Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkinen hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. heinäkuuta 2026

En minäkään ole aina ollut onnellinen

Kuva Myllysaaresta, ei ihan tältä kesältä


Vietän tällä hetkellä yrittäjän kahden viikon kesälomaa. Nautin vapaasta ja siitä, että vapaa on minulle todella vapaata. En ajattele töitä, en tee töitä, enkä edes suunnittele tulevaa. Kunhan vain olla-öllötän takapihan keinussa ja mietiskelen maailmaa.

Olen tällä hetkellä kiistatta onnellinen mies. Olen juuri kuukausi sitten toteuttanut suurimman henkilökohtaisen unelmani, viettänyt aivan uskomattomat julkkarijuhlat ja nautin nyt kirjan saamasta huomiosta. Palautetta tippuu tasaisesti ja se on pääosin niin hyvää, etten välillä usko edes itse tehneeni koko kirjaa. Tarina tavoittaa lukijat juuri niin kuin olin haaveillut. Siitä löytyy eri vivahteita eri lukijoille ja jokin osa tarinassa tavoittaa, eikä aina sama. Olen aika ylpeä aikaansaannoksestani.

Kun mietin onnellisuutta, mietin myös sitä, etteivät asiat aina ole olleet näin hyvin. Minulla myös on ollut oma onneton kauteni ja jotenkin siitä on noustu kohti nykyistä kiitoa. Tavallaan se vähemmän onnellinen kausi elämässä on synnyttänyt myös tämän blogin. Ilman henkilökohtaista kriisiä en olisi alkanut kirjoittaa.

Miten minusta tuli onnellinen?

Maailman ikuisin maisema, Patvinsuo


Ammatin vaihto, arvojen vaihto, ajattelutavan vaihto

Oma tieni kohti uutta ja onnellisempaa minää alkoi, kun koin ison ammatillisen kriisin, jonka seurauksena vaihdoin lopulta koko elämän suuntaa. Työelämässä tuli seinä vastaan monella tapaa. Vanha oli nähty ja siitä ei saanut imettyä mitään kiinnostavaa. Vaihtoehdot sillä saralla oli koluttu loppuun ja edessä oli joka tapauksessa uuden tien etsiminen. Mutta samalla se tie tarkoitti myös täysin vapaata valintaa. Kun kerta vanhaan ei ollut paluuta (vaikka sitten lopulta olikin), oli lähdettävä kohti kokonaan uutta.

Minut pelasti tälläkin kertaa onnellinen sattuma. Tähdet olivat juuri oikeassa asennossa ja yhtä aikaa oli taloudellisesti, ajallisesti sekä elämäntilanteellisesti mahdollista opiskella. Sain järjesteltyä itselleni koulupaikan (jonka myös itse maksoin!) ja fiksattua silloiset työtehtävät niin, että koulunkäynti oli mahdollista. Reilun vuoden armoton työ-koulu-perhe-elämä-ruletti tuotti tulosta ja vei mehut mennessään. Olin aivan puhki, mutta koulusta uuteen ammattiin valmistunut ja onnellinen. Edessä oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan tehnyt. 

Kun lopulta sain Y-tunnuksen ja aloitin firman pyörittämisen, tiesin pääseväni johonkin todella omaan. Sen jälkeen kaikki työt olivat täysin itse päätettävissä ja töitä sai tehdä niin paljon kuin halusin kenenkään estelemättä. Kaltaiselleni ihmiselle vapaalippu tienata omin käsin rajattomasti oli hunajaa. 

Vuosien myötä olen huomannut, että itse päätetty työrytmi ja täysi vastuullisuus oman työn jäljestä sopivat minulle paremmin kuin entinen liksa-per-kuukausi-malli. Sopeudun täysvastuullisuuteen palkkaorjan roolia paremmin ja nautin tekemisestä itselle. Työelämä naurattaa vieläkin, vaikka tässä alkaa seitsemän vuoden kriisi kolkutella ovia. Tosin huippuvuosista työmäärä on jopa pudonnut. Nyt annan aikaa työn lisäksi myös kirjoittamiselle, joka on ainakin toistaiseksi negatiivista kassavirtaa.

Työelämän muutokset olivat portti suuremmille muutoksille, jotka eivät näy päällepäin, mutta jotka todella ovat muuttaneet minää toiseen suuntaan. Nämä muutokset ovat todella henkilökohtaisia ja niistä en ehkä täällä ole puhunut - ainakaan näin syvällisesti.

Opin pitämään itsestäni

Työelämässä näyttelin vuosia roolia, josta vieraannuin vuosi vuodelta enemmän. Olin tehtävissä, joita en ehkä täysin hallinnut ja joissa en viihtynyt. Jouduin tiettyyn myllyyn liian nuorena ja liian ylös. Tänä päivänä samojen tehtävien hoitaminen tuskin samaa tuska toisi, tosin kiinnostus niihin on pienempää. 

Silloisia töitä oli pakko tehdä, koska niistä maksettiin ja pakkohan tässä maailmassa on jotain tehdä, että saa syödäkseen. Velkaa oli enemmän kuin tarpeeksi ja laskut juoksivat niin kuin kaikilla lapsiperheillä. Olin monessa asiassa oman sukupolveni arvojen vanki. Meille oli pienestä pitäen opetettu, että töitä tehdään niin pitkään kuin saapas nousee ja työpaikkaa ei vaihdeta millään fiilispohjalla. Kun nimi on paperissa, ei hommia venksalata (nytkin kuulen isäni äänen tätä kirjoittaessa). 

Vieraannuin ja lakkasin pitämästä itsestäni. Lopulta muutuin ihmiseksi, jona en viihtynyt. Se vei omat energiatasoni niin alas, etten enää jaksanut edes suorittaa. Olin väsynyt, vihainen ja kyllästynyt. Kyllästynyt olemaan se versio minusta, joka peilistä kurkki.

Työelämän muutoksen kautta muutin myös minääni enemmän itseä miellyttäväksi. Sain työn, jossa voin joka päivä valita mitä teen, miten paljon teen ja miten teen. Ei ole enää pomoja, firman ylhäältä annettuja arvoja tai kompromisseja. Ei ole enää työtä, joka ei johda mihinkään tai tehtäviä, joilla ei ollut mitään merkitystä. Oli yhdet kädet ja yksi ääni. 

Mikä muuttui? Muuttui tarve miellyttää muita ja muuttui ajatus tehdä töitä jollekin toiselle. Olen perusluonteeltani ollut pienestä pitäen miellyttäjä. Halusin niin kovaa, että muut pitävät minusta, että taivutin itseni vaikka mutkalle saadakseni hyväksyntää. Palvelin enemmän kuvaa, jota muut minusta näkivät kuin kuvaa, joka minulla itsestäni oli.

Kun viimein uskalsin tutustua itseeni, huomasin olevani ihan kiva tyyppi. Mutta ihmisenä kovin keskenkasvuinen ja kokematon. Tajusin monessa suhteessa, että olin tunneskaaloiltani kapea ja väritön. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset olivat jättäneet tunnerosterini vajaaksi kaikista ääripäistä. En osannut tuntea kaikkia tunneskaalan värejä. Se oli opettelun paikka. 

