Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.
Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja.
Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille.
Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.
Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty.
Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).
Ehdokkaita eri taustoilla
Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen.
Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus vaikuttaa tässä paljon.
Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).
Ketäs tässä nyt oikein valitaan?
Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan.
Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään.
Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa.
Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?
Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita.
Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....
Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa.
Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨
Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)
Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten.
Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin.
Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan.
Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle.
Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle.
Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta.
Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.
Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.
Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen.
Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista.
Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa.
Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.
Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.
Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni
Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.
Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle.
