Hei hei helatorstai

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Vietän erittäin rauhallista helatorstaita. Tulin juuri kaupasta, jossa arki rullasi siitäkin huolimatta, että päivä on kalenterissa merkitty punaisella ja tunnetaan yhtenä vuoden harvoista arkipyhistä. Helatorstai uhkaakin muuttua lainsuojattomaksi sitä mukaa, kun kapitalistin suurimmat airueet, kuten EK ja Jyri Häkämies, haluaisivat saada suomalaiset töihin myös kristittyinä pyhäpäivinä. Hyi hyi Jyri, kun maallistat tapauskovaista kansaamme!

Näin yrittäjänä, kun vapaita on muutenkin vähemmän, en anna arkipyhistä periksi. Totta kai voisin tehdä töitä tänäänkin - minähän olen työehtosopimuksista ja arkipyhäkorvauksista vapautettu sielu. Mutta mieluummin pidän punaiset päivät vapaana ja koetan tehdä vastaavasti arkisin enemmän töitä. Ja totuuden nimissä pidän tällä viikolla myös perjantain vapaana, koska en viitsi mennä töihin "helaperjantaina", joka inhottavasti koettaa kiilata kahden vapaan väliin. Muistan "aikuisten töissä" ollessani, että näistä välipäivistä sai aina tapella. Vapaille oli yleensä enemmän kysyntää kuin tarjontaa. 

Kasvaako tuottavuus, jos arkipyhät painetaan töitä?

Häkämiehen draiverina arkipyhien poistamiselle on virallisesti ollut tuottavuuden kasvu. Hänen mielestään ilmeisesti laiskat suomalaiset vetävät turhan paljon lonkkaa, kun turhat muinaisjäännevapaat voisi helposti poistaa ja stahanovilainen kansa saisi jatkaa laikka punaisena läpi vuoden. Onhan meillä jo muutenkin turhan pitkät lomat ja lomarahat. 

Jos mietitään, mikä muuttuu arkipyhien poistamisessa, niin ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Yhteiskunnan kriittiset toiminnot, kuten terveydenhuolto ja turvallisuuskoneisto pyörivät samalla tavalla arkisin ja sunnuntaisin. Ei poliisi tunne helatorstaita vapaapäivinä niin kuin ei sairaanhoitajakaan. He menevät töihin, jos työvuorossa niin lukee.

Samoin sellaiset tuotantoprosessit, joita ei voi keskeyttää, eivät seisahdu yksittäisten arkipyhien takia. Sellua keitellään kattilassa jokaisena päivänä, koska prosessia ei helpolla laiteta poikki. Ja sama pätee moniin kemianteollisuuden prosesseihin. 

Ja tänä päivänä myös kaupan ala pyörii yksittäisinä arkipyhinä täysillä. Kaupat ovat auki ja myynti noudattaa asiakkaan, eikä kalenterin logiikkaa. Jos myyntiä on odotettavissa, pysyy kaupan ovi varmasti auki. Alalta on aukiolorajoituksia karsittu suomalaisen talousmetsän tahtiin niin, että kiellettyä on ainoastaan viinan ja lääkkeiden myynti pyhäpäivinä.

Ja sama pätee meihin yksityisyrittäjiin. Me teemme ratkaisut ihan muulla logiikalla kuin EK:n riistomallilla. Töitä tehdään silloin, kun se on kannattavaa ja oman jaksamisen kannalta mahdollista. Me osaamme joustaa - tai toisaalta himmailla - ihan ilman kenenkään paimenkirjeitä tai työehtosopimusta. 

Jäljelle jäävät kilpailualat. Niissä työajan ratkaisee kalenteria enemmän kysyntä. Jos laivoja tarvitaan paljon ja nopeasti, pyörii telakka varmasti myös arkipyhinä. Samoin rakentaminen edistyy kyllä helatorstaina, jos aikataulu vaatii ja asiakas käskee. Ja monien alojen logiikkaa on vielä muuttanut se, että tuotantoprosessin osia on kilpaa siirretty alihankkijoille ja alihankkijan alihankkijoille, jolloin ketjun toisesta päästä löytyy se mies-ja-hiace -tyyppinen toiminimiyrittäjä. Hänelle on työn kannalta yhdentekevää, onko vappu vai tavallinen maanantai. 

Poistamalla arkipyhät kalenterista, pidetään myös byrokratian rattaat käynnissä. Jos helatorstai on arkipäivä, ovat silloin töissä myös he, joiden palkan maksavat veronmaksajat, kuten valtioiden ja kuntien virastot ja laitokset. Silloinhan ainakin tilastojen valossa kasvavat vain kulut. 

Ovatko kirkkopyhät enää tätä päivää?

Suurin osa meidän arkivapaista tulee kirkkopyhistä ja vanhoista uskonnollisista riiteistä. Joulu, pääsiäinen, helluntai, helatorstai juontavat kaikki juurensa ajalta, jolloin ihmisten ajankäytöstä määräsi enemmän kirkko kuin EK. Kirkkopyhien sitovuus on jäänyt elämään osin inhimillisten ja osin sopimusteknisten seikkojen vuoksi. Arkipyhäkorvauksista ja ylityöprosenteista on istuttu Eteläranta 10:ssä pitkiä öitä tes-pöydissä menneinä vuosina. Ja sitkeästi arkipyhät ovat pysyneet erilliskorvattavina päivinä.

Nyt kun Suomi on maallistunut ja kirkon sitovuus kansaan on heikentynyt, ei varsinaista syytä pyhittää kirkkopyhiä enää ole. Tuskin tänäänkään kovin moni kiittää vapaapäivästään sitä, että Kristus muisti astua taivaaseen juuri tänään. 

Mutta nimellisesti arkipyhät kyllä ovat tarpeen. Ne katkaisevat usein pitkiä työputkia ja tarjoavat yhden päivän pikaisia levähdyskeitaita kiireisen työarjen keskelle. Kirkkopyhät ovat tavallaan loistava syy antaa vapaita. Eivätkä ne sen huonompia syitä vapaaseen ole kuin muualla tunnetut voitonpäivät, naistenpäivät, kuninkaan syntymäpäivät tai muut kansallisesti merkittävät tapahtumat. 

Tuottavuuden sijaan EK:ta närästää arkipyhien kalleus. Tuottavuus ei todellisuudessa nouse juurikaan, vaikka helatorstai kalenterista poistuisi. Eikä kansallisen tason tuottavuus muuttuisi juurikaan, vaikka arkipyhistä otettaisiin enemmänkin pois. Kyse on pelkästä tilastokikkailuista ja siitä, että EK saa luvut näyttämään siltä, miltä haluaa. 

Todellisuudessa asiassa närästää työehtosopimuskulttuuri sekä arkipyhien kalleus. Jokaisen arkipyhän poistuminen poistaisi yhden tuplana maksettavan päivän, joka sataisi suoraan työnantajien laariin. Tämä myös kaupan alalla, mikä pyörii ihan samalla tavalla tänään kuin muinakin päivinä. Tuottavuuden sijaan kasvaisi kannattavuus.

Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut laulaa suurten työnantajien laulua, joka haluaisi pala kerrallaan murtaa Suomessa edelleen vahvan ay-liikkeen. Karsimalla erityiskorvattavat asiat yksi kerrallaan vähenee liittojen neuvotteluvara. Pitkässä juoksussa työnantajan toiveissa on totta kai se, ettei mitään yleissitovaa sopimusta ole, vaan jokainen neuvottelee palkkansa itse. Strategiaa ei ole viime vuosina edes piiloteltu. Paperialalla UPM on toiminut työnantajien esitaistelijana koettamalla kammeta koko Paperiliiton ulos tehtailtaan. Sopimusneuvotteluita on viivytetty, vaikeutettu ja koetettu saada mitätöityä. Toistaiseksi vielä jonkinlainen välirauha on saatu neuvoteltua, vaikkakin pitkin molemminpuolisin taisteluin.

SAK:n suurin pelko lienee se, että sen valta murenee sisältäpäin. Jos neuvoteltavaa ei ole, ei koko keskusliittoa enää tarvita. Ja neuvoteltavat asiat vähenevät juuri siten, että kaikki erikseen sovittava poistetaan. Jos ei tunneta sunnuntaita, ei sunnuntaikorvauksesta tarvitse neuvotella. 