Ja sitten onneksi syntyi lapsi. Lapsi, joka opetti minulle ehdottoman ja kaiken läpäisevän rakkauden. Lapsi, johon saatoin tuhlata tunteita ja oppia niitä vastavuoroisesti häneltä. Pieni lapsi on upea opinkappale. Hänen tunnemaailmansa on aito, vääristymätön ja kokonainen. Jos lapsi on iloinen, hän on todella sitä ja jos lapsi on surullinen, se suru tulee sielun syvimmistä syövereistä saakka. Sitä samaa taitoa ei keski-ikäisellä enää ole, jos on koskaan ollutkaan. 

Tuo perheeseen tullut pieni lapsi muokkasi minusta tuntevamman ja syvemmin kokevan ihmisen. Ilman häntä olisin luultavasti jäänyt vajaaksi ihmisenä ja vanhempana. Jokainen ihminen tekee valinnat lapsista tai lapsettomuudesta henkilökohtaisista syistä ja kunnioitan jokaisen valintaa. En koskaan tuputa lapsiajatusta kenenkään päähän, vaan toivon, että valinnat tehdään täysin omista lähtökohdista katsoen itsenäisesti. On lapsen etu, että hän on tarkoituksella valittu, eikä vain hampaat irvessä luotu täyttämään jotain koloa vanhemmissaan tai täyttämään jotain pyhää tehtävää yhteiskunnassa. Lapsen on oltava rakkauden valinta vanhemmilleen.

Minulle vanhemmuus on ollut tähän astisen elämäni suurin kasvun paikka. Tämä liittyy kaikkiin perheen lapsiin. Heistä jokainen on kasvattanut minua tavallaan ja se rikkaus, jonka noilta kolmelta olen saanut, ei ole saatavissa mistään muualta. Siksi itse seison aina vanhemmuuden puolella. Se on arvokkain (sanan kaikissa merkityksissä) oppimäärä, minkä elämässä tulee saamaan ja sen tulokset tekevät ihmisestä suurempia kuin mikään akateeminen oppiarvo. 

Nykyisin pyrin olemaan ihminen, jota itse pystyn arvostamaan. Liian usein pyrimme siihen, että meitä arvostavat enemmän muut kuin me itse. Oikeasti hommaa pitää lähteä purkamaan toisesta päästä. Annamme liikaa periksi omista periaatteista ollaksemme mieliksi jollekin toiselle; todelliselle tai kuvitellulle. Ikä tekee tässä suhteessa hyvää. Olen luopunut miellyttäjän viitasta, enkä juurikaan enää välitä, mitä mieltä ihmiset minusta ovat tai teenkö asiat niin kuin niitä oletetaan tehtävän. Toiset kutsuvat sitä itsevarmuudeksi, toiset välinpitämättömyydeksi. Minulle se on merkki siitä, että haen hyväksyntää ensisijaisesti itseltäni ja vasta sen jälkeen muilta. Käytän tästä usein termiä positiivinen itsekkyys.

Muutos lähtee aina itsestä ja ainoa, joka muutoksen lopulta pystyy tekemään, katsoo peilistä. Ilman omaa tahtoa ja halua tehdä työtä ei mikään muutos lopulta ole mahdollinen. Ongelma usein on se, että muutoksen alkupistettä on vaikeaa löytää yksin ja usein ennen lopullista romahdusta ollaan niin syvissä vesissä, ettei sieltä nousta omin voimin. Sen vuoksi meillä on onneksi olemassa ihmisiä, jotka auttavat.

Kuva omista arkistoista, ehkä Parppeinvaaralta Ilomantsista


Ulkoisista arvoista sisäiseen rauhaan

Minun ongelmani olivat elämän mittarit. Hain nuorena ulkoisia tunnisteita onnellisuudesta. Oli autot, puvut, puhelimet ja muut tunnusmerkit siitä, että menestyy. Sisäisellä tunnemaailmalla oli vähemmän merkitystä, kunhan kaikki näytti ulospäin oikealta. Nuo mittarit  olivat vääriä. Ne eivät lopulta mitanneet minua, vaan pelkästään muiden näkemää heijastusta minusta. Sisäisesti aloin olla melko tyhjä ja loppu.

Kävi sarja onnellisia sattumia. Tuli irtisanomisia, tuli pettymyksiä ja tuli epäonnistuneita työpaikkahakuja. Jouduin oikeastaan ensimmäistä kertaa todella etsimään työtä ja miettimään, mikä elämässä on tärkeintä. Pakko oli tässäkin tapauksessa paras opettaja. Tällä kertaa se näytti, että olin palvonut väärää herraa. Todellinen onnellisuus ei löydy täydestä lompakosta tai hienoimmasta käyntikortista. Onnellisuus tulee siitä, että teet työtä, jonka valitset itse joka päivä ja huomaat ympärilläsi asiat, jotka tuovat onnea ihan ilman rahaa. Yleensä ne ovat asioita, jotka vierelläsi pysyvät vasta-aalloista huolimatta - ystävät, perhe, koti ja tietty elämisen vapaus.

Tyyni Koitajoki, kuva vaellukselta


Onneksi keho väsyy, vaikka pää taistelee vastaan

Kun tekee työtä, joka ei itselle sovi tai toimii arvojaan vastaan pitkään, alkaa keho väsyä. Fysiikka pettää ennen päätä. Töitä tehdessä kulutat energiaa kahta kautta. Toisaalta kaikki tekeminen vaatii energiaa, mutta lisäenergiaa vaatii se, että teet työtä, josta et nauti. Palat loppuun ja väsyt niin, ettet lopulta enää jaksa taistella vastaan. Tulee turtumus, apatia ja lopulta lakkaat välittämästä.

Onnelliset ihmiset itselleen sopivissa töissä saavat työstä itselleen energiaa saman verran kuin itse sinne syöttävät. He ovat oman elämänsä itselataavia hybridejä. Olen nykyisin itsekin iltaisin virkeämpi kuin aamulla töihin lähtiessä. Työpäivän aikana tehty työ asiakkaiden eteen, nautinnolliset keskustelut ja kohtaamiset antavat itselle virtaa enemmän kuin vievät. Nautin tekemisestä niin paljon, ettei työ monesti tunnu edes työltä. Voi kuulostaa typerältä hehkutukselta, mutta toisenlaisia työpäiviä kokeneena en edes liioittele. 

Työtä ei pitäisi tehdä palkan, lomarahojen tai edes yleisen hyväksynnän takia. Työn ainoa motiivi ei saisi olla raha tai pakko tehdä jotain. Työssä pitäisi aina olla joku fiilipohjainen juttu, jonka vuoksi hyväksyt itse sen, mitä teet. Aina tämä ei ole mahdollista, eikä monetkaan meistä pysty edes valitsemaan tehtäviä, mitä teemme. Työn pitäisi silti olla hyväksyttävää ja sellaista, jonka pystyt ainakin arvojen puolesta allekirjoittamaan. 

Unohda kauna, kateus ja katkeruus

Kukaan meistä ei saa täydellistä elämää. Eikä kenenkään elämä ole sellaista, etteikö jollain toisella menisi meitä paremmin. Jos tavoittelee elämässä joka paikassa ykköstilaa, saa pettyä monta kertaa. Tämän opin jo aikoinaan kuntosalilla. Et voinut koskaan olla se isoin ja vahvin, koska aina joku meni ohi. Oli parempi oppia löytämään oma tasonsa ja kilpailemaan itseään vastaan. 

Pyrin löytämään elämässä staasin, jonkinlaisen itsearmon. Koetan kaikin keinoin olla kadehtimatta ketään. Näen kateuden negatiivisena tunteena. Siinä halutaan itselle jotain, minkä joku toinen on saanut tai ansainnut. Kateellinen ihminen ei keskity itseen, vaan toiseen. Hän haluaa joko kilpailla tai kampittaa toiselta ihmiseltä jotain hänelle kuuluvaa. 

Jokaisella olisi syitä olla kateellinen. Naapurilla on hienompi auto, paksumpi pankkitili tai koreampi puoliso. Sukulaisten lapset menestyvät omia paremmin tai joku voittaa lotossa arvaamalla seitsemän numeroa oikein. Joskus kateuteen ei tarvita edes syytä. Voidaan jopa kadehtia mielikuvaa, mikä itsellä on toisesta ihmisestä. 

Kadehtiminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Energiaa kulutetaan enemmän muihin ihmisiin kuin itseen. Ja se kulutettu energia on lopulta pois omasta hyvinvoinnista. 

Miksi en kadehdi ketään? Siksi, että olen tähän ikään mennessä saanut tuntea niin monenlaisia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat menestyneitä monella elämän saralla. Kukaan heistä ei ole saanut ansioitaan tekemättä valtavaa määrää työtä. Ja se työ on lähes poikkeuksetta tarkoittanut sitä, että siinä sivussa on uhrattu jotain muuta. En ole vieläkään tavannut yhtään ihmistä, joka olisi saanut itselleen täydellisen elämän. Olen myös oppinut, ettei muiden menestys ole minulta pois. On turhaa haluta muiden menettävän jotain ansaitsemaansa, koska se tuskin sataisi minun laariini senkään vertaa. Ja olen oppinut sen tärkeimmän - elämässä pitää olla ykkönen vain itse itselleen.

Kauna on toinen asia, jonka olen koettanut elämästäni hylätä. Meitä kaikkia vastaan tehdään jotain väärää. Joku loukkaa meitä tahallaan tai tahtomattaan. Joku varastaa nenämme edestä juuri sen työpaikan, jota tavoittelimme. Koemme tulleemme väärin kohdelluksi jossain työpaikkavalinnassa tai vaikka perinnönjaossa. Syitä löytyy, jos niitä hakee. 

Koetan uskoa karman tasoittavaan lakiin. Jos jossain kohtaa saavuttaa jotain vääryydellä, lankeaa siitä jälkiverot vielä maksuun toisessa kohtaa elämää. En jaksa uskoa siihen, etteikö paha saisi palkkaansa. Aina se ei näy päällepäin ja joskus takaisinmaksu voi viivästyä vuosilla, mutta lasku seuraa perässä. 

Tässäkin pätee energian käytön laki. Jos käytät omaa energiaasi siihen, että kannat kaunaa ja olet katkera toiselle ihmiselle, on se energia pois jostain kehittävämmästä ja hyödyllisestä. Katkeruus ei kanna pitkälle, vaan saa ihmisen käpertymään itseensä. Meillä jokaisella olisi syitä olla katkera. Ei kukaan pysty elämään elämää, jossa aina saa, mitä haluaa, eikä tule väärinkohdelluksi. Maailma nyt vaan sattuu olemaan sellainen perusluonteeltaan. 

Voisin olla katkera siitä, että menetin isäni nuorena. Voisin harmitella, että nuorena haaveillut asiat jäivät tekemättä, koska olin niin ujo ja arka. Voisin itkeä jokaisen menetetyn mahdollisuuden perään, jotka jätin väliin, koska en uskaltanut. Mutta en tee niin, koska silloin suuntaisin energiani kohti menneisyyttä, jota en voi muuttaa. Sen sijaan koetan käyttää sen saman määrän energiaa tulevaan, jotta saan siellä aikaan jotain parempaa. 

Viha ja kauna ovat elämän energiasyöppöjä

Tunnemaailmassa on energiaa tuovia ja energiaa vieviä tunteita. Mitä enemmän keskitymme energiaa tuoviin tunteisiin, sitä paremmin voimme ja jaksamme. Ja mitä enemmän meillä on energiaa, sitä helpompaa elämä on. Taistelin vuosia väärässä työssä väärin asentein. Kulutin työpäivän aikana enemmän energiaa taistelussa itselle sopimattomia arvoja vastaan kuin mitä työstä sain. Olin hilkulla muuttua katkeraksi omista virheellisistä valinnoista ja elämästä, jota ei koskaan tullutkaan. 

Ihminen on inhimillinen olento kaikkine tunteineen. Me rakastamme, mutta myös vihaamme. Olemme onnellisia, mutta myös onnettomia. Monet tunteista ovat valintoja. Voimme valita, olemmeko katkeria tai kateellisia. Voimme sulkea pois kateuden päättämällä olla kadehtimatta. Helppoa se ei aina ole, eikä se kaikilta edes onnistu. Kun lukee minkä tahansa somealustan kommenttikenttiä, näkee katkeruuden jylläävän voiman joissain kansanosissa. Ihmiset pyrkivät pyörittämään katkeruuden pyörrettä ja kokevat saavansa siitä voimaa. Todellisuudessa he kuluttavat siihen sylkemiseen omaa energiaansa. 

Täydellisessä maailmassa täydellisenä ihmisenä en vihaisi ketään tai mitään. Mutta en voi sille mitään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suutun maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Otsasta hyppäävät aina pirunsarvet, kun joudun lukemaan vapautuneista raiskaajista tai pedofiileista, jotka saavat enemmän ymmärrystä kuin raippaa. Samaa voimattomuutta tunnen usein myös koko Suomesta. Olemme tällä hetkellä sellaisessa suossa, josta emme yksin pääse nousemaan. Koko maapallon markkinavirrat tuntuvat vierivän meistä poispäin. Tarttis varmaan tehdä jotain ja nopeasti. 

Eniten koen kuitenkin huolta lapsista, sekä aikuisista että tuosta viimeisestä keskenkasvuisesta. Olen huolissani siitä, millaisen maailman heille jätämme. Huolissani siitä arvomaailmasta, mikä meidän sukupolven perintönä jää. Näen seuraavassa sukupolvessa paljon hyvää ja meitä parempaa, mutta myös arkirealismin katoamisen ja maalaisjärjen häviön. Me oman sukupolvemme vanhemmat olemme tehneet paljon hyvää suhteessa edellisiin, mutta emme tarpeeksi. Opettaessamme tunnetaitoja ja tasa-arvoa, kadotimme jonkinlaisen järjen horisontin, minkä olisi voinut säilyttää. Mutta asiaan toki kuuluu se, että lapset onneksi kapinoivat vanhempiaan vastaan ja parin kahden sukupolven takaiset asenteet ja arvot palaavat pinnalle kuin ongenkoho nykäisyn jälkeen. Siihen minäkin luotan.

Onko myrskyn jälkeen poutasää?

Tuliko minusta parempi ihminen kriisin jälkeen? Muutuinko ja kasvoinko paremmaksi? Kyllä ja ei. Olen nyt paremmassa paikassa kuin ennen kriisiä. Teen työtä, joka on itse valittua ja joka päivä valitsen mennä töihin. Koetan kehittyä työssäni koko ajan paremmaksi ja oppia lisää. Valitettavasti myös asiakkaiden ongelmien myötä tajuan, että opittavaa riittää, eikä valmiiksi tule koskaan.

Olen myös oppinut sekä unelmoimaan että toteuttamaan unelmiani. En häpeä tai ujostele itseäni, vaan olen armollinen itselleni. Annan anteeksi oman vajavaisuuteni ja pyrin olemaan kärsivällinen minän kasvattamisessa. Tärkeimpiä elämässä ovat unelmat. Ne kantavat eteenpäin ja antavat syyn elää. Unelmaton ihminen on elämätön ihminen. 

Kasvussa tieto lisää tuskaa. Kun oppii omista vajavaisuuksistaan, tajuaa oman keskeneräisyytensä. Kun saa yhden asian korjattua, löytyy sen takaa yleensä seuraava otettava askel. On kuin nousisi loputonta vuorijonoa ylöspäin ja huipun jälkeen pääsee näkemään vain seuraavan ylitettävän esteen. Lopulta tajuaa, että oma kasvu on loputon prosessi, jossa ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Voi oppia lisää, mutta ei koskaan saavuta maalia. 

Olen onnellinen, että olen onnistunut hylkäämään kateuden ja katkeruuden elämästäni. Alan olla sinut sen kanssa, että hukkasin hyviä vuosia, joina olisin voinut kehittyä huippuuni työelämässä tai vaikka kirjoittamisessa. On joskus tuskaista tajuta, että tässä iässä ei huipulla ole enää minulle tilaa. Voin vain ihaillen katsoa nuorempia ja kyvykkäämpiä, joille podiumpaikat oikeutetusti kuuluvat. Oli aika, joka ei koskaan enää palaa. 

Silti ikä tekee enemmän onnelliseksi kuin katkeraksi. Aikuisena kasvaminen on tuskallisempaa kuin nuorena. Prosessin aikana tajuaa, mihin on menossa ja mitä on tulossa. Nuorena kaikki on uutta ja ihmeellistä. Enää se on vain ihmeellistä. Aikuisena myös tajuaa ajan merkityksen. Vuodet oppia vähenevät ja tahtia pitäisi kiihdyttää koko ajan, mutta tulee kaikenlaiset kapasiteettirajat vastaan. Alkaa kiirehtiä tahtomattaan. 

Jokaisen meistä tulisi löytää flow. Itselle sopiva ja oikea tahti elää ja olla. Sitä vastaan hangoittelee se, että yhteiskunta kiihdyttää tahtiaan koko ajan. On päivä päivältä vaikeampaa sopeuttaa omaa elämänrytmiä ympäröivän maailman rytmin kanssa ilman, että tippuu kyydistä. Tai sitten pitää osata olla välittämättä ja kellua jossain yhteiskunnan rytmin ulkopuolella.

Kasvan edelleen - sekä fyysisesti että henkisesti. Katson elämässä enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Tavoittelen asioita, joita voin nimetä unelmiksi. Ammatillisesti haluan olla vieläkin parempi. Alan myös sopeutua ajatukseen, että jossain vaiheessa kotona ei asu enää yhtään lasta ja alkaa uusi elämänvaihe, jossa aikaa, rahaa ja energiaa voi tuhlata täysin huoletta itseen. Kirjoitan toista kirjaa ja suunnittelen kolmatta. Kolmannen ehtona on, että toinen menee kustantajalle läpi ja pääsen kirjoittamaan pidempää sarjaa. Aihio on lyöty kasaan ja nyt tarvitaan se merkittävä toinen, joka uskoo samaan päämäärään. Jos toinen menee läpi, alan suunnitella elämääni niin, että voin jyvittää kirjoittamiselle aikaa enemmän. Toivottavasti pääsen hakemaan syksyllä jo työskentelyapurahaa, jonka turvin työkuormaa voi ainakin hetkeksi keventää. 

****

Tarinasta tuli pitkä, pidempi kuin piti. Mutta tätä on oksenneltu muistikirjan sivuille pitkään ja julkaisua piti ihan miettiä. Vaikka tämä on julkinen päiväkirja, niin itseä ei aina tee mieli avata kokonaan tännekään. Mutta tällainen tästä nyt tuli. Tarkoitus ei ole opettaa tai toimia mestarina. Tarkoitus on antaa ajattelemisen aihetta jollekin sellaisella, joka painii samojen asioiden kanssa. Toimia jonkinlaisena vertaistukena ja virtuaaliolkapäänä. Toivottavasti löysit tästä jotain omaa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Elämä ei ole 100

Se olisi taas paluu ylhäiseen yksinäisyyteen. Pontti on haudattu ja kirjoittajat kynäilevät jokainen omillaan kuka missäkin. Olo on toisaalta orpo ja yksinäinen, mutta toisaalta taas tuntuu, että kirjoittamiseen löytyy uudenlaista virtaa, kun tätä tekee täysin itselleen. Ehkä tämä suuri tuntemattomuus viehättää ja blogiin saa enemmän originaalia päiväkirjamaista tuntua.

Tällä kertaa palailen taas juurilleni ja alan kirjoittaa elämästä ja elämän tasapainosta. Pidemmän aikaa olen jo huuhaillut missä sattuu ja blogin perusjuuret ovat saaneet varttua vahvan mullan alla. Tehdäänpä asiaan muutos.


Elämä on pyrkimystä staasiin

Kuinka usein tulette töistä pitkän päivän päälle, istutte sohvalle ja mietitte, kuinka ihanaa olisi vain olla ilman huolia ja murheita? Pyrimme elämässä staasiin - tilaan, jossa ei ole mitään häiriöitä ja kaikki asiat sujuvat kuin itsestään juurikaan vaivaa näkemättä. Sellaiseen olemukseen, jossa jokainen paikka on kohdallaan, eikä mieltä vaivaa mikään.

Staasi on pelkkä mielikuva. Jos meidän pitäisi oikeasti kuvata ns. seesteistä elämän ideaalia, ei sellaista moneltakaan löytyisi. Tai tarkemmin kuvattuna osaisimme varmaan kertoa unelma-olotilan, mutta jos eläisimme sellaista, se ei olisi kuitenkaan unelmaa. Tämä johtuu jo siitäkin, että suurelle osalle meistä onnellinen elämä vaatii liikkeen tunteen.

Haemme siis arjessa tasapainotilaa, jota ei ole olemassa tai haemme tilaa, joka ei oikeasti ole tavoittelemisen arvoinen.

Elämä koostuu henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista sekä ympäristöstä

Staasi koostuu siitä, että olemme sekä henkisesti että fyysisesti omassa kehossamme tasapainossa. Ja koska emme elä täällä maapallolla yksin, vaatii staasin saavuttaminen, että myös ympäristömme tasapainottaa olemustamme oikealla tavalla.

Ihminen on metafyysinen kokonaisuus, joka koostuu mielestä ja ruumiista. Kumpikin osa-alue vaikuttaa toiseen. Jos emme voi henkisesti hyvin, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin. Ja sama toimii toisinpäin. Mikäli emme voi fyysisesti hyvin, alkaa henkinen puoli falskata nopeasti.

Ympäristöstä meille tulee impulsseja muista ihmisistä, taloudellisesta hyvinvoinnista, työelämästä ja kaikesta siitä, mikä vaikuttaa meihin oman itsemme ulkopuolelta. Ulkoa tulevat syötteet heijastuvat äkkiä sekä henkiseen että fyysiseen oloomme. Jos teemme työtä, joka ei sovi arvoihimme, väsymme. Ja kun väsymme henkisesti, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin.

Hyvin tyypillinen kierre on se, jossa teemme väärällä tavalla väsyttävää työtä, joka kuormittaa meitä henkisesti. Tuo henkinen kuormitus näkyy väsymyksenä, joka purkautuu yllättäen unettomuutena ja stressinä. Unettomuus ja henkinen pahoinvointi taas purkautuvat fyysisenä kuormituksena niin, että pitkän kierteen päätteeksi olemme kykenemättömiä huolehtimaan fyysisestä hyvinvoinnista, henkisestä nyt puhumattakaan.



Poikkeamat horjuttavat staasia

Kuten alussa totesin, pyrimme elämässä koko ajan tasapainotilaan, jossa "kaikki on hyvin". Tuota tavoitetta vastaan hankaavat kaikenlaiset poikkeamat, jotka syntyvät muutoksista henkisessä tai fyysisessä hyvinvoinnissa tai sitten muutoksista ympäristössä.

Poikkeamat horjuttavat staasia ja saavat meidät koko ajan hakemaan tasapainoa ja siten uutta suuntaa. Näin elämään syntyy jatkuva liike, joka johtaa meitä eteen- tai joskus taaksepäin. Jos emme pyrkisi staasiin, elämä saisi kuljettaa meitä vailla päämäärää ja suuntaa. Olisimme kuin ongenkoho kosken laineilla. Pyrkimys tasapainoon, on meille horisontti, jota vasten peilaamme oman elämämme normeja.

Voin kertoa omakohtaisen kokemuksen siitä, kuinka etäännyin omasta tasapainotilastani. Esimerkki on ainakin vanhoille lukijoille tuttu ja tullut esiin tässä blogin sivuille aiemminkin.

Isäni kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2015. Tämä ympäristöstä tullut horjuttaja vei aluksi henkisen hyvinvointini melkoiselle ulapalle. Koetin yhtä aikaa käsitellä surua ja hoitaa asioita, jotka kaatuivat olosuhteista johtuen pitkältä minun käsiini. Tässä asiassa ei kukaan olisi voinut auttaa ja tuskin olisin siihen apua ottanut vastaankaan. Ylikorostunut selviämisen eetos pakotti suorittamaan, vaikka henki menisi.

Tuo henkinen koettelemus pääsi vaikuttamaan myös fyysiseen puoleeni. Olin kaikesta surusta ja muusta henkisestä kuormituksesta niin väsynyt, etten jaksanut enää liikkua. Ensin menetin jatkuvan kosketuksen liikuntaan ja fyysiseen rasitukseen ja lopulta meni myös kokonaan kiinnostus harrastaa liikuntaa. Liikunnan tarpeesta pääsee aika helpolla eroon, kun siitä laskee irti. Toiseen suuntaan kulkeminen sen sijaan on vähän haastavampaa. 

Lopulta olin parissa vuodessa irtaantunut täysin staasista. En suoriutunut kovinkaan hyvin oman tasapainon saavuttamisessa ja se pääsi vaikuttamaan myös ympäristöön. Tuskin olin kovin kaksinen puoliso, perheenjäsen, työyhteisön jäsen tai ylipäänsä oman elinpiirini osanen. Minun pelastukseni tuossa tilanteessa oli vahva ympäristö, joka pikkuhiljaa palautteli minua takaisin elämään ja auttoi elämäni staasin saavuttamisessa.


Poikkeamat auttavat löytämään uuden staasin

Minulla kesti noin kaksi vuotta saavuttaa omassa elämässäni lähes tasapainoinen tila ("lähes" sen vuoksi, etten usko elämän saavuttavan lopullista tasapainotilaa koskaan). Tuona aikana tein lujasti töitä kaikkien eri osasten palauttamisessa. Ensimmäisenä rakensin henkistä hyvinvointia. Siihen liittyi surun kokemisen läpikäynti kokonaisuutena. Suurissa vastoinkäymisissä (terveyden menettämiseen liittyvät, läheisten kuolemat, avioerot, suuret taloudelliset menetykset) ihminen käy läpi koko tunteiden skaalan. Välillä tuntuu, että suruun kuolee ja toisinaan taas valtaa epäusko, että onko tämä tosiaan tapahtunut minulle. Uskon siihen, että kaikki tunteet tulee ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja tunteisiin on viisasta tutustua. Kieltäminen vain voimistaa ja siirtää tunteiden käsittelyä. Ja vanhan sanonnan mukaan, kun asiat pitkittyvät, ne myös mutkistuvat.

Minä opin sen, että suruun ei kuole ja kaikista tunteista selviää, kun ne uskaltaa kohdata ja käydä läpi. Minulle ehkä avaavin kokemus oli lopullisuuden ymmärrys. Meidän jokaisen elämällä on alku ja loppu ja sitä loppupäivää ei kenellekään ole kainaloon tatuoitu kuin maitopurkin "parasta ennen"-päiväystä.

Kun henkinen tasapaino alkoi olla kuosissa, huomasin löytäväni taas kaipuun fyysisen rasituksen kokemiseen. Kroppa halusi saada liikuntaa ja siihenkin tie oli auki. Aloin liikkua vähän kerrallaan ja asteittain myös fyysinen tasapaino alkoi löytyä. Nyt muutaman vuoden jälkeen voin ilokseni todeta, että olen saavuttanut fyysisesti jopa paremman tasapainon kuin aiemmin.

Ja paljon tasapainoa on tullut myös ympäristöön. Hyvänä esimerkkinä käy työelämä. Ajattelen tänä päivänä työn tekemisestä ja työelämästä aivan toisin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Ymmärrän entistä paremmin, miksi teen työtä ja millaista työtä haluan. Työn motivaattorit ovat minun kohdallani kääntyneet melko lailla päinvastaisiksi ja haen työstä saatavan nautinnon aivan eri kautta kuin ennen.

Aiemmin työni suurimmat motivaattorit olivat enemmän ulkoisia. Työn sisältöä ja työn antamia elämyksiä tärkeämpää oli työstä saatava tulo sekä status ja kehitys. Rehellisesti sanoen koin tärkeämmäksi hienon käyntikortin kuin sen, mihin päiväni kulutan.

Nyt taas arvostukseni on muuttunut enemmän työn sisältöä koskevaksi. En juurikaan välitä työn tarjoamasta nimikkeestä, vaan enemmänkin siitä, että työn tekemisestä voi nauttia. Suurta palkkaa enemmän annan painoarvoa työn joustavuudelle ja sille, että työpäivän sisältö on mielekäs.

Eniten arvostan sitä, että sekä työ että minä kuljemme samaan suuntaan. Työlläni on selkeä tarkoitus ja päämäärä, jotka myös itse allekirjoitan. Ja minua motivoi saavuttaa työlle asetetut tavoitteet.

