Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla. 

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 

Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle. 

Vaalikahvittelua

 


Suomessa vedetään liput salkoon vaalisunnuntain merkeissä. Vaalien lopputuloksena valitaan meille joko uusi tai sitten kertaalleen käytetty valtion päämies. Meidän perhe on yleensä käynyt äänestämässä vasta vaalipäivänä. Ja äänestämässä käymme joka kerta - se on osa kansalaisvelvollisuutta, mutta ennen kaikkea se oikeuttaa meidät valittamaan lopputuloksesta, jos oma ehdokas ei voita. Jos ei äänestä, ei ole lupa naristakaan.

On mukavaa, kun on perinteitä. Tuntuu edelleen jotenkin juhlalliselta kävellä äänestyspaikalle antamaan äänensä. Vaalipaikalla kaikki asiat tapahtuvat tarkassa järjestyksessä - nimi listalta, lappu kouraan, koppiin piirtämään numero ja sen jälkeen leimauksen kautta lipuke uurnaan. Ja lopuksi vielä kaivellaan taskuja vaalikeräykselle annettavien kolikoiden löytymisen toivossa. Ainakin meille käy lähes joka kerta niin, ettei kolikoita juuri tuolloin ole saatavilla ja saamme huonon omantunnon lisäksi myös keräävältä virkilijalta merkitsevän katseen - ihan oikeasti, emme jätä tahallaan kaikkea käteistä kotiin!!

Minusta on kummallista se, että niin suuri osa kansalaisista kuuluu passiiviseen osaan, joka jättää äänioikeutensa käyttämättä. Paikkoja ja tilaisuuksia äänestämiseen varmasti riittää, koska äänensä voi ennakkoon antaa melkein missä kioskissa tahansa. Ja ajanpuutteesta tuo tuskin on kiinni, kun koko prosessi vie aikaa kokonaiset viisi minuuttia - vaikka ruuhkaa äänestyspaikalla olisikin. Ehkä meillä Suomessa menee vieläkin liian hyvin, kun kansalaisvaikuttaminen ei kiinnosta. Minä olisin jopa valmis äänestyspakkoon - nykyisin kun muu ei tunnu toimivan. Ja äänestyspakon (sekä sanktioinnin) kautta saisimme varmasti jokaisen yksilön kunnioittavan mielipiteen kaivettua esille. Maata tosin saattaisi johtaa Aku Ankka, kirkkovene - tai naapurin Pena.

Mutta jospa homma kiikastaakin siitä, ettei sopivaa ehdokasta löydy?

 

Suuri kysymys etenkin presidentinvaaleissa on se, kuinka löytää se paras ja itselle sopivin ehdokas. Eduskuntavaaleissa voi aina äänestää puoluetta  ja mielessään kuvitella puolueiden eroavan jotenkin toisistaan. Presidentinvaaleissa taas merkitystä on yksilöllä ja yksilön mielipiteillä. Ehdokas löytyykin yleensä jonkin yksittäisen mielipiteen tai arvomaailman samankaltaisuuksien kautta. Vaalitenteissä ja haastatteluissa eroa ehdokkaiden välille pyritään tekemään ainakin isojen kysymysten välillä. Ne tietenkin vaihtelevat aikakausien mukaan - paitsi se, että NATO:sta ja Venäjästä voi ikuisesti rakentaa täydellisesti toimivan vaaliaseen.

Teille nukkuville pieni helpottava tekijä - poliittisen vaikuttamisen kannalta on aivan sama, kuka Mäntyniemen pöydän päässä istuu. Suomen presidentillä ei enää ole minkäänlaista itsenäistä ja reaalista poliittista valtaa. Sen vuoksi riski sille, että omalla äänelläsi johdat maan kaaokseen, on samaa luokkaa kuin sillä, että taivaalta tipahtava asteroidi osuu juuri sinun katollesi tai että voitat samalla viikolla kaksi isoa loton jättipottia. Presidentin maksimivirhe on se, että hän armahtaa väärän tyypin elinkautisesta. Joten vaikka Huhtasaaresta tehtäisiin presidentti, niin rajoja tuskin laitetaan kiinni heti ensi viikolla, eikä syyslomalle suunniteltu Lanzaroten matka jää varmastikaan toteutumatta.

