Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla.