Elämä ei ole 100

Se olisi taas paluu ylhäiseen yksinäisyyteen. Pontti on haudattu ja kirjoittajat kynäilevät jokainen omillaan kuka missäkin. Olo on toisaalta orpo ja yksinäinen, mutta toisaalta taas tuntuu, että kirjoittamiseen löytyy uudenlaista virtaa, kun tätä tekee täysin itselleen. Ehkä tämä suuri tuntemattomuus viehättää ja blogiin saa enemmän originaalia päiväkirjamaista tuntua.

Tällä kertaa palailen taas juurilleni ja alan kirjoittaa elämästä ja elämän tasapainosta. Pidemmän aikaa olen jo huuhaillut missä sattuu ja blogin perusjuuret ovat saaneet varttua vahvan mullan alla. Tehdäänpä asiaan muutos.

Elämä on pyrkimystä staasiin

Kuinka usein tulette töistä pitkän päivän päälle, istutte sohvalle ja mietitte, kuinka ihanaa olisi vain olla ilman huolia ja murheita? Pyrimme elämässä staasiin - tilaan, jossa ei ole mitään häiriöitä ja kaikki asiat sujuvat kuin itsestään juurikaan vaivaa näkemättä. Sellaiseen olemukseen, jossa jokainen paikka on kohdallaan, eikä mieltä vaivaa mikään.

Staasi on pelkkä mielikuva. Jos meidän pitäisi oikeasti kuvata ns. seesteistä elämän ideaalia, ei sellaista moneltakaan löytyisi. Tai tarkemmin kuvattuna osaisimme varmaan kertoa unelma-olotilan, mutta jos eläisimme sellaista, se ei olisi kuitenkaan unelmaa. Tämä johtuu jo siitäkin, että suurelle osalle meistä onnellinen elämä vaatii liikkeen tunteen.

Haemme siis arjessa tasapainotilaa, jota ei ole olemassa tai haemme tilaa, joka ei oikeasti ole tavoittelemisen arvoinen.

Elämä koostuu henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista sekä ympäristöstä

Staasi koostuu siitä, että olemme sekä henkisesti että fyysisesti omassa kehossamme tasapainossa. Ja koska emme elä täällä maapallolla yksin, vaatii staasin saavuttaminen, että myös ympäristömme tasapainottaa olemustamme oikealla tavalla.

Ihminen on metafyysinen kokonaisuus, joka koostuu mielestä ja ruumiista. Kumpikin osa-alue vaikuttaa toiseen. Jos emme voi henkisesti hyvin, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin. Ja sama toimii toisinpäin. Mikäli emme voi fyysisesti hyvin, alkaa henkinen puoli falskata nopeasti.

Ympäristöstä meille tulee impulsseja muista ihmisistä, taloudellisesta hyvinvoinnista, työelämästä ja kaikesta siitä, mikä vaikuttaa meihin oman itsemme ulkopuolelta. Ulkoa tulevat syötteet heijastuvat äkkiä sekä henkiseen että fyysiseen oloomme. Jos teemme työtä, joka ei sovi arvoihimme, väsymme. Ja kun väsymme henkisesti, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin.

Hyvin tyypillinen kierre on se, jossa teemme väärällä tavalla väsyttävää työtä, joka kuormittaa meitä henkisesti. Tuo henkinen kuormitus näkyy väsymyksenä, joka purkautuu yllättäen unettomuutena ja stressinä. Unettomuus ja henkinen pahoinvointi taas purkautuvat fyysisenä kuormituksena niin, että pitkän kierteen päätteeksi olemme kykenemättömiä huolehtimaan fyysisestä hyvinvoinnista, henkisestä nyt puhumattakaan.

Poikkeamat horjuttavat staasia

Kuten alussa totesin, pyrimme elämässä koko ajan tasapainotilaan, jossa "kaikki on hyvin". Tuota tavoitetta vastaan hankaavat kaikenlaiset poikkeamat, jotka syntyvät muutoksista henkisessä tai fyysisessä hyvinvoinnissa tai sitten muutoksista ympäristössä.

Poikkeamat horjuttavat staasia ja saavat meidät koko ajan hakemaan tasapainoa ja siten uutta suuntaa. Näin elämään syntyy jatkuva liike, joka johtaa meitä eteen- tai joskus taaksepäin. Jos emme pyrkisi staasiin, elämä saisi kuljettaa meitä vailla päämäärää ja suuntaa. Olisimme kuin ongenkoho kosken laineilla. Pyrkimys tasapainoon, on meille horisontti, jota vasten peilaamme oman elämämme normeja.

Voin kertoa omakohtaisen kokemuksen siitä, kuinka etäännyin omasta tasapainotilastani. Esimerkki on ainakin vanhoille lukijoille tuttu ja tullut esiin tässä blogin sivuille aiemminkin.

Isäni kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2015. Tämä ympäristöstä tullut horjuttaja vei aluksi henkisen hyvinvointini melkoiselle ulapalle. Koetin yhtä aikaa käsitellä surua ja hoitaa asioita, jotka kaatuivat olosuhteista johtuen pitkältä minun käsiini. Tässä asiassa ei kukaan olisi voinut auttaa ja tuskin olisin siihen apua ottanut vastaankaan. Ylikorostunut selviämisen eetos pakotti suorittamaan, vaikka henki menisi.

Tuo henkinen koettelemus pääsi vaikuttamaan myös fyysiseen puoleeni. Olin kaikesta surusta ja muusta henkisestä kuormituksesta niin väsynyt, etten jaksanut enää liikkua. Ensin menetin jatkuvan kosketuksen liikuntaan ja fyysiseen rasitukseen ja lopulta meni myös kokonaan kiinnostus harrastaa liikuntaa. Liikunnan tarpeesta pääsee aika helpolla eroon, kun siitä laskee irti. Toiseen suuntaan kulkeminen sen sijaan on vähän haastavampaa. 

Lopulta olin parissa vuodessa irtaantunut täysin staasista. En suoriutunut kovinkaan hyvin oman tasapainon saavuttamisessa ja se pääsi vaikuttamaan myös ympäristöön. Tuskin olin kovin kaksinen puoliso, perheenjäsen, työyhteisön jäsen tai ylipäänsä oman elinpiirini osanen. Minun pelastukseni tuossa tilanteessa oli vahva ympäristö, joka pikkuhiljaa palautteli minua takaisin elämään ja auttoi elämäni staasin saavuttamisessa.

Poikkeamat auttavat löytämään uuden staasin

Minulla kesti noin kaksi vuotta saavuttaa omassa elämässäni lähes tasapainoinen tila ("lähes" sen vuoksi, etten usko elämän saavuttavan lopullista tasapainotilaa koskaan). Tuona aikana tein lujasti töitä kaikkien eri osasten palauttamisessa. Ensimmäisenä rakensin henkistä hyvinvointia. Siihen liittyi surun kokemisen läpikäynti kokonaisuutena. Suurissa vastoinkäymisissä (terveyden menettämiseen liittyvät, läheisten kuolemat, avioerot, suuret taloudelliset menetykset) ihminen käy läpi koko tunteiden skaalan. Välillä tuntuu, että suruun kuolee ja toisinaan taas valtaa epäusko, että onko tämä tosiaan tapahtunut minulle. Uskon siihen, että kaikki tunteet tulee ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja tunteisiin on viisasta tutustua. Kieltäminen vain voimistaa ja siirtää tunteiden käsittelyä. Ja vanhan sanonnan mukaan, kun asiat pitkittyvät, ne myös mutkistuvat.

Minä opin sen, että suruun ei kuole ja kaikista tunteista selviää, kun ne uskaltaa kohdata ja käydä läpi. Minulle ehkä avaavin kokemus oli lopullisuuden ymmärrys. Meidän jokaisen elämällä on alku ja loppu ja sitä loppupäivää ei kenellekään ole kainaloon tatuoitu kuin maitopurkin "parasta ennen"-päiväystä.

Kun henkinen tasapaino alkoi olla kuosissa, huomasin löytäväni taas kaipuun fyysisen rasituksen kokemiseen. Kroppa halusi saada liikuntaa ja siihenkin tie oli auki. Aloin liikkua vähän kerrallaan ja asteittain myös fyysinen tasapaino alkoi löytyä. Nyt muutaman vuoden jälkeen voin ilokseni todeta, että olen saavuttanut fyysisesti jopa paremman tasapainon kuin aiemmin.

Ja paljon tasapainoa on tullut myös ympäristöön. Hyvänä esimerkkinä käy työelämä. Ajattelen tänä päivänä työn tekemisestä ja työelämästä aivan toisin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Ymmärrän entistä paremmin, miksi teen työtä ja millaista työtä haluan. Työn motivaattorit ovat minun kohdallani kääntyneet melko lailla päinvastaisiksi ja haen työstä saatavan nautinnon aivan eri kautta kuin ennen.

Aiemmin työni suurimmat motivaattorit olivat enemmän ulkoisia. Työn sisältöä ja työn antamia elämyksiä tärkeämpää oli työstä saatava tulo sekä status ja kehitys. Rehellisesti sanoen koin tärkeämmäksi hienon käyntikortin kuin sen, mihin päiväni kulutan.

Nyt taas arvostukseni on muuttunut enemmän työn sisältöä koskevaksi. En juurikaan välitä työn tarjoamasta nimikkeestä, vaan enemmänkin siitä, että työn tekemisestä voi nauttia. Suurta palkkaa enemmän annan painoarvoa työn joustavuudelle ja sille, että työpäivän sisältö on mielekäs.

Eniten arvostan sitä, että sekä työ että minä kuljemme samaan suuntaan. Työlläni on selkeä tarkoitus ja päämäärä, jotka myös itse allekirjoitan. Ja minua motivoi saavuttaa työlle asetetut tavoitteet.

Arvostan myös äärimmäisen paljon työn joustavuutta. Hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä käy se, että voin tehdä työtä kotoa käsin ja työn tekeminen mahdollistaa myös koulunkäymisen ohessa. Noita kahta seikkaa en vaihtaisi ihan pieneen palkankorotukseen. Ja kieltämättä elämä on antanut hyviä oppitunteja rahasta sekä siitä, kuinka raha-asioissakin tärkeämpää on ensin huolehtia kulutuksesta ja vasta sitten tienaamisesta.

Tunnekokemukset, jotka auttavat tasapainon saavuttamisessa

Tein ison työn sen eteen, että pääsin tielle, jonka päässä häämöttää oman elämän uusi tasapaino. Minulle tärkeää oli löytää tietyt tunnekokemukset, jotka edesauttoivat löytämään elämään oikeita elementtejä. Jokainen kolmesta oman elämän osasesta (henkinen ja fyysinen hyvinvointi sekä ympäristö) vaatii tietyt tunnekokemukset, jotta tasapainon voi havaita. Tunnekokemukset toimivat eräänlaisina tienviittoina sille, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan.

Olen oman tasapainon etsimiseni jakanut seuraaviin tunnekokemuksiin:

1) Tunne olla huomattu. 

Ihmisen suurin tunne on tarve olla huomattu ja huomioitu. Se tarkoittaa sitä, että on olemassa muille ja se tarkoittaa, että saa lähimmiltään lämpöä ja rakkautta sekä huomiota. Pienissä lapsissa tämä tunne on erittäin paljaana näkyvissä. Ainakin meidän viisivuotias hakee jatkuvaa näkyvyyttä myös omien keskuudessa. Lapsi varmistelee koko ajan, että hän on varmasti meille näkyvä ja olemassa.

Tämä tunne liittyy eniten ympäristöön ja sitä kautta henkiseen hyvinvointiin. Työelämässä tätä haetaan sillä, että omille suorituksille kaivataan hyväksyntää ja sitä, että oma tekeminen noteerataan. Parhaastakin työntekijästä saa melkoisen luistajan sillä, että hänet jätetään kokonaan varjoon huomiota jaettaessa.

Parisuhteessa tämä taas on pahin synti silloin, kun liitto saavuttaa "vanhan parin" statuksen. Yleensä silloin käy niin, että toisen huomiointi arjessa ja etenkin lapsiperheissä toisen huomiointi yksilönä, miehenä/naisena, unohtuu. Vaikka perheessä huomiota olisi hakemassa liuta perheenjäseniä, niin jokainen meistä kaipaa, että tulee nähdyksi omana itsenä, eikä vain roolinsa kautta. Montako liittoa tiedätte päättyneen siihen, että huomiota haetaan lopulta jostain muualta?

2) Tunne fyysisestä rasituksesta 

Minä kaipaan nykyisin tätä tunnetta. Jos en rasita kroppaani säännöllisesti, koko vartaloon jää kaipuu fyysisen tekemisen puutteesta. Vastaavasti taas, kun tämän tunteen saa täytettyä heti aamusta lyhyellä kävelyllä, niin koko loppupäivän kroppaa hellii tunne, että olen tehnyt fyysisen hyvinvointini eteen tarpeeksi. Varmaan pitkälti tästä johtuen työmatkakävely tai -pyöräily on henkisesti yksi tärkeimpiä liikunnan muotoja.

