uusiksi melkein mistä vain. Ainoa, jota lääketiede ei vielä voi voittaa, on ikääntyminen. Edelleen ihminen rapistuu ja lopulta häipyy pois. Lääketieteen ihmeiden ansiosta uskomme itsekin omaan kuolemattomuuteemme ja vanhuus astuu kuvaan entistä myöhemmin. Uskallankin väittää, että keski-ikä on pidentynyt  ja  vanhuus lyhentynyt siitä, mitä se oli vanhemmillamme. Vaikka keski-iässä tiedostaisimme kuolevaisuutemme, emme halua antaa elämästä periksi kovinkaan helpolla. Emme suostu olemaan vanhuksia ennen kuin on pakko. Keski-iän pakonomaisella unelmien tavoittelulla pakenemme vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Keski-ikä on ihmisen parasta aikaa

Olen edelleen sitä mieltä, että keski-ikä on ihmisen parasta aikaa. Tunnemme itsemme ja olemme kaikkein voimakkaimmin aitoja itsejämme. Keski-iässä elämä maistuu parhaalta. Ja tämä kenties juuri siksi, että meille on syntynyt ymmärrys siitä, että tämä kaikki voidaan viedä pois.

Itse olen viime vuosina ollut riittävästi hautajaisissa, jotta tajuaisin tämän lystin loppuvan joku kaunis päivä. Olen myös nähnyt, kuinka ystäviäni kopistelee viikatemies ensikosketuksillaan. Syöpää, sydänkohtausta, aivoinfarktia ja muita varoitusmerkkejä on ollut lähistöllä riittävästi, jotta ymmärtäisin itsekin oman matkamittarini olevan sitä mallia, joka ei aloita uutta kierrosta edellisen loputtua.

Oma suhteeni elämän rajallisuuteen, samoin kuin kuolemaan, on muuttunut viime vuosien aikaan paljon.Voin helposti tunnustaa olevani keski-ikäinen niillä kriteereillä, joista tässä kirjoitan.
Ja voin myös tunnustaa oman sen, että olen pohtinut omaa kuolevaisuuttani. Isäni kuoleman jälkeen puoli vuotta odottelin sitä, että kuluva yö olisi viimeinen, kunnes kyllästyin.

Elämä loppuu silloin, kun päivät tulevat täyteen. En enää murehdi kuolemaa. En ehkä ole se kaikkein kiihkouskovaisin ihminen, mutta uskon vahvasti siihen, että päiviä on meillä jokaisella oma ennaltamäärätty lukunsa. Kun saldo painuu nollaan, on homma ohi, olipa verkot vedessä tai ei.

Siksipä en huolehdikaan kuolemasta, vaan elämästä. Kun herään aamuisin, nostan usein peukun pystyyn merkiksi siitä, että taas on uusi päivä, jonka saan aloittaa. Keski-iän parhaita puolia onkin kiitollisuuden lisääntyminen. Sitä osaa olla elämälle nöyrä ja kaikesta kiitollinen.

Heinäkuun helteisiin hieman makaaberi aihe, mutta minulla on tänne ollut tapana kirjoittaa sieluni auki. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko teoriani kuinka pielessä - se on kuitenkin vain  yhden sosiologin näkemys elämästä - tai kuolemasta, kuinka vaan.

Mustan kiven alla

 

Pyhäinpäivään kuuluu, ainakin meillä, olennaisena osana se, että teemme retken hautausmaalle. Jätämme kynttilän muistoksi heille, joita ei enää ole. Käyn kävelemässä hautausmailla muulloinkin. Pidän tunnelmasta ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla mustien kivien pellossa. Hautausmaat ovat hiljaisia ja kiviä ympäröi suorastaan maaginen rauha. Kaikki paikat ovat siistejä ja järjestyksessä. Hijaisuudessa kuulee omat ajatuksensa ja kivet herättävät ajatuksia.

Sotien sankarit

Yleensä pääsisäänkäynnin jälkeen suomalaisilla hautausmailla ovat sotiemme sankarivainajien rivistöt. Kulkiessani noiden matalien kivilinjojen ohi, mietin, kuinka nuorina sodassa voi menettää henkensä. Pitkät rivistöt kertovat, miten viidessä vuodessa kaatui iso osa nuoria miehiä. Hinta oli kova, mutta tarpeellinen. Silti, kun katsoo seitsemäntoistavuotiaan sotilaan hautaa, jää miettimään, mikä elämä jäi elämättä. Noille sodan uhrien käyttämättä jääneille vuosille olisi varmaan ollut parempaakin käyttöä kuin maata mullan alla. Ja joka kerta toivon mielessäni, että noiden rivistöjen jatkeeksi ei enää koskaan saataisi uusia sankarivainajia.

Nuoret

Yleensä vierailemme Enon hautausmaalla, johon on haudattu sekä isäni että toisen puolen isovanhempani. Joka kerta, kun kävelen isäni haudalle, katson kiveä haudalla, johon on haudattu teini-ikäisenä kuollut poika. Hauta on aina hyvin hoidettu ja siinä on kesäisin paljon kukkia ja talvella kynttilöitä. Se kertoo, että menehtynyt oli monille rakas ja häntä kaivataan. Herään aina miettimään, kuinka valtavan tuskan aiheuttaa oman lapsen menetys. Sen kääntöpuolena yleensä käännän kasvoni yläkertaan ja mielessäni kiitän siitä, että olemme saaneet perheeseen nipun terveitä lapsia ja olemme saaneet pidettyä heistä huolta kaikki vuodet.

Suuret suvut

Etenkin vanhoilla hautausmailla näkee vanhoja sukuhautoja, jotka on eristetty riimuilla tai rauta-aidoilla ja joiden sisällä on vainajia useista sukupolvista. Kivet ovat usein massiivisia ja kauniisti koristeltuja. Haudoissa on haluttu näkyvän suvun vaikutusvalta ja raha. Kuitenkin monet noista sukuhaudoista ovat autioita ja hylättyjä. Kukkia ei juurikaan näy, eikä talvella kivien juurelta löydä kynttilöitä tai lyhtyjä. Ajattelen noita katsoessani perinteitä ja sukuja. Oma sukumme on pieni ja tuntuu kutistuvan sukupolvi toisensa jälkeen. Seuraava sukupolvi tulee tuskin edes tuntemaan toisiaan, koska olemme niin hajallaan pitkin maata. Eli jos meillä olisi sukuhauta, niin sekin jäisi aika äkkiä autioksi.

Rakastetut

Viimeksi eilen kiinnitimme huomiota siihen, kuinka joillakin haudoilla on kynttilöitä ja lyhtyjä paljon. Kyseessä ei ole välttämättä nuori, vaan enemmänkin paljon rakastettu ihminen. Näyttää hyvältä, kun joku on vainajanakin niin kaivattu, että hänelle käydään jättämässä tervehdyksiä ja häntä kunnioitetaan vielä kuoleman jälkeenkin. Etenkin romanisuvut kunnioittavat vainajiaan hienosti. Sukujen haudoilla on toinen toistaan koristeellisempia kiviä ja muistamisesta kieliviä kukkia ja kynttilöitä ei noilta haudoilta puutu. Se kertoo suvun tärkeydestä ja perheen merkityksestä.

Unohdetut

Etenkin jouluna tekee pahaa, kun näkee yksinäisen ja hoitamattoman haudan. Herään aina miettimään, onko kyseessä ihminen, joka on yksinäinen tai jolla ei ole ketään muistamassa. Tuo aina herättää siihen, kuinka paljon nykyisin on yksinäisyyttä. Suvut hajaantuvat eri kaupunkeihin ja läheiset saattavat olla satojen kilometrien päässä, josta eivät yllä enää kuin satunnaiset puhelut ja viestit. Ajanpuute ja vieraantuminen saavat meidät unohtamaan ne läheiset, jotka eivät ole lähellä. Kyläilykulttuuri on vaihtunut whatsappailuun.

Toivoisin, että jokaisena jouluna ja pyhäinpäivänä käynnistettäisiin kampanja, joka kannustaa sytyttämään kynttilän yksinäiselle haudalle. Se on pieni askel siihen, ettemme jättäisi ketään yksin ja muistaisimme myös heitä, jotka eivät ole siinä vieressä.

Muualle haudatut

Me käymme yleensä pyhäinpäivänä jättämässä kynttilätervehdyksen muualle haudattujen muistomerkille. Harvoin satumme pyhäinpäivänä Uimaharjuun, jotta saisimme jätettyä kynttilän sinne, mistä terveisillä olisi lyhin matka. Kun muualle haudattujen muistopaikalla käy illalla, näkee, kuinka valtavan paljon siihen on jätetty kynttilöitä. Ja kun ajattelee, että jokainen kynttilä kertoo muistamisesta, niin samalla herää ajatus, että me suomalaiset kunnioitamme vainajia valtavan paljon. Kynttilöiden valaisema hautausmaa on valtavan kaunis. Sieltä huokuu läheisten kaipuu ja kunnioitus mennyttä kohtaan.

Keski-iän kriisipesäke

Keski-iän tunnetuin tuote on taatusti keski-iän kriisi. Siitä on brändätty jotain, jonka kaikki tuntevat, vaikka sisältö jää usein vieraaksi. Heikoimmat vellovat kriisin kourissa heti kolmekymppisten jälkeen läpi koko kultaisten vuosien, kun vahvimmat kieltävät minkään kriisin olemassaolon vielä siinä vaiheessa, kun pihalla hyrskyttää uudenuutukainen harrikka, jonka tarakalla parikymppinen pirkko jauhaa purkkaa ja kinuaa ajelulle.

Keski-iän kriisi on epätoivon tila, jota aletaan odotella joskus kolmenkympin jälkeen ja kaikkina tasakymppeinä ilma täyttyy toisen maailmansodan pommituksen sakeudella kysymyksistä siitä, joko se kriisi on vihdoin tavoittanut juhlakalun. Montako kertaa olette itse kuulleet tai itse esittäneet kysymyksen "jokos pukkaa kriisiä?"

Kriisi on jotain, jota pelätään, mutta samalla odotetaan. Kriisissä on ihmiselle mahdollisuus  tutkia elämää ja toisaalta kriisi voi olla se kimmoke, jota tarvitaan, että elämän suunta saadaan käännettyä kohti kaivattua vektoria. Negatiivisessa mielessä taas kriisi johtaa meidät pois tutusta ja turvallisesta suunnasta kohti tuntematonta. Joka tapauksessa kriisi on risteys, jossa on päätettävä, muuttaako nykyistä elämää vai jääkö "kiirastuleen makaamaan".

Onnellinen ei kriisiydy

Kriisi ei iske niihin, joilla ei elämässä ole muutettavaa. Siis heitä, jotka elävät elämäänsä jahdaten koko ajan onnellisuutta ja tehden töitä sen eteen, että elämän tavoitteet toteutuvat. Kyse on ihmisistä, jotka asettavat päämääriä, luovat unelmia ja elävät niin, että tavoitteet ohjaavat elämää. Elämän tavoitteissa ei ole kyse ainoastaan rahasta, maineesta tai menestyksestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että on riittävästi uteliaisuutta selvittää omat kiinnostuksen kohteensa ja tehdä töitä niiden toteutumisen eteen.

Kriisissä on kyse siitä, että ihmiselle syntyy liian suuri juopa elämän ja haaveiden välille. Ehkä jonain päivänä huomaat, että omat tavoitteesi eivät ole toteutuneet tai et ole saavuttanut elämässä niitä asioita, joista haaveilit. Tasakympeissä kriisi iskee siitä syystä, että nuo ovat hetkiä, jolloin katsomme taaksepäin ja vertaamme elämää menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kriisi voi tulla myös sen vuoksi, että huomaat haaveidesi toteutuneen ja ne eivät olleetkaan sitä, mitä luulit. Mitä haluat sen jälkeen, kun olet nähnyt kaiken tai mitä haluat sen jälkeen, kun olet saanut kaiken? Loppujen lopuksi olemmekin onnellisimpia silloin, kun meillä on jotain tavoiteltavaa ja jotain, mitä odottaa. 

Toisille taas koko elämä on kriisiä. Tunnen ihmisiä, joille kriisit ja elämän riitasoinnut ovat polttoainetta, joka vie elämää eteenpäin. Ehkä heillä elämä menee niin, että kun koko ajan hakee elämälle tasapainoa, niin tuntee liikkuvansa ja kun tuntee liikkuvansa, tuntee myös elävänsä.

Työ, avioliitto, lapset, harrastukset, terveys

Kriisin lähteet ovat loputtomat. Tyytymättömyyttä voi kokea kaikkea sitä kohtaan, mitä elämä pitää sisällään. Toiset eivät tykkää työstään, kun toiset taas ovat tyytymättömiä avioliittoonsa. Joillekin kriisi tulee siitä, kun huomaa fyysisen kunnon tai terveyden rapistuvan. Toiset taas ovat onnettomia siitä, että asiat jäävät tekemättä tai näkemättä.

Kriisin laukaisee jokin käännekohta elämässä. Se voi olla syntymäpäivä, avioero tai vaikka läheisen kuolema. Kriisin saa aikaan jokin, joka saa meidät yhdellä sysäyksellä tarkastelemaan omaa elämäämme - jokin, joka tekee muutoksen. Keski-iässä kriisi tulee sen vuoksi, että koemme silloin paljon suuria muutoksia. Monet eroavat ja monet myös menettävät läheisiään. Lapset kasvavat ja yhtenä päivänä huomaamme olevamme kotona aikuisten kesken - elämä on muuttunut ja pohdimme kysymystä "mitäs nyt?". Koska tuo kriisin laukaiseva tekijä on kaikilla eri, niin kriisi myös tulee eri ihmisillä eri aikaan. Kriisiä voi alkaa toisella pukkaamaan kolmessakympissä, kun viimeinen alkaa kokea elämäntuskaa vasta viidenkympin jälkeen. Parisuhteessa onkin lievästi sanottuna ongelmallista, jos kumpikin kipuilee oman kriisinsä täysin eri aikaan.

Kun kriisi iskee päälle, niin alamme paniikinomaisesti tehdä muutosta elämäämme. Jokin on suistanut tutun elämänrytmin pois tasapainosta ja alamme hakea epätasapainon jälkeen uutta tasapainon tilaa. Tasapainoa haetaan siitä, että ne ulottuvilta karanneet haaveet halutaan saada kiinni. Sen vuoksi miehet ostelevat viidenkympin villityksen kourissa moottoripyöriä ja veneitä. He koettavat tavoittaa menetettyä haavetta ikuisesta nuoruudesta tai palata ajassa taaksepäin aikaan, jolloin viimeksi vielä haaveilivat jostain. Samasta syystä eron jälkeen haetaan kainaloon nuorempaa kumppania, koska jostain syntyy oletus, että nuori kumppani nuorentaa ja toisen nuoruudesta voi löytää myös oman tiensä nuoruuteen. Noin ylipäänsä kumppanin vaihdolla haetaan omalle sielulle uutta peiliä - luullaan, että se kadonnut minä löytyy, jos omaa naamaa peilaa uuteen kumppaniin.

Sankolistassa kriisin ratkaisu

Miten kriisistä sitten pääsee yli? Pitääkö elämä muuttaa totaalisesti, jotta elämän uusi tasapaino löytyy? Täytyykö jokaista mielihalua ja haavetta noudattaa, jotta karanneen onnellisuuden saa taas kiinni?

Viime aikoina eri paikoissa on pyörinyt ihmisten tekemiä bucket listejä. Ne ovat listoja, joissa ihmiset listaavat asioita, jotka vielä ovat tekemättä, mutta jotka on tehtävä ennen kuin lusikan nakkaa viimeisen kerran nurkkaan. Minusta tuo idea on hyvä. Olen koettanut hahmotella omaa bucket listiäni kasaan ja saanut jo muistikirjan nurkkaan joitakin aihioita. En kuitenkaan ole koonnut koko listaa. En siis tiedä, toimiiko bucket list kriisin ratkaisuna. Ajatustasolla voisin kuitenkin kuvitella, että kun listaa elämän vielä tekemättömät haaveteot allekkain ja alkaa toteuttaa niitä, niin kriisi ikään kuin selkiytyy mielessä. Silloinhan nuo mieltä kummittelevat puutteet ovat näkyvillä ja huomaat, että elämä ei suinkaan ole livennyt lapasesta kokonaan, vaan kriisi on pelkkä tunne siitä, että aika on päässyt laukkaamaan ja oletkin elämänjunasta vain muutaman aseman jäljessä.

Omaan bucket listiini eivät kuulu laskuvarjohyppy tai tatuointi. Siihen ei myöskään liity kävelyretki Santiago de Compostellaan tai kapuaminen Himalajan huipulle. Mutta matkustelua siihen kyllä liittyy ja paikkoja, joita haluaisin nähdä. Siihen liittyy myös se, että voisin näyttää itse itselleni olevani fyysisesti kunnossa ja hyvävoimainen. Siihen kuuluu myös joitakin kirjoja, jotka haluan lukea ja joihin haluan tutustua.  Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että haluaisin lukea raamatun kannesta kanteen, koska uskon sen kirjan sisältä löytyvän hyvää elämänfilosofiaa, joka opettaa niin sanottuun hyvään elämään. Aika näyttää, tartunko kyseiseen opukseen koskaan tositarkoituksella. Sen verran pinnallinen olen myös, että listaani olen kirjoittanut haluavani vielä kerran omistaa purjeveneen.

Oma kriisini sai lähtölaukauksen isäni kuolemasta. Se sai minut pohtimaan elämän rajallisuutta ja sitä, että omaa lähtöaikatalua ei löydy mistään VR:n taulusta, vaan sen päättää ihan joku muu. Yhdellä iskulla tajusin sen, että jos jään odottamaan elämän valmistumista ja sitä hetkeä, kun on aika toteuttaa omia unelmiaan, voikin hyvin käydä, että odotus päättyy puulaatikon sisäpuolelle. Voin rehellisesti tunnustaa, että pari vuotta tuon lähtölaukauksen jälkeen olin monissa asioissa sekaisin kuin se monille tuttu seinäkello ja elämä oli aikamoista hakemista. Tietyllä tavalla minun pelastukseni oli se, että perheessä oli niin pieni lapsi, että hän vaati totaalisen huomion ja pakotti pitämään omankin sielun edes jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä. Tasaisesta keskivertoelämästä tuli jotenkin kummallista tempoilua ja testaamista, jossa yksi kerrallaan availin elämäni ovia vain nähdäkseni, mitä oven takana on. Olen aika varma, että elämän ykkösrinki oli välillä sellaisen tsunamin kourissa, että välillä ei tiennyt, onko kompassin punainen neula etelässä vai pohjoisessa. Osin onkin tuuria ja avioliittolupauksen valtuuttamaa pitkämielisyyttä, että oma kriisini ei suistanut koko elämän perusrakenteita kokonaan raiteiltaan. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen alkaakin tuntua siltä, että suurimmat aallot ovat jo lyöneet läpi ja jossain rautatietunnelin päässä näkyy ledin pilkahdus. Minulle paras terapiamuoto ovat olleet juuri nämä tekstit, joita raavin pääni sisältä tänne blogiin. Siis rakkaat lukijat - olen salakavalasti raahannut teidät mukaan tälle puolihullulle kriisinselvityspolulle. Kiitokset siitä, että olette kohta vuoden olleet matkassa.