Koska Suomi on Suomi

Minua ei koskaan ole tunnettu vahvan (tai edes heikon) ay-liikkeen kannattajana. Karmaisevat kokemukset yhden yhtiön ja yhden liiton välisestä suhmuroinnista sekä molemminpuolisesta mielivallasta, joka sotkee koko toimivan prosessin, saivat melko nuorena ymmärtämään,  että parhaiten pärjää, kun jättää kumartamatta yhtäkään esineuvottelijaa. Sen jälkeen olenkin ollut pääsääntöisesti työpaikoissa, joissa olen saanut edustaa itse itseäni. Mutta olen erityisasemassa - ja ymmärrän, että kaikki eivät ole.

Kuulun liittoon tälläkin hetkellä. Olen yrittäjänä tehyläinen - siksi, että Tehylle kelpaavat jäseniksi myös yrittäjät. En ole mikään liittoaktiivi, enkä tule sellainen olemaan. Seuraan kuitenkin suurella mielenkiinnolla, mitä alalla ja sen sopimuksissa tapahtuu. Arvostan omaa liittoani siitä, että se on aktiivinen ja näkyvä. Ne ovat ainoita keinoja pysyä esillä ja saada myös omaa agendaa lyötyä läpi. 

Edelleen Suomessa sidonnaisuus liittojen jäsenyyteen on suurta. Etenkin teollisuudenaloilla järjestäytymisaste pysyy korkeana ja se takaa liitoille myös suuren neuvottelumomentin. Mikäli jäsenet hylkäävät liiton, ei olemassaololle ole enää tarvetta ja koko rakenteen voi purkaa. Jos ei ole jäseniä, ei ketään tarvitse enää edustaa. Eivät ay-liikkeet itseään varten ole pystyssä. 

Itse olen kahta mieltä (kuin keskustapoliitikko). Toisaalta valta yleissitovuus on menneiden aikojen tarina. Tilanteet ja markkinat muuttuvat niin nopeasti, että yhtä vuotta pidemmät (ja jopa yhden vuoden mittaiset) sopimukset ovat turhan kalliita ja kankeita. Sitovan työehtosopimuksen myötä työnantaja menettää osan liike- ja joustavuuskyvystään. Globaali ja vilkkaasti kehittyvä markkina vaatisi kykyä muuttaa toimintaa nopeasti ja peliä olisi pystyttävä pelaamaan molempiin suuntiin. Kun kasvetaan, lisätään resurssia, mutta kun sukelletaan, olisi resurssia pakko kyetä myös karsimaan. Jäykkä tes-maailma ei tähän kykene.

Työnantajien ja työntekijöiden välinen neuvotteluyhteys on oltava jatkuvaa ja katkeamatonta. Rehellisellä puheella ja molempia kunnioittavalla kulttuurilla saadaan enemmän hyvää aikaan kuin jäykällä työehtosopimuksella, jota kilpaa luetaan kuin se yksi sarvipää sitä uskonnonkirjaa. Tämä kuitenkin vaatii luottamusta, joka työnantajienkin on ansaittava. Viime kädessä työehtosopimus on työntekijän turva riita- ja ongelmatilanteissa. Ja jos siihen vetoamiseen tulee tarvetta usein, ei suhde osapuolten välillä ole kunnossa. 

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että yleissitovuus on joillakin aloilla pakko. Kapitalismin henki on perusluonteeltaan riistävä ja heikompia sortava. Sen vuoksi meillä on Suomessakin aloja, joiden työntekijät tarvitsevat paksumpaa turvaa ja selkänojaa sopiessaan työehtoja. Kaikki - eikä edes suurin osa - työntekijät eivät toimi tuottavuuden tai markkinatalouden piirissä, jossa palkkojen osuus firman tuotoista on marginaalisumma. Opetus-, hoito- ja sosiaalialojen sopimusten alasajo johtaisi melko lyhyessä ajassa työntekijöiden täysriistoon, jos palkkojen takalaita putoaisi pois. 

Alihankinnan ketjutus ja työn siirtäminen yksityisyrittäjille on sopimuskulttuurin alasajoa parhaimmillaan. Woltit ja Uberit eivät toimi minkään työehtosopimuksen alla, vaan maksavat tekijöille - tai oikeastaan heidän yrityksilleen - mitä jaksavat. Eikä ole ihme, että omistajille alustatalouden markkinamekanismi luo messevät voitot. Kaupan perusperiaate on jo vuosien ajan ollut osta halvalla, myy kalliilla. Se pätee edelleen. 

Jossain aikavälissä suurin osa tuotantojen prosesseista siirtyy alihankkijamalliin. Se poistaa paineen maksaa minkäänlaista yleissitovaa palkkaa mistään ja vapauttaa työnantajat samalla myös ikävistä irtisanomisajan korvauksista ja muista haittalisistä. Alihankkijalle maksetaan sopimuspalkka, joka pitää sisällään tellin lisäksi myös perheen syömän vellin - jos rahaa jää. Eikä tämäkään ole ongelma, jos alihankkija on asemassa, jossa korvauksesta on mahdollista neuvotella. Ikävää on, että nuo alihankkijat ovat monesti asemassa, jossa työnteko on eloonjäämisen pakko ja neuvotteluvaraa ei ole. 

Yrittäjyyskoulutusta ja parempaa informaatiota

Jätetään nämä arkipyhät nyt koskematta. Niiden tarjoama hyöty on työntekijöille suurempi kuin niistä saatava tuottavuuden kuvitteellinen kasvu. Suomessa arkivapaita on vuodessa sen verran marginaalinen määrä, ettei niistä kannata taistella edes EK:n. 

Sopimuskulttuuri ja ay-liike kaipaavat muutosta. Ei kyse ole pelkästään kapitalistin sokeasta raivosta saada riistettyä viimeinenkin hyöty työntekijän selkärangasta. Monin paikoin taistellaan siitä, voidaanko työtä pitää Suomessa, jos sen halutaan kannattavan. Noilla aloilla sopimuskulttuurin tulee muuttua jatkuvaksi ja molemminpuolin joustavaksi.

Mutta pidetään myös ay-liike elossa. Se suojaa monien alojen työntekijöitä ja takaa sen, että meillä on edelleen toimiva terveydenhuollon järjestelmä sekä valtion turvallisuuskoneisto. Jos poliiseille ei makseta tarpeeksi, ei meillä ole kohta konstaapeleita turvaamassa ihmisten perusrauhallista arkea. Tai sitten konstaapelit ottavat osan liksasta "verovapaina hyödykkeinä" ja silloin vaarannamme yhteiskunnan turvallisuuden toista kautta. Onko joku esimerkiksi kuullut siitä, kuinka tuossa itäisessä naapurissa oli lähes jokainen miliisi lahjottavissa riittävällä summalla. Sitä kulttuuria emme halua Suomeen!

Hyvää helatorstaita kaikille!!

Lakkoaalto pyyhkii läpi Suomen

image by Freepik

 

Viime viikon lopulla Suomessa löivät lakkoaallot. Kovin laimeiksi nuo tyrskyt loppujen lopuksi jäivät, mutta jotain väreilyä pinnalla sentään. Julkisen liikenteen seisaukset ja etelä-Suomen päiväkotien kiinnimeno haittasivat joidenkin elämänmenoa, mutta kokonaisuutena ainakaan itse en huomannut arjessa mitään muutosta. Veikkaan, että tuntuvin vaikutus lakolla oli sellutehtaiden kassassa, jonne prosessin alasajo parin päivän vuoksi tekee melkoisen loven.

Medianhallinnasta on kuitenkin annettava ay-liikkeelle pisteet. Lakko sai vaikutuksiin nähden valtavasti palstatilaa ja näkyvyyttä asian taakse. Ehkä tärkeintä ei tässäkään tapauksessa ollut se, mitä tapahtui, vaan se, miltä se ulospäin saatiin näyttämään. 

Kenen lauluja tässä laulellaan?

Lakkojen perimmäiseksi syyksi ay-liike kertoo sen, että se vastustaa hallituksen säästölinjaa, joka kuristaa työehtoja, luo eriarvoituutta ja kaventaa leipää juuri sieltä, missä se on muutenkin kapeinta. Närää tuntuu aiheuttavan mm. ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus sekä kiistelty irtisanomislaki, jonka kautta irtisanomisen ehtoja kevennetään työnantajamyönteisemmiksi. 

Sosiaalisen median älämölö-kuorossa huudetaan jopa yleislakon perään, jossa koko Suomi laitetaan kiinni satamia, sairaaloita ja sulattoja myöten. Enää ei riitä, ettei bussit aja jokaista vuorota tai ettei postia jaeta parina päivänä (kun ei sitä jaeta muutenkaan enää joka päivä), eikä tarpeeksi haittaa tule siitäkään, ettei kunnon lakkolainen pääse osoittamaan bussilla mieltään eduskuntatalon portaille, kun ei junat tai bussit kulje. 

Hallitus taas seisoo omien kabinettibarrikadien takana entiseen tyyliinsä mykkänä odottaen parempia aikoja. Orpolle on ilmeisesti iskostunut päähän iskulause "jos ei tee mitään, ei tee virheitä". Sen verran laimeita ovat kannanotot olleet. Kovin haluttomia tuntuvat ministerit olevan kriisin ratkaisussa. Tai sitten heidän puoleltaan ei ole koko kriisiä, joten ei ole mitään ratkaistavaakaan. 

Joskus harmittelen sitä, miten lempeitä meidän työtaistelumme ovat eurooppalaisten vastaaviin verrattuna. Meillä keräännytään kylttien kanssa eduskuntatalon portaille huutelemaan iskulauseita, joissa nätisti pyydetään ottamaan myös meidän pienet huomioon. Ja korostetaan päälle, että tarkoitus ei ole tietenkään loukata, mutta tuli vaan mieleen, ettei rahat riitä enää elämiseen. Keski-Euroopassa vedetään traktoreilla moottoritiet tukkoon, kipataan pari kuormallista paskaa parlamenttitalon portaille ja lähtiessä sytytetään vielä kasa autonrenkaita tuleen - ihan siltä varalta, ettei sanoma jää mitenkään epäselväksi. En tietenkään ihan noin radikaalia menettelyä toivo, mutta vähän munaa miekkareihin.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Ääni oikeaan taisikin olla ääni väärään

Yrittäjänä tämä kitinä työsuhteen ehtojen kiristämisestä tai oikeuksien kaventamisesta naurattaa totta kai. Meidän sosiaaliturvaa on vaikeaa enää pudottaa alaspäin, tai me alkaisimme sairaslomalla maksaa valtiolle päin (mikä ei sekään ole kaukana). Ensimmäisen sairaslomapäivän lisäksi palkattomia ovat kaikki seuraavatkin. 

Meidän työsuhteen irtisanomisehdot katsovat peilistä vastaan, eikä työtämme pelasta mikään tai kukaan. Ja sama "ei kukaan" seisoo meidän puolesta barrikadeilla, jos alamme vastustaa hallituksen politiikkaa tai kiristyvää verotusta vastaan. Viime viikon lopullakin tein töitä normaalisti koettaen kasata sentit maailmalta talteen, ettei nälkä pääse tässäkään kuussa yllättämään. Valitettavasti sympatia ei salli lakkoilua edes hyvän asian puolesta, vaikka liittoon kuulunkin. 

Hämmästelen (taas kerran) tätä äänioikeuttaan käyttävän kansalaisjoukon lyhytnäköisyyttä. Onko tosiaan niin, että jos valtaan äänestetään oikeistohallitus, sen kuvitellaan toteuttavan vasemmistolaista politiikkaa? Voiko 2020-luvun Suomessa olla poliittisesti niin nukkuneita ihmisiä, etteivät he tiedä Suomalaisen politiikan kentän perus-suuntaviivoja? Joko meillä vasemmiston kannattajat jättävät käyttämättä ääntään tai sitten he äänestivät viime vaaleissa väärin. Joka tapauksessa Suomessa on vallassa ihan laillisesti itse valittu hallitus, jonka olemme ihan omin pikku kätösin sinne pyytäneet.

Politiikan perussääntöjä tuntemattomille tiedoksi. Oikeiston tehtävä on kaventaa hyvinvointivaltiolle jaettavaa rahaa, kasvattaa tuottavuutta, kannustaa yrittäjyyttä ja luoda työpaikkoja, joiden kautta pitäisi teoriassa syntyä uutta rahaa kiertoon. Vasemmistolaiset taas kannattavat periaatteessa hyvinvointivaltion ylläpitoa, korkeampaa veroastetta sekä verorahojen vahvaa edelleenjakoa legendaariseen "yhteiseen hyvään". Ja näiden ääripäiden välillä ovat sitten nämä muut, jotka peesaavat milloin ketäkin tai sooloilevat kaikkien ideologioiden välissä omiaan.  

Viime vaaleissa nähtiin uhmakasta revanssihenkeä demarivetoista hallitusta vastaan. Edellistä kombinaatiota syytettiin rahojen tuhlaamisesta ja yli varojen elämisestä. Sujuvasti unohdettiin, että pääosa tuhlatusta rahasta meni kriisinhoitoon koronan kurittaessa koko Eurooppaa sekä sen jälkeen kriisintorjuntaan itänaapurin aloittaessa 1700-luvun rajapyykkien etsimistä Ukrainassa. Toinen kulkutauti onneksi poistui, mutta sankkeri jatkaa elämäänsä Krimin aroilla.

Ja kun yleensä aina saa sitä mitä tilaa, sai kansa nyt oikein kunnolla oikealla kurottavan hallituksen. Ja meno on sen mukaista. Työehtojen irtisanomissuojan keventäminen toimii pienempien yrittäjien kannustimena, kun halutaan madaltaa kynnystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa. Itsekään en palkkaisi mistään hinnasta itselleni työntekijää tilanteessa, jossa palkan sivukulut ja palkkaamisesta syntyvät mahdolliset lisäkulut (sairaslomat yms.) saattaisivat kaataa koko firman nurin. Mieluummin pidän homman pienempänä ja varmempana - ja rahat omassa taskussa. Lakkoeturintamassa väijyminen on sumentanut useilta maalaisjärkeä sen verran, että unohdetaan työsuhteiden perusfakta - ei kukaan järkevä työnantaja halua eroon hyvästä ja tuottavasta työntekijästä. Jos työntekijä sen sijaan ei lunasta paikkaansa, ole tehtäviensä tasalla tai ei muuten pysty tuottamaan sitä lisäarvoa, johon hänet on palkattu, niin onko työnantajan tehtävä ylläpitää hänen työsuhdettaan firman kannattavuuden kustannuksella? Minusta ei. 

Ja jos jos taas työntekijään ei ole varaa, niin onko tärkeämpää pitää firma pystyssä vai työntekijä leivässä? Veikkaan, että suurin osa yrittäjistä sanoo, että firman etu menee kaiken edelle. 

Ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus taas on selkeä raippavero, jolla pyritään siihen, että tarpeettomat ja kalliit yhden päivän poissaolot saataisiin poistettua. Meillä yrittäjillähän kaikki sairaslomapäivät ovat maksuttomia. Niiden omavastuu kaivellaan sukanvarresta tai sitten ne tehdään kassaan sairastamisen jälkeen. Ja kumma kyllä ei ole kertaakaan vielä tullut kyynel silmään, vaikka ei palkka joka päivästä juoksekaan. Itse valittu elämäntapa ja työaikamalli ovat kummallisen hyviä kannustimia.  

Veikkaan muuten, että entistä pääministeriä homma naurattaa. Hän pysyy otsikoissa sitkeämmin kuin uusi pääministeri sinne pääsee. Marinista kirjoitetaan edelleen lähes joka päivä, vaikka hän ei ole enää pääministeri, eikä edes kansanedustaja. Hänhän on nykyisin ulkomaiselle yritykselle töitä tekevä konsultti, jonka ei pitäisi enää keikkua minkään lehden otsikoissa. Orpo sen sijaan tietääkseni käyttää koko Suomen tahtipuikkoa ja kovin orvolta tuo kuva mediasta peilattuna näyttää. Välillä hallituksen työskentelyyn näyttää samalta kuin vanhan miehen pippeli - kun ei nouse, niin ei nouse. 

Kuka tässä se rikollinen oikein on?

Vaikka suuri ajattelija kersantti Hietanen sanoi, ettei hän syyllistä kaipaa vaan Lahtista ja konekivääriä (tietäjät tietää) on pakko pohtia tässäkin näitä sotasyyllisyys-asioita. Kuka tähän lakkosumaan on oikein syypää?

Hallitus tekee sitä, mitä sen on pyydetty tekevän. Se koettaa säästää yhteisiä rahoja ja keksiä keinoja, jolla menoja saadaan hillittyä ja velkakierrettä loivennettua. Tätä olemme siis itse, me kansa, pyytäneet. Valitettavasti säästäminen tarkoittaa aina sitä, että rahaa otetaan jostain pois. Hallituksen ongelma tuntuisi olevan se, että maksava yleisö ei salli keneltäkään leikattavan. Velanottoa pitäisi hillitä ja samalla olla säästämättä ainakaan köyhiltä, rikkailta tai keskituloisilta. Ja mielellään jos jätettäisiin lapset, opiskelijat, työikäiset ja eläkeläiset rauhaan. Kansan mielestä säästää saisi vain Björn Wahlroosin tukiaisista, mutta kun sekin kerkisi karata jo Ruotsiin turvaan. 