Sen sijaan mielipidevaikuttajana presidentti on Suomessa erittäin merkittävässä asemassa. Suomalaisissa elää tsaristinen jäänne, joka aiheuttaa sen, että meillä on ihmeellinen kaipuu vahvaan johtajaan, joka sanoisi, miten täällä kuuluu elää. Kun eduskunta on muuttunut pelkäksi toimeenpanevaksi virkakoneistoksi, niin mielipidevaikuttaminen henkilöityy voimakkaasti presidenttiin. Tämän vuoksi ääriainesten valinta presidentiksi voisi olla Suomelle kohtalokasta - olipa kyseessä sitten äärivasemmistolainen, äärikeskustalainen tai äärioikeistolainen (ääridemaristahan saa onneksi vain korkeintaan keskivertokepulaisen).

Vaikka presidentti Suomessa onkin symbolinen päämies, niin silti suhtaudun itse erittäin suurella varauksella siihen, että presidentiksi valittaisiin ehdokas, joka syöksee Suomen väärään suuntaan. Etenkin äärioikeistoa tai toisaalta äärivasemmistoa kosiskelevat mielipiteet ovat suhteessa kriittisempiä kuin vaikkapa vihreät ja muut perus-suvaitsevat arvot. Huhtasaaren johtajuutta toisaalta pelätään monissa paikoissa, mutta myös odotellaan joissakin pimeissä nurkissa toiveikkaina. Rehellisesti sanottuna Huhtasaari tekisi Suomesta suhteessa sinimustemman kuin Haavisto vihreän tai Torvalds ruotsalaisen.

Tällä ohjeella pitäisi mennä ykköset ja nollat oikein sekä tuo maailman vaikein numero - eli kasi.

 

Kuka on paras ehdokas?

Tämä kirjoitus sai lähtölaukauksen Juha Vuorisen Vuorissaarnasta, jossa Vuoristo käsitteli eri ehdokkaat läpi tähtikartan kautta. Astrologian mukaan Tuula Haataisen kanssa saman tähtikartan omaavat olisivat ihan hirveitä panemaan. Niin juuri - panemaan. Tässä kohdin vedin itse automaattikahvin väärään kurkkuun.

Tuo kriteeri on kyllä toiminut ennenkin. Ilkka Kanerva oli hommassa jopa niin hyvä, että pani itsensä ministerinpallilta ja esimerkiksi legendaarinen JFK kunnostautui myös näissä hommissa menestyksellä - jos nyt vähän muuallakin.

Sauli Niinistö kärsi näissä vaaleissa arpaonnessa ensimmäisen tappion. Sale sai numerokseen kasin, joka on tunnetusti vaikein numero piirtää lappuun. Linttaan piirrettyjä kaseja menee epäilemättä tälläkin kertaa hylkyyn enemmän kuin muita numeroita ja saattaapa joku vaihtaa koko ehdokasta, kun ei uskalla riskeerata äänensä menemistä hukkaan.

Toisaalta taas tämä valtakunnan rullaluistelija saa tasoitusta sillä, että on jaksanut kokeilla kyseistä pätkätyötä jo yhden kauden verran. Vanhan sanonnan mukaanhan "tuttu paha on parempi kuin tuntematon hyvä". Salesta tehtiinkin näihin kisoihin voittaja jo ennen kuin koko vaaleja aloitettiin. Mieleen hiipi väkisin sama ilmiö, joka on idästä tuttu. Venäjällähän vaalituloksen varmistumista estää ainoastaan se, suostuuko tsaari Putin enää ehdolle. Ja tähän saakka on suostunut.

