Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyhäinpäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyhäinpäivä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. helmikuuta 2019

Mustan kiven alla

 

Pyhäinpäivään kuuluu, ainakin meillä, olennaisena osana se, että teemme retken hautausmaalle. Jätämme kynttilän muistoksi heille, joita ei enää ole. Käyn kävelemässä hautausmailla muulloinkin. Pidän tunnelmasta ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla mustien kivien pellossa. Hautausmaat ovat hiljaisia ja kiviä ympäröi suorastaan maaginen rauha. Kaikki paikat ovat siistejä ja järjestyksessä. Hijaisuudessa kuulee omat ajatuksensa ja kivet herättävät ajatuksia.
Sotien sankarit
Yleensä pääsisäänkäynnin jälkeen suomalaisilla hautausmailla ovat sotiemme sankarivainajien rivistöt. Kulkiessani noiden matalien kivilinjojen ohi, mietin, kuinka nuorina sodassa voi menettää henkensä. Pitkät rivistöt kertovat, miten viidessä vuodessa kaatui iso osa nuoria miehiä. Hinta oli kova, mutta tarpeellinen. Silti, kun katsoo seitsemäntoistavuotiaan sotilaan hautaa, jää miettimään, mikä elämä jäi elämättä. Noille sodan uhrien käyttämättä jääneille vuosille olisi varmaan ollut parempaakin käyttöä kuin maata mullan alla. Ja joka kerta toivon mielessäni, että noiden rivistöjen jatkeeksi ei enää koskaan saataisi uusia sankarivainajia.
Nuoret
Yleensä vierailemme Enon hautausmaalla, johon on haudattu sekä isäni että toisen puolen isovanhempani. Joka kerta, kun kävelen isäni haudalle, katson kiveä haudalla, johon on haudattu teini-ikäisenä kuollut poika. Hauta on aina hyvin hoidettu ja siinä on kesäisin paljon kukkia ja talvella kynttilöitä. Se kertoo, että menehtynyt oli monille rakas ja häntä kaivataan. Herään aina miettimään, kuinka valtavan tuskan aiheuttaa oman lapsen menetys. Sen kääntöpuolena yleensä käännän kasvoni yläkertaan ja mielessäni kiitän siitä, että olemme saaneet perheeseen nipun terveitä lapsia ja olemme saaneet pidettyä heistä huolta kaikki vuodet.
Suuret suvut
Etenkin vanhoilla hautausmailla näkee vanhoja sukuhautoja, jotka on eristetty riimuilla tai rauta-aidoilla ja joiden sisällä on vainajia useista sukupolvista. Kivet ovat usein massiivisia ja kauniisti koristeltuja. Haudoissa on haluttu näkyvän suvun vaikutusvalta ja raha. Kuitenkin monet noista sukuhaudoista ovat autioita ja hylättyjä. Kukkia ei juurikaan näy, eikä talvella kivien juurelta löydä kynttilöitä tai lyhtyjä. Ajattelen noita katsoessani perinteitä ja sukuja. Oma sukumme on pieni ja tuntuu kutistuvan sukupolvi toisensa jälkeen. Seuraava sukupolvi tulee tuskin edes tuntemaan toisiaan, koska olemme niin hajallaan pitkin maata. Eli jos meillä olisi sukuhauta, niin sekin jäisi aika äkkiä autioksi.
Rakastetut
Viimeksi eilen kiinnitimme huomiota siihen, kuinka joillakin haudoilla on kynttilöitä ja lyhtyjä paljon. Kyseessä ei ole välttämättä nuori, vaan enemmänkin paljon rakastettu ihminen. Näyttää hyvältä, kun joku on vainajanakin niin kaivattu, että hänelle käydään jättämässä tervehdyksiä ja häntä kunnioitetaan vielä kuoleman jälkeenkin. Etenkin romanisuvut kunnioittavat vainajiaan hienosti. Sukujen haudoilla on toinen toistaan koristeellisempia kiviä ja muistamisesta kieliviä kukkia ja kynttilöitä ei noilta haudoilta puutu. Se kertoo suvun tärkeydestä ja perheen merkityksestä.
Unohdetut
Etenkin jouluna tekee pahaa, kun näkee yksinäisen ja hoitamattoman haudan. Herään aina miettimään, onko kyseessä ihminen, joka on yksinäinen tai jolla ei ole ketään muistamassa. Tuo aina herättää siihen, kuinka paljon nykyisin on yksinäisyyttä. Suvut hajaantuvat eri kaupunkeihin ja läheiset saattavat olla satojen kilometrien päässä, josta eivät yllä enää kuin satunnaiset puhelut ja viestit. Ajanpuute ja vieraantuminen saavat meidät unohtamaan ne läheiset, jotka eivät ole lähellä. Kyläilykulttuuri on vaihtunut whatsappailuun.

Toivoisin, että jokaisena jouluna ja pyhäinpäivänä käynnistettäisiin kampanja, joka kannustaa sytyttämään kynttilän yksinäiselle haudalle. Se on pieni askel siihen, ettemme jättäisi ketään yksin ja muistaisimme myös heitä, jotka eivät ole siinä vieressä.
Muualle haudatut
Me käymme yleensä pyhäinpäivänä jättämässä kynttilätervehdyksen muualle haudattujen muistomerkille. Harvoin satumme pyhäinpäivänä Uimaharjuun, jotta saisimme jätettyä kynttilän sinne, mistä terveisillä olisi lyhin matka. Kun muualle haudattujen muistopaikalla käy illalla, näkee, kuinka valtavan paljon siihen on jätetty kynttilöitä. Ja kun ajattelee, että jokainen kynttilä kertoo muistamisesta, niin samalla herää ajatus, että me suomalaiset kunnioitamme vainajia valtavan paljon. Kynttilöiden valaisema hautausmaa on valtavan kaunis. Sieltä huokuu läheisten kaipuu ja kunnioitus mennyttä kohtaan.


lauantai 5. marraskuuta 2016

Ilta vainajille

Tänään lauantaina vietetään Suomessa pyhäinpäivää. Muistelemme silloin edesmenneitä läheisiämme. Perinteisesti meillä ainakin iltaan kuuluu kävelykierros läheisellä hautausmaalla ja kynttilän sytytys muualle haudattujen muistopaikalle. Syksyinen ja lumeton hautausmaa on kaunis kaikkine lyhtyineen ja kynttilöineen.

Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.

Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.

Suru muuttaa muotoaan

Vainajasta jää aina tukku muistoja, joista ajan myötä mieleen tatuoituvat ne muutamat. Suurin osa muistoista häipyy ja haalistuu vähän kerrallaan. Vaikka muistelen isään edelleen lähes päivittäin, niin huomaan joidenkin juttujen unohtuneen. Yhtenä päivänä huomasin, että en enää muista, miltä isäni ääni kuulosti tai autosta oli häipynyt se edellisen omistajan tuoksu. Pitkään istuin isäni autoon ja aina aistin hänen tuoksunsa.

Parhaita muistojen herättäjiä ovat vanhat paperivalokuvat. Joskus on mukavaa istua alas ja selata valokuva-albumeita tai selata laatikoita, joihin on pakattu muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Valokuvissa ihmiset ovat iloisia ja hymyilevät, jolloin tulen itsekin hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä elän muistot uudelleen kuin olisin taas paikan päällä.

Vanhempien yksi tehtävä onkin luoda lapsille muistoja - tehdä yhdessä asioita ja tuottaa kokemuksia, joihin voi palata sitten joskus, kun vanhempaa ei enää ole. Minustakin on hauskaa, kun perheen pienin muistaa edelleen retken Korkeasaareen, joka kuitenkin tehtiin toissakesänä, kun juniori oli alle kahden vuoden ikäinen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minulle jäänyt yhtään huonoa muistoa isästäni. Siksi voinkin hyvällä mielellä sytyttää isäni muistolle kynttilän ja lähettää hänelle rakkaat terveiset yläkertaan.

Hyvää pyhäinpäivää