Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkopolitiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkopolitiikka. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. syyskuuta 2026

Oikeiston nousu voi rikkoa Euroopan sisältäpäin

 

Pysyykö tähtilippu edelleen salossa? Tekoälyn tekemä luomus

Saksassa natsimörkö nosti karvaista päätään äärioikeistolaisen AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) voitettua Saksi-Anhaltin osavaltiovaalit lähes ehdottomaan enemmistöön oikeuttavalla äänisaaliilla. AfD:n voitto on kuitenkin vain yksi kapea sivuvirta koko oikeisto-Tonavassa, joka Euroopassa virtaa. 

Saksi-Anhaltin vaalitulos huomioitiin läpi vanhan mantereen. Sisäpoliittisten rintamien kasaantuminen oikealle päin on tosiasia useissa Euroopan mahtimaissa - ja myös Suomessa. Toisen maailmansodan jälkeen oikeistolaisuutta on jostain syystä pidetty pahempana ääriliikkeenä kuin vaikkapa vastaavaa äärisiirtymää vasemmalle. Periaatteessa mitkään ääriliikkeet eivät ole demokratialle hyvästä, mutta samalla ne kuuluvat olennaisena demokratian sisältämään poliittiseen vapauteen. Pitkälti ääriliikkeiden aiheuttaman vallankumousriskin vuoksi meilläkin on olemassa edustuksellinen demokratia, jonka tehtävä on estää liiallinen vallan keskittyminen yksiin käsiin. Ja edustuksellinen demokratia on ollut suhteellisen toimiva ratkaisu - ainakin tähän saakka. 

Oikeistolainen Eurooppa kääntyy sisäänpäin

Sodan jälkeen kansallisvaltioiden ideologiaa on koetettu ajaa alas ja muuttaa Eurooppaa enemmän kohti Yhdysvaltain kaltaista liittovaltiota. Kansallisvaltiolle kuuluvia tehtäviä on liu'utettu EU:n päättäviin elimiin ja yleiseurooppalaisia käytäntöjä on siirretty koskemaan kaikkia jäsenmaita yli kansallisten päätöksentekijöiden. Jokainen Suomessakin muistaa kurkkudirektiivin tai tietää nykyiset paskat pullonkorkit. Ei noita ideoita täällä Suomessa keksitty, mutta täällä niitä kuitenkin toteutetaan.

Euroopan Unionin ongelma on alusta saakka ollut, että sen jäsenmaat tulevat kovin erilaisista maantieteellisistä ja poliittisista todellisuuksista ja niiden poliittinen historia on toisistaan poikkeava. Portugalin aroille ja Lapin erämaahan eivät kaikki säännöt päde samalla tavalla. Koko Euroopan Unionin olemassaolon ajan on Suomessakin kuulunut vahvoja soraääniä sille, pitääkö Suomen kuulua EU:iin vai ei. Euroopan unionia pidetään epätasa-arvoisena jäsenmailleen ja ongelmaksi koetaan myös vahva epätasapaino maksajien ja saajien välillä. 

EU-jäsenyys on tuonut Suomelle vakautta, taloudellisesti helppoja aikoja sekä suuren lähimarkkinan heti Itämeren takana. Osana Euroopan Unionia olemme saaneet nauttia vanhan mantereen talousveturien antamasta vetoavusta ja rahallisista etuuksista. Ilman EU:ta emme olisi liidelleet näinkään pitkälle talouden myötätuulissa. EU:n merkitys on viime vuosina vielä korostunut, kun talouspakotteiden ja sotilaallisen yhteistyön vuoksi Eurooppa on tiivistänyt rivejään Venäjää vastaan. Jopa Venäjälle tuli yllätyksenä, kuinka vahvasti Euroopan maat nousivat yhteisrintamassa sitä vastaan Ukrainan puolustuksessa. Se on vain yksi ranskalainen viiva pitkässä listassa vääriä arvioita, jotka Putin teki hyökätessään Ukrainaan.

Oikeistolaiseen ideologiaan kuuluu vahva kansallisvaltioiden tuki sekä erottelu meidän ja muiden välille. Oikeistohallitusten aikaan valtiot kääntyvät enemmän sisään- kuin ulospäin ja poliittinen fokus keskittyy maan sisäisten asioiden hoitamiseen. Sisäinen turvallisuus korostuu ja rajat omaan maahan haluttaisiin pitää enemmän kiinni kuin auki. 

Valitettavan usein oikeistolaisesta ideologiasta kyetään näkemään vain maahanmuuttovastaisuus, rasismi ja totalitarismi. Nuo kaikki ovat ikäviä lieveilmiöitä, mutta tänä päivänä eivät edes suurin uhkakuva, mikä oikeistolaiseen valtakeskusteluun etenkin Euroopassa liittyy.

Vaarana koko Euroopan Unionin kaatuminen

Kansallisvaltio-ideologian korostuminen on Euroopan Unionille myrkkyä. Yhteisön suurin uhka on se, että se murenee sisältäpäin, koska silloin kehitystä ei pysäytä kukaan. Jos useampi EU-jäsenmaa  toteaa jatkavansa poliittista tietä itsenäisenä ja irtoaa EU:sta, syntyy kierre, jossa koko rakenne murtuu.

Ja Euroopan Unionin murtuminen on asia, jota Venäjä toivoo enemmän kuin mitään muuta. Yhtenäistä EU:ta vastaan Venäjällä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta poliittisesti tai edes sotilaallisesti. Tilanne muuttuu olennaisesti, jos jäsenmaat joutuvat hoitamaan puolustusta yksin tai edes kahdenkeskisin sopimuksin. Tilanne olisi kaoottinen myös Suomelle. 

Valitettavasti heikko EU pelaa myös Trumpin pussiin. Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä EU:ssa kaksijakoinen. Toisille Yhdysvallat on punainen vaate, kun toiset maat taas hakeutuvat edelleen lännen jättiläisen kainaloon. Ja valitettavasti Yhdysvaltojen markkinat ja mahti ovat sitä luokkaa, että ilman sitä yhdelläkään kansallisella taloudella ei ole helppoa. Yhdysvallat seisoo myös vaa'ankieliasemassa suhteessa Natoon. Ilman Yhdysvaltojen tukea, ei Naton mandaatti ole riittävä. Ja Euroopan puolustus linkittyy tällä hetkellä vahvasti juuri Nato-maiden asevoimiin.

Vaikka EU ei kokonaisuutena murtuisikaan, hidastuu viime vuosina alkanut yhteistyön kehitys merkittävästi, mikäli kansalliset päätöksentekoelimet päättävät keskittyä maiden sisäisten asioiden hoitamiseen. Koko Euroopan Unioni on sen kokoluokan himmeli, että siinä on tasan kaksi vaihdetta - sitä ajetaan joko täysillä tai ei ollenkaan. Mitään puolivillaista tanssivaa kongressia ei kenenkään kannata ylläpitää. 

Edes äärioikeistolaisuus ei ole pelkkää natsismia

Meistä kukaan ei halua palata totalitarismiin, tai äärioikeistolaiseen natsismiin. Eikä meillä sen isompaa kaipuuta ole kommunismin kulta-aikoihin. Mutta silti Saksi-Anhaltin vaalit voittaneella AfD:llä on selkeitä pointteja, joilla se houkuttelee äänestäjiä. En siis halua missään nimessä puhua puolueen puolestapuhujana tai asian edistäjänä, mutta kaikissa ääriliikkeissä on syytä ymmärtää, mistä suosio johtuu. Pelkkä itku ja vaikerrus ei auta. 

AfD:n vaaliohjelmassa korostettiin Saksalaisten kansallistunteen ja nationalististen periaatteiden voimistamista vaatimalla Saksan lipun näkymistä kouluissa ja kansallislaulun liittämistä koulutilaisuuksiin (verratkaapa tätä meidän pikkuiseen Suvivirsi-kohuun). Vahvan maahanmuuton vastustamisen lisäksi korostuvat isänmaallisuus ja eräänlainen paluu perinteisiin arvoihin. Äärioikeistolaisuuden voima on kansallistunteen voimistamisessa sekä sisäisen turvallisuuden vahvistamisessa. Näillä pyritään luomaan selkeä "me vastaan muut" -asetelma. AfD haluaa hillitä maahanmuuttoa sekä helpottaa haitta-maahanmuuton kitkemistä karkotuksin ja palautuksin.

Saksan, kuten koko keskisen Euroopan, ongelmat maahanmuuttajien kanssa ovat toista luokkaa kuin Suomessa - vielä. Euroopan keskuksissa maahanmuuttajien määrä sekä heidän aiheuttamansa ongelmat ovat arkipäivässä näkyviä ja vastakkainasettelu kantaväestön kanssa voimistuu sitä mukaa, kun maahanmuuttajien määrä kasvaa. Näkyvät ongelmat ja häiriöt saavat äänestäjät kaipaamaan vahvempaa poliisia, vahvistettua sisäistä turvallisuutta sekä nopeita toimia maahanmuuton hillitsemiseksi. Tätä samaa argumenttia käytetään myös Suomessa. Myös meillä kuuluu koko ajan poliittista argumentointia haitta-maahanmuuton kitkemiseksi ja palautusprosessin tehostamiseksi. Enkä tietyissä tapauksissa ole asiasta edes eri mieltä. Meillä asioita hoidellaan turhan pehmoisin käsinein ja tehostamalla palautusprosessia meillä olisi mahdollisuus lisätä kaikkien maassa asuvien turvallisuutta. 

Samalla lailla bensaa äänestäjille on EU:n vastustaminen ja vastuun ottaminen takaisin kansallisiin käsiin. Venäjän kriisin ja Yhdysvaltojen poliittisen sekoilun aiheuttamat talousvaikeudet on helppo kääntää siihen, että syy ongelmiin on isossa EU:ssa ja itse tehtynä pärjättäisiin paremmin. Ja Saksan tapauksessa asia voi hyvin olla niin. Se on nettomaksaja ja Euroopan talousveturi, joka vetää monia pienempiä perässään. En ihmettele halua jättää pienet oman onnensa nojaan, irrota kahlitsevasta Euro-politiikasta ja siirtää Saksa takaisin saksalaisille. Meillä Suomessa suhde Euroopan Unioniin on monimutkaisempi ja irtaantuminen vaikeampaa. 

Ongelmakohtien populistiset pikaratkaisut yhdistettynä vahvaan Saksa-propagandaan ovat olleet ainakin Saksi-Anhaltissa toimiva kombo. Ja pahoin pelkään, että sitä samaa tullaan näkemään vielä lisää. 

Demokratian ydin on puolueiden monimuotoisuudessa

Miksi AfD voittaa ja miksi se saa niin suuren enemmistön? Se osaa houkutella kannattajia argumenteilla, jotka vetoavat. Se tarjoaa helpot ratkaisut ongelmiin, jotka ovat näkyviä. Jos maahanmuutto haittaa, niin lopetetaan se. Jos sähkö on ekologisesti tuotettuna kallista, niin tuotetaan se muilla tavoin halvemmalla. Helppoja ja lyhytnäköisiä ratkaisuja äänestäjän on helpompi uskoa ja omaksua. On paljon hankalampaa omaksua se, että maapalloa kannattaa hoitaa niin, että siitä jää jotain tulevillekin sukupolville, vaikka se nyt maksaakin enemmän. 

Sama kehitys voisi olla Suomessa täysin mahdollista. Eikä se johdu äärioikeiston tai äärivasemmiston hyvyydestä, vaan muiden huonoudesta. Ääriliikkeet saavat tasan sen tilan, minkä muut puoleet niille antavat. Eikä ratkaisu ole ääriliikkeiden kieltäminen tai demonisointi. Politiikkaan ja ennen kaikkea demokratiaan kuuluu mielipiteiden monimuotoisuus sekä se, että asioista voidaan olla myös äärimieltä (outo termi, mutta varmaan ymmärrettävä).

Demokratia perustuu kansalaisaktiivisuuteen, edustuksellisuuteen sekä siihen, että edustajisto on kansansa kuva. Demokratia toimii silloin, kun ihmiset toteuttavat kansalaisvelvollisuuttaan ja äänestävät. Silloin kansan kuva muodostuu täysimittaisena ja vääristymättömänä. Jokaiselle äänestäjälle annetaan sama määrä vaalivaluuttaa - yksi ääni.

Eli ongelma ei ole oikeistossa tai vasemmistossa. Ongelmana on se, että oikeisto tekee sen, mihin muut puolueet eivät pysty. Se saa oman kannattajakuntansa käyttämään ääntään suuremmalla osallistumisprosentilla kuin muut. Populismi houkuttelee äänestämään, koska äänestäjä kokee saavansa äänelleen parhaan vastineen. 

Kaikilla puolueilla on käytössä samat työkalut, samanveroiset ehdokaslistat sekä sama äänestäjäkunta, joiden joukosta oma kannatus suodattuu. Minkään puolueen kannattajalla ei ole käytössään yhtä henkilökohtaista ääntä enempää. Vaalien tuloksen ratkaisee toisaalta puolueiden ohjelma, mutta vielä enemmän se, kuka saa omat kannattajansa parhaiten liikkeelle. 

Demokratia vääristyy passiivisuuden ja hiljaisen hyväksynnän vuoksi. Jos käytän hieman 1940-luvun retoriikkaa, niin Natsi-Saksan ongelmana eivät olleet natsit, vaan se hiljainen enemmistö, joka hyväksyi heidän tekonsa. 

Demokratia kaatuu siihen, että joku pelaa sen läpi

Trump teki saman Yhdysvalloissa. Hän houkutteli populistisilla lupauksilla ja massiivisella näkyvyydellä omat äänestäjänsä uurnille suuremmalla prosentilla kuin vastustajat. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että paras ei todellakaan niissä vaaleissa voittanut. Ei paras - vaan se, joka käytti demokratiaa hyväkseen parhaiten. 

Ja sama suomeksi. Perussuomalaisten menestyksen takana on heidän kykynsä houkutella ihmiset äänestämään. Siinä, missä kanta-demarit tai hiljaiset keskustalaiset jäävät kotiin, lähtevät persu-kannattajat uurnille. Ja tällöin oikeiston kannatus saa yliedustuksen suhteessa kansan todelliseen mielipiteeseen.

Ja sitten news flash kaikille. Se vaalitulos ei korjaannu jälkeenpäin itkemällä somessa tai tekstaripalstoilla. Äänestyksen tulokseen voi vaikuttaa vain äänestämällä ja sen jälkeen tulos on demokratian pelisäännöillä hyväksyttävä. Jo muutamissa viime vaaleissa on nähty ilmiö, että äänestysprosentti putoaa kierros kierrokselta, mutta valitus vaalien jälkeen kasvaa. 

Käytännössä demokratia ei toimi, eikä edustuksellisuus toteudu, jos äänestysprosentti pyörii viidessäkymmenessä. Silloin puolet kansasta päättää kaikkien asioista. Suomessa ainakin tulevissa vaaleissa aiempaa suurempi osa vaalityöstä tulisi pistää nimenomaan aktivointiin ja kansallisvelvollisuuden täyttämiseen. Niiden passiivisten joukosta löytyvät puuttuvat kannattajat.

Suomessa suurten puolueiden kannattaisi mennä opettelemaan poliittista retoriikkaa. Enää kansa ei luota entiseen tapaan ammattipoliitikoihin, vaan äänestäjät kaipaavat itselleen oikeaa ja sopivinta edustajaa. Pääministeri Orpo on puolueelleen heikko keulakuva siksi, että hänessä ei ole mitään mediaseksikästä tai äänestäjiin vetoavaa. Ja vielä vähemmän sitä löytyy demareiden Lindtmanista. Tällä hetkellä vetovoimaisimmat keulakuvat puolueilleen ovat Vihreiden Sofia Virta sekä Vasemmiston Minja Koskela. He ovat tajunneet parhaiten, miten tätä peliä pelataan. Naama on esillä - hyvässä ja pahassa. Rapa lentää, mutta jokainen klikkiotsikko, somevastustus sekä kannanotto pyöräyttää algoritmimyllyä kovemmille kierroksille. Se taas kumuloi suoraan näkyvyyden kokonaismäärään. Käytännössä siis jokainen vasta-argumentti on lopulta voittava ääni, koska se lisää näkyvyyttä. Ja näkyvyys lopulta ratkaisee sen, mistä ehdokkaasta jää vahvin (ei välttämättä paras) mielikuva. Ja tulos on hämmästyttävä. Tällä hetkellä vasemmistolle povataan yli yhdentoista prosentin kannatusta. Se on äärimmäisen kova tulos sille aatesuunnalle.

Jos edelleen uskotaan, että demokratia on ainoa toimiva ratkaisu johtaa Suomea, sen toimivuuden eteen pitää tehdä töitä. Ensinnäkin voittajaksi haluavien pitää saada itselleen uskottavuutta. Uskottavuus tulee järkevillä, omiin äänestäjiin vetoavilla kannanotoilla, suorilla ja rohkeilla ratkaisuehdotuksilla sekä näkymällä ihmisten arjessa. Väitän, että vielä tulevissakin vaaleissa äänisaalista kerätään makkaraa grillaamalla ja ihmisiä kättelemällä. Se on sitä vaalien alla tarvittavaa lähitaistelua. 

Mutta lähitaistelun lisäksi on opeteltava myös politiikan dronehommat. Iso osa kannattajista ja potentiaalisista äänestäjistä selaa päivät pitkät Tiktokia. Se on jo muutamissa viime vaaleissa ollut voittoisa strategia nimenomaan populistisille liikkeille. Se voi olla sitä myös muille. Jos tämän hetken valtapuolueet haluavat tavoittaa äänestäjiään, on mentävä sinne, mistä heidät löytää. Ja sanoma on puettava sellaiseen muotoon, että sen tajuaa nopesti ja yksiselitteisesti lyhyelle videolle oksennettuna. Populismia vastaan voi taistella vain sen omin asein - mutta järkevästi. Pitää siis opetella puhumaan demaria tiktokiksi tai keskustella keskustaa kameran edessä.

Omia äänestäjiä tärkeämpää on saada ylipäätään äänestysprosentti kasvamaan. Se on saatava nousemaan niin ylös, että vaalien lopputulos edustaa oikeasti kansaa. Jos äärisuunnat ovat sittenkin vallalla, niin se on kansan tahto, eikä sille voi mitään. Mutta matalalla äänestysprosentilla jää vaaleista aina vähän valju maku ja tunne, että oikein tämä ei mennyt.

Venäjän pelko on viisauden alku

En ehkä niinkään pelkää äärioikeiston nousua Suomessa. Joensuussa 1990-luvulla eläneenä ilmiöön on jo tottunut. Totta kai rasismin, eriarvoisuuden ja helpon populismin nousu pistää kulmia kurttuun, mutta en näe sitä isona ongelmana vielä. Lisäksi uskon edustuksellisen demokratian voimaan siinä, että valta hajautuu pahimmassakin skenaariossa niin pieniin osiin, ettei varsinaista vahinkoa pääse tapahtumaan. 

Suurempi ongelma on iso kuva. Jos Eurooppa alkaa pirstoutua takaisin kansallisvaltioihin, on pikkuinen Suomi suuremmassa pulassa kuin koskaan. Meidän nykyisellä taloustilanteella, viennin ongelmilla ja geopoliittisella sijainnilla ei meillä ole suuria mahdollisuuksia vastata Venäjän uhkaan ilman jonkinlaista sivustatukea. Kun tähän soppaan lisätään se, että EU:n heikentyessä, heikkenee todennäköisesti myös Nato. Ja Nato-kortin haaleneminen lisää Venäjän kierroksia entisestään. Jäämme turhan hyvin tarjottimelle Keski-Euroopan laidalta. 

Venäjä on ja tulee olemaan Suomen suurin uhka. Tällä hetkellä kaikki vaaratekijät ovat kohtalaisesti hallussa, kun meillä on pään päällä sekä Nato- että EU-sateenvarjot. Ilman niitä tilanne muuttuisi olennaisesti. Meillä ei ole varaa antaa EU:n sortua. Se ei ole rakenteena täydellinen, eikä se aina palvele Suomen etua, mutta silti se on parasta, mitä meille on tällä hetkellä tarjolla. 


keskiviikko 31. joulukuuta 2025

Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025



 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 



Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:
"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:
"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:
"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:
"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:
"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:
"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:
"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:
Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:
Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:
Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:
Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.



Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin



Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 



Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 



Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla. 

torstai 24. helmikuuta 2022

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi



Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille.