Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin.