Demokratian perusyksikkö on yksi ääni - kunnallisvaalit 2025

 

Huomenna Suomessa pidetään kuntavaalit. Odotettavissa on suhteellisen laimea kiinnostus äänestäjien taholta johtuen maailmanpolitiikan myllerryksestä, demokratian uskottavuusongelmista sekä siitä, että kuntavaaleja pidetään jotenkin super-vaalien rumana serkkupoikana. Äänestäjien into uurnille on kuntavaaleissa pienentynyt koko ajan, vaikka vaalien suhteellinen merkitys on kasvanut. 

Valtio on pyrkinyt purkamaan ylisuureksi paisunutta tehtäväkenttää sekä sen mukana turvonnutta byrokratiaa. Se on tuupannut kuntien hoidettavaksi koko ajan enemmän tehtäviä, jotka paremmin pystytään ratkomaan paikallisella tasolla. Samalla valtion tekemä sääntely on helpottunut, kun tehtävien sijaan hoidetaankin vain rahansiirtoja. Käytännössä se tarkoittaa, että vaaleilla valittavien valtuutettujen niskassa on vastuuta selkeästi enemmän vaalikausi vaalikaudelta. Mutta silti kunnissa ja kaupungeissa on haasteellista saada äänestäjiä tai edes ehdokkaita. Mistä moinen?

Demokratian uskottavuusongelma

Suomi on monipuolue-demokratiana suhteellisen vakaa ja yllätyksetön maa. Toki valta vaihtuu puolueiden välillä, mutta salonki-vallankumousta á la Yhdysvallat ei meillä voisi kukaan tai mikään puolue tehdä. Kannatus hajaantuu liian pieniksi osasiksi, jotta yksi puolue saisi käsiinsä riittävästi muutosvaltaa.

Trumpin tekemä demokraattinen vallankumous kuitenkin saa aikaan heijastevaikutuksena sen, että kansalaisten usko demokraattiseen päätöksentekoon horjuu. Modernissa Euroopassa demokratia on vakiintunut vallankäytön muodoksi johtuen käytännön syistä. Yksinvalta turmelee jokaisen (katsokaapa Venäjää) ja brittiläinen harvainvalta ei sovi yleis-eurooppalaiseen tasa-arvon aatteeseen. Demokraattinen hajautettu valta on ainoa keino, jolla kaikille kansalaisryhmille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Osa demokratian uskottavuusvajeesta ehkä johtuukin siitä, että on jo ehditty unohtaa, kuinka paljon äänioikeuden puolesta on joskus jouduttu taistelemaan.

Demokratia ei suinkaan ole ainoa, eikä aina edes paras, tapa ratkoa asioita. Etenkin nyt, kun äänestysinnokkuus laskee, demokratian uskottavuus kärsii. Jos emme äänestä, annamme käytännössä vallan luisia pienelle aktiivisten porukalle, jotka ottavat päätöksentekoon osaa. Pahimmassa tapauksessa populaation ollessa riittävän pieni, voisi Suomessakin yksittäisen kunnan päätöksenteko luisua todella harvojen käsiin. Se ei tarvitsisi muuta kuin riittävän inaktiivisen opposition ja riittävän innokkaan mobilisoijan äänestäjiin. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni. Sen käyttämiseen annetaan mahdollisuus jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle. Kovin harva sitä huomenna kuitenkaan käyttää. Ehkä yhden äänen vaikutusmahdollisuutta pidetään liian pienenä tai sitten ehdokaslistasta ei löydy itselle sopivaa ehdokasta. 

Ongelmana on myös nykyinen puoluerakenne. Vanhat, vahvat puolueet dominoivat kenttää ja uusille pienemmän asian liikkeillä on vaikeaa päästä pinnalle. Suurten puolueiden erot mielipiteissä kapenevat koko ajan, kun jokainen niistä pyrkii tavoittamaan Gaussin käyrän keskiosan. Oikeisto-demaria ei erota enää vasemmisto-kokoomuslaisesta edes kravatin väristä. Tuo tasapaksuus ei houkuttele etenkään nuorempia äänestäjiä. Värittömän ja kontrastittoman mielipideväistelyn sijaan tarvittaisiin jykevää kannanottoa ja selkeitä eroja. Suurten puolueiden sijaan moni kaipaa pienempiä kansanliikkeitä, jota koottaisiin pienempien kokonaisuuksien ympärille ja joiden kautta vedettäisiin mukaan nyt passiiviseksi jääviä äänestäjiä. 

Paljon on keskusteltu myös suhteellisen vaalitavan vääristävästä vaikutuksesta. Tämä keskustelu on tänä päivänä entistä tarpeellisempaa. Puoluekentän pilkkominen pienempiin osasiin olisi tärkeää nukkuvien äänestäjien aktivoimiseksi. Jotta nuo pienpuoleet pääsisivät paremmin esiin, olisi syytä luopua listavaaleista ja siirtyä suorempaan äänestystapaan. Se, joka eniten saa ääniä, menee läpi. Tämä toimisi etenkin kuntavaaleissa, joissa puoluepolitiikan vaikutus päätöksentekoon on pienin.

Hoi demokratia, mihin menet?

Nykyisenkaltaisen demokratian tie on jossain vaiheessa kuljettu loppuun, mikäli muutoksia ei tehdä. Se loppuu siihen, kun äänestysprosentti painuu niin alas, ettei vaaleilla valittu lopputulos ole uskottava, eikä se kuvasta kansaa enää millään tavalla. Tilalle astuu sen jälkeen virkamieshallinto, joka palkkansa eteen pyörittää byrokratiaa neutraalilla tavalla.

Tai miksei tilalle tulisi autokratia. Setä Donald Amerikassa on osoittanut, että myös demokratiasta voi rakentaa diktatuurin. Se vaatii vain sen onnellisen sattuman, että kaikki päättävät elimet ovat samaa puoluetta ja päätäntävaltaa annetaan aivan liikaa  yksiin käsiin. Amerikan tie seuraavien vuosien aikana tulee olemaan todella tuhoisa sekä sille itselleen että maailman talous- ja turvallisuuspolitiikalle. Luoja varjelkoon Suomea koskaan lähtemästä tuollaiselle itsevaltiuden tielle.

Jotta demokratia pääsisi takaisin omille raiteilleen se vaatii kansalaisaktiivisuutta. Toisaalta se vaatii sitä, että äänestäjät ovat kiinnostuneita vaikuttamaan, mutta yhtä lailla se vaatii sitä, että mukaan saadaan aktiivisia ja osaavia ehdokkaita. Kun näidenkin kuntavaalien ehdokaslistaa katsoo, näkyy läpi, että ehdokkaista on ollut pulaa. Jos ehdokas vastaa vaalikoneessa suurimpaan osaan kysymyksistä "En tiedä, mutta jos minut valitaan, otan selvää...", se kertoo, että ehdokkaaksi on suostuttu ilman sen suurempaa harkintaa. 

Päätöksentekoa olisi myös nykykeinoin mahdollista hajauttaa. Yksien kuntavaalien lisäksi vaalikauden suurimmista kipupisteistä voisi pitää kansanäänestyksiä, joissa päätökset tehdään enemmistöpäätöksinä. Nykyiset sähköiset järjestelmät antaisivat lopputuloksille riittävän uskottavuuden ja rehellisyyden. Ainakin äänestysten tulokset kattaisivat suuremman äänestäjäjoukon kuin valtuusto, joka on valittu 50% äänestysprosentilla. 

Orpopojan valssi

Katson itse olevani nykyisin ehkä lähelle oikeisto-demaria. En ole (enää) suora oikeistolainen, koska käytännössä pienyrittäjä ei mikään porvari voi olla. Elän suunnilleen kädestä suuhun ja koetan tehdä oman osani kansalaisten hyvinvoinnista omin käsin. Lisäksi oikeisto on valitettavasti viime vuosina saanut kelkkaansa sellaisia lieveilmiöitä, joiden en katso kohtaavan omia arvojani. 

Vaikka en mikään oikeisto-fani olekaan, arvostan tätä nykyistä hallitusta. Jos pudotetaan katselmuksesta arvovalinnat pois, on nykyinen hallitus toimeenpanokyvyltään, ratkaisurohkeudeltaan sekä peräänantamattomuudeltaan Suomen parhaita. Sillä on ollut uskallusta tarttua todellisiin talousongelmiin ja se on koettanut omalta osaltaan ratkoa vuotavaa valtionkassaa erilaisin toimenpitein. Ja se, mikä nykyhallituksessa eroaa edellisistä, on toimeenpanokyvyn suoruus. Siinä, missä ennen sorruttiin keskustelukerhoihin ja asioiden turhaan pitkittämiseen, on vaihtunut suoraan tekemiseen.

Valitettavasti yksikään vasemmistohallitus ei ole samalla intensiteetillä lyönyt omia hankkeitaan läpi vastalauseista huolimatta. Vaikka asiasta en joka suhteessa pidäkään, on nykyhallitus suitsinut esimerkiksi ay-liikkeen turhan suureksi paisunutta valtaa. Lakkoja on nähty ja jopa suoranaista kapinaa hallitusta vastaan, mutta päätöksissä on silti pysytty. Minusta se on sitä oikeaa vallankäyttöä, johon poliittinen koneisto äänestetään. 

Ja aina kun rapataan, roiskuu - nytkin on tullut kintuille kansalaisten taholta niin paljon, että vaalivoittoon koko oikeiston osalta en usko minäkään. Kokoomus todennäköisesti ottaa näissäkin vaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. Sillä on sopivasti kilpimiehenä Perussuomalaiset, jotka kärsivät nyt koko hallituksen puolesta. Persujen ongelmaksi koituu liiallinen särmikkyys sekä se, että vaalipuheissa he lupasivat kaksi hyvää ja kolme kaunista kaikille. Tyhmempikin äänestäjä olisi tajunnut, että jos valtaan äänestetään oikeisto-koalitio, suurimpia kärsijöitä ovat juuri vähäosaiset. Ja heistä iso osa oli eduskuntavaaleissa juuri perussuomalaisten äänestäjiä. Pidän suurena ihmeenä, jos Perussuomalaisten kannatus ei tipu kuntavaaleissa merkittävästi.

SDP tulee saamaan näissä vaaleissa viime vaaleja suuremman äänimäärän johtuen puhtaasti rekyyli-ilmiöstä. Suomessa on jo pidemmän aikaa nähty, että kansalaisten tyytymättömyys vallitsevaan hallituskokoonpanoon näkyy siirtymisenä laidasta toiseen. Nyt kun oikeisto on tehnyt omaa selkeää politiikkaansa vuoden verran, tulee sille vastalause äänissä vasemmalle. Se on normaalia liikettä äänestäjissä. Vasemmisto saa nyt suuren määrän sympatiaääniä niiltä, joita viime vuoden leikkaukset ovat koskeneet kukkaron laihtumisena. 

Keskusta tulee olemaan suuri arvoitus. Periaatteessa sillä pitäisi olla mahdollisuus saada menetettyjä ääniä takaisin, mutta edelleenkään sen agenda ei osu mihinkään kannattajajoukkoon suoraan. Vanha maalaisten tukijoukko on harventunut ja tilalle ei ole löytynyt yhtä suurta massaa muista yhteiskuntaryhmistä. Imagon muutos maalaisliittolaisuudesta ei ole helppo tehtävä, vaikka Antti Kaikkonen toki hyvä keulakuva puolueelle onkin. 

Vasemmisto ja Vihreät tulevat kärsimään näissäkin vaaleissa. Syynä on maailman horjuva talouspolitiikka. Vasemmistoaate, samoin kuin vihreä aatekaan, eivät ole huonojen talousaikojen aatteita. Jos yhteiskassassa ei ole jakovaraa, ei vasemmiston "jokaiselle jotakin"-aate pure keneenkään. Vasemmiston tukialuetta ovat enemmän tukien nauttijat kuin niiden maksajat.

Äänestän, koska uskon demokratiaan

Voin tehdä tässä tunnustuksen, että minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi - jopa kahdesta eri puolueesta. En suostunut - en siksi, etteikö asia kiinnosta. Nyt se kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin koskaan. En suostunut, koska olisin ollut pelkkä täyte-ehdokas listalla. Jos lähden joskus mukaan kunnallispolitiikkaan, teen sen voittaja-fiiliksellä. Se vaatii sitä, että asioihin on päästävä ottamaan kantaa vuosia ennen vaaleja, ei viikkoja. Toivon, ettei nytkään mene läpi yksikään sellainen ehdokas, joka suostuu mukaan, koska pyydettiin.  Toivon, että läpi menee ehdokkaita, joilla on sekä aikaa että halukkuutta paneutua yhteisten asioiden hoitoon. 

Ehdokkaani olen kyllä jo valinnut. Minun valintani kohdistuu ihmiseen, jonka uskon aidosti haluavan tehdä hyvää yhteisten asioiden hoidossa. Äänestän ihmistä, jonka tiedän uhraavan omaa aikaansa ja energiaansa siihen, että tehdyt päätökset palvelevat yhteistä hyvää parhaiten. Ja toki omassa vaakakupissani painaa se, että taustalla on historiaa yleisestikin vapaaehtoistyöstä ja hyväntekeväisyydestä eri aloilla. 

En anna ääntäni helpolla. Se on minulle suotu vaikutusmahdollisuus, jota on käytettävä harkiten. Mutta en myöskään koskaan harkitse sitä, etten äänestäisi. Keittiö-sosiologina pidän Suomessa vaaleilla toteutettavaa demokratiaa edelleen parhaana keinona hoitaa yhteisiä asioita - etenkin, kun parempaa järjestelmää ei tällä hetkellä ole. 

Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta

Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.

Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.

Rikkoontunut valtiomahti

 

Ai kuinka vihaankaan umpikliseistä sanontaa "politiikka on rikki". Mutta vaikka kuinka yritän, ei tätä nykyistä eduskunnan alamäkeä ja alennustilaa voi muuten fiksusti kuvata. Rikkihän se kellokin on, jos sitä pyörittävät rattaat eivät pyöri. Varmaan vaalien läheisyydestäkin johtuen iltapäivälehtien lööpit kertovat päivä toisensa jälkeen eri tasoisista ja eri vakavuusasteen tolloiluista. Vai mitäpä itse tuumitte siitä, että ikiomat vaaliruhtinaamme ovat otsikoissa syytettynä väärinkäytöksistä tai harmaalla alueella olevasta vilpistä, joka ei hyvää hallintotapaa edes hipaise?

Kansanedustaja 1:
"Vuokrasi asumiseen sopimattoman saunakamarin kaverinsa kanssa, jotta voisi nostaa korotettua kulukorvausta."
"Suuteli väkisin naapuripuoleen kansanedustajaa, josta johtuen joutui käräjille ja väkisinsuudeltu kansanedustaja päätyi lopulta niskaleikkaukseen."
"Rikkoi autonsa eduskunnan parkkihallissa. Parkkihallin sisäänkäyntiprotokollan osaamattomuus johti viidentoistatuhannen euron vahinkoihin, jotka meidän veronmaksajien olisi pitänyt korvata" Onneksi ei onnistunut.

Kansanedustaja 2:
"Piti itsensä kirjoilla Riihimäellä, jotta saisi nostettua kulukorvausta asuessaan oikeasti Helsingissä"
"Ajoi taksilla noin tuhat kertaa yhteensä aiheuttaen veronmaksajille yhteensä 22 000 euron laskun."
"Oli sairauslomalla eduskunnasta, mutta teki samaan aikaan kouluvierailuja, joista nosti erillistä palkkiota JA ajoi matkat noihin kouluvierailuihin vielä eduskunnan taksikortilla"

Kansanedustaja 3
"Plagioi yliopistotutkinnon päättötyön niin, että tekstistä noin 30% on kopioitu suoraan toisesta lähteestä" On siis käytännössä valemaisteri.

Ja näiden lisäksi kansamme edustajistossa istuu tälläkin hetkellä useampi edustaja, joka on saanut ja kärsinyt muun muassa rattijuopumus- tai ylinopeustuomioita tai muita eduskuntatyöhön mitenkään liittymättömiä töppöilyjä. Jotenkin kansalaisena sitä kuvittelee, että lakia säätävät osaisivat myös noudattaa sitä.

Minun käsitykseni mukaan kansanedustajan tulisi olla maineeltaan nuhteeton ja kansaa edustava. Tuota "edustavaa" voidaan tulkita kahdella eri tavalla. Toisaalta parlamentaarikkomme tulisi olla kansan näköinen (Ei siis Tapanin!) ja kuvata sitä, miltä Suomi pienoiskoossa näyttää, vikoineen ja virheineen. Toisaalta taas parlamentaarikon tulee olla edustava, siis esittelykelpoinen.
Kansanedustajien pitäisi olla esikuvia meille tavallisille veronmaksajille. Nuo kolme edellä mainittua tapausta näyttävät huonoa esimerkkiä, kuinka meidän tulisi arjessamme toimia. Moiseen pystyisi ilman kansanedustajan valtakirjaakin. Kansanedustajat eroavat meistä tavallisista asfaltinpolkijoista sillä, että heidän kuuluisi osoittaa esimerkkiä, kuinka arjessa toimitaan rehellisesti ja lakeja noudattaen.

Demokratia kärsii urpoilusta

 

Suurinta hallaa nämä urpoilevat kansanedustajat tekevät edustukselliselle demokratialle. Jos valtaa käyttävät käyttävät valtaa väärin ja täysin omaksi edukseen, ei lopulta kukaan usko systeemin toimivan. En minäkään luota edustuslaitokseemme samalla tapaa kuin aikana ennen kaukojuhantaloja, tonyhalmeita ja teuvohakkaraisia. Nuo muutamat kurahousut ovat saattaneet koko laitoksen maineen lokaan. Ja jos edustuksellisessa demokratiassa kansa ei luota johtajiinsa, silloin edustuslaitoksen toiminnalle ei ole perustetta.

Ongelma tulee siinä, että tulevaisuudessa kansanedustajiksi ei hakeudu enää se paras prosentti. Politiikan ammattilaiset korvautuvat huomionhakuisilla tyrkyillä ja henkilöillä, joille vaikuttamista tärkeämpää on pysyä torstaisin seiskan kuvissa. Lopulta eduskunnasta tulee ainoastaan yksi ikkuna näkyä valtakunnan kokoisessa julkisuudessa - politiikan BB-talo.

Eikä tämä positiivisesti vaikuta äänestysintoonkaan. Vaikka luulisi, että kansanedustajien örveltäminen kannustaisi protestiin ja siten suurempaan äänestysvilkkauteen, niin vaikutus on todellisuudessa toisenlainen. Edustuslaitoksen toimimattomuus syö uskoa siihen, että äänestäminen kannattaisi. Ja jos äänestämiselle ei löydetä panos-tuotos-maailmassa syytä, jätetään ääni mieluummin antamatta. Ja tähän päälle vielä se, että nuoremmille sukupolville äänestäminen ei esiinny kansalaisvelvollisuutena, vaan tapana vaikuttaa. Äänestäminen ei ole itsestäänselvä asia, vaan puhdas valinta, jossa on myös mahdollisuus sanoa "ei".

Edustuksellisen demokratian perusyksikkö on ääni. Toisaalta se on ääni, jolla kansalainen valtuuttaa ihmisen edustamaan itseään, mutta se on myös ääni, jolla valittu edustaja käyttää annettua valtaa. Minä pidän suoranaisena työtehtävien laiminlyöntinä sitä, että kuluneen viikon Soini-gaten äänestyksessä osa edustajista jätti pelkuruuttaan kokonaan äänestämättä. Vastaavasta teosta saisi oikeassa työelämässä varoituksen tai jopa kenkää.

Sitä saa, mitä tilaa

 

Valitettavasti olemme itse nuo helppo-heikit tuonne Arkdianmäelle äänestäneet. Huonot valitsijat saavat myös huonot edustajat. Vaali vaaleilta kansalaisten äänestysinto laskee ja edustajien valinta tehdään aina alati vähenevällä äänimäärällä. Se syö demokratian luottamusta. Käytännössä suomalainen järjestelmä toimii jo nyt niin, että 70% kansasta päättää meidän kaikkien asiat. Tuo osa populaatiosta ei ole koko kansan kuva - se on kapea siivu osasta päättävää kansanosaa.

Palstamillimetrien ja äänimäärän välillä on viivasuora korrelaatio.

Kummallisesti toimii myös julkisuus. Jos otetaan vaikka Timo Soini, joka on lööppiotsikoiden kestosuosikki viime viikoilta. Huolimatta siitä, että hän on toiminut hallituslinjan vastaisesti ja toiminut muutenkin eettisyyden rajamailla kutsumustaan noudattaessaan, hän tulisi halutessaan menemään seuraavissa vaaleissa läpi, että heilahti. Kansan muisti on valtavan lyhyt ja erittäin valikoiva. Se muistaa sen, että joku on ollut otsikoissa, mutta ei välttämättä miksi. Äänestyskopissa punaisen viivan saa lopulta se tyyppi, jonka nimi on viimeksi jäänyt muistirekisteriin - huolimatta siitä, missä yhteydessä. Tämä ilmiö pullahti kivuliaan tyrän lailla ulos aikoinaan Kauko Juhantalon casessa - vaalien kautta tuli jatkoa, vaikka edellisellä kaudella monoa tuli niin ministerin- kuin kansanedustajan pestistäkin.

kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää

Kansanedustajiston korjaaminen ei käy muuten kuin muuttamalla vaalikäyttäytymistä. Se taas ei tapahdu hetkessä. Nykynuorille, eikä oikein vanhemmillekaan, synny kuvaa siitä, mitä poliittinen päätöksenteko on. Liian harvat lukevat lehtiä tai katsovat uutisia sillä ajatuksella, että niistä oppisi ja pysyisi kärryilllä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Uutisten kulutuksen rapautuminen näkyy suorana linjana siinä, että kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää. Mitä nuorempaan äänestäjäkuntaan mennään sitä kapeakatseisempaa on uutistenkulutus. Suoraan sanottuna seuraavissa vaaleissa takuuvarmasti läpimenevät ehdokkaat olisivat Youtube-tähti Miisa Rotola-Pukkila tai superjulkkis Amanda Harkimo. Kumpikin keräisi helposti omilta kanaviltaan riittävän määrän äänestäjiä, että se riittäisi matalan prosentin vaaleissa sisäänmenoon.

Näistä muuten tuo Youtube-tähti Mmiisas olisi oikeasti hyvä vaihtoehto - enkä ihmettelisi yhtään, jos seuraavan vaalikauden jälkeen 2023 neitokainen nähtäisiin ehdokkaana - ja myös kansanedustajana.

Ei kande länkyttää, jos ei osaa laukoo!

 

On aina turha länkyttää, jos ei omaa myös ehdotusta, kuinka asiat korjataan. Minusta tuo koko kansanedustajalaitos voitaisiin lakkauttaa. Kaikki valtio-oppinsa lukeneet tietävät, että demokratian ihanne on Ateenalainen demokratia, jossa jokainen antaa äänensä ja enemmistö voittaa. Tähän saakka mallia on pidetty mahdottomana, koska äänestävän populaation koko rajaa käytännössä asioiden ratkaisemisen enemmistövaaleilla. Suomen kokoisessa populaatiossa demokratia hidastuisi ja toiminta jähmettyisi, jos jokaisesta asiasta järjestettäisiin kansanäänestys ennakkoilmoituksineen, äänestyksineen ja laskentoineen sekä tarkistuksineen.

Nykyihmisen houkutin poliittiselle osallistumiselle olisi helppous

Mutta tietotekniikan ja sähköisen maailman kautta tilanne on muuttunut. Sähköisellä äänestämisellä ja moderneilla varmenteilla saataisiin taatusti riittävä uskottavuus sille, että äänestys on lainmukainen. Samalla äänestämisestä tehtäisiin helppoa ja yksinkertaista ja jotakuinkin kaikkien kansalaisten ulottuvissa olevaa. Tämä todennäköisesti nostaisi äänestysvilkkautta ja halukkuutta osallistua.

Äänestysten vilkkaus ei varmaan häviäisi yhtään nykyiselle toiminnalle. Jos ollaan rehellisiä, niin ne jotka eivät sähköisiin äänestyksiin taipuisi, eivät kävisi uurnillakaan. Ja reaktionopeus jopa nousisi nykyisestä. Demokratia ei suoranaisesti toteudu tänäkään päivänä ilman äänestyspakkoa, vaan demokratiaksi kutsutaan sitä, että jokaisella "on mahdollisuus äänestää".

Tällaisesta sähköisiin äänestyksiin perustuvasta demokratiasta tulisi jatkuva prosessi. Ratkaisulla päästäisiin eroon vaalikausien mittaisesta osaoptimoinnista sekä siitä, että päätöksenteossa keskityttäisiin vain oman suosion jatkumiseen yli vaalien. Tällä hetkellä monia kipeitä päätöksiä ei enää vaalikausien lopussa uskalleta tehdä kannatuksen sulamisen pelossa. Eikä minusta mitätön tekijä ole sekään, että kansalaisaloitteiden käsittely voi raueta, jos käsittely siirtyy vaalikaudelta seuraavalle. Tuota pidän kyllä melkoisena demokratiavajeena.

Hallitus korvattaisiin virkamieshallituksella. Samalla voitaisiin unohtaa joutavat ryhmäkurin aiheuttavat vääristymät kansanvallassa ja isojen puolueiden suhteettoman suuri vaikutusvalta kansalaisiin. Esille pääsisivät nykyistä paremmin pienemmät kansalaisliikkeet ja pienpuolueet. Virkamieshallitus antaisi mahdollisuuden jakaa ministerien salkut alojen oikeille asiantuntijoille. Nythän ongelma on se, että ministeriötä johtaa monessa tapauksessa maallikko, jolla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta päättämilleen aloille. Yrityselämässä se tarkoittaisi sitä, että vaaleilla voitaisiin äänestää siivoojasta toimitusjohtaja.

Vaihtoehto B - tätähän mää pyysin

 

Niin ja on tietenkin olemassa toinen mahdollisuus. Edustuksellisen demokratian kuuluu kuvastaa kansaa sen kokonaisuutena. Ehkä meistä suomalaisista on kehittynyt itsekäs ja opportunistinen kansa. Silloin nämä kulukorvauksia itselleen lobbaavat hakkaraiset ja toivolat näyttävät vain sen, millaisia me olemme ja toimivat äänestäjiään kuvaavalla tavalla.

Ja jos olemme tosiaan sitä mieltä, että jokainen ajakoon vain omaa asiaansa, niin nuo eduskunnan väärinkäytökset ovat ihan okei. Itse en vain tuohon haluaisi uskoa. Suomi ja suomalaiset ovat pärjänneet omalla yhteisöllisyyteen ja heikompien puolustamiseen nojaavalla mallilla tähän saakka hienosti. Ja se pienen pieni (käytännössä huomaamaton) demokraatti minussa haluaisi uskoa, että tuo linja pitää vielä jatkossakin.

Pahoittelut, jos viikon pamfletti on kuivaa ja hieman paatoksellista. Minua suututtaa lukea siitä, kuinka äänestämäni edustajat käyttävät heille annettua valtaa väärin ja puhtaasti omaksi edukseen rapauttaen omalta osaltaan "Suomen ideaa". En halua lukea kansanedustajien tuhlaavan rahaa tai käyttävän annettuja etuja väärin, enkä varsinkaan halua lukea sitä, että kansanedustajat pahoinpitelevät toisiaan eduskunnan kahvilassa sairaalakuntoon. Tuollaiset asiat eivät minusta kuulu kehittyneen demokratian päätöksentekoon.

Vaalikahvittelua

 


Suomessa vedetään liput salkoon vaalisunnuntain merkeissä. Vaalien lopputuloksena valitaan meille joko uusi tai sitten kertaalleen käytetty valtion päämies. Meidän perhe on yleensä käynyt äänestämässä vasta vaalipäivänä. Ja äänestämässä käymme joka kerta - se on osa kansalaisvelvollisuutta, mutta ennen kaikkea se oikeuttaa meidät valittamaan lopputuloksesta, jos oma ehdokas ei voita. Jos ei äänestä, ei ole lupa naristakaan.

On mukavaa, kun on perinteitä. Tuntuu edelleen jotenkin juhlalliselta kävellä äänestyspaikalle antamaan äänensä. Vaalipaikalla kaikki asiat tapahtuvat tarkassa järjestyksessä - nimi listalta, lappu kouraan, koppiin piirtämään numero ja sen jälkeen leimauksen kautta lipuke uurnaan. Ja lopuksi vielä kaivellaan taskuja vaalikeräykselle annettavien kolikoiden löytymisen toivossa. Ainakin meille käy lähes joka kerta niin, ettei kolikoita juuri tuolloin ole saatavilla ja saamme huonon omantunnon lisäksi myös keräävältä virkilijalta merkitsevän katseen - ihan oikeasti, emme jätä tahallaan kaikkea käteistä kotiin!!

Minusta on kummallista se, että niin suuri osa kansalaisista kuuluu passiiviseen osaan, joka jättää äänioikeutensa käyttämättä. Paikkoja ja tilaisuuksia äänestämiseen varmasti riittää, koska äänensä voi ennakkoon antaa melkein missä kioskissa tahansa. Ja ajanpuutteesta tuo tuskin on kiinni, kun koko prosessi vie aikaa kokonaiset viisi minuuttia - vaikka ruuhkaa äänestyspaikalla olisikin. Ehkä meillä Suomessa menee vieläkin liian hyvin, kun kansalaisvaikuttaminen ei kiinnosta. Minä olisin jopa valmis äänestyspakkoon - nykyisin kun muu ei tunnu toimivan. Ja äänestyspakon (sekä sanktioinnin) kautta saisimme varmasti jokaisen yksilön kunnioittavan mielipiteen kaivettua esille. Maata tosin saattaisi johtaa Aku Ankka, kirkkovene - tai naapurin Pena.

Mutta jospa homma kiikastaakin siitä, ettei sopivaa ehdokasta löydy?

 

Suuri kysymys etenkin presidentinvaaleissa on se, kuinka löytää se paras ja itselle sopivin ehdokas. Eduskuntavaaleissa voi aina äänestää puoluetta  ja mielessään kuvitella puolueiden eroavan jotenkin toisistaan. Presidentinvaaleissa taas merkitystä on yksilöllä ja yksilön mielipiteillä. Ehdokas löytyykin yleensä jonkin yksittäisen mielipiteen tai arvomaailman samankaltaisuuksien kautta. Vaalitenteissä ja haastatteluissa eroa ehdokkaiden välille pyritään tekemään ainakin isojen kysymysten välillä. Ne tietenkin vaihtelevat aikakausien mukaan - paitsi se, että NATO:sta ja Venäjästä voi ikuisesti rakentaa täydellisesti toimivan vaaliaseen.

