Blogit.fi

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ikuinen rockin kultainen jumala - Robert Plant


Paul Rees - Robert Plant, elämä - kansi


Koulun jälkeen olen päässyt taas lukemisen makuun. Kirjaston varauslista on pitkä kuin nälkävuosi ja lisäksi olen tehnyt vähän hyllyshoppailua löytäen luettavaksi muutamia vanhoja klassikoita. Opiskelujen päättyminen vapautti energiaa - ja aikaa - aivan tolkuttomasti. On suorastaan nautinnollista istua kirja kädessä ja luurit korvilla fiilistellen.

Luen paljon muusikkojen elämänkertoja. Pyrin löytämään kavalkadin niistä musiikkigenreistä, joita myös kuuntelen. Siksi jätän suosiolla Adelet ja Anttituiskut hyllyyn kasvamaan korkoa ja pitäydyn "oikeassa" musiikissa. Kirjakauppojen uutuushyllyistä näkee, että rockin vanhempien klassikkoyhtyeiden jäsenten elämänkerrat ovat tehneet voimallisen esiintulon.

Muusikkoelämänkerroissa parasta on yhdistää lukeminen musiikkiin. Samalla, kun luen tarinaa levyn teosta, voin myös kuunnella lopputulosta ja miettiä, olenko samaa mieltä kirjoittajan kanssa biisien klassikkoaineksesta. Sen takia lukeminen saattaa joskus kestää tuhottoman kauan, kun eksyn ensin kuuntelemaan levyn ja sen jälkeen katson vielä keikkataltioinnin Youtubesta. Se kirja siinä saattaa vähän unohtua.... Lukemisesta huolimatta mikään rock-tietäjä en ole, en jaksa opetella mitään turhia knoppitietoja.

Bändeissä minua kiehtoo tarina. Lähes kaikissa lähdetään liikkeelle palavasta rakkaudesta musiikkiin ja halusta soittaa. Menestyvien yhtyeiden tarina ei koskaan ole "salamana suosioon"-tyyppinen menestystarina, vaan yleensä alku on takkuista ja työtä menestyksen eteen saatetaan tehdä vuosia. Eikä lahjakkainkaan muusikko pärjää pelkällä soittotaidolla, vaan menestys on yhdistelmä lahjakkuutta, raakaa työtä - ja myös sattumaa.

Tarinan lisäksi kiinnostaa se, kuinka klassikkobiisit syntyvät. Mikä on tarina vaikkapa maailman parhaaksi biisiksi useamman kerran valitun "Stairway to heavenin" takana. Lisäksi on kiinnostavaa nähdä, miten menestys muokkaa yhtyettä, sen jäseniä ja musiikkia.

Ja myös se, mihin elämä johtaa suurimman hypyn jälkeen. Osa bändeistä ja muusikoista tuhoutuu menestyksen valokeilan takia. Jim Morrison teki Doorsista ikuisen legendan kuolemalla nuorena pariisilaiseen kylpyammeeseen ja Curt Cobainin luoti jätti Nirvanan loistamaan grunge-taivaalle. Osa yhtyeistä jatkaa yhden linjan taktiikalla hamaan loppuun saakka. Scorpions tekee tällä hetkellä jäähyväiskiertuetta jo varmaan kymmenettä vuotta ja meno alkaa olla yhtä kiusallista kuin epämieluisan sukulaisen kyläily - "taasko se tulee". Ja aika lailla samaa rahastuksen rataa ajaa myös KISS, joka on jopa Suomessa joka vuotinen kiusa.

Sitten on legenda nimeltä Led Zeppelin.

The way you squeeze my lemon ah,
I'm gonna fall right out of bed

Varmaan jokaisella 70-luvulla syntyneellä pojalla on ollut oma hevari-vaihe farkkutakkeineen, selkälippuineen ja pitkine tukkineen. Minun omani piti sisällään armotonta W.A.S.P ja Iron Maiden fanitusta ja tupladekillä poltettuja c-kasetteja. Suurin innostus kuoli siihen, kun ainoa tarjolla ollut farkkutakki oli äidin vanha ja tietenkin genreen väärän värinen. Eikä se tukkakaan kasvanut olkapäitä pidemmälle, vaikka sitä lannoitti millä. Parempi oli siirtyä musiikkiin, joka olisi ystävällisempää vähän lyhyemmille hiuksille.