Tämä kokemuksen täyttymys ei vaadi mitään jättimäisiä suoritteita - ainakaan aluksi. Monesti riittää se, että olet antanut kropalle impulsseja kävelyn, venyttelyn tai pienen kotijumpan kautta. Totta kai keho adaptoituu pienelle liikunnalle ja alkaa vaatia lisää. Minulle on parissa kuukaudessa muodostunut jo jonkinasteinen riippuvuus salitreeniin. Jos en pääse viikkoon salille, keho alkaa hermostuneesti kaipailla rajumpaa repäisyä.

3) Tunne itsensä haastamisesta

Minulla tämä tunne liittyy sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Haluan kokea tunnetta, että olen tehnyt oman osani - ja hieman päälle. Kaipaan tunnetta siitä, että olen yrittänyt jotain itselleni ehkä vierasta tai vaikeaa. Aina tämä ei vaadi edes tunnetta onnistumisesta tai saavuttamisesta, vaan jo pelkkä yrittäminen riittää.


Itsen haastaminen liittyy voimakkaasti myös siihen, että elämässä syntyy liikettä. Jos tyydyt aina samoihin saavutuksiin, etkä koskaan kurkkaa arkirutiinien ja tottumusten ulkopuolelle, ei elämä varsinaisesti kulje eteenpäin. Ainakin minulle mielekäs elämä vaatii, että siinä syntyy tavoitteiden ja yrittämisen kautta myös liikettä. Minun staasini ei ole missään nimessä staattinen.

4) Tunne terveydestä

Haluan tuntea itseni terveeksi, onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Varsinkin sen jälkeen, kun sekä henkisesti että fyysisesti kyykkäsin kunnolla, tunne terveydestä ja onnellisuudesta on kasvanut voimakkaammaksi.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun elämääni tänä päivänä paljon positiivisemmin ja toivekkaammin kuin todennäköisesti koskaan aiemmin. Koen polkuni olevan aiempaa enemmän itseni lapioima.


Kuten olen varmaan kymmeniä kertoja aiemminkin kirjoittanut, elämässä tärkeintä on se, että olet onnellinen, sinulla on päämääriä ja unelmia sekä se, että elät omaa elämääsi. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun elää elämää, jonka on itse valinnut ja jonka eteen on joutunut tekemään myös työtä. Jos et koe, että toivomasi päämäärät ovat vaatineet sinulta rasitusta, et voi koskaan olla täysin tyytyväinen saavutuksiisi.

Minun ongelmani nuorena oli se, että sain noin 25-vuotiaaksi saakka kaiken liian helpolla. Toki jouduin tekemään töitä, mutta siihen saakka mikään ei haastanut minua äärirajoille. Koulu sujui, töitä löytyi ja parisuhteet muodostuivat kuin itsestään. Lopputulos oli eräänlainen staasi-sokeus.

Kun asiat sujuivat liian helposti, minusta tuli elämälle laiska. En enää nähnyt vaivaa ylläpitääkseni elämän vauhtia, vaan aloin luottaa siihen, että homma kulkee kaistojen välissä, vaikka laittaisin silmät kiinni. Lopputulos oli, että laiskuus ja liiallinen luottamus elämän autopilottiin kostautuivat. Ja se oli lopulta minulle se paras opetus - ja pelastus.

Minulle oman hyvinvoinnin etsiminen ja staasin hakeminen on johtanut muun muassa siihen, että opiskelen kovaa vauhtia ammattiin, jossa voin lisätä omalla tekemiselläni muiden ihmisten hyvinvointia. Tämäkin aspekti on aika paljon uutta minää.


Kun kirjoittaa yksin ja itselleen (sekä teille mahtaville lukijoille, jotka vielä löydätte tänne bloggerin puolelle, kiitos teistä jokaisesta!!), huomaa, että teksteihin tulee vähän uutta syvyyttä. Pahoittelut, että tarina oli tällä kertaa pidemmänsorttinen, mutta toivottavasti ajatukset herättivät myös muita miettimään oman elämänsä staasia. 

Aurinkoista alkanutta kevättä kaikille - laittakaahan kommentteja tekstistä joko Faceen tai tänne bloggeriin

Tekstin kuvitus: Pixabay