Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Kuntavaalien jälkilöylyt

 

Kerrankin pikkuvaaleiksi tituleeratuissa kuntavaaleissa oli hyvää draaman kaarta ja mielenkiintoisia tapahtumia läpi illan. Tulos oli toki ennalta-arvattava, mutta skaala yllätti ilmeisesti sekä voittajat että häviäjät. Demareiden voitto oli joka puolella ennustettu, samoin kuin Perussuomalaisten tappio. Itseäni yllätti toisaalta se, kuinka syvälle persut lopulta kyykkäsivät ja samoin se, kuinka vasemmalle oikealta laidalta livenneet äänet levisivät. Kansa ei opi, mutta joka vaaleissa se kyllä rankaisee.

Kokoomus piti edelleen pintansa

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa taisin ennustaa, niin Kokoomus piti pintansa erittäin hyvin. Uskollinen äänestäjäkunta, ilmoitetun linjan mukainen toiminta sekä ennen kaikkea kilpimies Perussuomalaiset saivat aikaan sen, että Kokoomus ei suinkaan hävinnyt vaaleja. Sen kannatus nousi edellisistä vaaleista ja suhteessa hallitusvastuuseen tulos oli vähintään kiitettävä. Kokoomus tuntuu olevan teflonpintainen pikku huvijahti, joka selviää kaikista myrskyistä kuin onnenkantamoisten kautta kolhuitta ja uppoamatta. 

Oma pohdinta asiasta on se, että Kokoomus on pitänyt ne puheet, jotka se ennen eduskuntavaaleja lupasikin. Orpo sanoi suoraan, että jos vastuuta annetaan, niin leikkuri heiluu ja yhteisillä rahoilla mellastaminen loppuu. Perussuomalaisten viesti eduskuntavaalien alla oli ehkä toisenlainen tai se käsitettiin eri tavalla. Leikkuripuheet jätetiin marginaaliin ja keskityttiin omiin ydinasioihin (ehdokkaiden henkilökohtainen urpoilu ja kärkevä maahamuuttopolitiikka). Sitten kun salkkujaossa käteen vielä aseteltiin valtionvarainministerin salkku, oli pakko tehdä niin kuin isoveli Kokoomus sanelee. Riikka Purran joukoilla onkin nyt vakava mietinnän paikka, miten kurssi saataisiin pelastettua täydelliseltä hukkumiselta seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä. 

Kokoomus luultavasti porskuttaa vaalikauden loppuun valitsemallaan linjalla. Näiden vaalien tulos kertoi selväsanaisesti, että sen valitsema tukistuslinja on omien kannattajien mieleen - ja muiden kannattajista ei noilla prosenteilla tarvitse olla huolissaan. Perussuomalaisten tappio ei heilauta Kokoomuksen valitsemaa linjaa mihinkään suuntaan. Kilpimiehen kohtalo on perinteisesti jäädä hommista nalkkiin ja pelastaa päämiehen kasvot. Purran ja Perussuomalaisten ainoa pakotie olisi purkaa hallitusyhteistyö ja lähteä omille teilleen. Sellaista ei Suomessa ole tähän saakka vielä yksikään puolue tainnut minun elinaikanani tehdä, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Itse en tähän valintaan usko - luulen, että hallitusvastuu on persuille sen verran kunniakysymys, ettei siitä luovuta, vaikka vähän nenään sattuukin. Mutta mikäli mitään ei tehdä, on seuraavissa isoissa vaaleissa lopputuloksena valitettavasti paluu pienpuolueiden marginaaliryhmään.

Vasemmiston rekyylivoitto

Kauhistunut kansa siirtyi piirun vasemmalle, kun leikkauslistojen kangistamat sormet äänestivät Demarit selkeään vaalivoittoon. Punainen vaara ulottui jopa Helsingin porteille, missä Demarit uhkasivat vielä vaali-illan kuluessa Kokoomuksen 50-vuotista piikkipaikkaa. Lopulta ero jäi hiuksenhienosti vielä rajan oikealle (asteikolla vasen-oikea, ei muuten) puolelle.

Antti Lindtmanin oli vaikea pidätellä tyytyväisyyttään ja mikäs oli paistatellessa, kun luvut äänestäjien muutoshalukkuudesta olivat melko selkeät. Jo vaali-iltana puheenjohtaja ilmoitti intoa puhkuen, että hanskat otetaan käteen heti huomenna ja töitä käydään tekemään. 

Tässä piileekin vaalivoiton vaarallisuus. Kun demarit ottavat noin selkeän vastuunkantajan roolin, odottavat äänestäjät myös sitä, että nyt tapahtuu. Se ei ole mikään helppo tehtävä, kun talouden realiteetit eivät muutu ja valtakunnan ruoria pyörittää edelleen oikeistohallitus. Tässä taloudellisessa tilanteessa hoitovajeen korjaaminen ja vuotavan kuntatalouden paikkaus on erittäin haastava tehtävä.

Mikäli kävisi niin, että demareiden paikallistason rynnistys jää piippuun ja hoitojonojen lyheneminen ei toteudukaan, on seuraavissa eduskuntavaaleissa maksun paikka. Vaikka kuntavaalit ja eduskuntavaalit ovat kaksi eri tason mittelöä, ne rinnastuvat äänestäjien keskuudessa samojen toimijoiden pelikentäksi. Se taas näkyy vaaliuurnilla aina seuraavissa vaaleissa rekyyli-ilmiönä - aivan kuten nyt kuntavaaleissa. Vasemmiston voitto oli selkeä rekyyli oikeistolaista politiikkaa vastaan. Kansa toivoi muutosta ja äänesti sen puolesta.

Virhearvioni - Keskusta ja äärivasemmisto

Aikuinen mies myöntää virheensä. En osannut aavistaa, että Keskusta tulee menestymään kuntavaaleissa noin hyvin kuin loppulukemat näyttävät. Ehkä Keskustan uusi nousu alkaa siitä, että siitä tuleekin vaihtoehto vaihtoehdottomille. Antti Kaikkosen kasvoilta paistoi vaali-iltana vapautuneisuus ja jääkiekkotermein hänen selästään putosi iso apina. Keskusta selkeästi löysi näissä vaaleissa uutta äänestäjäkuntaa. Vanhoilla tukialueilla jalansijat säilyivät ennallaan, mutta myös uusia alueita peiteltiin vihreään verkaan. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on selkeästi nähtävissä erilainen maakuntien Suomi.

Toinen virheeni koski vasemmistoa. Ajattelin, että äärivasemmisto jäisi näissä vaaleissa pimentoon, mutta kävikin niin, että äärioikealta kimmottiinkin aivan toiseen ääripäähän ja tukeuduttiin vasemmistoon. Siitä en anna periksi, että ylikorostunut hyvinvointiyhteiskunta ja muiden rahoilla eläminen ovat aatesuuntana vanhentuneita, mutta kannattajansa se tuntuu kuitenkin löytävän. Etenkin Helsingin seudulla vasureilla on hedelmällinen maaperä kannattajilleen. Vasemmistoliitto on toista kertaa peräkkäin löytänyt keulakuvaksi uskottavan ja kannattajiin vetoavan puheenjohtajan, joka omalla persoonallaan luo kannatuspohjaa. Peliä pitää osata pelata sen omilla säännöillä. 

Suhteellinen vaalitapa on demokratian irvikuva

Kuntavaalien äänestysprosentti ylitti vielä hiuksenhienosti 50% ollen lopulta 54,2%. Viidenkymmenen prosentin rajaa voidaan pitää alarajana sille, että demokratian katsotaan toteutuvan. Mikäli äänestäjiä on alle puolet äänioikeutetuista, päättää vähemmistö silloin enemmistön asioista ja demokratian toiminta valtajärjestelmänä on epäuskottava.

Äänestysprosentti on joka tapauksessa liian pieni, etteikö sen sisälle mahtuisi kyseenalaisia lopputuloksia. Pienissä kunnissa valtuustopaikkaan riitti niin pieni äänimäärä, ettei sitä voida edes pitää kannatuksena, vaan pikemminkin kaverisuhteena. Jos valtuustoon pääsee alle kymmenellä äänellä, ei paikan eteen ole juuri töitä tarvinnut tehdä.

Vaalilistoille ei ole juuri tunkua viime vaaleissa ollut. Nytkin moni puolue ajoi vajaalla listalla siitä yksinkertaisesta syystä, ettei halukkaita ehdokkaita ollut tarpeeksi. Politiikan epäkiinnostavuus ei taas ole puolueiden ongelma. Suurempi ongelma ehkä on vaihtoehdottomuus. Moni äänestäjä ei koe suuria puolueita omikseen, vaan kaipaisi pienempiä, paikallisia liikkeitä. Tällaisten liikkeiden menestyksestä oli näissäkin vaaleissa merkkejä.

Imatralla nähtiin vaaleissa erikoinen ilmiö, joka johtui alhaisen äänestysprosentin ja suhteellisen vaalitavan aiheuttamasta vinoumasta. Vihreiden ykkösehdokas keräsi taakseen niin laajan äänestäjäkunnan, että saman listan häntäpäästä ponnistettiin valtuustoon alle 10 äänellä. Ja vielä niin, että koko listan edustajat pääsivät sisään, eikä varaedustajia enää löytynyt.

Jos Imatran kokoisen kaupungin valtuustoon mennään alle kymmenellä äänellä, on kyse arpapelistä tai satunnaisotannasta, eikä demokraattisesta vaalista. Tämä kuvastaa erittäin hyvin sitä, kuinka hölmö ja tähän aikaan sopimaton järjestelmä suhteellinen vaalitapa on. Se johtaa siihen, että puolueet etsivät listoille kärkiehdokkaita keräämään suuren äänisaaliin, joka sitten vetää perässään myös heikommin ääniä kerääviä ehdokkaita. Ja kun etsitään keulakuvaa, ei välttämättä etsitä pätevintä, vaan tilanteeseen sopivinta ehdokasta. Ei ole ihme, että isoissa kaupungeissa puolueiden vaalilistoilla nähdään koko ajan enemmän julkkisehdokkaita, joiden ansiot ehdokkuuteen piilevät aivan muissa asioissa kuin halussa vaikuttaa yhteisten asioiden hoitoon.

Kuntavaalit, jotka eduskuntavaaleja vähemmän ovat puoluevaalit, voisi irrottaa suhteellisesta vaalitavasta kokonaan. Paremmin kansan tahtoa kuvaisi suora vaali, jossa eniten ääniä kerännyt ehdokas on ykkönen ja toiseksi eniten ääniä saanut on kakkonen. Tämä antaisi nykyistä paremmat menestymisen mahdollisuudet suurten puolueiden ulkopuolelta tuleville liikkeille. Lisäksi se muuttaisi päätöksenteon painopistettä puolueryhmiltä yksilöiden suuntaan. Suorassa vaalissa kabinettipeli pienenisi ja kansanvalta toteutuisi paremmin. 

Mutta ennen kaikkea suora vaali torjuisi demokratian vääristymät, jotka syntyvät silloin, kun äänestäjäkunta on inaktiivista ja äänet keskittyvät yhdelle pääehdokkaalle. En pidä Imatran vaalitulosta mitenkään sen mukaisena, mikä on äänestyksen henki. Sääntöjä siinä kyllä noudatettiin, mutta säännötkin voivat joskus olla väärässä. 

Politiikka on muutenkin murroksen edessä. Jotta demokratia toteutuu rehellisemmin, tarvitaan lisää äänestäjiä. Jotta saadaan lisää äänestäjiä, tarvitaan lisää vaihtoehtoja. Vaalien lopputuloksen pitäisi kuvastaa alueen populaatiota mahdollisimman tarkasti. Nyt kun vaikuttaminen kanavoituu vanhoihin suurpuoleisiin, jää kansan kuva hieman haaleaksi. Vanhojen puolueiden rinnalle kaivataan selkeästi uusia vaihtoehtoja, jotka toisivat mukanaan sekä innostuneita ehdokkaita että myös heitä kannattavia äänestäjiä. Nykyisellä vaalitavalla tuo ei tule toteutumaan.

Mitä tapahtuu vaalien jälkeen?

Tuskin mitään radikaalia. Valitettavasti vaalit eivät muuttaneet maan taloustilannetta mihinkään suuntaan. Edes voittajapuolueiden takataskuun tuskin vaalivoiton myötä tuli aiempaa enemmän käyttövaraa. Ja kun samalla tyhjällä kukkarolla joudutaan keksimään ratkaisut vuosia kasvaneisiin ongelmiin, on turha odottaa enää taikatemppuja. En usko vasemmistovaltaisen kuntapäättäjien joukon keksivän mitään mullistavaa ratkaisua vuotavaan kuntakukkaroon. Nollaa on mahdotonta jakaa monella eri tavalla. 

Totta kai luotan siihen, että kun kuntapäättäjien joukossa on uusia kasvoja, syntyisi myös uusia ideoita kunnan elinvoiman kasvattamiseen. Kuten jos viimeksi kirjoitin, on valtuustoilla merkittävä asema oman alueen elinvoiman ja menestyksen luomisessa ja siihen tarvitaan aktiivisia ja tuloksentekoon halukkaita joukkuepelaajia. 

Onnittelut kaikille valituille!

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni - kunnallisvaalit 2025

 

Huomenna Suomessa pidetään kuntavaalit. Odotettavissa on suhteellisen laimea kiinnostus äänestäjien taholta johtuen maailmanpolitiikan myllerryksestä, demokratian uskottavuusongelmista sekä siitä, että kuntavaaleja pidetään jotenkin super-vaalien rumana serkkupoikana. Äänestäjien into uurnille on kuntavaaleissa pienentynyt koko ajan, vaikka vaalien suhteellinen merkitys on kasvanut. 

Valtio on pyrkinyt purkamaan ylisuureksi paisunutta tehtäväkenttää sekä sen mukana turvonnutta byrokratiaa. Se on tuupannut kuntien hoidettavaksi koko ajan enemmän tehtäviä, jotka paremmin pystytään ratkomaan paikallisella tasolla. Samalla valtion tekemä sääntely on helpottunut, kun tehtävien sijaan hoidetaankin vain rahansiirtoja. Käytännössä se tarkoittaa, että vaaleilla valittavien valtuutettujen niskassa on vastuuta selkeästi enemmän vaalikausi vaalikaudelta. Mutta silti kunnissa ja kaupungeissa on haasteellista saada äänestäjiä tai edes ehdokkaita. Mistä moinen?

Demokratian uskottavuusongelma

Suomi on monipuolue-demokratiana suhteellisen vakaa ja yllätyksetön maa. Toki valta vaihtuu puolueiden välillä, mutta salonki-vallankumousta á la Yhdysvallat ei meillä voisi kukaan tai mikään puolue tehdä. Kannatus hajaantuu liian pieniksi osasiksi, jotta yksi puolue saisi käsiinsä riittävästi muutosvaltaa.

Trumpin tekemä demokraattinen vallankumous kuitenkin saa aikaan heijastevaikutuksena sen, että kansalaisten usko demokraattiseen päätöksentekoon horjuu. Modernissa Euroopassa demokratia on vakiintunut vallankäytön muodoksi johtuen käytännön syistä. Yksinvalta turmelee jokaisen (katsokaapa Venäjää) ja brittiläinen harvainvalta ei sovi yleis-eurooppalaiseen tasa-arvon aatteeseen. Demokraattinen hajautettu valta on ainoa keino, jolla kaikille kansalaisryhmille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Osa demokratian uskottavuusvajeesta ehkä johtuukin siitä, että on jo ehditty unohtaa, kuinka paljon äänioikeuden puolesta on joskus jouduttu taistelemaan.

Demokratia ei suinkaan ole ainoa, eikä aina edes paras, tapa ratkoa asioita. Etenkin nyt, kun äänestysinnokkuus laskee, demokratian uskottavuus kärsii. Jos emme äänestä, annamme käytännössä vallan luisia pienelle aktiivisten porukalle, jotka ottavat päätöksentekoon osaa. Pahimmassa tapauksessa populaation ollessa riittävän pieni, voisi Suomessakin yksittäisen kunnan päätöksenteko luisua todella harvojen käsiin. Se ei tarvitsisi muuta kuin riittävän inaktiivisen opposition ja riittävän innokkaan mobilisoijan äänestäjiin. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni. Sen käyttämiseen annetaan mahdollisuus jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle. Kovin harva sitä huomenna kuitenkaan käyttää. Ehkä yhden äänen vaikutusmahdollisuutta pidetään liian pienenä tai sitten ehdokaslistasta ei löydy itselle sopivaa ehdokasta. 

Ongelmana on myös nykyinen puoluerakenne. Vanhat, vahvat puolueet dominoivat kenttää ja uusille pienemmän asian liikkeillä on vaikeaa päästä pinnalle. Suurten puolueiden erot mielipiteissä kapenevat koko ajan, kun jokainen niistä pyrkii tavoittamaan Gaussin käyrän keskiosan. Oikeisto-demaria ei erota enää vasemmisto-kokoomuslaisesta edes kravatin väristä. Tuo tasapaksuus ei houkuttele etenkään nuorempia äänestäjiä. Värittömän ja kontrastittoman mielipideväistelyn sijaan tarvittaisiin jykevää kannanottoa ja selkeitä eroja. Suurten puolueiden sijaan moni kaipaa pienempiä kansanliikkeitä, jota koottaisiin pienempien kokonaisuuksien ympärille ja joiden kautta vedettäisiin mukaan nyt passiiviseksi jääviä äänestäjiä. 

Paljon on keskusteltu myös suhteellisen vaalitavan vääristävästä vaikutuksesta. Tämä keskustelu on tänä päivänä entistä tarpeellisempaa. Puoluekentän pilkkominen pienempiin osasiin olisi tärkeää nukkuvien äänestäjien aktivoimiseksi. Jotta nuo pienpuoleet pääsisivät paremmin esiin, olisi syytä luopua listavaaleista ja siirtyä suorempaan äänestystapaan. Se, joka eniten saa ääniä, menee läpi. Tämä toimisi etenkin kuntavaaleissa, joissa puoluepolitiikan vaikutus päätöksentekoon on pienin.

Hoi demokratia, mihin menet?

Nykyisenkaltaisen demokratian tie on jossain vaiheessa kuljettu loppuun, mikäli muutoksia ei tehdä. Se loppuu siihen, kun äänestysprosentti painuu niin alas, ettei vaaleilla valittu lopputulos ole uskottava, eikä se kuvasta kansaa enää millään tavalla. Tilalle astuu sen jälkeen virkamieshallinto, joka palkkansa eteen pyörittää byrokratiaa neutraalilla tavalla.

Tai miksei tilalle tulisi autokratia. Setä Donald Amerikassa on osoittanut, että myös demokratiasta voi rakentaa diktatuurin. Se vaatii vain sen onnellisen sattuman, että kaikki päättävät elimet ovat samaa puoluetta ja päätäntävaltaa annetaan aivan liikaa  yksiin käsiin. Amerikan tie seuraavien vuosien aikana tulee olemaan todella tuhoisa sekä sille itselleen että maailman talous- ja turvallisuuspolitiikalle. Luoja varjelkoon Suomea koskaan lähtemästä tuollaiselle itsevaltiuden tielle.