Eikä rikollinen ole ay-liikekään. Sen ikiaikainen tehtävä on puolustaa omiensa oikeuksia viimeisen sellukattilan sammumiseen saakka. Ay-liikkeen paras - ja ainoa - keino vastustaa muutosta on lakko. Hallituksen kanssa neuvotteluvälit ovat katkenneet ilmeisen lopullisesti ja vaikutuskeinojen repertuaari on kovin kapea. Olen itsekin sitä mieltä, että lakko on tässä tapauksessa ainoa mahdollinen toimenpide. Mutta vähän tyhmää se silti on.  

Toisaalta ay-liike on tunnetusti hieman punakka muualtakin kuin pomojensa poskilta. Nyt sillä on elämänsä tilaisuus maksaa oikeistolle takaisin viime vaaleissa hävittyjä arvovaltakiistoja. Osasyynsä tähän on toki nykyisten hallituspuolueiden tavallista ärhäkkäämmällä oppositiopolitiikalla viime hallituksen aikana. 

Maksumiehiksi lakosta joutuvat työnantajat. Tuottavuus putoaa ja parin päivän seisaus vaikeuttaa tuotannon käynnistämistä seuraavan viikon verran. Joillakin vientialoilla tämä voisi olla pahimmassa tapauksessa kriittistä. 

Terhakat tessit jäävät menneisyyteen

Uskon, että pitkien työehtosopimuskausien aika on jo eletty ja nähty. Vuotta pidempiä kollektiivisia sopimuksia on vaikea pitää yllä, kun maailman muutosten sykli on kiihtynyt jopa alle kvartaaliin. Kolmen vuoden työehtosopimuksella työnantajat saatettaisiin naulata kiinni sopimuksiin ja palkkakehitykseen, johon ei yksinkertaisesti olisi varaa. Epävarmassa tilanteessa rahan hinta ja rahan kierto vaihtelevat nopeilla sykleillä ja inflaatio laukkaa nyt jopa Euroopan tasolla ennakoimatonta vauhtia. Siihen maailmaan ei jämähtänyt tes-kulttuuri oikein pysty mukautumaan.

Mutta kolmikanta-yhteistyö ei ole kuollut. Edelleen tarvitaan lähes kaikille aloille työntekemisen sääntelyä ja raamitusta, jolla pystytään pitämään työrauhaa ja työturvaa yllä. Tätä kolmikantaa varten tarvitaan kaikki kolme osapuolta saman pöydän ääreen. Tällä hetkellä jopa työntekijä- ja työnantajaliitot tuntuvat olevan lähempänä toisiaan kuin hallitus ja kansa. Sopimusyhteistyön idea ei Suomesta saisi kuolla koskaan. Se on taannut työntekijöille inhimillisemmät työolot, tasa-arvon sekä talouden vakaamman kehityksen vuosikymmenten ajan. Sen romuttaminen tarkoittaisi suurella todennäköisyydellä työolojen eriarvoistumista eri alojen kesken ja pahimmillaan myös sitä, että esim. yhteisistä varoista maksettavien palkkojen kulut kasvavat niin suuriksi, että rahoittaminen käy meille mahdottomaksi. Palkkamaltilla on kiistatta etunsa. 

Kolmikantapöytä tuntuu nyt jumittuneen samaan pattitilanteeseen kuin vanhat avioliitot. Kyky kommunikoida on kadonnut ja vähän jokaisella on haluttomuutta ryhtyä tilanteen ratkaisijaksi. Nyt tarvittaisiin kunnon kolmikanta-terapiaa, jossa avataan vanhat solmut ja koetetaan saada osapuolet taas kiinnostumaan toisistaan ja  samalla koko yhteiskunta takaisin raiteilleen. Se vaatii vastaantuloa jokaiselta osapuolelta, mutta on tässä ilman Kekkosta pärjätty pahemmissakin tilanteissa.