Led Zeppelinin musiikin olen löytänyt vasta aikuisemmalla iällä. Elettiin aikaa, jolloin CD-levyt edustivat tekniikan kovinta kärkeä ja levyjen haaliminen tapahtui joko Anttilan ale-hyllystä tai sitten tilaamalla postimyynnistä. Kaukana horisontin takana näkymättömissä olivat ajat, jolloin koko bändin tuotannon saattoi soittaa puhelimesta Spotifyn kautta - saatikka, että omista suosikeista sai tehdä kokoelman - ilman, että se tarvitsi polttaa levylle. Terveisin nimimerkki "Rippikoulusta 30 vuotta"

Led Zeppelinin musiikissa minua kiehtoo sen raaka poljento, aitous sekä suoruus. Levyt on tuotettu aikana, jolloin työt tehtiin studiossa ilman digitaalista kikkailua ja äänen parantelua. Se, mikä soitettiin, jätettiin nauhalle. Yhtye on kombinaatio alansa kiistattomia lahjakkuuksia. Rummuissa vielä tänäkin päivänä maailman paras rumpali ja hurjapää John Bonham ja kitarassa säveltäjä ja muusikko Jimmy Page. Kakun komein kirsikka on kuitenkin Robert Plant, joka äänellään ruoskii biiseihin sen kaiun, jonka tunnistaa ja erottaa muista. Lisäksi Plant oli myös bändin kiistaton visuaalinen keulakuva lavalla ja sen ulkopuolella. Ilman kultaisen jumalan kosketusta edes Led Zeppelin ei olisi noussut ikuiseen kuuluisuuteen.

Shake for me girl, i wanna be your backdoor man

Bändin tarina osuu lähes päivälleen oikeaan saumaan. Rockin vallankumous oli alkanut jo aiemmin, mutta sen ensimmäinen aalto Elviksineen ja Beatleseineen alkoi laantua. Tilaa syntyi Doorsin ja Led Zeppelinin kaltaisillle kovemman rockin bändeille, jotka veivät myös lavan ulkopuolisen hedonismin ja seksuaalisen vallankumouksen aivan uusille sivuille. Bändin juhliminen ja seksin sekä huumeiden sävyttämät bakkanaalit ovat synnyttäneet legendoja, jotka jatkavat eloaan vielä tänäkin päivänä.

Led Zeppelinin ansio jälkipolville on ollut raskaamman rockin synnyttäminen. Tuota genreä on jalostettu sen jälkeen uusille urille ja viety vielä pidemmälle, mutta juuret löytyvät pitkälti LedZepistä. Lisäksi musiikki vietiin uuteen kokoluokkaan. Led Zeppelinin voitaneen katsoa olevan se bändi, joka synnytti stadion-rockin.

Tarinan suola on kuitenkin sen loppu. Musiikillisesti bändin parhaat ajat oli jo kiistatta eletty ja edessä olisi ollut joko uudistuminen tai kuolema. Rumpali Bonzon äkillinen kuolema loi Led Zeppelinistä sen myytin, joka se tänä päivänä on. Bändi ei enää halunnut jatkaa uusilla jäsenillä ja reunion-keikkoja on tehty todella säästeliäästi. Suosio ei kuitenkaan ole aikojen myötä kuollut.

Kun Led Zeppelin teki yhden keikan 2007 O2-areenalla Lontoossa, lippujen ostajat arvottiin. Hakemuksia keikan 125 punnan hintaisille lipuille tuli 20 miljoonaa kappaletta ja vain 18 000 onnellista voitti noissa arpajaisissa. Se kertonee ihan riittävästi siitä, kuinka klassinen asema yhtyeellä on. Paljon yhtyeestä kertoo se, että se ei lähtenyt Lontoon keikan jälkeen suunnitellulle 30 keikan maailmankiertueelle, joka oletettavasti olisi rahallisesti ollut kymmenien miljoonien arvoinen.


Robert Plant, elämä

Paul Reesen kirjoittama Robert Plantin elämänkerta on vuodelta 2014, jolloin Lontoon reunion-keikasta oli vettä virrannut Thamesissa jo 7 vuoden verran. Plantin tarina on mielenkiintoinen siksi, että kirja paljastaa juuri Plantin olevan se henkilö, joka on halunnut pysyä erossa Les Zeppelinistä. Ja siten kasvattanut yhtyeen myyttistä mainetta entisestään.