Urheilumaailmassa sanotaan, että kisaan ei kannata lähteä, jos ei usko omaan voittoonsa. Tämän vuoksi ihmettelen joka kerta sitä, miksi suomenruotsalaiset laittavat ehdokkaan listoille. Lillanin vaalikakkosesta on sen verran aikaa, ettei sitä enää kannata muistella (sanoo sen kansan edustaja, jonka maanmiehet tekivät elokuvan jääkiekon ensimmäisestä maailmanmestaruudesta 23 vuoden takaa...). Tai Merja Kyllönen - puoliväkisin ehdolle väännetty kandidaatti, jotta vasemmistollakin ois joku. Uskooko hän oikeasti pääsevänsä edes kakkoskierrokselle? Mutta toisaalta, pelataanhan Suomessa jalkapalloakin...

Vuorissaarnan jälkeen en koskaan katso Tuula Haataista enää samalla tavalla. Vieressä politiikan juhamieto.

 

Annetaanhan sitä säälistäkin....

Ja kyllä kriteeri ehdokkaan valinnalle voi olla sääliäänen antaminen. Tosin siihen ehdokkaita on enemmän kuin yksi. Voisiko sääliääni mennä Paavo Väyryselle? Keminmaan valtias on kuin politiikan Putouksen ikuinen hahmo, eduskunnan harjakainen, joka tunnetaan Suomessa jo neljännessä polvessa. Mies on neljättä kertaa ehdolla presidentiksi ja tällä kertaa pelkkä ehdokkaaksi pääseminen meni rimaa hipoen. Entä sitten vaalit?

Tuskin Mäntyniemen ovi tälläkään kertaa Paavolle aukeaa, mutta maine kasvaa varmasti. Muistetaanhan Juha Mietokin hopeastaan.

Mutta sääliääni voi mennä melkein kenelle tahansa muullekin. Laura Huhtasaari joutuu aina ottamaan väittelyissä bitch-roolin. Ei varmaan ole kiva yksin puolustaa rajoja suvaitsevaisuutta ja monimuotoista maailmaa vastaan. Eikä varmaan ole kiva, että lehdissä heitetään lokaa. Suhteessa Huhtasaari on saanut varmaan eniten kuraa näissä vaaleissa, vaikka Suomessa kurakin on vielä kesyä isompiin maihin verrattuna - onneksi!

Rajat kiinni ja "pelkkä mies ikeasta"

Ja kyllä Matti Vanhasellekin yksi sääliääni olisi paikallaan. Mies luuli jo pääsevänsä politiikan unholaan ja kävelemään Ikean käytäviä täysin nobodynä, mutta jostain olkapäältä alkoi piru kuiskia, että lautakasat piiloon ja kerran vielä Masa!

Mutta sääliääni voisi mennä Saulillekin. Ajatelkaa, jos mies valitaan presidentiksi, niin ensi vuonna saa paskapyykkiä pestä sekä kotona että töissä - ainoastaan sillä erotuksella, että töissä kädet likaantuu pahemmin. Tuossakin olisi melkein sääliäänen paikka.

Väitelläänpä

 

Tosikot valitsevat ehdokkaansa tarkan ennakkotyön perusteella. Katsotaan väittelyitä, luetaan lehtijuttuja ja tutustutaan ennakkoon kunkin ehdokkaan mielipiteisiin.

Vaaliväittelyistä on tullut populistista roskaa. Vikaa on sekä puhujissa että kysyjissä. Kun suurin osa ehdokkaista on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliiton ja pitkien puheiden aikakaudella, voi olla vaikeaa tajuta, että nykyiselle Twitter-sukupolvelle pitää puhua 160 merkin mittaisilla ajatuksilla. Yleensä väittelyssä Paavo Väyrynen ehtii sanoa päivää, kun puheenjohtaja on siirtänyt puheenvuoron jo kolme kertaa eteenpäin.

