Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste some. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste some. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. syyskuuta 2026

Internet on kuollut - eläköön internet

 

Valinnanmahdottomuus - tekoälyn tekemänä totta kai

Kun on tarpeeksi vanha, muistaa internetin nousun ja hämmennyksen, joka siitä alussa syntyi. Sähköposti oli vielä kolmekymmentä vuotta sitten ihmeellinen asia. Enää ei muualla asuvia kavereita tarvinnut tavoitella kirjepostilla tai kortilla, vaan yhteyden sai sähköisiä linjoja myöten yliopiston tietokoneelta (jos vastaanottajalla sattui olemaan sähköpostiosoite, mikä silloin oli vielä harvinaisuus). Sen jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Ensimmäiset kotiyhteydet sain Jyväskylään 2000-luvun taitteessa ja tietojen hakeminen, esi-googlettelu, alkoi saman tien. Matkalippujen, hotellivarausten ja muun perus-nettisälän tekeminen tuli tutuksi jo muutamia vuosia tuon alun jälkeen, mutta silloinkaan ei netissä kukaan roikkunut samaan tapaan kuin nyt (jo siksi, että yhteydet maksoivat hunajaa - luomu-sellaista). Tästä muistan jännityksen, kun ostin netin kautta hotelli-voucherit Havannassa olevaan hotelliin, eikä ollut mitään hajua, oliko koko hotellia olemassa ja jos oli, niin kävisikö netti-voucheri siellä.

Viimeistään eri some-alustojen myötä koko ihmiskunnan arki on mullistunut. Nykyisin kaikki toimii verkkopohjaisesti. Maailma on kääntynyt jopa niin, että junalipun ostaminen tiskiltä tai postikortin postittaminen (ja sen saaminen tiettynä päivänä vastaanottajalle) on suoranainen mahdottomuus. Ilman älypuhelinta et ole pääse mihinkään ja ilman sometilejä ei sinua ole olemassa.

Kun on tarpeeksi nuori, tulee näkemään myös internetin kuoleman. Se haukkaa liikaa tilaa elämästämme, passivoi ja houkuttelee liiankin koukuttavilla sovelluksilla roikkumaan linjoilla aamusta iltaan. Tiedän kokemuksesta, koska olen somen käyttäjä - ja samalla sen uhri.

Turhan koukuttavat sovellukset vievät mennessään

Minulla on ollut Facebook-tili vuodesta (ja tässä vaiheessa ensimmäinen googletus, miten haetaan Facebook-profiilin alkupäivä) 2008 saakka. Face oli minulle ensimmäinen vakavasti otettava somealusta, johon liityin. Ja koska keski-ikä, on se edelleen ykkösfoorumini. Se tosin johtuu nykyisin enemmän blogin ja firman jutuista kuin varsinaisista päivityksistä.

Ja onhan noita somejuttuja ollut. Löytyy Instat ja Threadsit. Joskus olin Twitterissä, mutta erosin sen muututtua rage-oikeiston öyhö-foorumiksi ja vaihdoin Threadsiin, joka on kilttien ihmisten Twitter. Ja totta kai ammattimielessä on ollut Linkedin, joka taas on muuttunut tekoäly-insinöörien itsekehu-mekaksi ja menettänyt kiinnostukseni täysin. Bloggaaja olen ollut yli kymmenen vuotta ja aktiivista internetin selausta siis jo kohta kolmekymmentä vuotta.

Kaikki tämä tarkoittaa, että alkaa olla perspektiiviä sanoa, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa - näin arkikäyttäjän näkökulmasta. 

Tekstiviestit muuttivat viestinnän ihmisten välillä


Rakastuin aikoinaan välittömästi tekstiviesteihin, jotka vapauttivat vastaamasta puhelimeen. Ja vielä enemmän rakastuin WhatsAppiin, joka on notkeampi alusta ja mahdollistaa eri tyyppisten viestien lähettämisen ja ryhmäviestien käytön (Jei Apinalandia!!!!!). Tekstipohjainen viestintä sopii suomalaiseen kansaluonteeseen kuin nenä päähän ja korvat sen sivuille. Me emme ole puhelimessa puhuvaa kansaa, vaan läsnäolon tarpeemme täyttyy sillä, että laitamme syntymäpäivätoivotukset Facessa ja joulutoivotukset Whatsappissa. Mitä sitä enempiä lätisemään, jos ei asiaa ole. 

Kokeilin Tiktokia, enkä pitänyt. Sen logiikka ei sopinut helposti koukuttuville aivoilleni laisinkaan. Olisin voinut selata algoritmin syöttämiä videoita vuorokausia putkeen nukkumatta kuin pahainen heroinisti puistonpenkillä. Tajusin nopeasti itse, että tämä sovellus veisi minut turmioon, joten pistin Tiktokin pois. Enkä ole siihen ensikokeilun jälkeen palannut. 

Samoin viestinnässä kieltäydyin seuraamasta perheen nuorisoa Snapchatiin. Sen käyttö ja logiikka tuntuivat minun vanhoille aivoilleni aivan liian vaikealta ja oman ikäisten käyttökokemukset kertovat sen olevan niin nuorisolaisten juttu, ettei sinne boomerin kannata itseään väkisin survoa. Snapissa tuleekin ehkä suurin kuilu oman ikäisten ja seuraavan sukupolven välille. Pitäkööt snäppinsä!

Somesta on tullut tylsä - missä ovat lounaskuvat?


Somealustojen lähtökohta oli hieno - tuoda fyysisesti kaukana olevat ihmiset lähemmäs toisiaan. Facebook mahdollisti yhteydenpidon tyyppeihin, joita et ollut nähnyt vuosiin tai jotka joskus olit tuntenut. Orginaali Twitter oli suoranaista kielellistä ilotulistusta, kun twiitti piti saada (toinen googlaus montako merkkiä oli Twitterissä alunperin) 140 merkkiin. Alkuperäiset twiitit pakottivat rutistamaan sanomisen erittäin tiiviiseen pakettiin ja se kannusti tekemään suoranaisesti ajatustyötä viestin eteen. Sekin piti lopulta pilata, koska tumpeloiden taidot eivät enää riittäneet....ja sitten tuli oikeisto, joka pilasi koko alustan. 

Nyt markkinavoimat ovat kyntäneet jokaisen alustan pelkiksi markkinakanaviksi ja myyntialustoiksi. Facebook täyttyy mainoksista, poliittisista pamfleteista ja joidenkin viimeisten bloggaajien surkeista postausesittelyistä (kuten minä teen). Edelleen kuulee vanhan Faceen liitetyn anekdootin, että kuka haluaa nähdä, mitä söin lounaaksi. Sitähän se nykyisten keski-ikäisten someinnostus alkujaan oli. Kuvia piti ottaa joka paikasta ja joka asiasta. Lapsellista totta kai, mutta toisaalta paljon aidompaa kuin ääripersujen huonosti peitelty vihapuhe, jota nykyisin saa lukea. 

Internetistä on kadonnut aitous ja kaikki ääni täyttyy jostain sellaisesta, mitä et halua nähdä. Et enää näe juurikaan kavereiden hauskoja postauksia. Ja jos joku jotain katsottavaa postaakin, hukkuu se kaiken myyntikohinan alle. Tuttujen postauksia joutuu oikein etsimällä etsimään. 

Lopputulos on, etteivät ihmiset juurikaan profiilejaan päivitä - tai kuvaa edes niitä helvetin lounaitaan. Some syö itse itseltään näkyvyyttä.

Somesta on tullut tylsä. Ei kukaan jaksa selata postauksia, joissa joku markkinoi itseään tai tuotettaan tai yhdistettynä itsestään tehtyä tuotetta. Kaikki aitous on verhottu pakotettuun esilläoloon. Sitä mukaa, kun somesta on tullut vakavasti otettava bisnes, on sen kiinnostavuus kaikonnut kansalaisilta. 

On selvää, että julkkistyyppisille ihmisille somealustat ovat näkyvyyden kannalta kriittisiä. Suomessa alkaa olla jo pitkän linjan someveteraaneja, joiden elanto perustuu siihen, että he näkyvät ja kuuluvat. Some on portti. Jos olet näkyvä, saat helpommin kustannussopimuksen kirjallesi ja jos olet jostain tunnettu, sinut halutaan näkymään eri paikkoihin ja saat pääsylippuja ja tapahtumakutsuja. Ilman somea et ole olemassa, etkä saa mitään myydyksi. Ja käänteisesti - jos olet somessa näkyvä, saat myytyä vaikka kakkaa kauniissa kääreessä.

Valitettavasti somealustojen kattavuus luo myös laiskuutta. Vihaan viihdeuutisia, joissa julkkiksen somepostaus referoidaan muka-uutiseksi verkkolehteen. Se kielii laiskuudesta ja ammattitaidottomuudesta sekä siitä, että lukijoita pidetään tyhminä. Ja iso osa meistä sitä varmaan onkin. 

Tekoäly - hyvä renki, paska isäntä

Viimeisin massamuutos koko netin käytössä on tekoälyn tulo. Se ulottaa lonkeronsa pikkuhiljaa joka paikkaan ja valtaa alaa. Siitä tulee samanlainen automaatio arkielämässä kuin koko internet oli sitä ennen. Kuuntelin radiosta uutisia, joita luki tekoälyn avulla tuotettu lukija. Jälki oli kamalaa. Jos tuossa on jotain säästetty potkimalla uutistenlukija pois, niin enemmän tuo tekoäly-sonta tuottaa tappiota karkottamalla kuulijoita pois kanavilta. Toivon syvästi, että tekoäly-uutistenlukijat (ja kohta juontajat) ovat pelkkä hassu kokeilu, joka loppuu nopeasti. Etenkin radion pitää olla aitojen ihmisten tekemää, koska suosio perustuu persoonallisuuteen, ääneen ja kopioimattomuuteen.

Yhtä pahaa jälkeä tekevät sanomalehtiin tehdyt tekoälyn luomat uutiset. Asiavirheitä on välillä enemmän kuin totuutta. Jos tekoälyä käytettäisiinkin uutisen muotoilussa, niin jotain vastuuta pitäisi olla faktojen tsekkauksella. Viittaan itseeni tuolla ylempänä. Liian helpot alustavat luovat laiskuutta ja karkottavat ammattitaitoa - ja lopulta myös maksavat asiakkaat. Toivoisin, että etenkin vakavasti otettavat sanomalehdet eivät antaisi kirjoittavien toimittajien nojata tekoälyn luomaan tietoon niin vastuuttomasti kuin nyt tehdään. Sanomalehtien vahvuus on puolueettomassa ja totuudenmukaisessa, perustelussa ja persoonallisessa uutisoinnissa. Tekoäly-huttu syö uskottavuutta, joka alkaa olla suomalaisten sanomalehtien ainoita myyntivaltteja kapenevilla markkinoilla. Rakkaat ja arvostetut päätoimittajat - älkää antako laiskuuden syödä suurinta kilpailuvalttianne.

Käytän itsekin tekoälyä. Se on loistava renki ja hyvä lisävaruste - mutta se ei ole apukuski tai neuvonantaja. Täytyy muistaa, että nimensä mukaisesta kyse on TEKOälystä, ei älystä. 

Tekoäly on loistava apuväline esimerkiksi verkkomainosten tekemiseen. Se luo canva-tason jälkeä helpoilla prompteilla, eikä minun tarvitse käyttää kallista aikaani asiaan, jota en hallitse. Tekoäly tekee teksteissäni kielenhuoltoa ja sen suomenkielen taidot ovat suhteessa korkealuokkaisia. Tekoäly hallitsee paljon oikeinkirjoituksesta sekä muotoilusta. En silti anna sen kirjoittaa koskaan sähköpostejani tai somepostauksia (niin kuin etenkin Linkedin:ssä näkee liian monien tekevän) - blogiartikkeleista puhumattakaan! Tekoälyn tekemä jälki on lapsellista, persoonatonta ja läpinäkyvää. Mutta jos tekstiltä ei haeta laatua, vaan pelkästään näkyvyyttä, se varmaan toimii. Lukijoita voi pitää tyhminä ainoastaan silloin, jos he sen sallivat.

Internetin kuolema

Havahduin itse muutama kuukausi sitten siihen, että blogin lukijamäärä kasvoi tuhansilla kuukaudessa (itse asiassa yli kymmenellä tuhannella jos tarkkoja ollaan). Luulin sen johtuvan kirjani julkaisusta ja sen myötä kirjoitetuista lehtijutuista, mutta on siinä muutakin.

Siinä on nimenomaan kyse tuotetun tekstin inhimillisyydestä ja aitoudesta. Blogini tekstit ovat (ja tulevat olemaan) aina ihmisen tekemää. Näitä tekstejä ei käpälöi tekoäly, eikä näillä teksteillä myydä mitään muuta kuin yhtä keski-ikäistä miestä ja ehkä hänen kirjoittamaansa kirjaa. 

Uskallan väittää, että lukijamäärän kasvu on osittain sitä, että aitous alkaa kiinnostaa ihmisiä sitä enemmän mitä vaikeampaa sitä on löytää. Jos luet päivästä toiseen pelkkiä tekoälyn tuottamia hengettömiä markkinapostauksia, on tällainen keski-ikäisen miehen soperrus raikas tuulahdus. Oikeastaan minun markkina-arvoni kasvaa sitä mukaa, kun laiskat kirjoittavat antavat tehtävänsä tekoälyn tehtäväksi. Eli ehkä minun pitäisi olla kiitollinen tekijöiden laiskuudesta ja tavoitteettomuudesta.

Internet muuttuu tyhmien netiksi, jos sen sallimme. Mitä enemmän klikkaamme uutisia, jotka tehdään somepostausten referaateista, sitä enemmän niitä tehdään. Mitä enemmän annamme tykkäyksiä tekoälyn luomille postauksille, sitä enemmän niitä meille tyrkytetään. Nykyajan tärkein oppi on, että algoritmi ruokkii huomiota - huomion laadulla ei ole mitään väliä. 

Tämän on moderni oikeisto oppinut muita aatesuuntia nopeammin. Se hakee vain huomiota, keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän postaukset saavat klikkauksia ja reaktioita, sitä enemmän postaukset näkyvät - myös oman kannattajajoukon ulkopuolelle. Peukun suunnalla ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä, montako peukkua yhteenlaskettuna on. 

Paska internet kuolee huomion puutteeseen. Se kuolee, jos sitä ei suostuta näkemään ja jos sitä ei klikata. Ilman klikkauksia eivät iltapäivälehtien toimittajat jaksa julkaista pelkkiä julkkisten insta-postauksia, eikä tekoälyn lukemia uutisia julkaista, jos niitä ei kuunnella. Somen algoritmi on suurin huomiohuora, joka kaipaa vain sitä, että sitä katsotaan.

Me keski-ikäiset voisimme tuoda ihmisten internetin takaisin. Otetaan reilusti kuvia lounaista ja laitetaan myyntijargonin joukkoon taas muka-hauskoja kolmannessa persoonassa kirjoitettuja postauksia, kuten Facebookin alkuaikoina (Lähti töihin jalassaan eri väriset sukat). Koetetaan luoda maailma, jossa aina ei haluta myydä tai saada näkyvyyttä ja kirjoitetaan juttumme kokonaan itse. 

Helppous koukuttaa ja laiskuus vetää puoleensa, mutta uskokaa pois - ne tekoälyn tekemät Linkedin-postaukset eivät kiinnosta sitäkään vähää kuin tekoälyn lukemat radiouutiset tai AI:n kirjoittama lehtiartikkeli kaikkine asiavirheineen. 

Ja koska olen vähän huomiohuora itsekin, niin liittykää Threadsiin - ja alkakaa seurata minua :) Threads on kilttien ihmisten Twitter. 

Tätä artikkelia kirjoitettaessa käytin internetiä seuraavasti:
- Tein kaksi googletusta
- Pyysin tekoälyä luomaan artikkelikuvan
- Kuuntelin musiikkia Spotifysta (Kolmatta naista koko kirjoituksen ajan)
- Loin tämän artikkelin blogialustalle, joka on verkossa
- Vastasin yhteen Whatsapp-viestiin ja kirjoitin yhden
- Luin Helsingin sanomien artikkelin koskien samaa aihetta, josta kirjoitin. Varmistin, etten kopioi siitä vahingossa mitään.


PS. Nyt kun teitä uusia lukijoita on enemmän, niin blogiani saa kommentoida ja minua saa lähestyä joko blogin vieressä olevan palauteboksin tai blogin Messengerin kautta (jos jos tunnistaa tuolla ulkomaailmassa, niin saa nykäistä hihastakin). Vastaan mielelläni kommentteihin ja julkaisen niitä tuonne artikkelin alle. 

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Marin-oitua politiikkaa

 Päivää boomerit (a.k.a keski-ikäiset)!

Politiikasta on tullut viimeisen parin vuoden aikana vallan kiinnostavaa, kun värittömän ja Gaussin käyrän keskijanalle pusertuvan puoluepolitiikan sijaan on siirrytty enemmän jenkkityyliseen henkilöpolitiikkaan. Valokeila suunnataan nyt pois kasvottomista eduskuntaryhmistä ja kohteena ovat toimivat ja tekevät yksilöt. Tällaisesta muutoksesta syttyy jopa kaltaiseni samettihousu-sosiologi!

Puolueiden ongelmana on yleinen värittömyys ja toimivien yksilöiden puute

Kotimaisessa politiikassa vahvan henkilöbrändäämisen (jos nyt Kekkosta ei henkilöbrändiksi lasketa) aloitti Timo Soini, joka veti useamman vuoden vahvoilla hartioillaan koko perussuomalaisten kokoista kivirekeä. Lopulta jopa Soinin vahva selkä petti ja viestikapula siirrettiin eteenpäin sakille, joka nyt tuntuu hukanneen koko kapulan. 

Vahvimmat äänitorvet karkasivat joko kauas Brysseliin tai jäivät vapaaehtoisesti pois päivänpolitiikasta. Jäljelle jääneistä ei oikein tunnu löytyvän sen tason liideriä, joka pitäisi persut sellaisessa nousukiidossa, mihin he ovat viime vaaleissa tottuneet. Se on toisaalta harmi, sillä politiikassa kontrasti lisää kiinnostavuutta. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että meillä sallitaan erilaisuus ja toisistaan poikkeavat mielipiteet. Demokratian hienous ja kamaluus ovat siinä, että valta on yksinoikeudella äänestäjillä. 

Keskustan ongelma on tupailtamentaliteetti, jossa henkilöille ei koskaan anneta todellista tilaisuutta nousta puoletta suuremmaksi. Lisäksi puolueen aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon siirtyminen äänestyskopista tammiyksiöön ja yleinen värittömyys haittaavat uusien taimien itämistä. Keskustanuoruudesta ei trendikästä saa edes vahvasti lannoittamalla.

Kokoomuksen ongelma taas on liiallinen yksilöllisyys. Vahvat persoonat taistelevat pörssilistauksen ykköspaikasta niin verisesti, että kokonaisuudesta tulee aatteeton. Vanhemman kaartin kokoomusjohtajat ovat muodikkaita kuin Moai-patsaat - ihan kivoja katsella, mutta ei omalla pihalla. Omasta linjattomuudestaan johtuen kokoomus tuntuukin välillä huhuilevan jopa oikeamman oikeiston perään. 

Ei liene kovinkaan ylimitoitettua sanoa, että kotimaisessa politiikassa on tällä hetkellä yksi todellinen superstara, pääministeri Sanna Marin. Kuinka on mahdollista, että demarit tekivät tempun, jolla jo hieman flanellinhajuisesta työväen aatteesta tehtiin supertrendi?

Sukupolvikirurgiaa ja päätöksenteon opettelua

Ensimmäinen - ja fiksuin - veto oli heivata olemukseltaan ja mielipiteiltään naftaliininmakuinen Antti Rinne lauluun ja ottaa tilalle johtaja, joka edustaa politiikassa aiemmin tuntematonta sukupolvea. Framille istutettiin näkyvä, kuuluva ja ennen kaikkea näyttävä Sanna Marin. 

Yhtä vahva menestystekijä oli se, että olemme koko yhtenä Suomena riittävän kusessa tajutaksemme tarvitsevamme sekä vahvaa johtajaa, että omaa kevyt-messiastamme, joka tekee puolestamme päätöksiä, eikä jahkaile. Suomen sodan jälkeen yhtä tiukkaa ja linjakasta johtamista tarvittiin laman läpi luotsaamisessa ja nyt. Marinista tulee jäämään jälki myös tästä eteenpäin. 

Sanna Marinin vahvuus on siinä, että hän on tajunnut johtamisen perusteesin. Johtajan on tehtävä päätöksiä, vaikka niistä kaikki eivät mene maaliin. Päätöksentekoon kuuluu epäonnistuminen ja riskinotto. Ja hallitustyöskentelyyn kuuluu verkostoituminen ja yhteen pelaaminen. Kaikki tämä on mennyt isossa mittakaavassa hienosti maaliin. 

Marin on tällä hetkellä brändinä vahvempi kuin koko demariaate. Hän on vahva teoissaan ja peloton päätöksissään. Epäsuomalaisesti istuva hallitus on tehnyt päätöksiä, joiden tähtäin ei ole ainoastaan varmistaa paikkaa seuraavissa vaaleissa, vaan turvata koko maan tulevaisuutta. Aho-Viinanen-lamaduon jälkeen hallitusten päasiallinen tehtävä tuntuu kauden alusta saakka olleen vain varmistaa äänisaalis ja istumapaikka seuraavassa eduskunnassa. Veronmaksajana näen tässä lyhytkestoisessa pelaamisessa hienoisen ristiriidan. 

Eipä unohdeta Berneriä!

Tai no - lienee ainoastaan reilua sanoa, että poikkeuskin löytyy. Anne Bernerin taksiuudistus ei todennäköisesti tähdännyt vaalivoittoon, tai sitten ministerin tähtäys oli tarkkaa kuin sokeiden skeet-ammunnassa. Taksilakiuudistus, jossa palvelun hinta nousee samalla, kun palvelun laatu merkittävästi heikkenee, tulee olemaan suomalaisen sisäpolitiikan suurimpia munauksia vielä vuosikymmeniä. Kiitos Anne, etten koskaan enää uskalla ajaa taksilla.

Suurin vahvuus on kuitenkin heikkous

Jämäkästä johtamisesta huolimatta Marinin brändin suurin vahvuus on heikkous ja inhimillisyys. Vaikka kyseessä on ainakin osittain laskelmoitu henkilöbrändin rakentaminen, niin pääministeri luo itsestään kuvan ihmisenä, oman sukupolvensa perheellisenä ja työssäkäyvänä edustajana puutteineen ja normaaliuksineen. Muissa ammateissa bilettäminen ja kavereiden kutsuminen kotiin ei ole otsikkotason kamaa, mutta kun kyseessä on pääministeri, niin parviälyn tummat kulmakarvat nousevat. 

Tämä on myös Marinin toiminnan kääntöpuoli. Hän antaa omalla inhimillisyydellään someparven öyhöttäjille helposti syttyvää polttoainetta. Ja somesusi on aina pääministerille susi. Jos valtakunnan tason liideriä pääsee näpäyttämään jopa Twitterin tasoisessa ajatushautomossa, niin pakko kai sitä on kokeilla. Onneksi tuokin tulee kääntymään lopulta Marinin voitoksi. Omilla aivoillaan ajattelevat äänestäjät tajuavat varmasti sen mittakaavavirheen, joka aamiaiskohun tai boomer-grammauksen sokaisemilta twitter-länkyttäjiltä jää piiloon. 

Nuoruus tulee olemaan tavallaan myös Sanna Marinin ongelma tulevaisuudessa. Pääministeriys lankesi hänen hoidettavakseen niin nuorena, että tietä eteenpäin on hankalaa rakentaa. Kuuntelin haastattelun, jossa Marinilta kyseltiin presidenttiehdokkuudesta ja hänen vastauksensa sisältö oli jotenkin sellainen, ettei presidentiksi kannata lähteä liian nuorena, koska mitä sen jälkeen? Jos olet kaksikin kautta Suomessa presidenttinä, olet sen jälkeen turhan nuori eläkeläinen. Ja presidenttikausien jälkeen olisit ikuisesti instituutio, joka ei voi luonnollisesti toimia vaikka "vain" yrityksen toimitusjohtajana tai edes senior adviserina. 

Lisää marinointia politiikkaan

Toivon tulevaisuudessa, että politiikka marinoi joukkoonsa lisää nykyisen pääministerin kaltaisia inhimillisiä ihmisiä. Marinoinnilla en tällä kertaa tarkoita sitä, että ihmisen päälle rakennetaan särötön, kivikova fasadi, vaan sitä, että myös muille toiminnan tasoille löydetään ihmisen näköisiä tekijöitä. Meillä on jo riittävä määrä kasvottomia, hajuttomia, mauttomia ja mielipiteettömiä ministereitä.

Koko demokratia on kriisissä, jos sen toimivuuteen ei uskota. Ja demokratia ei toimi, jos polttoainetta - eli äänestäjiä ja ääniä - ei ole tarpeeksi. Kun vaaleissa alle puolet päättää kaikkien asioista, niin kansanvallasta tulee valitettavasti jo laskenallisestikin harvainvaltaa. Kansanedustuslaitos ei ole enää kansan näköinen siten kuin sen ajateltiin joskus olevan. 

En ole koskaan ollut mikään demariaatteen vankkumaton kannattaja (tämän tietänee appiukkonikin), mutta Sanna Marinista pidän ja hänen päätöksistään maksan veroni mukisematta. 


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

LCS-kulttuurin vankina

 


"Olet olemassa vain, jos olet somessa"
"Suosiosi määrä on saamiesi tykkäysten määrä"
"Sinut otetaan vakavasti vain, jos SSI-indeksisi kertoo niin"
"Arvaa, kuka alkoi seuraamaan mua?"

Olen näkyvissä lähes jokaisessa somelassa, jossa nykyihmisen kuuluu ollakin. Jokunen kuukausi sitten Facebook kertoi,että olen ollut sen jäsenenä jo kymmenen vuotta. Eli someurani on itse asiassa aika pitkä. Kun kirjoittaa omalla nimellään ja julkisesti, niin totta kai haluaa, että tekeleitäni näkevät muutkin kuin äiti ja vaimo (jotka toki edelleen ovat tärkeimmät lukijat ja tukijat!). Omien tekstien leviämistä ja näkyvyyttä on helppo seurata. Google Analytics kertoo sekunnin tarkkuudella, kuinka pitkään blogissani viihdytään ja kuinka moni lukija kääntyy heti ovelta pois.

Seuraan kohtalaisen tiiviisti julkaisun jälkeen, kuinka kävijämäärät lähtevät nousuun. Koska blogilla on Facebook-sivut, niin jaan tiedon uusista postauksista välittömästi siellä. Ja kun postaus on facessa julkaistu, alan tietenkin odottaa maagisia peukutuksia. Ja mikä ilahduttavinta, näen joskus jopa kommentteja tekstieni perässä. En koskaan kyllästy siihen hyvän olon fiilikseen, jonka saa siitä, että omat tuotokset ovat osuneet jonkun lukuhermoon hyvällä tavalla. On bloggaajan arkea kommunikoida ventovieraiden lukijoiden kanssa. No tapaan heitä kyllä joskus livenäkin - viimeksi tällä viikolla minua asteli vastaan leidi, joka sanoi lukevansa blogiani.

LCS-kulttuuri (=Like, Comment, Share)

 

Olemme LCS-kulttuurin vankeja. Haluamme, että kuvistamme ja postauksistamme pidetään. Janoamme sitä, että seuraajamme ja virtuaaliystävämme kommentoivat tekemisiämme, emmekä pistä pahaksemme sitä, että tuotoksiamme jaetaan eteenpäin. LCS on koukuttavampaa kuin LSD
Olemassaolomme perustuu entistä enemmän siihen, että saamme huomiota virtuaalimaailmassa. Näkyvyydellä on pystyynkohotetun peukalon muotoinen mittari. Mitä enemmän meitä peukutetaan sitä olemassaolevampia olemme. Itsetuntomme rakentuu sen varaan, että kuvamme ovat pidettyjä ja kommentoituja. Seuratkaapa joskus tuon nuoremman sukupolven postauksia. Kun selfie pamahtaa Instaan, niin muutamassa minuutissa kommenttikentät täyttyvät sydämistä ja kehuista. Jos emme tee postauksia, katoamme näkyvistä. Ilman virtuaaliolemusta, aidot ihmiset alkavat kysellä, että onkos sitä yhtä tyyppiä näkynyt, joka teki niitä hauskoja postauksia ja jakoi hienoja kuvia.

Miettikää Facebookia ilman peukkuja. Kuinka paljon postauksemme muuttuisivat, jos niistä ei voisi tykätä? Sisäinen algoritmimme on riippuvainen siitä, mitä kuvista ja postauksista ollaan mieltä. Vai kuinka moni jakaisi lomakuviaan ihan vain omaksi iloksi. Minusta ainakin olisi outoa, jos en näkisi postausten tai blogitekstien kävijämääriä. Ja on se tunnustettava, että kun tulee twiitti, josta kukaan ei tykkää, niin harmittaahan se.

Omat mielipiteet ilman algoritmia

 

Tykkäykset eivät määritä, mitä kirjoitan tai millaisia mielipiteeni ovat. Se menisi jo suoranaisen huoraamisen puolelle. Omat aiheeni tulevat kyllä ihan eletystä elämästä ja havainnoista siinä. Monesti kirjoitusten inspiraationa on joku yksittäinen lause tai ajatus, joka tyhjään päähän tupsahtaa. Peukutusten kautta mittaan sitä, kuinka moni on kiinnostunut samasta asiasta tai sitä, olenko osunut kutittelemaan jonkun muunkin ajatushautomoa kuin vain omaani. Tavallaan siis mittaan omien ajatusteni suhdetta muiden ajatuksiin. Raa'asti sanottuna LCS:n kautta mittaan, olenko samanlainen kuin muut.

En myöskään hae tarkoituksella suosiota. Jos tekisin niin, kirjoittaisin varmaan vähän toisenlaista blogia. Tämä blogi on ollut henkilökohtainen terapiahuoneeni kohta kolmen vuoden ajan ja uskoisin sen olevan hyvin pitkälle samanlainen huolimatta siitä, saako se tykkäyksiä tai kommentteja. Tätä tehdään puhtaasti rakkaudesta lajiin. Ja näin olen onnistunut pitämään blogin täysin itseni näköisenä ja sinne kirjoittaminen on edelleen aivan hiton hauskaa. Algoritmillä kalastaminen veisi sisältöä oletettavasti väärään suuntaan tai ainakin ohjaisi teksti epäluonnollisen oloiseksi - siis sellaiseksi, joka tulee sydämen sijaan aivoista.

Olen viime aikoina aktivoitunut tarkoituksella Linkedin:ssä sekä Twitterissä. Twitterissä sen vuoksi, että olen vihdoin, vuosien yrittämisen jälkeen, alkanut hahmottaa sen syvällistä juonta. Tykkään Twitterin avoimesta kommunikaatiosta ja  siitä, että siellä voit heittää twiittejä osallistuen kenen tahansa keskusteluihin. Edelleenkin olen kyllä pettynyt siihen twiittien merkkimäärän nostamiseen. Minusta koko Twitterin idea katosi siinä, että tekstejä ei enää tarvitse tiivistää 160 merkkiin. Vanhan liiton twiittaus vaati sanataiteen osaamista ja nokkeluutta tekstin käytössä.

Linkkarissa taas haen puhtaasti näkyvyyttä ja uutta ammatillista kontaktipintaa. Huomaan työnhaun muuttuneen todella radikaalisti. Avoimissa hauissa on vain murto-osa työpaikoista ja isosta osasta avoimia piilotyöpaikkoja huudellaan esim. Linkedin:ssä. Ja jos haluaa kuulla oman toivealan paikoista, täytyy pystyä rakentamaan sinne suuntaavaa verkostoa ja verkostoa ei taas saa aikaan ilman näkyvyyttä. Ja näkyvyyttä todella on tarjolla. Tein viikon lopussa yhden postauksen itse asiassa aika tärkeästä aiheesta koskien sitä, että perjantaisin pitäisi jättää ihmiset potkuitta työpaikalta ja siitä, että  myös työnhaun negatiivista viestintää olisi syytä välttää perjantaisin. Tuo postaus on tähän saakka saanut hieman yli 10 000 lukukertaa. Jos blogini tekstit saavuttaisivat samoja lukemia, minulla olisi oma tv-ohjelma tai minua kutsuttaisiin Sami Minkkiseksi.

Ihmiset ovat avomempia verkossa

 

Kun aktivoituu eri somekanavissa, niin todellakin saa uusia tuttavuuksia. Olen ilokseni huomannut, että verkossa ihmiset tarjoutuvat ottamaan kontaktia paljon avoimemmin kuin reaalimaailmassa. Huomaan käyväni verkon puolella aika pitkiäkin keskusteluja tai saavani kommentteja vallan erikoisilta tahoilta. Minä, joka en ole tunnettu siitä, että olisin mitenkään ekstroverteimmästä päästä.

Paljon olen saanut opetella verkon logiikkaa ja paljon olen saanut syödä omia periaatteitani. Verkossa pärjää, kun uskaltaa ja siellä uskaltaa, kun luottaa omiin mielipiteisiinsä. Vaikka paljon kirjoitetaan verkkokiusaamisesta ja kaikenlaisesta loanheitosta, niin ainakin minä olen välttynyt moiselta. Tällä viikolla odottelin jo radiokolumnista, että se herättäisi syvempiä tunteita, mutta sitäkään ei tapahtunut. Hipaisin kuitenkin pyhistä pyhintä eli Lappeenrannan jäähallikysymystä.

Verkossa kukaan ei ihmettele, jos haluat verkotoitua. Kynnys kontaktin ottamiseen on oikeaa elämää pienempi. Ja samoin pienempi on pettymys siitä, jos joku ei halua olla kaverisi. Verkossa homman osaa ottaa olankohautuksella. Ja verkossa jokaisella on eri tyylinsä verkottua eri kanavissa. Itse pidän Facebookin pitkälle henkilökohtaisten tuttujen kohtaamispaikkana. Linkedin sen sijaan on minulle täysin avoimen verkottumisen paikka, mutta siellä haen kontaktini pitkälle ammatillisista näkökulmista. Twitterin olen pitänyt taas kaikin puolin avoimena kohtauspaikkana. Siellä verkotun kenen kanssa tahansa, joka osaa heittää hyvä twiittiä ilmoille.

Me keski-ikäiset rynnimme tätä nykyä massoittain Instagramiin. Olen siellä itsekin, mutta melko vähän sinne sisältöä laitan. Kuten blogistani huomaa, olen melko amatööri kuvien ottajana ja aika vähän keksin kuvallista sisältöä, jota haluaisin luoda ja jakaa. Enkä koe kovin omaksi tuota selfiekulttuuria, vaikka sitä toisinaan koetan opetella.

Somelan ihmemaa

 

Verkko on totaalisesti muuttanut sitä, kuinka tapaamme toisia ihmisiä ja kuinka jaamme mielipiteitämme. Verkostomme ulottuvat omaa kotikaupunkia ja jopa kotimaatamme pidemmälle. Pidämme yhteyttä ihmisiin, joita emme välttämättä tapaa naamatusten koskaan. Mutta silti tuo verkkomaailmassa luotu kontakti on kahden ihmisen välinen sidos.

Somelan ihmemaassa jokainen luo omat henkilökohtaiset rajansa ja jokainen toteuttaa itseään omalla tavallaan. Toiset kuvaavat sisältöä joka päivä ja toiset taas näkyvät verkkomaailmassa kerran vuodessa kiittäessään syntymäpäiväonnitteluista. Toiset kertovat mielipiteensä joka asiaan, kun toiset jakavat vain kissakuvia. Tämä jokaiselle sallittakoon.

Toivottavasti emme kuitenkaan antaisi periksi sille ajatusmaailmalle, että olemme olemassa vain somessa, emmekä myöskään myöntyisi siihen, että LCS-kulttuuri pääsisi määrittämään meidän omia mielipiteitämme ja ajatuksiamme. Valtavirrasta erottuu se, joka uskaltaa uida sitä vastaan - tai muuten omaan suuntaansa.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Viisi varmaa tapaa olla tunnistettava keskari

1) Vihaat musiikkia, jota lapsesi kuuntelee

Sukupolvien välillä on aina ollut ja tulee olemaan musiikkikuilu. Itse kuuntelen musiikkia verrattain paljon. Pääsääntöinen lähteeni on Spotify, jonka jaan perheen teini-ikäisen  tyttären kanssa. Tästä yleensä seuraa se, että juuri, kun olen keskittynyt kuuntelemaan jotain hyvää levyä kuulokkeista, niin musiikki katkeaa ja puhelimeen tulee viesti "Spotify tauotettu, käytössä muualla". Tämän jälkeen alkaa viestien vaihto, jossa koetetaan selvittää Spotifyn omistajuutta ja käytön rajoja ja koko riita päätyy aina uhkaukseen siitä, että vaihdan salasanan ja otan koko käyttöoikeuden sovellukseen pois (mitä en koskaan tee, koska olen aika tyytyväinen, että lapset kuuntelevat musiikkia - vaikka vähän paskempaakin).

Pahoittelut poikkeamasta....

Siis joudun pakosti seuraamaan sivusta koko teinirykmentin musiikkimakua, joka vyöryy huoneista melusaasteena olohuoneen puolelle. Ja nyt olen huomannut, että teinit ovat siirtyneet sellaiseen musiikkiin, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Olen kuitenkin isääni viisaampi ja jätän yleensä kommentit esittämättä. Muistissani on valitettavan hyvin, millaiset kommentit sain omalta isältäni, kun kuuntelin talon ainoilla stereioilla WASP:ia, KISSiä, Iron Maidenia ja muita kuolemattomia kasarihevi-klassikoita. Eipä kuunneltu isäni kanssa samoja biisejä ei...

Ilmeinen sukupolvien jatkumo siis on se, että jokainen sukupolvi luo oman musiikkimakunsa ja edellisen sukupolven ei kuulukaan ymmärtää omien lastensa musiikkia. En minäkään ennen Beatlesiä ymmärtänyt....

2) Olet aina yhden sovelluksen jäljessä

Sosiaalinen elämä on siirtynyt pois fyysisestä kontaktista kohti virtuaalimaailmaa. Ihmiset toteuttavat itseään ja tapaavat toisiaan enemmän somen puolella kuin tapaamalla naamatusten toisiaan. Meille ovikelloa tutumpi ääni on viestin tai facebook-kommentin kilahdus. Itse asiassa jopa niin, että jos ovikello soi, niin kaikki katsovat hämmästyneenä toisiaan kysyen, kenen puhelimessa on uusi viestiääni ja kun todetaan, että ääni tulee ovikellosta, niin kukaan ei vaivaudu avaamaan, koska todennäköisimmin oven takana on joko jehovan todistaja tai kulkukauppias, eikä kumpikaan kuulu face-tuttaviin.

Sosiaalinen media kulkee aalloissa. Kärkiaallossa menevät aina ne sovellukset, jotka ovat kulloinkin pop. Noiden sovellusten käyttäjiä ovat yleensä ne, jotka ovat jotain tai haluavat olla jotain. Puhutaan nuorista ihmistä, jotka hakevat tunnettuvuutta ja näkyvyyttä eli käytännössä seuraajia ja klikkejä. Tällä hetkellä kuumimpia ovat snapchat, instagram ja whatsapp.

Kakkosaallossa tulevat sitten ne sovellukset ja some-maailmat, jotka vielä jokin aika sitten olivat jotain, mutta jotka "mutsit ja faijat löysivät". Vielä vaikkapa vuosi sitten Facebook oli nuorten keskuudessa kova sana, mutta isät ja äidit kömpivät perässä teinien kanssa samaan sovellukseen ja alkoivat a) kommentoida teinien postauksia ja b) julkaisivat omia noloja kuviaan tai mikä pahinta c) pyysivät teinin kavereita omiksi kavereikseen, niin joukkopako keskareiden valtaamasta sovelluksesta alkoi. Seuraavana teinit siirtyivätkin instagramiin ja luulivat olevansa turvassa. Nyt kun seuraan instaan liittyjiä, niin seurueeseen kuuluvat juuri mutsit ja faijat eli kohta instan päivät teinien maailmana ovat luetut.

Faktahan on se, että jos tietäisit, millä uudella tavalla teinit haluavat tuottaa sisältöä some-maailmassa vuoden päästä, olisit varmasti miljonääri. Kun nuo kaksi aaltoa ovat pyyhkineet sovelluksen yli, niin sen käyttäjämäärä ja sitä kautta mainosarvo ovat sellaisia, että eläkepäivät ovat turvatut.

3) Pukeutumisesi on kritiikitöntä

Mukavuus ennen kaikkea! Kun saavuttaa turvallisen keski-iän, niin pukeutumisen pääsääntö on mukavuus ja toimivuus. Talvella pukeudutaan lämpimästi ja turvataan kehon lämmönsaanti. Viis siitä, että vaatteet eivät ehkä näytä hyvältä tai ole kovinkaan hip ja pop, kunha vilu ei yllätä ja niska ei kärsi vedosta.

Pukeutumiseen pätee kyllä sama sääntö kuin musiikkiin. Vanhempien ei kuulu ymmärtää lastensa pukeutumista, eikä - herra paratkoon - ainakaan alkaa matkia sitä. Itse ihmettelin nuorena isäni silmäkulmien kurtistamista, kun leikkasin itse farkkuihin reiät polviin ja kuljin lenkkarinnauhat auki hiihtäen. Nyt kun nuorison muoti on jälleen kiertänyt ympyrän ja rei'itetyt farkut ovat tehneet onnistuneen paluun, niin huomaan tuon kulmien kurtistuksen periytyneen ja myös kiertäneen yhden ympyrän.

Kuljen myös estoitta ihmisten ilmoilla crockseissa tai tuulipuvussa ja talvella pidän kovilla pakkasilla karvahattua. Nolojen keski-ikäisten vaatteiden listahan on käytännössä loputon. En omaa minkäänlaista itsekriittistä asennetta omia vaatteitani kohtaan - ja täytyy tunnustaa, että tunne on vapauttava. Jossain vaiheessa sitä vaan lakkaa miettimästä, mitä muut ajattelevat.

4) Suhde koulutukseen ja työntekoon

Me 70-lukulaiset uskomme vielä yksilinjaiseen koulutus-työura-putkeen, jossa tavoitteena on mahdollisimman pitkä ura samassa työpaikassa ja se, että koulu, jonka kerran kävimme, olisi se lopullinen. Itse olen siinä mielessä ollut onnellisessa asemassa, että olen noin kaksikymmentävuotisen urani aikana ollut käytännössä kahden eri työnantajan palvelukseessa ja molemmissa melko pysyvällä kiinnityksellä. Pidän tätä asiana, josta olen tavallaan ylpeä.

Olen kerran saanut potkut ja tunne ei ollut mitenkään mieltä ylentävä (jos nyt ei maatakaatavakaan, koska olin jo melko tympääntynyt työhön, jolla ei ollut minulle merkitystä). Mutta kun mietin asiaa ympäristön näkökulmasta, niin olin tavallaan nolostunut siitä, että jouduin ulos vakituisesta työpaikasta.

Vasta viime vuosina olen ajatellut uudelleenkouluttautumista omaehtoisesti. Eli olen nyt pystynyt tunnustamaan itselleni, että valinta, jonka tein kaksikymmentä vuotta sitten ei ollutkaan lopullinen totuus, vaan maailmassa olisi muitakin vaihtoehtoja.

Kun seuraan niitä, joita ei keski-ikäisiksi lasketa, on suhde työhön ja koulutukseen toisenlainen. Elämä nähdään monilinjaisena eri mahdollisuuksien verkostona, jossa kouluttaudutaan silloin, kun halutaan oppia uutta tai vaihtaa maisemaa. Elämässä ollaan rinnakkain koulussa ja työelämässä ja koetaan löytää koko ajan jotain uutta. Lähtökohtana niin kouluttautumisessa kuin työelämässäkin on  seurata omia haaveita ja toteuttaa itseään. Työtä ollaan valmiita vaihtamaan parempaan koko ajan ja jatkuvasti myös seurataan työmarkkinoita ja markkinoidaan myös itseä ja osaamista (esim. Linkedinnissä). Työsuhteet eivät enää tähtääkään siihen, että joskus saadaan palkkioloma 20 vuoden työurasta, vaan tähtäys on enemmän elämyksissä ja siinä, millaiseksi työ koetaan. Väitän tämän tuovan haasteita myös työnantajille. Työntekijän luottamus ja halu työskennellä firmalle on ansaittava ja on myös kyettävä tarjoamaan työelämälle haasteita ja unelmia. Ja mikä parasta, se kannustin ei enää ole kokonaan rahalla mitattava, vaan enemmänkin sisällöllä.

5) Suhde alkoholiin ja päihteisiin

http://www.hs.fi/kotimaa/a1454295355291

Tutkimuksissa on todettu, että nuorten suhde alkoholiin ja tupakkaan on muuttunut. Perinteinen kännittely kaupungilla on nuorten keskuudessa vähentynyt ja tupakointi on muuttunut enemmän pienen porukan huviksi, joka myös yhteiskunnan toimesta on karsinoitu melko tehokkaasti.

Omat kokemukseni ovat samansuuntaiset. Nuoriso ei teini-iässä tunnu hakeutuvan kylille pussikalja-seurueissa, vaan ajanvietteet ovat toisenlaiset. Perusnuori ei ryyppää eikä polta, mutta harrastaa liikuntaa. Suhde alkoholiin on onneksi keventynyt myös asenteissa. Juomista ei enää ihannoida, eikä sitä porukkaa, joka pussikaljojen kanssa heiluu, pidetä kovinkaan kovana, vaan enemmän säälittävänä.

Toinen totuus on sitten se, että myös erot eri lähtökohdista tulevien nuorten välillä kasvavat. Ennen se porukka, joka kulki juomassa kaupungilla, saattoi tulla monenlaisista lähtökohdista. Joukossa oli normaaleiden ja epänormaaleiden perheiden lapsia ja jos poliisi joutui kuskaamaan humalaisen teinin kotiin, ei tiennyt tuleeko ovella vastaan kaupunginjohtaja vai arkki-alkoholisti. Nyt taas ryyppäävässä teinijoukossa näkyy ylisukupolven menevä syrjäytyminen. Käytännössä siis ne, joilla menee muutenkin huonosti (koulu, rahatilanne, työttömyys jne.), ovat myös nuorison juomisessa yliedustettuna. Tässä en uskalla tehdä yleistystä, vaan puhua vain omasta kokemuksesta. Kun omilta teineiltä kyselee, että ketkä siellä kaupungilla pämppäävät, niin vastaus on se, että ne, joiden isät ja äidit ovat siellä myös.

Syytä tähän en tiedä, enkä ole keksinyt selitystä. Mutta muutoksesta olen iloinen ja toivon, että tuo sama asenne jatkuisi myös siihen aikaan, kun nuoriso lentää omilleen ja alkaa hallita kokonaan omaa elämäänsä.

Summa summarun - jos olet facebookia käyttävä, crockseissa ja tuulipuvussa kulkeva kuukausipalkkainen humalainen, joka kuuntelee Iron Maidenia, niin olet todennäköisesti keski-ikäinen.