Blogit.fi

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Koronakaranteenin toinen viikko



Koronakaranteenin toisella viikolla rutiinit iskevät rajusti päälle. Päivät soljuvat toistensa kaltaisena kuin kopiokoneella vedetyt vedokset. Ja huonon kopion elämästä haalistuvat värit. Käytännössä koko viikon olen herännyt kuin päiväni murmelina - kello soi, aamiainen, muutama hiljainen työtunti, sitten lapsen aamutouhut. Pikkuhiljaa hipsutellaan kohti lounasta. Taustalla soi Aamulypsy tai sitten jotkut lastenohjelmien tunnarit (joista Kaapo on kaikkein ärsyttävin). Sitten hyvällä flowlla iltapäivään ja pikkuhiljaa kohti päiväunia. Illalla ehkä pieni lenkki ja saunan sekä C.S.I Miamin kautta nukkumaan.

Elämästä tulee väkisin vähän tylsää, kun siitä viedään pois vaihtelu. Rutiinit tappavat. Sitä urautuu tekemään asiat samalla tavoin ja elämästä tulee kuin Pohjanmaan rata - yksi liian pitkä viivasuora vailla mäkiä ja mutkia, jopa haju on sama. Toisaalta rutiinit ovat turruttavia ja tappavia, mutta toisaalta taas ne ovat meidän turva. Kun tekee asiat tuhat kertaa samalla tapaa, ei taatusti tee virheitä.

Ihmiselo pyrkii kohti staasia. Se pyrkii siihen, että elämän varianssit katoavat ja ennustettavuus kasvaa. Sammaloitumisen ehkäisemiseksi meidän on aktiivisesti pyrittävä horjuttamaan staasia. On keksittävä vaihtelua ja jotain, mitä tehdään eri tavalla. Ihmiset jakaantuvat niihin, jotka antavat olla ja niihin, jotka antavat mennä. Itse kuulun valitettavan vahvasti tuohon ensimmäiseen joukkoon.

Nyt karanteenin aikana minun elämästä on viety käytännössä kaikki varianssit. En käy juuri shoppailemassa tai edes kaupassa. Ei ole tapahtumia, joihin voisi osallistua, eikä ketään, ketä tavata. Elinpiiri supistuu mahdollisimman pieneksi ja viikon kohokohta on käynti autopesulassa tai päivittäinen kävelylenkki. Ja mitä pienemmässä ringissä elämä pyörii, sitä pienemmät asiat käyvät ärsyttämään.



Pikku aktivointi piristää

Oikeasti ei vielä ole ollut minkäänlaista ongelmaa keksiä tekemistä itselle tai lapsille. Minua auttaa se, että tilanteeni on muuttunut niin vähän normaalista. Suurin muutos on se, että kotona jaloissa pyörii pysyvästi muutakin sakkia, mutta kun ovat kuulemma omaa perhettä, niin pakkohan heitä on sietää. 

Lapselle aloin tekemään tällä viikolla omia eskaritehtäviä, ettei se kasvata juuriaan sohvaan kiinni. Pieni aktivointi pitää poissa sekä pahanteosta että taantumisesta. Toki ostan tehtävillä myös itselleni vähän työrauhaa. Ja ilmeisesti lapsikin on tykännyt tehtävistä, koska kysyy aina, mitä on seuraavalle päivälle luvassa. Kun lasta seuraa puuhailemassa pöydän toisella puolen, miettii, mihin se vauva on kadonnut. Kuka sen vaihtoi tuohon tomeraan pikku-neitiin, joka ratkoo ristikoita ja laskutehtäviä?

Tehtävien keksiminen ei sinällään ole iso vaiva. Verkko on täynnä kaikenlaisia ideoita ja valmiita tehtäviä, joten minun hommaksi on jäänyt vain muotoilla tekemisestä omanlaista ja miettiä, millä tasolla oma eskarilainen on. Hämmästyksekseni lapsi tajuaa esimerkiksi sudokuja isäänsä näppärämmin, vaikka en itsekään ole syntynyt plussa keskellä kämmentä.

Minut pelastaa tässä sosiaalisessa eristyksessä kevät. Tämä aika vuodesta on oman onnellisuuskäyräni huippua muutenkin. Ulkona maailma herää koronasta huolimatta ja iltalenkillä näkee joka päivä jotain erilaista. Aurinko piristää ja lämpö hellii sekä ruumista että sielua. On koko tämän karttuisen kansan onni, että eristys osui kevätaikaan. Jos sama tapahtuisi syksyllä, tästä kansasta ei olisi jäljellä kuin hirttoköysien havinaa.


Yksinäisyys tappaa koronaa enemmän

Elämme poikkeustilaa, johon on johtanut pahimmillaan kuolemaan johtava tauti. Silti väitän, että tälle kansalle korona ei ole pahin uhka. Pahimmat uhat ovat nyt ja aina yksinäisyys sekä sen johdannaiset - masennus, alkoholi, väkivalta ja itsemurhat. Noiden aikaansaama kuolleisuus tulee korona-kuukausienkin aikaan olemaan paljon suurempi kuin itse viruksen. Mutta niistä tuskin tehdään tilastoa tai julkaistaan uutisia.

Sosiaalisesti jo valmiiksi eristäytyneelle kansalle ei pakkoeristys sovi. Se on kuin vetäisi lateksimaalin hirsitalon pintaan - hengitys lakkaa ja sisältö mätänee. On kaksi tapaa tulkita asiaa. Toisaalta meille annetaan lupa murjottaa kotona yksinämme pukeutumatta ja peseytymättä. Tai sitten voi ajatella, että meidät pakotetaan olemaan erossa muista. Lopputulos on joka tapauksessa se, että meitä jo ennestään vaivaava yksinäisyys kasvaa. 

Minulla on ympärillä perhe. Näen heitä jatkuvasti ja kuulen heidän puhettaan sekä tunnen läheisyyttä. Se on tällä hetkellä korvaamattoman arvokas rikkaus. Mietin niitä, joilla ei ole ketään. Vanhuksia laitoksissa, perheettömiä tai muuten ihmisiä, joilla on ongelmia jokapäiväisessä selviämisessä. Nämä viikot tulevat olemaan kohtalokkaita monille. Yksinäisyys on kiduttavampi tauti kuin mikään moderni rutto.

Yksinäisyyttä vastaan onkin noussut verkossa vastaliikkeitä. Eristyksen murtamiseksi on luotu keinoja kokoontua virtuaalisesti. Ihmiset - varsinkaan nuoret - eivät onneksi taivu eristykseen, vaan keksivät keinot, jolla voivat olla yhdessä erikseen. 


Viina vie

Valtiovalta on minusta toiminut enemmän kuin hienosti. Suhteessa Suomen jäykkään byrokratiaan ja liian pitkälle vietyyn demokraattiseen päätöksentekoon, on reagointi ollut oikea-aikaista, yhtenäistä ja oikein suunnattua. Nostan näkymätöntä panama-hattuani Sanna Marinin hallitukselle. Se on osoittanut lyhyessä aikaa, että tämä kansa taipuu yhden kupolin alle, kun tarvis on. Päätöksenteon lisäksi esiintyminen on ollut itsevarmaa, rauhallista ja esimerkillistä. 

Ongelma ei olekaan johdon, vaan tyhmän kansan, jota se vetää perässään. Nyt kun baarit pistetään kiinni, suljetaan samalla alkoholiongelmat ja niiden ilkeät sisarpuolet koteihin sisälle. Viinan juonti tuskin loppuu, vaikka saluuna pistää heiluriovet säppiin. Ja muutamia poliiseja tuntien tiedän, että baarien ongelmien selvittäminen on suhteellisen kesyä verrattuna siihen, että nyt virkavalta joutuu hoitamaan kotihälytyksiä pitkin lähiöitä yksi kerrallaan. Ja poliisien hoidettavaksi kotikeikoista päätyy vain osa. Lopuista ei kukaan kuule ennen ruumisvankkuria tai sosiaaliviranomaisia.

Viina vie putkan lisäksi myös hautaan. Se vie hautaan käyttäjät, mutta valitettavan usein myös läheiset. Jos en väärin arvaa, niin itsemurhissa tullaan näkemään kriisin aikana pieni piikki. Kevät on muutenkin itsemurhien kukinta-aikaa ja tänä keväänä kukinta tulee olemaan poikkeuksellisen runsasta. Se on kansantauti, johon ei rokotetta keksitä.

Viina vie lapsilta vanhemmat. Katson jostain syystä omaa lastani nyt joka aamu hieman tarkemmin. Mietin, että maailman mittakaavassa tuo pieni kiharapää on onnekas, kun hänellä on koti. Hän on sitäkin onnekkaampi, että on syntynyt läntiseen teollisuusmaahan, jota uhkaavat harvat huolet. Ja siitäkin onnekkaampi hän on siinä, että hänen vanhempansa ovat yleisillä mittareilla täysipäisiä ja suhteellisen ongelmattomia. (Tosin henkilön itsensä mielestä vanhemmat ovat usein tyhmiä)

On toisenlaisiakin lapsia. Joidenkin eskarilaisten tai koululaisten vanhemmat ovat irronneet kemian keinoin todellisuudesta niin, että heistä ei ole jäljellä kuin kuoret. Sitten on myös totaalisen kyvyttömiä vanhempia, joiden taidot eivät yksinkertaisesti riitä edes omaan elämänhallintaan. Ja toki on myös vanhempia, joita vanhemmuus ei kiinnosta. 

Noiden lasten tilanne pahenee samaa tietä, kun kriisin mitta kasvaa. Ja vielä niin, että järjestelmän kyky hoitaa tuon lapsijoukon asemaa heikkenee koko ajan. Lapset sulkeutuvat kotiin näkymättömiin ja viranomaisten ulottumattomiin. Ja yhtä aikaa myös viranomaisten tehtäväkenttä kasvaa ja laajenee. Prioriteetit vievät huomion pois pienestä ihmisestä.

Suomalaisen oppivelvollisuusjärjestelmän hienous piilee siinä, että se ruokkii ja valvoo kaikki lapset. Se tarkkailee huomaamatta kasvattiensa elinoloja ja tarvittaessa puuttuu ongelmiin sekä myös tukee perheitä, jotka tukea tarvitsevat. Kolmenkymmenen lapsen joukossa näkyy helposti se, kenen vanhemmat tukea eniten tarvitsevat.

Olen huolissani siitä, mitä muutaman kuukauden eristyksen jälkeen suomalaisista kodeista löytyy. Uskon, että korjattavaa syntyy paljon ja paljon on myös asioita, jotka menevät peruuttamattomasti pieleen. 

Otetaanpa esimerkki. On Ripa, joka saa kolmen kuukauden lomautuslapun käteen. Kodista, autosta ja huonekaluista on velkaa enemmän kuin nikamat sietää. Kotona ei Ripamme ole tottunut käymään kuin kääntymässä, koska hankala vaimo ja ikävät lapset eivät oikein siedä toistuvaa kupittelua. Orastavaa masennusta onkin ollut tähän saakka helppoa lievittää lähiön omassa keppanakeitaassa. Mitä luulette Ripalle ja perheelle tapahtuvan, kun baari pannaan kiinni ja hänet suljetaan perheen kanssa kolmeksi kuukaudeksi pakkoeristykseen lomautettuna?


Voikaa hyvin rakkaat ihmiset. Pitäkää huolta itsestänne ja huomioikaa läheisenne.


2 kommenttia:

  1. Perhe on kyllä tärkeä tuki korona-arjessa. Itse olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista. Ja kyllä, reissu autopesulaan tuntuu ihan eri tavalla jännittävältä kuin aikaisemmin, myös lapsista.

    VastaaPoista
  2. Vaikka tässä karanteeniajassa on paljon hankalaa, niin on siinä myös hyvät puolensa. Monesti homma on kiinni paljon siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Kiitos komentista :)

    VastaaPoista

Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!