Jotta demokratia pääsisi takaisin omille raiteilleen se vaatii kansalaisaktiivisuutta. Toisaalta se vaatii sitä, että äänestäjät ovat kiinnostuneita vaikuttamaan, mutta yhtä lailla se vaatii sitä, että mukaan saadaan aktiivisia ja osaavia ehdokkaita. Kun näidenkin kuntavaalien ehdokaslistaa katsoo, näkyy läpi, että ehdokkaista on ollut pulaa. Jos ehdokas vastaa vaalikoneessa suurimpaan osaan kysymyksistä "En tiedä, mutta jos minut valitaan, otan selvää...", se kertoo, että ehdokkaaksi on suostuttu ilman sen suurempaa harkintaa. 

Päätöksentekoa olisi myös nykykeinoin mahdollista hajauttaa. Yksien kuntavaalien lisäksi vaalikauden suurimmista kipupisteistä voisi pitää kansanäänestyksiä, joissa päätökset tehdään enemmistöpäätöksinä. Nykyiset sähköiset järjestelmät antaisivat lopputuloksille riittävän uskottavuuden ja rehellisyyden. Ainakin äänestysten tulokset kattaisivat suuremman äänestäjäjoukon kuin valtuusto, joka on valittu 50% äänestysprosentilla. 

Orpopojan valssi

Katson itse olevani nykyisin ehkä lähelle oikeisto-demaria. En ole (enää) suora oikeistolainen, koska käytännössä pienyrittäjä ei mikään porvari voi olla. Elän suunnilleen kädestä suuhun ja koetan tehdä oman osani kansalaisten hyvinvoinnista omin käsin. Lisäksi oikeisto on valitettavasti viime vuosina saanut kelkkaansa sellaisia lieveilmiöitä, joiden en katso kohtaavan omia arvojani. 

Vaikka en mikään oikeisto-fani olekaan, arvostan tätä nykyistä hallitusta. Jos pudotetaan katselmuksesta arvovalinnat pois, on nykyinen hallitus toimeenpanokyvyltään, ratkaisurohkeudeltaan sekä peräänantamattomuudeltaan Suomen parhaita. Sillä on ollut uskallusta tarttua todellisiin talousongelmiin ja se on koettanut omalta osaltaan ratkoa vuotavaa valtionkassaa erilaisin toimenpitein. Ja se, mikä nykyhallituksessa eroaa edellisistä, on toimeenpanokyvyn suoruus. Siinä, missä ennen sorruttiin keskustelukerhoihin ja asioiden turhaan pitkittämiseen, on vaihtunut suoraan tekemiseen.

Valitettavasti yksikään vasemmistohallitus ei ole samalla intensiteetillä lyönyt omia hankkeitaan läpi vastalauseista huolimatta. Vaikka asiasta en joka suhteessa pidäkään, on nykyhallitus suitsinut esimerkiksi ay-liikkeen turhan suureksi paisunutta valtaa. Lakkoja on nähty ja jopa suoranaista kapinaa hallitusta vastaan, mutta päätöksissä on silti pysytty. Minusta se on sitä oikeaa vallankäyttöä, johon poliittinen koneisto äänestetään. 

Ja aina kun rapataan, roiskuu - nytkin on tullut kintuille kansalaisten taholta niin paljon, että vaalivoittoon koko oikeiston osalta en usko minäkään. Kokoomus todennäköisesti ottaa näissäkin vaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. Sillä on sopivasti kilpimiehenä Perussuomalaiset, jotka kärsivät nyt koko hallituksen puolesta. Persujen ongelmaksi koituu liiallinen särmikkyys sekä se, että vaalipuheissa he lupasivat kaksi hyvää ja kolme kaunista kaikille. Tyhmempikin äänestäjä olisi tajunnut, että jos valtaan äänestetään oikeisto-koalitio, suurimpia kärsijöitä ovat juuri vähäosaiset. Ja heistä iso osa oli eduskuntavaaleissa juuri perussuomalaisten äänestäjiä. Pidän suurena ihmeenä, jos Perussuomalaisten kannatus ei tipu kuntavaaleissa merkittävästi.

SDP tulee saamaan näissä vaaleissa viime vaaleja suuremman äänimäärän johtuen puhtaasti rekyyli-ilmiöstä. Suomessa on jo pidemmän aikaa nähty, että kansalaisten tyytymättömyys vallitsevaan hallituskokoonpanoon näkyy siirtymisenä laidasta toiseen. Nyt kun oikeisto on tehnyt omaa selkeää politiikkaansa vuoden verran, tulee sille vastalause äänissä vasemmalle. Se on normaalia liikettä äänestäjissä. Vasemmisto saa nyt suuren määrän sympatiaääniä niiltä, joita viime vuoden leikkaukset ovat koskeneet kukkaron laihtumisena. 

Keskusta tulee olemaan suuri arvoitus. Periaatteessa sillä pitäisi olla mahdollisuus saada menetettyjä ääniä takaisin, mutta edelleenkään sen agenda ei osu mihinkään kannattajajoukkoon suoraan. Vanha maalaisten tukijoukko on harventunut ja tilalle ei ole löytynyt yhtä suurta massaa muista yhteiskuntaryhmistä. Imagon muutos maalaisliittolaisuudesta ei ole helppo tehtävä, vaikka Antti Kaikkonen toki hyvä keulakuva puolueelle onkin. 

Vasemmisto ja Vihreät tulevat kärsimään näissäkin vaaleissa. Syynä on maailman horjuva talouspolitiikka. Vasemmistoaate, samoin kuin vihreä aatekaan, eivät ole huonojen talousaikojen aatteita. Jos yhteiskassassa ei ole jakovaraa, ei vasemmiston "jokaiselle jotakin"-aate pure keneenkään. Vasemmiston tukialuetta ovat enemmän tukien nauttijat kuin niiden maksajat.

Äänestän, koska uskon demokratiaan

Voin tehdä tässä tunnustuksen, että minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi - jopa kahdesta eri puolueesta. En suostunut - en siksi, etteikö asia kiinnosta. Nyt se kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin koskaan. En suostunut, koska olisin ollut pelkkä täyte-ehdokas listalla. Jos lähden joskus mukaan kunnallispolitiikkaan, teen sen voittaja-fiiliksellä. Se vaatii sitä, että asioihin on päästävä ottamaan kantaa vuosia ennen vaaleja, ei viikkoja. Toivon, ettei nytkään mene läpi yksikään sellainen ehdokas, joka suostuu mukaan, koska pyydettiin.  Toivon, että läpi menee ehdokkaita, joilla on sekä aikaa että halukkuutta paneutua yhteisten asioiden hoitoon. 

Ehdokkaani olen kyllä jo valinnut. Minun valintani kohdistuu ihmiseen, jonka uskon aidosti haluavan tehdä hyvää yhteisten asioiden hoidossa. Äänestän ihmistä, jonka tiedän uhraavan omaa aikaansa ja energiaansa siihen, että tehdyt päätökset palvelevat yhteistä hyvää parhaiten. Ja toki omassa vaakakupissani painaa se, että taustalla on historiaa yleisestikin vapaaehtoistyöstä ja hyväntekeväisyydestä eri aloilla. 

En anna ääntäni helpolla. Se on minulle suotu vaikutusmahdollisuus, jota on käytettävä harkiten. Mutta en myöskään koskaan harkitse sitä, etten äänestäisi. Keittiö-sosiologina pidän Suomessa vaaleilla toteutettavaa demokratiaa edelleen parhaana keinona hoitaa yhteisiä asioita - etenkin, kun parempaa järjestelmää ei tällä hetkellä ole. 

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 

Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle. 

Oikealle mennään ja Natoon tullaan

 

Takana on hurja viikko, kun samaan kalenterisuoraan osuu Suomen ruutuhyppy piirun verran oikealle sekä lopullinen siirtyminen länsiliittouma NATO:n sääsuojan alle. Natosta en edes aloita kirjoittamaan vielä, mutta vaalitulosten jälkeinen laskeuma on hyvä ruotia läpi hieman tarkemmin. 

Vaaleissa Suomen demokratiaa kunnioittava kansa halusi siirtää tähtäintä pari napsua oikealle. Vaikka nyt jo entinen pääministeripuolue sai voitoksi laskettavan tuloksen, oli se pronssisijallaan selvä vastaantulija. Legendaarinen kansan karttuinen käsi kuritti Marinin joukkoja ja nosti valtaan Kokoomuksen johtaman oikeiston.

Demokratia on siitä jännä järjestelmä, että siinä yksi vaikuttamisen pelimerkki annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle ja he käyttävät tuota pelimerkkiään vapaasti parhaan ymmärryksensä ja tietonsa mukaan. Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan lähtien, eikä lopputuloksesta vaalien jälkeen juuri epäselvyyttä jää. Kansa on puhunut, joten pulinat pois.

Vaalien lopputulos ei koskaan ole kaikille mieleinen, eikä suomalaisissa vaaleissa oikeasti kukaan voita. On vain osapuolia, jotka häviävät vähemmän kuin toiset. Monipuoluejärjestelmässä lopputulos on aina tavalla tai toisella kompromissi – ja meistä kaikki tietävät, että kompromissin määritelmä on lopputulos, joka sopii yhtä huonosti kaikille.

Pitkää voittokrapulaa ei Kokoomuksessa kannata potea, sillä pääministeriksi nousevalla Orpolla on voitosta huolimatta todella kinkkinen palapeli kasattavana. Kun aiemmin hallitukseen on hinguttu hinnalla millä hyvänsä, on tällä kertaa puolueesta jos toisestakin tullut ilmoituksia, että hiekkalaatikolle kyllä mennään, jos leikkikaverit ovat mieleisiä. Suomalaisessa valjussa ja harmaansävyjä hipovassa päivänpolitiikassa kumppaneiden esivalinta on suhteellisen harvinaista.

Sinipunaa, syvänsinistä vai jotain muuta?

Riittävän vahvaa hallituskoalitiota voi olla hankalaa löytää. Demareiden kanssa Kokoomus joutuu paikkailemaan ensin omia jälkiään. Neljän vuoden äänekäs ja jopa häiriköiväksi koettu oppositiopolitiikka on tulehduttanut välit SDP:hen, eikä asiaa todennäköisesti auta edes Sanna Marinin lähtö puolueen johtopaikalta. Ja muutenkin demareilla tuntuu nyt olevan vallassa ”korjatkoon, kun osasivat valittaakin”-mentaliteetti. Luottamusta ei helpolla synnytetä – puolin eikä toisin.

Perussuomalaiset taas ponnistivat kakkospaikalle ja heidän kanssaan ongelmat ovat toisenlaiset. Äänimäärä oikeuttaisi selkeästi pääsemään hallituspuolueeksi, mutta Kokoomuksen ja Perussuomalaisten syvänsininen koalitio ei vielä enemmistöön riitä. Sitä loppuosaa onkin sitten haastavaa löytää. Perussuomalaisten kanssa ei kukaan muu kuin Kokoomus halua leikkiä (ja Kokoomuskin hieman väkinäisesti hymyillen). Vanhasta natsileimasta pelätään edelleen tarttuvan väriä puhtoisiin käsiin.

Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, Kokoomus takaisi sille taatusti vaalivoiton seuraavissa vaaleissa. Kun katsotaan eduskuntavaalien linjaa taaksepäin, ovat persut nousseet takasuoralta kuin Pekka Vasala Münhenissa 1972. Heiltä puuttuu mestaruusvyöstä enää se kirkkain mitali eli vaalivoitto ja pääministerin lähtöpaikka hallitusneuvotteluihin. Perussuomalaisten voima kasvaa oppositiossa räksyttämisestä. Dialogi ei suoranaisesta perustu minkään asian korjaamiseen, vaan epäkohtien esittämiseen ja äänekkääseen julkituontiin. Parisuhteissa tämä taktiikka tunnetaan nimellä ”nalkutus”. Tällaista taktiikkaa palvelee parhaiten vastuuton oppositioasema takavasemmalla - tai tässä tapauksessa takaoikealla. Kansa näistä soraäänistä kuitenkin tuntuu pitävän – eivät Perussuomalaisten vaalivoitot vahingossa synny. Äänien takana on yhtä paljon halua muutokseen kuin myös protestia nykyisiä valtapuolueita kohtaan.

Oppositiossa Perussuomalaiset olisivat nykykannatuksellaan todella ikävä ankkuri mille tahansa hallituskoalitiolle. Pahimmillaan se voisi vetää koko hallituslaivan mukanaan pohjaan. Ja sitä ei nykyisessä epävarmuuden maailmassa soisi Suomelle tapahtuvan. Rahamarkkinat haistelevat poliittisia tuulia herkästi ja poliittinen epävarmuus voi pahimmillaan heijastua valtionlainojen korkoihin tai rahan saamiseen. No toisaalta oikeistohan on ennen vaaleja luvannut velan kasvattamisen loppuvan, joten lisälainalle ei pitäisi seuraavaan neljään vuoteen olla juuri tarvettakaan.  

Neljä vuotta oppositiossa kasvattaisi hiljaisen kansan raivoa ja pahimmillaan myrsky lyö korville jo presidentinvaaleissa 2024. Jos hallitus vielä jossain vaiheessa saadaan kasaan, niin presidenttipeli alkaa luultavasti heti sen jälkeen. Tällä hetkellähän ei yhdelläkään puolueella ole vielä siihen lähtöön uskottavia tarjokkaita.

Aatteellisesti vanhakantaiset keskustalaiset

Keskustalle nämä vaalit olivat eräänlainen vedenjakaja. Kun tuki jopa vahvimmilla kannatusalueilla pohjoisessa suli, on selvää, että Keskustan puiset jalat alkavat olla niin hauraat, että kannatus vajoaa muiden pienpuolueiden tasolle vaali vaalilta. Tätä kehitystä on vaikea pelastaa millään. Ongelmana on aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon ikääntyminen ja kannatuspohjan kapeneminen. Kohta ei ole enää, ketä edustaa, eivätkä edustettavatkaan usko enää tupailtojen marinoimaan mantraan. Kannattajapohja rapautuu muutenkin jo luonnostaan, kun puoluekirjan omistajat alkavat löytyä enimmäkseen maakuntalehtien sunnuntainumeroista etusivujen sijaan takasivujen kalleimmista ilmoituksista.

Vähän samaa tautia on edessä myös SDP:llä. Kun kurkkaa viime vaalien menestyksen taakse, huomaa, että Marinin takana on pitkä tyhjä väli ennen seuraavia kansansuosikkeja. Marinin persoona ja puolueen vahva henkilöityminen hänen fasadiinsa saivat demarit näyttämään hetken uudistuneelta. Mutta jos keulakuva väistyy, miten korjataan imagomaailman vanhanaikaisuus? Jos verrataan Kokoomukseen, ei nuorennusleikkaus ole yhtä laaja ja aatemaailmaan osuva.

Politiikan kauniit ja rohkeat

Kokoomus on onnistunut brändäämään politiikkansa nuoriin menestyjiin ja he ovat löytäneet riveihin tasaisella tahdilla uusia tähtiä. Kaakkois-Suomen Antti Häkkänen yhtenä hyvänä esimerkkinä. Kokoomuksen suurin ongelma ehkä onkin puheenjohtaja Orpo, josta kanta-kokoomuslainen setämäisyys huokuu. Seuraavina neljänä vuotena ei odotettavissa todellakaan ole tyhjänpäiväisiä bilekohuja, vaan enemmänkin setämäisiä iskä-vitsejä. Fiksu peliliike olisi tehdä ”Rinteet” ja vaihtaa vetäjää lennosta vaikka Häkkäseen, jolla vetoa äänestäjien keskuudessa riittää. Jo pelkkä henkilökohtaisten äänimäärien tarkastelu paljastaa, ettei Orpo tule olemaan koko kansan pääministeri.

Tietyllä tavalla Suomessa olisi tilausta yhdelle keskiluokkaisten, keski-ikäisten, keskivertokansalaisten puolueelle. Aatemaailmassa mikään nykypuolueista ei suoraan vastaa sitä lifestyleä, mitä esim. milleniaalit elävät. Honottamalla eläkeuudistuksista ja hyvinvointivaltiosta kyllä miellytetään päälle viisikymppisiä, mutta nuorisolle sekä keski-iän alaikäryhmille retoriikka on kuin puhuisi kirkkolatinaa savolaisille. Mistä löytyy äännenkannattaja nopeasykliselle, vaihtelunhaluiselle ja itsenäisesti pärjäämään tottuneelle sukupolvelle?

Onko oikeistohallitus riski?

Totta kai noin suuri kertasiirtymä suoraan oikealle saa vanhan sosiologin kulmat hieman kurtistumaan. Se kertoo jotain tyytymättömyydestä sekä siitä, että oloihin kaivataan nopeaa ja radikaalia muutosta. Näidenkään vaalien äänestysprosentti ei ollut niin matala, etteikö vaalitulosta voisi pitää relevanttina. Ja kun ajatellaan vielä Perussuomalaisten voittoa suhteessa siihen, että vaaleissa ei pelkästään äänestetty persujen puolesta, vaan myös persujen voittoa vastaan. Tätä ei montaa kertaa ole suomalaisissa vaaleissa nähty.

Poliittista historiaa katsottaessa on ääriliikkeiden (vasemmiston tai oikeiston) voitto ollut merkki yhteiskunnan nopeasta muutoksentarpeesta. Kun olot ovat vakaat ja huolia ei taivaalla näy, kelpaa valtakunnan johtoon mikä tahansa humppapumppu, mutta kun meno kovenee, alkaa johtajistolle tulla kasvava paine tehdä asioille jotain. Kovat ajat vaativat kovia johtajia.

Hallitus syntyy varmasti – sen koalitiokin selviää varmasti jossain ajassa. Hallitus tulee olemaan pienoiskuva eduskunnasta, joka taas on pienoiskuva kansasta, joka taas ei koskaan ymmärrä omaa parastaan. Suomalainen edustusjärjestelmä on onneksi luonteeltaan hidasta ja pieniliikkeistä. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa tai vallassa mikä puolue hyvänsä, ei neljässä vuodessa saa isoa vahinkoa aikaan – etenkin, kun nykyisin vaalikauden ensimmäinen vuosi menee opetellessa ja viimeinen vuosi käytetään valmistautuessa tuleviin vaaleihin.

Meillä jokainen hallituskoalitio perustuu voiman ja vastavoiman lakiin ja edustuksellisella demokratialla on onneksi taattu se, ettei yksikään puolue tai puoluejohtaja voi syöstä koko maata perikatoon, vaikka sitä yrittäisi. Toisin kuin naapurimaassamme, jossa yksi sekopää voi vetää koko kansan viemäristä alas – enkä tarkoita nyt Ruotsia.

Rikkoontunut valtiomahti

 

Ai kuinka vihaankaan umpikliseistä sanontaa "politiikka on rikki". Mutta vaikka kuinka yritän, ei tätä nykyistä eduskunnan alamäkeä ja alennustilaa voi muuten fiksusti kuvata. Rikkihän se kellokin on, jos sitä pyörittävät rattaat eivät pyöri. Varmaan vaalien läheisyydestäkin johtuen iltapäivälehtien lööpit kertovat päivä toisensa jälkeen eri tasoisista ja eri vakavuusasteen tolloiluista. Vai mitäpä itse tuumitte siitä, että ikiomat vaaliruhtinaamme ovat otsikoissa syytettynä väärinkäytöksistä tai harmaalla alueella olevasta vilpistä, joka ei hyvää hallintotapaa edes hipaise?

Kansanedustaja 1:
"Vuokrasi asumiseen sopimattoman saunakamarin kaverinsa kanssa, jotta voisi nostaa korotettua kulukorvausta."
"Suuteli väkisin naapuripuoleen kansanedustajaa, josta johtuen joutui käräjille ja väkisinsuudeltu kansanedustaja päätyi lopulta niskaleikkaukseen."
"Rikkoi autonsa eduskunnan parkkihallissa. Parkkihallin sisäänkäyntiprotokollan osaamattomuus johti viidentoistatuhannen euron vahinkoihin, jotka meidän veronmaksajien olisi pitänyt korvata" Onneksi ei onnistunut.

Kansanedustaja 2:
"Piti itsensä kirjoilla Riihimäellä, jotta saisi nostettua kulukorvausta asuessaan oikeasti Helsingissä"
"Ajoi taksilla noin tuhat kertaa yhteensä aiheuttaen veronmaksajille yhteensä 22 000 euron laskun."
"Oli sairauslomalla eduskunnasta, mutta teki samaan aikaan kouluvierailuja, joista nosti erillistä palkkiota JA ajoi matkat noihin kouluvierailuihin vielä eduskunnan taksikortilla"

Kansanedustaja 3
"Plagioi yliopistotutkinnon päättötyön niin, että tekstistä noin 30% on kopioitu suoraan toisesta lähteestä" On siis käytännössä valemaisteri.

Ja näiden lisäksi kansamme edustajistossa istuu tälläkin hetkellä useampi edustaja, joka on saanut ja kärsinyt muun muassa rattijuopumus- tai ylinopeustuomioita tai muita eduskuntatyöhön mitenkään liittymättömiä töppöilyjä. Jotenkin kansalaisena sitä kuvittelee, että lakia säätävät osaisivat myös noudattaa sitä.

Minun käsitykseni mukaan kansanedustajan tulisi olla maineeltaan nuhteeton ja kansaa edustava. Tuota "edustavaa" voidaan tulkita kahdella eri tavalla. Toisaalta parlamentaarikkomme tulisi olla kansan näköinen (Ei siis Tapanin!) ja kuvata sitä, miltä Suomi pienoiskoossa näyttää, vikoineen ja virheineen. Toisaalta taas parlamentaarikon tulee olla edustava, siis esittelykelpoinen.
Kansanedustajien pitäisi olla esikuvia meille tavallisille veronmaksajille. Nuo kolme edellä mainittua tapausta näyttävät huonoa esimerkkiä, kuinka meidän tulisi arjessamme toimia. Moiseen pystyisi ilman kansanedustajan valtakirjaakin. Kansanedustajat eroavat meistä tavallisista asfaltinpolkijoista sillä, että heidän kuuluisi osoittaa esimerkkiä, kuinka arjessa toimitaan rehellisesti ja lakeja noudattaen.

Demokratia kärsii urpoilusta

 

Suurinta hallaa nämä urpoilevat kansanedustajat tekevät edustukselliselle demokratialle. Jos valtaa käyttävät käyttävät valtaa väärin ja täysin omaksi edukseen, ei lopulta kukaan usko systeemin toimivan. En minäkään luota edustuslaitokseemme samalla tapaa kuin aikana ennen kaukojuhantaloja, tonyhalmeita ja teuvohakkaraisia. Nuo muutamat kurahousut ovat saattaneet koko laitoksen maineen lokaan. Ja jos edustuksellisessa demokratiassa kansa ei luota johtajiinsa, silloin edustuslaitoksen toiminnalle ei ole perustetta.

Ongelma tulee siinä, että tulevaisuudessa kansanedustajiksi ei hakeudu enää se paras prosentti. Politiikan ammattilaiset korvautuvat huomionhakuisilla tyrkyillä ja henkilöillä, joille vaikuttamista tärkeämpää on pysyä torstaisin seiskan kuvissa. Lopulta eduskunnasta tulee ainoastaan yksi ikkuna näkyä valtakunnan kokoisessa julkisuudessa - politiikan BB-talo.

Eikä tämä positiivisesti vaikuta äänestysintoonkaan. Vaikka luulisi, että kansanedustajien örveltäminen kannustaisi protestiin ja siten suurempaan äänestysvilkkauteen, niin vaikutus on todellisuudessa toisenlainen. Edustuslaitoksen toimimattomuus syö uskoa siihen, että äänestäminen kannattaisi. Ja jos äänestämiselle ei löydetä panos-tuotos-maailmassa syytä, jätetään ääni mieluummin antamatta. Ja tähän päälle vielä se, että nuoremmille sukupolville äänestäminen ei esiinny kansalaisvelvollisuutena, vaan tapana vaikuttaa. Äänestäminen ei ole itsestäänselvä asia, vaan puhdas valinta, jossa on myös mahdollisuus sanoa "ei".

Edustuksellisen demokratian perusyksikkö on ääni. Toisaalta se on ääni, jolla kansalainen valtuuttaa ihmisen edustamaan itseään, mutta se on myös ääni, jolla valittu edustaja käyttää annettua valtaa. Minä pidän suoranaisena työtehtävien laiminlyöntinä sitä, että kuluneen viikon Soini-gaten äänestyksessä osa edustajista jätti pelkuruuttaan kokonaan äänestämättä. Vastaavasta teosta saisi oikeassa työelämässä varoituksen tai jopa kenkää.

Sitä saa, mitä tilaa

 

Valitettavasti olemme itse nuo helppo-heikit tuonne Arkdianmäelle äänestäneet. Huonot valitsijat saavat myös huonot edustajat. Vaali vaaleilta kansalaisten äänestysinto laskee ja edustajien valinta tehdään aina alati vähenevällä äänimäärällä. Se syö demokratian luottamusta. Käytännössä suomalainen järjestelmä toimii jo nyt niin, että 70% kansasta päättää meidän kaikkien asiat. Tuo osa populaatiosta ei ole koko kansan kuva - se on kapea siivu osasta päättävää kansanosaa.

Palstamillimetrien ja äänimäärän välillä on viivasuora korrelaatio.

Kummallisesti toimii myös julkisuus. Jos otetaan vaikka Timo Soini, joka on lööppiotsikoiden kestosuosikki viime viikoilta. Huolimatta siitä, että hän on toiminut hallituslinjan vastaisesti ja toiminut muutenkin eettisyyden rajamailla kutsumustaan noudattaessaan, hän tulisi halutessaan menemään seuraavissa vaaleissa läpi, että heilahti. Kansan muisti on valtavan lyhyt ja erittäin valikoiva. Se muistaa sen, että joku on ollut otsikoissa, mutta ei välttämättä miksi. Äänestyskopissa punaisen viivan saa lopulta se tyyppi, jonka nimi on viimeksi jäänyt muistirekisteriin - huolimatta siitä, missä yhteydessä. Tämä ilmiö pullahti kivuliaan tyrän lailla ulos aikoinaan Kauko Juhantalon casessa - vaalien kautta tuli jatkoa, vaikka edellisellä kaudella monoa tuli niin ministerin- kuin kansanedustajan pestistäkin.

kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää

Kansanedustajiston korjaaminen ei käy muuten kuin muuttamalla vaalikäyttäytymistä. Se taas ei tapahdu hetkessä. Nykynuorille, eikä oikein vanhemmillekaan, synny kuvaa siitä, mitä poliittinen päätöksenteko on. Liian harvat lukevat lehtiä tai katsovat uutisia sillä ajatuksella, että niistä oppisi ja pysyisi kärryilllä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Uutisten kulutuksen rapautuminen näkyy suorana linjana siinä, että kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää. Mitä nuorempaan äänestäjäkuntaan mennään sitä kapeakatseisempaa on uutistenkulutus. Suoraan sanottuna seuraavissa vaaleissa takuuvarmasti läpimenevät ehdokkaat olisivat Youtube-tähti Miisa Rotola-Pukkila tai superjulkkis Amanda Harkimo. Kumpikin keräisi helposti omilta kanaviltaan riittävän määrän äänestäjiä, että se riittäisi matalan prosentin vaaleissa sisäänmenoon.

Näistä muuten tuo Youtube-tähti Mmiisas olisi oikeasti hyvä vaihtoehto - enkä ihmettelisi yhtään, jos seuraavan vaalikauden jälkeen 2023 neitokainen nähtäisiin ehdokkaana - ja myös kansanedustajana.

Ei kande länkyttää, jos ei osaa laukoo!

 

On aina turha länkyttää, jos ei omaa myös ehdotusta, kuinka asiat korjataan. Minusta tuo koko kansanedustajalaitos voitaisiin lakkauttaa. Kaikki valtio-oppinsa lukeneet tietävät, että demokratian ihanne on Ateenalainen demokratia, jossa jokainen antaa äänensä ja enemmistö voittaa. Tähän saakka mallia on pidetty mahdottomana, koska äänestävän populaation koko rajaa käytännössä asioiden ratkaisemisen enemmistövaaleilla. Suomen kokoisessa populaatiossa demokratia hidastuisi ja toiminta jähmettyisi, jos jokaisesta asiasta järjestettäisiin kansanäänestys ennakkoilmoituksineen, äänestyksineen ja laskentoineen sekä tarkistuksineen.

Nykyihmisen houkutin poliittiselle osallistumiselle olisi helppous

Mutta tietotekniikan ja sähköisen maailman kautta tilanne on muuttunut. Sähköisellä äänestämisellä ja moderneilla varmenteilla saataisiin taatusti riittävä uskottavuus sille, että äänestys on lainmukainen. Samalla äänestämisestä tehtäisiin helppoa ja yksinkertaista ja jotakuinkin kaikkien kansalaisten ulottuvissa olevaa. Tämä todennäköisesti nostaisi äänestysvilkkautta ja halukkuutta osallistua.

Äänestysten vilkkaus ei varmaan häviäisi yhtään nykyiselle toiminnalle. Jos ollaan rehellisiä, niin ne jotka eivät sähköisiin äänestyksiin taipuisi, eivät kävisi uurnillakaan. Ja reaktionopeus jopa nousisi nykyisestä. Demokratia ei suoranaisesti toteudu tänäkään päivänä ilman äänestyspakkoa, vaan demokratiaksi kutsutaan sitä, että jokaisella "on mahdollisuus äänestää".

Tällaisesta sähköisiin äänestyksiin perustuvasta demokratiasta tulisi jatkuva prosessi. Ratkaisulla päästäisiin eroon vaalikausien mittaisesta osaoptimoinnista sekä siitä, että päätöksenteossa keskityttäisiin vain oman suosion jatkumiseen yli vaalien. Tällä hetkellä monia kipeitä päätöksiä ei enää vaalikausien lopussa uskalleta tehdä kannatuksen sulamisen pelossa. Eikä minusta mitätön tekijä ole sekään, että kansalaisaloitteiden käsittely voi raueta, jos käsittely siirtyy vaalikaudelta seuraavalle. Tuota pidän kyllä melkoisena demokratiavajeena.

Hallitus korvattaisiin virkamieshallituksella. Samalla voitaisiin unohtaa joutavat ryhmäkurin aiheuttavat vääristymät kansanvallassa ja isojen puolueiden suhteettoman suuri vaikutusvalta kansalaisiin. Esille pääsisivät nykyistä paremmin pienemmät kansalaisliikkeet ja pienpuolueet. Virkamieshallitus antaisi mahdollisuuden jakaa ministerien salkut alojen oikeille asiantuntijoille. Nythän ongelma on se, että ministeriötä johtaa monessa tapauksessa maallikko, jolla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta päättämilleen aloille. Yrityselämässä se tarkoittaisi sitä, että vaaleilla voitaisiin äänestää siivoojasta toimitusjohtaja.

Vaihtoehto B - tätähän mää pyysin

 

Niin ja on tietenkin olemassa toinen mahdollisuus. Edustuksellisen demokratian kuuluu kuvastaa kansaa sen kokonaisuutena. Ehkä meistä suomalaisista on kehittynyt itsekäs ja opportunistinen kansa. Silloin nämä kulukorvauksia itselleen lobbaavat hakkaraiset ja toivolat näyttävät vain sen, millaisia me olemme ja toimivat äänestäjiään kuvaavalla tavalla.

Ja jos olemme tosiaan sitä mieltä, että jokainen ajakoon vain omaa asiaansa, niin nuo eduskunnan väärinkäytökset ovat ihan okei. Itse en vain tuohon haluaisi uskoa. Suomi ja suomalaiset ovat pärjänneet omalla yhteisöllisyyteen ja heikompien puolustamiseen nojaavalla mallilla tähän saakka hienosti. Ja se pienen pieni (käytännössä huomaamaton) demokraatti minussa haluaisi uskoa, että tuo linja pitää vielä jatkossakin.

Pahoittelut, jos viikon pamfletti on kuivaa ja hieman paatoksellista. Minua suututtaa lukea siitä, kuinka äänestämäni edustajat käyttävät heille annettua valtaa väärin ja puhtaasti omaksi edukseen rapauttaen omalta osaltaan "Suomen ideaa". En halua lukea kansanedustajien tuhlaavan rahaa tai käyttävän annettuja etuja väärin, enkä varsinkaan halua lukea sitä, että kansanedustajat pahoinpitelevät toisiaan eduskunnan kahvilassa sairaalakuntoon. Tuollaiset asiat eivät minusta kuulu kehittyneen demokratian päätöksentekoon.