Toisaalta taas puheenjohtajilta tuntuu puuttuvan halu kuulla ehdokkaiden mielipiteet. Puheenjohtajat, kanavasta riippumatta, hakevat väittelyiden kautta itselleen gloriaa ja kuvittelevat ilmeisesti itse olevansa yhtenä tähtenä muiden joukossa. Vaaliväittelyiden lopputulos on sekalainen kokofonia, jossa jokainen puhuu toisensa päälle ja lopputuloksena ei edes löydy se oma ehdokas, vaan jäljelle jää infernaalinen päänsärky. Samaa huutoa saa lapsiperheessä kuulla ilman väittelyitäkin.

Illalla nähdään, oliko Salen voitto pelkkä ilmoitusasia, kuten naapurin Vladimirilla.

 

Vaalikahvit ja tulosilta

 

Kuten edellä nähtiin, niin jokainen valitkoon ehdokkaansa omilla kriteereillään. Ehdokkaita on juuri sen takia vähän useampia, että olisi mistä valita. Meillä kotona vaalipäivä jatkuu äänestyksen jälkeen vaalikahveilla ja sen jälkeen illalla odotellaan tuloksia. Nykyisissä vaaleissa hyvää on se, että tulokset saadaan nopeasti. Samoin ehdokkaiden haastattelut ja tunnelmat on kuvattu tiiviissä paketissa välittömästi tulosten julkistamisen jälkeen.

Vaalit ovatkin eräänlaista urheilua, jossa lähes rehellisesti kamppaillaan henkilö henkilöä vastaan ja voittajasta ei lopulta ole epäselvyyttä. Ja tähän vielä päälle eräänlainen vedonlyönnin fiilis, kun pelissä on jokaisella oma ehdokas. Itse ainakin odotan aina sitä, miten minun valinnalleni käy - olipa ehdokas sitten panohenkilöitä tai sääliäänen saaja.

Käykää kaikki äänestämässä ja toteuttakaa kansalaisoikeuttanne - ja velvollisuuttanne!

Yhden miehen Trumpettiorkesteri

Aamun suurin uutinen jokaisessa mediassa oli Amerikan yhden miehen yhteiskunnallisen katastrofin valinta presidentiksi. Pitkän ja likaisen vaalikampanjan päätteeksi superpopulismi vei voiton ja toi Yhdysvaltoihin todellisen ”trytkyn”. Kampanja piti sisällään Trumpin puolelta ainakin lähes rikosoikeudellisesti määriteltävää kiusaamista, häirintää, uhkailua sekä myös tukun eri kansanryhmiin osuvaa rasismia. Donald Trump on yksi suurella rahalla rakennettu mediailmiö, joka saa pyöritettyä näköjään koko Amerikan pyörryksiin puheillaan.

Suomalaisittain on jotenkin hämmentävää, että tuollainen show voi johtaa voittoon.

Lueskelin illalla some-kommentteja ja sain ajatuksen tarttua itsekin kynään asiasta. Joskus on minunkin aika ottaa se terävämpi kynää oikeaan käteen (joka minun tapauksessani on kyllä vasen) ja kirjoittaa enemmän asiaa kuin asian vierestä.

Why worry?

Suurimmat muutokset tulevat tapahtumaan Yhdysvaltojen sisällä. Trumpin kannattajista iso osa koostuu valkoisesta, vähemmän koulutetusta väestöstä, jolle Trump loi vaalikampanjassa unelman paremmasta Amerikasta. Trump vihjasi työpaikoista ja siitä, että lama jää taakse luoden varallisuutta ja tehden ”America great again”. Samassa kuitenkin vihjattiin siihen, että maasta suljetaan pois vähemmistöt ja Amerikka alkaisi kääntyä sisäänpäin muodostaen oman sisämarkkinan. Jopa Trump tietää, ettei tämä unelma ole mahdollinen. Saksassa eräs herrasmies koetti samaa 30-40-luvuilla saaden toki aikaan oman yhteiskunnan nopean nousun, mutta samalla rapauttaen rahamarkkinat. Seurauksena silloin oli se, että rahaa lähdettiin hakemaan rajojen takaa hieman väkivaltaisimmin keinoin ja lopputulos oli miljoonia ihmishenkiä vaatinut kaaos. 

Amerikan tyyppinen totaalinen kulutusyhteiskunta ei voi toimia yhtenä sisämarkkinana. He jos ketkä tarvitsevat sekä vähemmistöjä kuluttajina että globaalia taloutta kulutustavaroiden tuottajana. Lisäksi Yhdysvallat tarvitsee ulkomaista valuuttaa, jotta markkinaa voidaan rahoittaa ja luoda työpaikkoja. Jos taas Yhdysvallat meinaa kilpailla tuottajana kulutustuotemarkkinoilla Kiinan ja muun Aasian kanssa, niin heidän palkkakehitys voi muodostua mielenkiintoiseksi.

Ongelmia syntyy silloin, kun Trumpin kannattajat alkavat siirtää vaalipuheita toimintaan. Uhkana on se, että rasismi leviää ja arkipäiväistyy. Trumpin leväperäinen asenne naisten ahdistelua ja häirintää kohtaan voi johtaa siihen, että naisen asema heikkenee – ahdistelu ja alentavat puheet hyväksytään ja siirretään omaksutuiksi arvoiksi.

Seuraava ongelma tulee, kun kannattajat pettyvät mahdottomiin lupauksiin ja alkavat kapinoida. Onko mahdollista, että 60-lukulainen mielenosoitusten aalto leviää jälleen Yhdysvaltoihin?

Globaalisti suurin uhka on siinä, että Yhdysvallat vihdoin vetäytyy maailmanpoliisin roolista ja vähentää sotilaallista panostaan eri puolilla maailmaa. Jälleen kerran Yhdysvaltain sisämarkkinalle se olisi tuhoisaa aseteollisuuden markkinan heikentyessä, mutta hyvää se tekisi toista kautta valtion kassalle sotilasmenojen pienetyessä. Euroopan näkökulmasta se siirtäisi geopoliittista painopistettä rajusti itään. Mitä tekee Venäjä, Intiaa ja ennen kaikkea Kiina siinä tapauksessa, että Yhdysvallat liputtaa lentotukialukset telakalle ja sotilaat kotiin?

Why not to worry?

Yhdysvallatkaan ei ole yhden miehen show. Olipa presidenttinä kuka tahansa, niin hänellä ei ole yksinvaltiaan tai diktaattorin valtuuksia. Yhdysvallat on edelleen perustuslaillinen liittotasavalta, jossa valtaa on hajautettu monelle eri taholle ja tekijälle. Presidentti on toki keulakuva monelle asialle ja kiistatta yksi vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä henkilöitä sekä maailmassa että Yhdysvalloissa.

Trump on henkeen ja vereen bisnesmies, joka tottelee dollarin valtaa. Siksi hän luultavasti tajuaa myös sen, että Yhdysvaltojen menestys perustuu siihen, että se nojaa globaaliin talouteen ja talouskumppanuuksiin. Trump ymmärtää, että tienataksen täytyy myydä ja myynti uppoaa vain sinne, missä on markkinoita.

Meidän suomalaisten ja eurooppalaisten kannalta taas suurimpiä kärsijöitä ovat ihan tavalliset amerikkalaiset. He joutuvat elämään hajautuvan yhteiskunnan ja kasvavan rasismin kanssa. Lisäksi iso osa amerikkalaisista vähemmistöjen edustajista pelkää todennäköisesti tällä hetkellä oman tulevaisuutensa puolesta. Rajataanko Yhdysvallat muurilla etelän suunnasta vai ei?

Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, mikä on todellisuus Trumpin shown takana. Jo voittopuhe antoi selkeitä viitteitä siitä, että Trumpin uhon takaa saattaa paljastua ajatteleva ja järkevästi toimiva presidentti, joka pyrkii puheitaan vähempään toimintaan ja vakaampaan yhteiskunnan kehitykseen. Show on showta ja arki arkea.

Suomalaisten on kuitenkin turha käyttää aikaansa Trumpia murehtien – hän ei ole se presidentti, jonka tykit ovat rajan takaa suunnattu tännepäin.