Itse kirjan päähenkilö ei ole auktorisoinut kirjaa, eikä myöskään ole antanut kirjaan suoria haastatteluja. Mutta kirjoittaja on tehnyt hartiavoimin töitä kaikkien muiden kanssa. Plantin lähipiiriä on jututettu urakalla ja Plantista on maalattu monipuolinen kuva elämälle uteliaana muusikkona. Plantille Led Zeppelin on ollut uralla vain yksi, joskin se merkittävin, virstanpylväs. Zeppelinin kahdeksan vuoden lento loi Plantin uralle rahallisesti turvatun pohjan ja antoi vapauden tehdä loppuelämällään mitä huvittaa. Ja Plantia on läpi elämän huvittanut edelleen tehdä musiikkia.

Omistan pari pari Robert Plantin soololevyä ja olen niitä jonkin verran kuunnellut. Materiaali on kieltämättä hyvää ja eroaa totaalisesti Led Zeppelinin tuotannosta. Minun makuuni noista tuotoksista puuttuu se kiihko ja raivo, joka soi vanhoissa levyissä. Se lopullisesti alleviivaa, että Led Zeppelin oli ainutkertainen ajan tuotos, jota ei voida monistaa.

Musiikillaan Plant haluaakin tehdä pesäeron Led Zeppelinin musiikkiin. Läheiset kuvaavat Plantia ikuisesti uteliaaksi ja tarmokkaaksi muusikoksi, jonka perisynti on perfektionismi ja peräänantamattomuus. Bändejä sekä muusikoita on Plantin vierellä ollut - ja myös mennyt. Ainoa läpi vuosikymmenten säilynyt kumppani on Jimmy Page, jonka kanssa suhde on muuten melko kompleksinen.

Kirjan parasta antia minusta ovat kuvaukset Led Zeppelinin ajoista, jolloin koko musiikkia kuunteleva kansanosa maailmasta palvoi kultaista jumalaa. On vaikea kuvitella, miten sellaisesta pyörityksestä selviää hengissä - ja järjissään. Toki aika oli 70-luvulla erilaista, koska maailman tiedonvälitys oli vielä hitaampaa ja eristetympää. Kirja maalaa hyvän kuvan koko aikakauden musiikista ja siitä, kuinka lapsenkengissä kaupallisuus ja musiikin tuotanto olivat. Luettuani kuvauksia levyjen äänityksistä, tajusin, kuinka aito vanhojen Zeppelin-levyjen soundi on. Rumpujen kaikua ei synnytä tietokone, vaan porraskäytävä.

Kirja sisälsi minulle paljonkin uutta tietoa. Kirjoittajasta huomaa, että hän on kovan luokan fani, sen verran tarkkaan eri asiat on kaivettu esiin ja kuvattu. Musiikin lisäksi kirjan sivuilta löytää kuvaukset Plantin henkilökohtaisesta elämästä. Bändikavereita enemmän on vierellä kulkenut naisia - kaiken ikäisiä ja -näköisiä.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille Led Zeppelin-faneille. Vaikka kirja sisältää vähän uutta, niin se kokoaa tiedot hyvin yksiin kansiin. Lisäksi jotkin bändiä koskevat seikat vaikuttavat erilaisilta, kun niitä katsoo tiukasti Plantin silmin.

Toinen ryhmä, joille tätä voi suositella, ovat 70-luvun hard rockin fanit. Kirjassa kuvataan minusta hienosti sitä, mistä nykyinen hard rock (tai 80-lukulaisesti "hevi"), on saanut alkunsa. Ennen Zeppeliniä ei ollut kunnon stadion-kokoluokan rockia. Led Zeppelin teki myös muusikoista kuninkaita, kun puhutaan keikkojen muuntamisesta rahaksi. Ennen Zeppeliniä rahat valuivat promoottoreiden ja keikanjärjestäjien taskuun, mutta Zeppelin muutti suhdetta niin, että lopulta 90% tuloista tuli bändille. Oman aikansa ay-teko sekin.

If the sun refused to shine, i'd be still be loving you

Omat Led Zeppelinin top-5 biisit ehkä eroavat monien muiden vastaavista. En pidä esim. Stairway to heavenia kovinkaan bändiä kuvaavana biisinä, vaikka se toki klassikko on.

Minulle parhaat biisit ovat:

1) All my love - Plantin kuolleelle pojalleen Karacille säveltämä biisi, josta kuulee sen tuskan, jota isä tuntee. Sanoissa on kaipuuta ja kipua ja biisin herkkä tunnelma säilyy alusta loppuun saakka.

2) Kashmir - Todellinen rock-eepos. Tiukkaa poljentoa alusta loppuun ja erittäin intensiivinen ja suorastaan kiihkeä rytmitys. Biisistä kuulee Plantin rakkauden pohjois-Afrikan aavikoihin (ei siis Kashmirin vuoristoihin).

3) Thank You - Plantin vaimolleen säveltämä slow-klassikko, joka alkaa yhdellä rockin hienoimmista lyriikoista. "If the sun refused to shine, i'd be still be loving you". Kukapa ei noita sanoja haluaisi kuulla?

4) Whole lotta love - Hitti vuonna 1969 ja hitti tänään. Rockin kiistaton perusteos, joka lopulta singautti Led Zeppelinin lentoon. Sanoissa suurta rietasta symboliikkaa, joka varmaan on pyöräyttänyt omana aikanaan monet tukisukkahousut ympäri.

5) Nobody's fault but mine - Tämä on listalla soitannollisten ansioiden takia. Biisi on alunperin tehty jo 20-luvulla blues-biisinä, mutta Led Zeppelin veti sen uusille leveleille. Kitaran juoksutusta ja kitaristin sekä laulajan saumatonta yhteistyötä on aina yhtä ihmeellistä kuunnella. Tämän biisin sijaan viitosena olisi voinut olla vaikka Custard pie, When the levee breaks tai In the evening, joissa on samaa kitarointia/rummutusta.



2 kommenttia:

  1. Olen lukenut tuon Robert Plantin elämänkerran. Tällä hetkellä luen Led Zeppelinistä tehtyä bändihistoriikkia "Jättiläisen aika" ja siinä sitä on vasta kahlaamista, kun sivuja on yli 500. Molemmissa kirjoissa on mielenkiintoista tekstiä, mutta minusta ehkä tuo Zepin bändihistoriikki on vielä mielenkiintoisempi ja on myös loistavaa tekstiä.

    Aikaisemmin olen myös lukenut Bruce Dickinsonin muistelmat ja Judas Priestin KK Downingin muistelmat, molemmat oli hyviä ja pidin niistä paljon. Molemmilla miehillä sitäpaitsi huumori kukki hyvin ja sain välillä nauraa. Nyt odotan nyt lokakuussa ilmestyvää Judas Priestin Rob Halfordin muistelmia, mietin vielä ostanko varasin jo etukäteen kirjastosta).

    Itse kuuntelen paljon rockmusiikkia ja jonkun verran myös heavya ja etenkin 1970-80 -lukujen rockia ja heavya esim.Led Zeppeliniä, Judas Priestiä, Bad Companya(tässä laulajana oli Paul Rodgers), Iron Maidenia, Sladea, Queenia, AC/DC, Deep Purplea, Rushia, joskus myös esim.Dire straitsia, Journeyta, ZZ Topia, The Whota, Kansasia, Procol Harumia, Waspia sekä Dioa ja Rainbowta ja Panteraa.

    Itse kuuntelin teini-ikäisenä klassista musiikkia ja erityisesti Mozartia ja vasta myöhemmin olen alkanut kuuntelemaan muunkinlaista. Kuuntelen myös esim. jazzia,poppia, folkkia, countrya, reggeitä, iskelmää sekä kansanmusiikkia/etnistä, mutta tällä hetkellä rockmusiikki on lähinnä mun sydäntä.



    VastaaPoista
  2. Tuohon edelliseen kommenttiini lisäisin myös sen, että olen kuunnellut myös paljon Robert Plantin soolotuotantoa ja pidän siitä paljon. Plant on Zepin jälkeen osoittanut olevansa entistä monipuolisempi laulaja, joka ei pelkää hassteita ja joka haluaa uudistua yhä uudelleen ja näyttää, että on yhä kykenevä tekemään musiikkia siinä missä nuoremmatkin laulajat/muusikot.

    VastaaPoista

Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!