Arvostan myös äärimmäisen paljon työn joustavuutta. Hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä käy se, että voin tehdä työtä kotoa käsin ja työn tekeminen mahdollistaa myös koulunkäymisen ohessa. Noita kahta seikkaa en vaihtaisi ihan pieneen palkankorotukseen. Ja kieltämättä elämä on antanut hyviä oppitunteja rahasta sekä siitä, kuinka raha-asioissakin tärkeämpää on ensin huolehtia kulutuksesta ja vasta sitten tienaamisesta.


Tunnekokemukset, jotka auttavat tasapainon saavuttamisessa

Tein ison työn sen eteen, että pääsin tielle, jonka päässä häämöttää oman elämän uusi tasapaino. Minulle tärkeää oli löytää tietyt tunnekokemukset, jotka edesauttoivat löytämään elämään oikeita elementtejä. Jokainen kolmesta oman elämän osasesta (henkinen ja fyysinen hyvinvointi sekä ympäristö) vaatii tietyt tunnekokemukset, jotta tasapainon voi havaita. Tunnekokemukset toimivat eräänlaisina tienviittoina sille, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan.

Olen oman tasapainon etsimiseni jakanut seuraaviin tunnekokemuksiin:

1) Tunne olla huomattu. 

Ihmisen suurin tunne on tarve olla huomattu ja huomioitu. Se tarkoittaa sitä, että on olemassa muille ja se tarkoittaa, että saa lähimmiltään lämpöä ja rakkautta sekä huomiota. Pienissä lapsissa tämä tunne on erittäin paljaana näkyvissä. Ainakin meidän viisivuotias hakee jatkuvaa näkyvyyttä myös omien keskuudessa. Lapsi varmistelee koko ajan, että hän on varmasti meille näkyvä ja olemassa.

Tämä tunne liittyy eniten ympäristöön ja sitä kautta henkiseen hyvinvointiin. Työelämässä tätä haetaan sillä, että omille suorituksille kaivataan hyväksyntää ja sitä, että oma tekeminen noteerataan. Parhaastakin työntekijästä saa melkoisen luistajan sillä, että hänet jätetään kokonaan varjoon huomiota jaettaessa.

Parisuhteessa tämä taas on pahin synti silloin, kun liitto saavuttaa "vanhan parin" statuksen. Yleensä silloin käy niin, että toisen huomiointi arjessa ja etenkin lapsiperheissä toisen huomiointi yksilönä, miehenä/naisena, unohtuu. Vaikka perheessä huomiota olisi hakemassa liuta perheenjäseniä, niin jokainen meistä kaipaa, että tulee nähdyksi omana itsenä, eikä vain roolinsa kautta. Montako liittoa tiedätte päättyneen siihen, että huomiota haetaan lopulta jostain muualta?

2) Tunne fyysisestä rasituksesta 

Minä kaipaan nykyisin tätä tunnetta. Jos en rasita kroppaani säännöllisesti, koko vartaloon jää kaipuu fyysisen tekemisen puutteesta. Vastaavasti taas, kun tämän tunteen saa täytettyä heti aamusta lyhyellä kävelyllä, niin koko loppupäivän kroppaa hellii tunne, että olen tehnyt fyysisen hyvinvointini eteen tarpeeksi. Varmaan pitkälti tästä johtuen työmatkakävely tai -pyöräily on henkisesti yksi tärkeimpiä liikunnan muotoja.

Tämä kokemuksen täyttymys ei vaadi mitään jättimäisiä suoritteita - ainakaan aluksi. Monesti riittää se, että olet antanut kropalle impulsseja kävelyn, venyttelyn tai pienen kotijumpan kautta. Totta kai keho adaptoituu pienelle liikunnalle ja alkaa vaatia lisää. Minulle on parissa kuukaudessa muodostunut jo jonkinasteinen riippuvuus salitreeniin. Jos en pääse viikkoon salille, keho alkaa hermostuneesti kaipailla rajumpaa repäisyä.

3) Tunne itsensä haastamisesta

Minulla tämä tunne liittyy sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Haluan kokea tunnetta, että olen tehnyt oman osani - ja hieman päälle. Kaipaan tunnetta siitä, että olen yrittänyt jotain itselleni ehkä vierasta tai vaikeaa. Aina tämä ei vaadi edes tunnetta onnistumisesta tai saavuttamisesta, vaan jo pelkkä yrittäminen riittää.


Itsen haastaminen liittyy voimakkaasti myös siihen, että elämässä syntyy liikettä. Jos tyydyt aina samoihin saavutuksiin, etkä koskaan kurkkaa arkirutiinien ja tottumusten ulkopuolelle, ei elämä varsinaisesti kulje eteenpäin. Ainakin minulle mielekäs elämä vaatii, että siinä syntyy tavoitteiden ja yrittämisen kautta myös liikettä. Minun staasini ei ole missään nimessä staattinen.

4) Tunne terveydestä

Haluan tuntea itseni terveeksi, onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Varsinkin sen jälkeen, kun sekä henkisesti että fyysisesti kyykkäsin kunnolla, tunne terveydestä ja onnellisuudesta on kasvanut voimakkaammaksi.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun elämääni tänä päivänä paljon positiivisemmin ja toivekkaammin kuin todennäköisesti koskaan aiemmin. Koen polkuni olevan aiempaa enemmän itseni lapioima.


Kuten olen varmaan kymmeniä kertoja aiemminkin kirjoittanut, elämässä tärkeintä on se, että olet onnellinen, sinulla on päämääriä ja unelmia sekä se, että elät omaa elämääsi. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun elää elämää, jonka on itse valinnut ja jonka eteen on joutunut tekemään myös työtä. Jos et koe, että toivomasi päämäärät ovat vaatineet sinulta rasitusta, et voi koskaan olla täysin tyytyväinen saavutuksiisi.

Minun ongelmani nuorena oli se, että sain noin 25-vuotiaaksi saakka kaiken liian helpolla. Toki jouduin tekemään töitä, mutta siihen saakka mikään ei haastanut minua äärirajoille. Koulu sujui, töitä löytyi ja parisuhteet muodostuivat kuin itsestään. Lopputulos oli eräänlainen staasi-sokeus.

Kun asiat sujuivat liian helposti, minusta tuli elämälle laiska. En enää nähnyt vaivaa ylläpitääkseni elämän vauhtia, vaan aloin luottaa siihen, että homma kulkee kaistojen välissä, vaikka laittaisin silmät kiinni. Lopputulos oli, että laiskuus ja liiallinen luottamus elämän autopilottiin kostautuivat. Ja se oli lopulta minulle se paras opetus - ja pelastus.

Minulle oman hyvinvoinnin etsiminen ja staasin hakeminen on johtanut muun muassa siihen, että opiskelen kovaa vauhtia ammattiin, jossa voin lisätä omalla tekemiselläni muiden ihmisten hyvinvointia. Tämäkin aspekti on aika paljon uutta minää.


Kun kirjoittaa yksin ja itselleen (sekä teille mahtaville lukijoille, jotka vielä löydätte tänne bloggerin puolelle, kiitos teistä jokaisesta!!), huomaa, että teksteihin tulee vähän uutta syvyyttä. Pahoittelut, että tarina oli tällä kertaa pidemmänsorttinen, mutta toivottavasti ajatukset herättivät myös muita miettimään oman elämänsä staasia. 

Aurinkoista alkanutta kevättä kaikille - laittakaahan kommentteja tekstistä joko Faceen tai tänne bloggeriin

Tekstin kuvitus: Pixabay

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Rakas, raskas, unettomuus

 

Huomaan aivojen käyvän jo täysillä kierroksilla, kun havahdun ja avaan silmäni. Työpäivä on käynnistynyt minun tietämättäni jälleen kerran... Ympärillä on pimeää, hiljaista ja viileää, joten tiedän, että vanha ystäväni unettomuus on tullut kylään. Kuuntelen hetken pääni sisällä poukkoilevaa ajatusten virtaa, kunnes kyllästyn ja nousen ylös. Menen sohvannurkkaan, kääriydyn vilttiin ja otan käteeni kirjan, jonka jätin illalla jo syötiksi odottamaan. Puolen tunnin lukemisen jälkeen silmiä alkaa painaa. Kirjaimet hyppivät silmissä eikä lukemisesta tule enää mitään. On aika palata takaisin sänkyyn ja yrittää saada unen päästä kiinni.
 
Picture by Pixabay
Kello kulkee ja pää on jäässä

 

Mitä unettomuus on?

 

Unettomuus on modernin ajan sairaus, joka on seurausta pitkälti elintapojen muutoksesta. Oireiden taustalla ovat normaalisti enemmän henkiset kuin fysiologiset häiriötilat tai jopa pitkällekin menevät ongelmat. Unettomuus voi liittyä myös joihinkin sairauksiin tai ilmetä vaikkapa lääkkeiden sivuoireena. Unettomuuden oireita on neljää eri tyyppiä, jotka vaihtelevat yksilöllisesti:

1) Nukahtaminen on iltaisin vaikeaa eli uni ei tule
2) Uni katkeaa keskellä yötä eli uni on katkonaista
3) Ihminen herää liian aikaisin
4) Koko uni on levotonta, jolloin nukuttuasi et edes tiedä nukkuneesi, eikä olo ole virkeä.

Ongelma unettomuudesta tulee siinä vaiheessa, kun henkilö itse kokee kärsivänsä siitä, ettei nuku tarpeeksi tai ei nuku riittävän hyvin. Huono unirytmi vaikuttaa siihen, kuinka jaksat päivällä. Heikot unet tekevät ärtyisäksi ja olet koko päivän väsynyt. Sanonta "päivä ei käynnisty" kuvaa tätä puolihumalaista olotilaa parhaiten.

 Jos unettomuus jatkuu pitkään, siitä seuraa muistivaikeuksia ja jopa motorisia vaikeuksia. Kun riittävästi valvot, olet äkäinen kuin talviunilta herätetty karhu, liikut kömpelösti ja pudottelet kaikki tavarat käsistäsi. Sen lisäksi unohtelet koko ajan asioita - eli olet käytännössä muulle ympäristölle sekä haitaksi ja vaaraksi. Ja kun väsymys pääsee riittävän pitkälle, alat pelätä unettomuutta - joka tekee puolestaan sen, että viimeinenkin kyky nukkua kaikkoaa.

Picture by Pixabay
Unettomuuden aikana on syytä muistaa, että huononkin yön jälkeen nousee aurinko ja alkaa uusi päivä.

 

Pitääkö olla huolissaan?

 

Missä vaiheessa sitten on syytä nostaa käsi pystyyn ja lähteä lääkärin pakeille? Pieni unettomuus tai muutaman yön heikommat unet eivät vielä ketään hautaan saata, mutta jos olet keikkunut pidemmän jakson valveilla ja alat olla pahemmin sekaisin kuin VR:n aikataulut, niin lääkärin mielipiteen kysyminen ei ole huono ajatus. Unettomuus on kierre, joka yleensä pahenee, kun huonot unet alkavat rasittaa henkistä kanttia. Ja jos unettomuuden syyt ovat vaikka muuttuneessa eämäntilanteessa, ympäristön muutoksissa tai muuten sellaisissa asioissa, jotka painavat mieltä, niin voin kokemuksesta kertoa, että yöllinen asioiden pohtiminen ei ongelmia paranna. Kello kolme aamuyöllä nimittäin pienikin murhe tuntuu massiiviselta ja voittamattomalta. Ja aika harvoin työ- tai avioelämän ongelmiin löytyy ratkaisua siihen aikaan, kun ulkona eivät liiku muut kuin taksi, poliisi ja lehdenjakaja.

Samoin asiat on syytä aina laittaa oikeaan mittakaavaan. Vaikka unettomuus rassaa mieltä, niin kannattaa katsoa kalenterista taaksepäin, kuinka kauan kivirekeä on huonoilla unille vedetty. Muutaman yön heikot unet eivät ole vaarallista. Mutta parin viikon valvominen saa vakavasti harkitsemaan unilääkkeiden lisäksi myös itsemurhaa, alkoholismia tai vetäytymistä vuorenkoloon meditoimaan.

Kannattaa myös miettiä, paljonko on oikeasti nukkunut ja millaista unta. Esimerkiksi minä olen nyt parin viikon ajan putkeen nähnyt, kuinka digitaalinen kello puhelimessa näyttää 3:30 ja sen jälkeen loppuyö on mennyt enemmän tai vähemmän valvoessa. Aloin jo itsekin olla asiasta melko lailla huolissani, koska heräsin juuri yllä kuvatulla tavalla siihen, että aivot pakertavat töissä, vaikka kroppa lepää fyysisesti omassa sängyssä. Sitten aloin laskemaan, että jos olen käynyt nukkumaan kymmenen aikaan, niin olen tuohon puoli neljään mennessä ehtinyt nukkua jo kunnolllista, syvää unta lähes kuusi tuntia, jolla kyllä pärjää. (No ei se siitä valvomisesta sen miellyttävämpää tee...) Sen vuoksi en vielä ole huolissani.

On aina fiksua miettiä, mistä unettomuus johtuu. Jos kyseessä on tilapäinen häiriö vaikka työ- tai yksityiselämässä, niin ei ole syytä olla huolissaan. Yleensä unettomuus korjaantuu, kun tilapäinen häiriötilakin korjaantuu. Tällöin paukut kannattaa pistää ongelman, eikä oireen hoitoon.
Vaikka unettomuus yleensä yhdistetään negatiivisiin tunnetiloihin, niin todellisuudessa unettomuus voi johtua mistä tahansa voimakkaasta tunnetilasta. Unettomuutta eivät aiheuta pelkästään pelot, huolet ja ikävyydet, vaan samalla tavalla unen voi hävittää se, että olet rakastunut, yli-iloinen tai muuten vaan keväästä humaltunut.

Picture by Pixabay
Uni ei korjaannu ainakaan kelloa kääntämällä

 

Kuis tää nyt sit korjataan?