Teille nukkuville pieni helpottava tekijä - poliittisen vaikuttamisen kannalta on aivan sama, kuka Mäntyniemen pöydän päässä istuu. Suomen presidentillä ei enää ole minkäänlaista itsenäistä ja reaalista poliittista valtaa. Sen vuoksi riski sille, että omalla äänelläsi johdat maan kaaokseen, on samaa luokkaa kuin sillä, että taivaalta tipahtava asteroidi osuu juuri sinun katollesi tai että voitat samalla viikolla kaksi isoa loton jättipottia. Presidentin maksimivirhe on se, että hän armahtaa väärän tyypin elinkautisesta. Joten vaikka Huhtasaaresta tehtäisiin presidentti, niin rajoja tuskin laitetaan kiinni heti ensi viikolla, eikä syyslomalle suunniteltu Lanzaroten matka jää varmastikaan toteutumatta.

Sen sijaan mielipidevaikuttajana presidentti on Suomessa erittäin merkittävässä asemassa. Suomalaisissa elää tsaristinen jäänne, joka aiheuttaa sen, että meillä on ihmeellinen kaipuu vahvaan johtajaan, joka sanoisi, miten täällä kuuluu elää. Kun eduskunta on muuttunut pelkäksi toimeenpanevaksi virkakoneistoksi, niin mielipidevaikuttaminen henkilöityy voimakkaasti presidenttiin. Tämän vuoksi ääriainesten valinta presidentiksi voisi olla Suomelle kohtalokasta - olipa kyseessä sitten äärivasemmistolainen, äärikeskustalainen tai äärioikeistolainen (ääridemaristahan saa onneksi vain korkeintaan keskivertokepulaisen).

Vaikka presidentti Suomessa onkin symbolinen päämies, niin silti suhtaudun itse erittäin suurella varauksella siihen, että presidentiksi valittaisiin ehdokas, joka syöksee Suomen väärään suuntaan. Etenkin äärioikeistoa tai toisaalta äärivasemmistoa kosiskelevat mielipiteet ovat suhteessa kriittisempiä kuin vaikkapa vihreät ja muut perus-suvaitsevat arvot. Huhtasaaren johtajuutta toisaalta pelätään monissa paikoissa, mutta myös odotellaan joissakin pimeissä nurkissa toiveikkaina. Rehellisesti sanottuna Huhtasaari tekisi Suomesta suhteessa sinimustemman kuin Haavisto vihreän tai Torvalds ruotsalaisen.

Tällä ohjeella pitäisi mennä ykköset ja nollat oikein sekä tuo maailman vaikein numero - eli kasi.

 

Kuka on paras ehdokas?

Tämä kirjoitus sai lähtölaukauksen Juha Vuorisen Vuorissaarnasta, jossa Vuoristo käsitteli eri ehdokkaat läpi tähtikartan kautta. Astrologian mukaan Tuula Haataisen kanssa saman tähtikartan omaavat olisivat ihan hirveitä panemaan. Niin juuri - panemaan. Tässä kohdin vedin itse automaattikahvin väärään kurkkuun.

Tuo kriteeri on kyllä toiminut ennenkin. Ilkka Kanerva oli hommassa jopa niin hyvä, että pani itsensä ministerinpallilta ja esimerkiksi legendaarinen JFK kunnostautui myös näissä hommissa menestyksellä - jos nyt vähän muuallakin.

Sauli Niinistö kärsi näissä vaaleissa arpaonnessa ensimmäisen tappion. Sale sai numerokseen kasin, joka on tunnetusti vaikein numero piirtää lappuun. Linttaan piirrettyjä kaseja menee epäilemättä tälläkin kertaa hylkyyn enemmän kuin muita numeroita ja saattaapa joku vaihtaa koko ehdokasta, kun ei uskalla riskeerata äänensä menemistä hukkaan.

Toisaalta taas tämä valtakunnan rullaluistelija saa tasoitusta sillä, että on jaksanut kokeilla kyseistä pätkätyötä jo yhden kauden verran. Vanhan sanonnan mukaanhan "tuttu paha on parempi kuin tuntematon hyvä". Salesta tehtiinkin näihin kisoihin voittaja jo ennen kuin koko vaaleja aloitettiin. Mieleen hiipi väkisin sama ilmiö, joka on idästä tuttu. Venäjällähän vaalituloksen varmistumista estää ainoastaan se, suostuuko tsaari Putin enää ehdolle. Ja tähän saakka on suostunut.

Urheilumaailmassa sanotaan, että kisaan ei kannata lähteä, jos ei usko omaan voittoonsa. Tämän vuoksi ihmettelen joka kerta sitä, miksi suomenruotsalaiset laittavat ehdokkaan listoille. Lillanin vaalikakkosesta on sen verran aikaa, ettei sitä enää kannata muistella (sanoo sen kansan edustaja, jonka maanmiehet tekivät elokuvan jääkiekon ensimmäisestä maailmanmestaruudesta 23 vuoden takaa...). Tai Merja Kyllönen - puoliväkisin ehdolle väännetty kandidaatti, jotta vasemmistollakin ois joku. Uskooko hän oikeasti pääsevänsä edes kakkoskierrokselle? Mutta toisaalta, pelataanhan Suomessa jalkapalloakin...

Vuorissaarnan jälkeen en koskaan katso Tuula Haataista enää samalla tavalla. Vieressä politiikan juhamieto.

 

Annetaanhan sitä säälistäkin....

Ja kyllä kriteeri ehdokkaan valinnalle voi olla sääliäänen antaminen. Tosin siihen ehdokkaita on enemmän kuin yksi. Voisiko sääliääni mennä Paavo Väyryselle? Keminmaan valtias on kuin politiikan Putouksen ikuinen hahmo, eduskunnan harjakainen, joka tunnetaan Suomessa jo neljännessä polvessa. Mies on neljättä kertaa ehdolla presidentiksi ja tällä kertaa pelkkä ehdokkaaksi pääseminen meni rimaa hipoen. Entä sitten vaalit?

Tuskin Mäntyniemen ovi tälläkään kertaa Paavolle aukeaa, mutta maine kasvaa varmasti. Muistetaanhan Juha Mietokin hopeastaan.

Mutta sääliääni voi mennä melkein kenelle tahansa muullekin. Laura Huhtasaari joutuu aina ottamaan väittelyissä bitch-roolin. Ei varmaan ole kiva yksin puolustaa rajoja suvaitsevaisuutta ja monimuotoista maailmaa vastaan. Eikä varmaan ole kiva, että lehdissä heitetään lokaa. Suhteessa Huhtasaari on saanut varmaan eniten kuraa näissä vaaleissa, vaikka Suomessa kurakin on vielä kesyä isompiin maihin verrattuna - onneksi!

Rajat kiinni ja "pelkkä mies ikeasta"

Ja kyllä Matti Vanhasellekin yksi sääliääni olisi paikallaan. Mies luuli jo pääsevänsä politiikan unholaan ja kävelemään Ikean käytäviä täysin nobodynä, mutta jostain olkapäältä alkoi piru kuiskia, että lautakasat piiloon ja kerran vielä Masa!

Mutta sääliääni voisi mennä Saulillekin. Ajatelkaa, jos mies valitaan presidentiksi, niin ensi vuonna saa paskapyykkiä pestä sekä kotona että töissä - ainoastaan sillä erotuksella, että töissä kädet likaantuu pahemmin. Tuossakin olisi melkein sääliäänen paikka.

Väitelläänpä

 

Tosikot valitsevat ehdokkaansa tarkan ennakkotyön perusteella. Katsotaan väittelyitä, luetaan lehtijuttuja ja tutustutaan ennakkoon kunkin ehdokkaan mielipiteisiin.

Vaaliväittelyistä on tullut populistista roskaa. Vikaa on sekä puhujissa että kysyjissä. Kun suurin osa ehdokkaista on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliiton ja pitkien puheiden aikakaudella, voi olla vaikeaa tajuta, että nykyiselle Twitter-sukupolvelle pitää puhua 160 merkin mittaisilla ajatuksilla. Yleensä väittelyssä Paavo Väyrynen ehtii sanoa päivää, kun puheenjohtaja on siirtänyt puheenvuoron jo kolme kertaa eteenpäin.

Toisaalta taas puheenjohtajilta tuntuu puuttuvan halu kuulla ehdokkaiden mielipiteet. Puheenjohtajat, kanavasta riippumatta, hakevat väittelyiden kautta itselleen gloriaa ja kuvittelevat ilmeisesti itse olevansa yhtenä tähtenä muiden joukossa. Vaaliväittelyiden lopputulos on sekalainen kokofonia, jossa jokainen puhuu toisensa päälle ja lopputuloksena ei edes löydy se oma ehdokas, vaan jäljelle jää infernaalinen päänsärky. Samaa huutoa saa lapsiperheessä kuulla ilman väittelyitäkin.

Illalla nähdään, oliko Salen voitto pelkkä ilmoitusasia, kuten naapurin Vladimirilla.

 

Vaalikahvit ja tulosilta

 

Kuten edellä nähtiin, niin jokainen valitkoon ehdokkaansa omilla kriteereillään. Ehdokkaita on juuri sen takia vähän useampia, että olisi mistä valita. Meillä kotona vaalipäivä jatkuu äänestyksen jälkeen vaalikahveilla ja sen jälkeen illalla odotellaan tuloksia. Nykyisissä vaaleissa hyvää on se, että tulokset saadaan nopeasti. Samoin ehdokkaiden haastattelut ja tunnelmat on kuvattu tiiviissä paketissa välittömästi tulosten julkistamisen jälkeen.

Vaalit ovatkin eräänlaista urheilua, jossa lähes rehellisesti kamppaillaan henkilö henkilöä vastaan ja voittajasta ei lopulta ole epäselvyyttä. Ja tähän vielä päälle eräänlainen vedonlyönnin fiilis, kun pelissä on jokaisella oma ehdokas. Itse ainakin odotan aina sitä, miten minun valinnalleni käy - olipa ehdokas sitten panohenkilöitä tai sääliäänen saaja.

Käykää kaikki äänestämässä ja toteuttakaa kansalaisoikeuttanne - ja velvollisuuttanne!