Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta

Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.

Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.