 

Ensimmäinen askel unettomuuden korjaamiseen ei suinkaan ole marssia lääkärille ja pyytää vahvimpia tainnutuslääkkeitä. Samoin Alkon kautta poikkeaminen ja tunnetilojen korkkaaminen kirkkailla on väärä vaihtoehto. Ensimmäisenä kannattaa istua oman itsensä kanssa alas ja miettiä, mistä unettomuus johtuu. Onko töissä stressiä, onko omassa elämässä joku asia, joka painaa mieltä? Onko minulla menossa joku fyysinen sairaus tai häiriötila, joka johtaa unettomuuteen? Tämä voi olla vaikka se, kun aloitat (luonnollisesti) joka keväisen kuntokuurin ja urheilet iltaisin, niin elimistö jää sen jälkeen käymään kovemmilla kierroksilla, mikä blokkaa tehokkaasti myös unta. Jos saat selville unettomuuden syyn, niin sen korjaamalla monesti myös unettomuus korjaantuu.

Seuraava vaihe on tarkastella omia elintapoja. Valvotko epäsäännöllisesti? Nukahteletko sohvalle pitkin iltaa? Liikutko riittävästi ja saatko raitista ulkoilmaa? Syötkö järkevästi vai vedätkö joka ilta ennen unille käymistä vielä keskiraskaan hampurilaisaterian? Unelle pahinta myrkkyä ovat epäsäännölliset elin- ja ruokailutavat. Parhaiten hyvää unta palvelee se, että käyt nukkumaan aina suunnilleen samaan aikaan (ja mielellään fiksusti ennen puoltayötä) ja pidät rytmin niin säännöllisenä kuin mahdollista.

Ennen nukkumaan käymistä on toki järkevää syödä pientä iltapalaa, mutta ei mitään liian raskasta. Unien turvaamiseksi on järkevää vältellä liian rasvaisia ja suolaisia ruokia sekä sokeripommeja. Alkoholista ollaan kahta mieltä - osa sanoo, että pienikin alkoholimäärä vie unet, mutta osa taas sanoo, että yömyssy (siis vain se yksi!) auttaa saamaan unenpäästä kiinni ja yhden annoksen alkoholimäärä haihtuu eliistöstä ennen kuin se tuhoaa unet.

Melkein voin taata, että jos aloitat hyvän elokuvaillan yhdeksän aikaan illalla ja syöt siinä sivussa salamipizzan, pussillisen sipsejä ja kyytipojaksi puoli kiloa irtokarkkeja ja mäyräkoirallisen verran olutta, niin unta saat taatusti odotella kuin paikallisbussia suomalaisessa maalaismaisemassa. Eli ei näy, eikä kuulu.

Kannattaa myös tarkastella nukkumisympäristön olosuhteet. Toiset tykkäävät nukkua viileässä ja toiset lämpimässä. Jos makuuhuoneen (fyysinen) lämpötila muuttuu jostain syystä, niin se voi vaikuttaa myös uneen. Samoin unta heikentää huono tyyny tai peitto tai se, että sänky alkaa olla tiensä päässä ja patjan jouset naukuvat kuin kurki kuoleman edellä.

Ja ennen kuin vetäydyt peiton alle, olisi fiksua välttää suurempia, voimakkaita tunnetiloja. Eli jos meinaa vaimon kanssa ottaa pikku riidan tai muuten kokea elämän suuria tunteita, niin ne kannattaa ajoittaa aikaisempaan ajankohtaan kuin loppuiltaan. Sama efekti voi olla sillä, jos katsot sykettä nostavaa urheilua tai kauhuelokuvia. Unilääkkeeksi sen sijaan voin hyvin suositella uutta "Kauneuden hinta"-ohjelmasarjaa. Takavuosien missien tarinat ovat unettavuudessaan suorastaan ylivoimaisia, huoh!

Ja kuten vanha kansa hyvin tietää - kyllähän paras lääke uneen on seksi. Mielellään tietysti kaverin kanssa, mutta hätätilassa ensiavuksi käy puuhailu ilman kaveriakin. Seksiaktiviteetti antaa keholle kunnon tujauksen mielihyvähormoneja, jotka pystyvät siirtämään ajatukset pois stressaavista tekijöistä. Eli luomulääke on tässäkin tapauksessa se ykkönen.

Uneton Lappeenrannassa

 

Minä olen kärsinyt unettomuudesta vuosia. Alkuperä juontaa juurensa epäsäännölliseen työhön ja jatkuvaan puhelinpäivystykseen, joka opetti nukkumaan kevyttä unta. No vaikka nuo ajat ovat takanapäin, niin tapa nukkua huonosti on  jäänyt päälle. Minun unettomuuttani on sitä tyyppiä, että herään aamuyöllä ja uni on kaikonnut. 

Hoidan omaa unettomuuttani yleensä sillä,että ensin koetan kuunnella jotain hyvää podcastia. Viime yönä kuuntelin, kuinka Tuija Pehkonen haastatteli hullua kauppiasta ja ehkä noin kymmenen minuutin kohdalla oli taju pois. Eikä tuo johtunut ohjelman huonoudesta, vaan enemmänkin siitä, että minua rauhoittaa se, että korvaan tulee tuttua ääntä. Ja ääni vie yleensä unta karkoittavat ajatukset mennessään.

Jos tuo ei auta, niin seuraavaksi nousen ylös sängystä ja käyn lukemaan. Lukeminen yleensä antaa sielulle rauhan ja puolen tunnin päästä olen jälleen valmis uuteen yritykseen. Kirjalla ei minulle ole väliä. Aamuyön tunteina menevät samalla tavalla niin elämänkerrat kuin romaanitkin. Sen kyllä huomaa, kun unettomuus on jatkunut riittävän kauan, niin tulee muuten luettua paljon! 
Tärkeintä minulle unettomuuden hoidossa on se, että yritän olla stressaamatta asiasta. Koetan etsiä syytä valvomiselle ja koetan ratkaista päiväaikaan mieltä puristelevat asiat. Vaikka en ole herkin kaveri ottamaan asioista stressiä, niin on minullakin omat kipupisteeni. Sisäinen suorittajani haluaa tehdä oman osansa töissä mahdollisimman hyvin, jolloin työelämän ongelmat heijastuvat nopeasti uneen. Samoin raha on minulle joskus asia, joka valvottaa, eikä suinkaan niin päin että sitä olisi liikaa. 

Olen myös huomannut, että mitä enemmän tulee ikää sitä herkemmäksi muuttuu myös uni. Toki unentarvekin pienenee, mutta ehkä sitä muuttuu pikkuhiljaa sellaiseksi vanhaksi käntyksi, että uni ei meinaa tarttua kiinni. On tietenkin vähän omaa vikaa siinä, että liian vähän tulee liikuttua ja haastettua kroppaa fyysisesti. Veikkaan, että liikunnan tai raittiin ilman lisääminen "ruokavalioon" parantaisi myös unta. Toimistotyöläisen suurin haaste alkaa olla se, että pääsee työtuolista ylös ilman välilevyn pullahdusta.

Näiden lisäksi hoidan unettomuuttani myös pienillä nokosilla. Minun henkisen akkuni lataukseen riittävät jo pienet nokoset. Yleensä heittäydyn sohvalle vartiksi heti töiden jälkeen ja kun nousen "power-nap"-tuokioltani ylös, olen kuin kolmantena päivänä kuolleista noussut - eli valmis uusiin ihmetekoihin.

Keväisestä auringosta huolimatta - nukkukaa hyvin lukijani!
Ja loppuun vielä ehkä paras biisi unettomuudesta