Keski-iän kriisipesäke

Keski-iän tunnetuin tuote on taatusti keski-iän kriisi. Siitä on brändätty jotain, jonka kaikki tuntevat, vaikka sisältö jää usein vieraaksi. Heikoimmat vellovat kriisin kourissa heti kolmekymppisten jälkeen läpi koko kultaisten vuosien, kun vahvimmat kieltävät minkään kriisin olemassaolon vielä siinä vaiheessa, kun pihalla hyrskyttää uudenuutukainen harrikka, jonka tarakalla parikymppinen pirkko jauhaa purkkaa ja kinuaa ajelulle.

Keski-iän kriisi on epätoivon tila, jota aletaan odotella joskus kolmenkympin jälkeen ja kaikkina tasakymppeinä ilma täyttyy toisen maailmansodan pommituksen sakeudella kysymyksistä siitä, joko se kriisi on vihdoin tavoittanut juhlakalun. Montako kertaa olette itse kuulleet tai itse esittäneet kysymyksen "jokos pukkaa kriisiä?"

Kriisi on jotain, jota pelätään, mutta samalla odotetaan. Kriisissä on ihmiselle mahdollisuus  tutkia elämää ja toisaalta kriisi voi olla se kimmoke, jota tarvitaan, että elämän suunta saadaan käännettyä kohti kaivattua vektoria. Negatiivisessa mielessä taas kriisi johtaa meidät pois tutusta ja turvallisesta suunnasta kohti tuntematonta. Joka tapauksessa kriisi on risteys, jossa on päätettävä, muuttaako nykyistä elämää vai jääkö "kiirastuleen makaamaan".

Onnellinen ei kriisiydy

Kriisi ei iske niihin, joilla ei elämässä ole muutettavaa. Siis heitä, jotka elävät elämäänsä jahdaten koko ajan onnellisuutta ja tehden töitä sen eteen, että elämän tavoitteet toteutuvat. Kyse on ihmisistä, jotka asettavat päämääriä, luovat unelmia ja elävät niin, että tavoitteet ohjaavat elämää. Elämän tavoitteissa ei ole kyse ainoastaan rahasta, maineesta tai menestyksestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että on riittävästi uteliaisuutta selvittää omat kiinnostuksen kohteensa ja tehdä töitä niiden toteutumisen eteen.

Kriisissä on kyse siitä, että ihmiselle syntyy liian suuri juopa elämän ja haaveiden välille. Ehkä jonain päivänä huomaat, että omat tavoitteesi eivät ole toteutuneet tai et ole saavuttanut elämässä niitä asioita, joista haaveilit. Tasakympeissä kriisi iskee siitä syystä, että nuo ovat hetkiä, jolloin katsomme taaksepäin ja vertaamme elämää menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kriisi voi tulla myös sen vuoksi, että huomaat haaveidesi toteutuneen ja ne eivät olleetkaan sitä, mitä luulit. Mitä haluat sen jälkeen, kun olet nähnyt kaiken tai mitä haluat sen jälkeen, kun olet saanut kaiken? Loppujen lopuksi olemmekin onnellisimpia silloin, kun meillä on jotain tavoiteltavaa ja jotain, mitä odottaa. 

Toisille taas koko elämä on kriisiä. Tunnen ihmisiä, joille kriisit ja elämän riitasoinnut ovat polttoainetta, joka vie elämää eteenpäin. Ehkä heillä elämä menee niin, että kun koko ajan hakee elämälle tasapainoa, niin tuntee liikkuvansa ja kun tuntee liikkuvansa, tuntee myös elävänsä.

Työ, avioliitto, lapset, harrastukset, terveys

Kriisin lähteet ovat loputtomat. Tyytymättömyyttä voi kokea kaikkea sitä kohtaan, mitä elämä pitää sisällään. Toiset eivät tykkää työstään, kun toiset taas ovat tyytymättömiä avioliittoonsa. Joillekin kriisi tulee siitä, kun huomaa fyysisen kunnon tai terveyden rapistuvan. Toiset taas ovat onnettomia siitä, että asiat jäävät tekemättä tai näkemättä.

Kriisin laukaisee jokin käännekohta elämässä. Se voi olla syntymäpäivä, avioero tai vaikka läheisen kuolema. Kriisin saa aikaan jokin, joka saa meidät yhdellä sysäyksellä tarkastelemaan omaa elämäämme - jokin, joka tekee muutoksen. Keski-iässä kriisi tulee sen vuoksi, että koemme silloin paljon suuria muutoksia. Monet eroavat ja monet myös menettävät läheisiään. Lapset kasvavat ja yhtenä päivänä huomaamme olevamme kotona aikuisten kesken - elämä on muuttunut ja pohdimme kysymystä "mitäs nyt?". Koska tuo kriisin laukaiseva tekijä on kaikilla eri, niin kriisi myös tulee eri ihmisillä eri aikaan. Kriisiä voi alkaa toisella pukkaamaan kolmessakympissä, kun viimeinen alkaa kokea elämäntuskaa vasta viidenkympin jälkeen. Parisuhteessa onkin lievästi sanottuna ongelmallista, jos kumpikin kipuilee oman kriisinsä täysin eri aikaan.

Kun kriisi iskee päälle, niin alamme paniikinomaisesti tehdä muutosta elämäämme. Jokin on suistanut tutun elämänrytmin pois tasapainosta ja alamme hakea epätasapainon jälkeen uutta tasapainon tilaa. Tasapainoa haetaan siitä, että ne ulottuvilta karanneet haaveet halutaan saada kiinni. Sen vuoksi miehet ostelevat viidenkympin villityksen kourissa moottoripyöriä ja veneitä. He koettavat tavoittaa menetettyä haavetta ikuisesta nuoruudesta tai palata ajassa taaksepäin aikaan, jolloin viimeksi vielä haaveilivat jostain. Samasta syystä eron jälkeen haetaan kainaloon nuorempaa kumppania, koska jostain syntyy oletus, että nuori kumppani nuorentaa ja toisen nuoruudesta voi löytää myös oman tiensä nuoruuteen. Noin ylipäänsä kumppanin vaihdolla haetaan omalle sielulle uutta peiliä - luullaan, että se kadonnut minä löytyy, jos omaa naamaa peilaa uuteen kumppaniin.

Sankolistassa kriisin ratkaisu

Miten kriisistä sitten pääsee yli? Pitääkö elämä muuttaa totaalisesti, jotta elämän uusi tasapaino löytyy? Täytyykö jokaista mielihalua ja haavetta noudattaa, jotta karanneen onnellisuuden saa taas kiinni?

Viime aikoina eri paikoissa on pyörinyt ihmisten tekemiä bucket listejä. Ne ovat listoja, joissa ihmiset listaavat asioita, jotka vielä ovat tekemättä, mutta jotka on tehtävä ennen kuin lusikan nakkaa viimeisen kerran nurkkaan. Minusta tuo idea on hyvä. Olen koettanut hahmotella omaa bucket listiäni kasaan ja saanut jo muistikirjan nurkkaan joitakin aihioita. En kuitenkaan ole koonnut koko listaa. En siis tiedä, toimiiko bucket list kriisin ratkaisuna. Ajatustasolla voisin kuitenkin kuvitella, että kun listaa elämän vielä tekemättömät haaveteot allekkain ja alkaa toteuttaa niitä, niin kriisi ikään kuin selkiytyy mielessä. Silloinhan nuo mieltä kummittelevat puutteet ovat näkyvillä ja huomaat, että elämä ei suinkaan ole livennyt lapasesta kokonaan, vaan kriisi on pelkkä tunne siitä, että aika on päässyt laukkaamaan ja oletkin elämänjunasta vain muutaman aseman jäljessä.

Omaan bucket listiini eivät kuulu laskuvarjohyppy tai tatuointi. Siihen ei myöskään liity kävelyretki Santiago de Compostellaan tai kapuaminen Himalajan huipulle. Mutta matkustelua siihen kyllä liittyy ja paikkoja, joita haluaisin nähdä. Siihen liittyy myös se, että voisin näyttää itse itselleni olevani fyysisesti kunnossa ja hyvävoimainen. Siihen kuuluu myös joitakin kirjoja, jotka haluan lukea ja joihin haluan tutustua.  Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että haluaisin lukea raamatun kannesta kanteen, koska uskon sen kirjan sisältä löytyvän hyvää elämänfilosofiaa, joka opettaa niin sanottuun hyvään elämään. Aika näyttää, tartunko kyseiseen opukseen koskaan tositarkoituksella. Sen verran pinnallinen olen myös, että listaani olen kirjoittanut haluavani vielä kerran omistaa purjeveneen.

Oma kriisini sai lähtölaukauksen isäni kuolemasta. Se sai minut pohtimaan elämän rajallisuutta ja sitä, että omaa lähtöaikatalua ei löydy mistään VR:n taulusta, vaan sen päättää ihan joku muu. Yhdellä iskulla tajusin sen, että jos jään odottamaan elämän valmistumista ja sitä hetkeä, kun on aika toteuttaa omia unelmiaan, voikin hyvin käydä, että odotus päättyy puulaatikon sisäpuolelle. Voin rehellisesti tunnustaa, että pari vuotta tuon lähtölaukauksen jälkeen olin monissa asioissa sekaisin kuin se monille tuttu seinäkello ja elämä oli aikamoista hakemista. Tietyllä tavalla minun pelastukseni oli se, että perheessä oli niin pieni lapsi, että hän vaati totaalisen huomion ja pakotti pitämään omankin sielun edes jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä. Tasaisesta keskivertoelämästä tuli jotenkin kummallista tempoilua ja testaamista, jossa yksi kerrallaan availin elämäni ovia vain nähdäkseni, mitä oven takana on. Olen aika varma, että elämän ykkösrinki oli välillä sellaisen tsunamin kourissa, että välillä ei tiennyt, onko kompassin punainen neula etelässä vai pohjoisessa. Osin onkin tuuria ja avioliittolupauksen valtuuttamaa pitkämielisyyttä, että oma kriisini ei suistanut koko elämän perusrakenteita kokonaan raiteiltaan. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen alkaakin tuntua siltä, että suurimmat aallot ovat jo lyöneet läpi ja jossain rautatietunnelin päässä näkyy ledin pilkahdus. Minulle paras terapiamuoto ovat olleet juuri nämä tekstit, joita raavin pääni sisältä tänne blogiin. Siis rakkaat lukijat - olen salakavalasti raahannut teidät mukaan tälle puolihullulle kriisinselvityspolulle. Kiitokset siitä, että olette kohta vuoden olleet matkassa.

Miksi elämä pestään neljässäkympissä?

Tällä kertaa puhun siitä, miksi elämässä tapahtuu niin paljon muutoksia juuri keski-iän vuosina. Tällä vuosikymmenten mittaisella stressikimpulla on puhekielessä monta nimeä, joista yleisin lienee keski-iän kriisi. Minusta koko nimi on harhaanjohtava ja ennen kaikkea liian negatiivinen käsite. Ihminen ei välttämättä kriisiydy keski-iässä, mutta elämässä tapahtuu yhtä aikaa monia suuria muutoksia, jotka samalla vaativat ihmiseltä itseltään päätöksiä ja tekoja. Olisiko oikeampi termi puhuakin elämän uudelleenarvioinnista tai keski-iän kehityskeskustelusta?

Tehdäänpä elämästä nelikenttä, jonka neljänä sakarana ovat "työelämä", "parisuhde", "taloudellinen tilanne" ja "terveys", niin voimme tarkastella, mitä kaikkea elämässä muuttuu tai on muutospaineen kohteena keski-iässä. Jokainen osanen on itsekseen arvioitavissa, mutta ne myös suhteessa toinen toisiinsa. Muutokset näillä alueilla vaikuttavat syvästi myös siihen, miten onnelliseksi tunnemme itsemme. Näiden tekijöiden kautta myös arvotamme itseämme suhteessa muihin. Tietenkin eri ihmiset ovat neljässäkympissä elämässään eri vaiheissa eikä tämä keittiösosiologinen arvio muutenkaan täytä minkään tieteenalan mitään vaatimuksia.

Työelämässä ollaan neljänkympin kieppeillä vaiheessa, jossa on ehditty opiskelemaan ensimmäinen ammatti ja saatu työura hyvään vauhtiin. Jollain voi olla ensimmäisestä urasta takana jo päälle kaksikymmentä vuotta. On saavutettu merkkipaalu, jossa aletaan miettiä oman alan tulevaisuutta, henkilökohtaisia ammatillisia haaveita sekä mietitään, onko olemassa jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa . Ollaan juuri siinä risteyksessä, että ammatillinen osaaminen ja itsevarmuus alkaa olla huipussaan, mutta toisaalta ei vielä olla liian urautuneita, etteikö jotain muutakin voisi harkita. On kyky ja jopa motivaatio aloittaa vielä kerran alusta. Jos takana on pidempiä aikoja samassa ammatissa, niin tämä on se paikka, jolloin aletaan kyllästyä nykyiseen työhön, mietitään aktiivisesti uravaihtoehtoja tai uudelleenkoulutusta ja aletaan ylipäätään katsella vähän aitojen yli, josko työelämällä olisi jotain parempaa tulossa. Joudutaan siis tekemään valinta, jatkanko nykyistä uraani eteenpäin ja luotan, että se kantaa jatkossakin vai hyppäänkö nyt kohti uutta uraa, jonka uskon kantavan nykyistä paremmin. Mietitään kenties sitä, onko nykyistä työtä edes olemassa 25 vuoden päästä ja onko nykyisessä työpaikassani tarjolla positiivista urakehitystä, motivoivaa tekemistä ja jatkuvuutta. Uraa on vielä kuljettavana neljäkymppisellä kaksikymmentä ja viisikymppiselläkin viisitoista vuotta. Epäkiinnostavassa ammatissa tai lasikaton sulkemalla uralla se on pitkä aika odottaa eläkettä (tai henkistä kuolemaa). Valinta ei kuitenkaan ole helppo, sillä pahimmassa tapauksessa hypätään turvalliselta uralta kohti epävarmuutta ja otetaan riski uuden ammatin valinnassa.

Parisuhteessa on ihmisiä eri vaiheissa neljässäkympissä ja nuo vaiheet mietityttävät eri tavoin. Nuorena pariutuneet ihmiset ovat olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta. Lapset alkavat olla jo aikuisia tai aikuistumisen kynnyksellä, jolloin vanhemmuus on pääasiassa käteiskassan hoitamista ja pyykki- sekä ruokahuollon järjestämistä. Tällöin lähestyy aika, että kotiin jää kaksi aikuista ja elämä muuttaa taas muotoaan. Se aiheuttaa pohdinnan, että haluanko todella olla tuon saman kumppanin kanssa vielä senkin jälkeen, kun parisuhdetta ei enää pääse lasten taakse piiloon.

Iso osa 70-luvulla syntyneistä on taas jo kakkos- tai kolmoskierroksella. Elämä koostuu uusioperheistä, joiden päivittäisten osallisten lukumäärä vaihtelee. Lapsia voi olla monen ikäisiä ja monista eri lähteistä tulleita. Silloin eletään jo pidemmän aikaa niin sanottuja ruuhkavuosia, jotka eivät to-del-la ole elämän kultaisinta aikaa. Aikuisten parisuhdetta eletään kalenterin ja kellon välityksellä ja rakkaudellinen viestintä tehdään tekstiviestein ja lemmensanoina käytetään kyytien sopimista ja ostoslistoja. Lehtien palstoilla parisuhdegurut kehottavat jopa kalenteroimaan seksihetket, jotta ne tulevat varmasti suoritetuksi. Kiire, yhteisen ajan niukkuus ja "oman tilan puute" ajaa usein parisuhteen kriisiin etenkin, jos sitä ei aktiivisesti hoideta. Lopputulos on valitettavan usein "vielä yksi uusioperhe". Omaan tuttavapiiriini kuuluu hyvin niukka joukko niitä, jotka ovat onnistuneet sinnittelemään tämän karikon läpi ja elävät onnellisina ja eroamatta (mutta heitäkin siis on!).

Sinkut ja lapsettomat taas miettivät sitä, että pariutumisen aktiivisin aika alkaa olla kriittisillä lukemilla. Lasten saamiselle tulee ainakin naisilla jossain vaiheessa takaraja vastaan. Ja varmaan pitkään sinkkuna olleillakin kynnys pitkän ja pysyvän parisuhteen muodostamiseen kohoaa koko ajan. Kun on tottunut omaan tupaan ja omaan lupaan, niin nurkkien jakaminen toisen kanssa ei välttämättä ole se kiinnostavin asia.

Joka tapauksessa kaikki eri parisuhdemuodot vaativat omanlaistansa pähkäilyä ja päätösten tekemistä ja tuo pohdinta sattuu juuri samoihin aikoihin. Mikään noista päätöksistä ei ole helppo, sillä ne muuttavat elämän perusrakenteita aina perustuksista kattoon saakka.

Parisuhteiden lisäksi myös muut perheasiat muuttuvat. Omat vanhemmat vanhenevat ja osa saattelee vanhempiaan jo hautaan. Pari dementoitunutta vanhempaa oman perhearjen keskelle ei ainakaan stressipisteitä laske. Huoli omien vanhempien vanhenemisesta ja kunnon heikkenemisestä alkaa tänä päivänä vastata jo tasoltaa samaa kuin pienten lasten kunnosta huolehtiminen - eli käytännössä pahimmillaan se on kokopäivätyö.

Taloudellisesti eletään myös eri vaiheita. Onnellisimmilla velkataakka on keventynyt jo parikymmentä vuotta, jolloin rahaa alkaa riittää myös kulutukseen. Se tavallaan muuttaa elämää, koska on vaihteeksi jotain, mitä voi voi sijoittaa johonkin muuhun kuin pakollisiin menoihin. Ennen ostettiin kesämökki, nykyisin ehkä enemmän matkustellaan tai ostetaan elämyksiä.

Toisilla taas velkataakka painaa vielä parikymmentä vuotta ja loppua ei käytännössä näy. Luulenkin, että meillä jättivelkaisilla on jo jokin aika sitten mennyt usko siihen, että se saldo joskus nollautuisi. Me keski-ikäisethän olemme yleensä niitä hölmöjä, jotka etsivät autuutta oman omakotitalon pihasta.... Pihistäminen se vasta hermoja rassaakin.

Kun velkaa on riittävästi, niin suurin osa arjen päätöksistä tehdään sillä perusteella, mihin on ylipäätään varaa. Lapsiperheillä varsinkin rahareikiä riittää, eikä ole mitenkään helppoa aina tehdä arjen arvontaa sillä, mihin kussakin kuussa sijoitetaan, jotta tilin saldo saadaan pidettyä edes vähäsen plussan puolella.

Kuluttajatalouksien dilemma on se, että rahaa on vähiten käytössä silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Lapsiperheillä on eniten velkaa ja muita menoja ja suhteessa vähiten rahaa käytössä. Ylimääräistä varantoa ei juurikaan synny. Vanhemmilla puolestaan on yleensä suhteessa vähemmän noita rahareikiä, mutta eniten "löysää" käytettävissä. Nuorilla taas ei ole kumpaakaan - ei pakollisia menoja, mutta eipä juuri tulojakaan.

Terveyskään ei ole ihan niin kuin nuorena. Olen omissa aamuissani huomannut, että kolmekymppisen ja nelikymppisen välinen terveydellinen ero on huikea. Neljäkymppisen aamu sisältää jo kolotuksia ja vaivoja ja tuntuu, että etenkin syksyisin koneen käynnistyminen vie tuplasti sen ajan kuin kymmenen vuotta sitten. Samaa virttä laulavat syksyn flunssa ja kesän alun allergiat. Kehon vastustuskyky kaikkia pöpöjä vastaan on heikentynyt.

Lisäksi terveyden ja kunnon ylläpito vaatii tuplasti sen määrän töitä kuin kolmessakympissä, jotta vaikutus ulkonäöllisesti tai terveydellisesti olisi sama - eipä tunnu reilulta ei... Sen takia liikunnan säännöllinen käyttö tulisi aloittaa nuorena ja jatkaa sitä läpi elämän. Kumman vaikealta vaan tuntuu löytää aikaa liikkua ja hoitaa terveyttä silloin, kun arjen kalenteri on aikataulutettu melko lailla aamusta iltaan.

Ja valitettavasti poppakonsteja terveyden ylläpitoon ei ole - se on raakaa työtä tuntilaskutuksella.

Lisäksi neljässäkympissä huomaa, että omaa kaveripiiriä koskettavat jo vaikeammatkin sairaudet. Tulee selkäleikkauksia, sydänoireita, kasvaimia ja jopa sellaisia tauteja, joista ei parane ilman rankempia hoitoja. Elämä näyttää jo tässä vaiheessa myös ne vakavammat kasvonsa.

Nämä kaikki tekijät yhteensummattuna on sanottava, että paljon on meillä keski-ikäisillä miettimistä. On suoranainen ihme, että meistä suurin osa selviää ruuhkavuosista ja niiden aiheuttamista stressipisteistä hengissä ja hyvinvoivina. Silti teemme niin, sillä ihminen on luotu selviämään - myös keski-iästä.

Ensi kerraksi keksinkin jotain positiivista kirjoitettavaa. Jonkin verran olen saanut positiivista palautetta, mitä on aina mukavaa kuulla. Itselleni kirjoittaminen on jo pitkään kypsytelty haave ja samalla tapa purkaa ajatuksia pois päästä. Hienoa, jos joku muukin viihtyy minun ajatusteni seurassa.

Keitä me olemme?

Kun tehdään yksinkertainen "googlen viisi ensimmäistä osumaa"-tutkimus sanalle "keski-ikä", saadaan tulokseksi se, että olemme nuoruuden ja vanhuuden välissä eläviä, noin 36-59-vuotiata. Naispuoliset ovat "biologisen lisääntymisiän loppupuolella".Kolmantena päästäisiinkin jo tekemään testi, että ollaankos sitä keski-ikäisiä (testin tulos 10/15 eli vahvasti keski-iän puolella), jonka perässä on lohduttavasti todettu, että ikä on oikeasti vain numero (mikä kliseisyydestään huolimatta pitää paikkansa)

Totuushan on se, että katsotaan keski-ikää mistä näkökulmasta tahansa, niin tarkka määrittely on mahdotonta. Itse tunnen ihmisiä, jotka olivat keski-ikäisiä jo kaksikymppisinä ja tunnen myös reilusti päälle viisikymppisiä, jotka eivät luovuta nuoruuttaan ja anna vanhuudelle periksi. Enemmän keski-ikää määrittelee elämäntilanne ja se, kuinka elämme elämäämme.

Minun näkökulmastani me olemme niitä ihmisiä, joilla on puutetta rahasta, ajasta ja tekevistä käsistä. Sen sijaan ylitarjontaa on tekemättömistä kotitöistä, harkkakyydin tarvitsijoista sekä maksamattomista laskuista. Asuntolainaa meillä on niin paljon, että sen loppupäätä me emme vielä näe (emmekä todellisuudessa edes usko, että sitä koskaan saisi maksettua loppuun). Olemmekin erittäin hyvissä väleissä paikalliseen pankkiin, sillä viehän se tuloistamme heti verottajan jälkeen suurimman osan. Ajamme paikalliseen osuukauppaan farmariautoillamme ostaen maitomme 1,75 litran purkeissa.

Monet meistä ovat parisuhderintamalla jo kakkoskierroksella, mikä tarkoittaa, että perheidemme koko ja osallisten lukumäärää vaihtelee päivittäin tai vähintään viikoittain. Toki joukkoomme mahtuu myös sinkkuja, jotka etsivät vielä elämänsä ensimmäistä viimeistä rakkautta sekä yhä harvenevassa määrin myös niitä high-school-sweetheart-pareja, jotka viettävät jo pronssihääpäiviään.

Itse olen ylpeänä osa tätä joukkoa. Minulla ei ole sitä ongelmaa, että käsissäni olisi liikaa vapaa-aikaa. En joudu miettimään omia menojani, koska voin tarkistaa ne perhekalenterista ja rahankäyttöänikin sääntelee niin sanottu mikroyhteiskunnan yhteistalous (= perheen kassa). Kaikki sisääntulevat rahat on jokaisen kuun lopussa käytetty viimeistä jeniä myöten ja kuukausi on mennyt hyvin, jos Visan lasku ei ylitä maksukykyä.

Olen jo hyvästellyt nuoruuden, jossa viikon kohokohta oli päästä baariin perjantaina tai jossa saatoin ostaa satasen farkut itselleni "tosta vaan". Mutta vielä en ole niin vanha, että aamuni potkaistaisiin käyntiin dosetin kautta ja iltani päättyisi skype-puheluun lapsenlapselle.

Tämä on siis elämää elämän puolessavälissä.