Viisi vuotta kirjoittamista

Heipparallaa ja hyvää sunnuntaita uskolliset ja uskottomat lukijat!

Ensi viikon tiistaina tulee Ra(s)kas Keski-ikä -blogille ikää erittäin kunnioitettavat viisi vuotta. Kun vuonna 2016 tartuin virtuaalikynään ja aloitin raskaan, tai rakkaan, keski-iän tilittämisen, en tiennyt puoliakaan siitä, kuinka paljon kirjoittaminen minulle antaisi ja kuinka paljon oppisin itsestäni laittamalla asiat ylös kaiken kansan luettavaksi. 

Blogille viisi vuotta on paljon. Se kertoo, että on valinnut tien, jota jaksaa kulkea pidempään ja josta myös löytää kirjoittamista. Elämä itsessään on paras materiaali kaivaa aiheita postauksiin. Mietin usein itsekin, mitä kirjoitettavaa on tavallisen keski-ikäisen elämässä, mutta kun tutkin tekstejäni vuosia taaksepäin, huomaan elämän muuttuneen ruuhkavuosina valtavaa vauhtia. Muutos tapahtuu mikroskooppisen pienin rattaankäännöin, ettei sitä välttämättä huomaa. 

Kun blogissa asiat pistää ruudulle ja lukee niitä uudelleen vuosien päästä, kokee ahaa-elämyksen. Monia asioita ei muista ja osan asioista muistaa eri tavoin. Jopa oma, tylsä, elämä näyttää mielenkiintoisemmalta jälkeenpäin, kun blogiin on kirjoitettu autenttiset todisteet tunteista ja ajatuksista. Blogi on minun päiväkirjani, jota tosin pääsevät lukemaan muutkin. Se on myös keskustelualusta, jossa keskustelen yhtä lailla itseni kuin näkymättömien lukijoiden kanssa. 

Kasvattavaa kasvatusta

Blogin kirjoittaminen antaa edelleen perspektiiviä omaan elämään. En enää tee niin tarkkoja suunnitelmia tai käsikirjoituksia siitä, mitä kirjoitan. Postauksen rakenne syntyy aika nopeasti pään sisällä ja jalostuu tekstiksi suhteellisen kivuttomaksi. Vielä vuosienkin jälkeen ennallaan on se, että yleensä idea postaukseen syntyy yhdestä ajatuksesta tai lauseesta. Noita yksittäisiä lauseita ja ajatelmia sitten kirjaan ylös muistivihkoihin ja sieltä kaivelen kirjoitettavaa. Samoihin muistivihkoihin suunnittelen tarinoita ja käsikirjoituksia myös blogin ulkopuolelta. Viime kesänä noista muistiinpanoista syntyi romaanikäsikirjoitus, joka ei pöytälaatikkoa pidemmälle tosin lentänyt. Ja jouluna kirjoitin lapselle 24-osaisen joulutarinan, johon kuulemma kaipaillaan ensi jouluksia jatkoa. 

Blogin myötä olen oppinut katsomaan itseäni enemmän ulkopuolisen silmin. Omaa elämää tutkii hieman analyyttisemmin, kun siitä hakee tarinoita kirjoitettavaksi tai opetuksia toisillekin. Kirjoittaminen on myös kasvattanut siinä, että oppii ottamaan asiat kriittisemmin. Kirjoittaessa pyrin siihen, että näkisin asiat useammalta kuin yhdeltä kantilta. Liiallinen ajatusten persuistuminen on aina tekijälle vaarallista. Ja tällaisena keski-ikäisenä vässykkänä koettaa muutenkin olla liikaa kärjistämättä tai loukkaamatta poikkeavasti ajattelevia. 

Luen omia tekstejäni liian harvoin taaksepäin. Veikkaan, että omien sanojen jälkitarkastelu voisi johtaa vielä parempaan tekstiin ja sanankäyttöön. Kaikki kirjoittamani tekstit luen kyllä useampaan kertaan ennen julkaisua (vaikkei se siltä aina näytä). Viiden vuoden aikana olen hylännyt kokonaan ehkä viisi tekstiä - osan sen takia,että aihe ei ole kantanut tarpeeksi tai sitten siksi, että aihe ei ole sopiva tänne julkaistavaksi. Mutta suhteellisen avoimesti olen kyllä elämäni täällä jakanut virheineen ja onnistumisineen. 

Vuodet teemoittuvat jännästi tahtomattaan. Ensimmäinen vuosi meni kirjoittamista opetellessa ja aiheet pyörivät paljon keski-iän parissa. Keski-iän mukana sivuille pääsivät luonnollisesti lapset ja kasvatus sekä ylipäänsä meidän velkataakan parissa painivan kansanosan elämä. Loputon tutkimisen aihe on myöskin suomalainen omakotitalon omistajuus - se on vakanssi, josta ei työteliästä päivää puutu. Usein mietin, että Jumalan sanoessa "Otsasi hiessä on sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen", hän ajatteli suomalaista omakotitalon omistajaa.

Myöhemmin olen kirjoittanut paljon työelämästä ja nyttemmin yrittämisestä. Kirjallisuus, joka muutenkin on lähellä sydäntä, on kirvoittanut muutamia hyviä tekstejä. Välillä otan kantaa paikalliseen tai kansainväliseen elämään. Yksi kestosuosikkini on ollut radio, josta olen kirjoittanut melko monta tekstiä - milloin radio-ohjelmista ja milloin radion kuuntelusta tai BFF:stäni Aamulypsystä. Ja on siellä joukossa muutama visa ja sitten kaikenlaista ajatuksetonta mölinää. Ensimmäiset vuodet kirjoitin melko holistisesti joka viikko ja se alkoi tuntua enemmän työltä kuin harrastukselta. Sen vuoksi olen rauhoittanut tahtia, blogia koskaan pitkäksi aikaa hylkäämättä. Hieman tekstejä ehkä muokkasi myös syrjähyppy Pontin bloggaajien joukkoon. Levätköön tuo blogiportaali rauhassa maatuvien blogiportaalien taivaassa.

Nykyinen kirjoitustahtini on "sano, kun on sanottavaa"-taajuus. Tekstejä syntyy toisinaan enemmän ja joskus vähemmän (näin savolaisittain sanottuna). Harvoin pakotan itseäni blogin ääreen, mutta kirjoitan aina, kun keksin hyvää kerrottavaa. Huomaan tekstieni rentoutuneen ja vapautuneen sen jälkeen, kun en tuota tekstiä väkisin. 

Onnellisuus ja unelmat

Suosikkiaiheeni, ja myös yksi blogin kantavia teemoja, on ollut ja tulee varmaan olemaan unelmat ja elämän onnellisuus. Väitän, että blogin pitäminen ja kirjoittaminen on antanut minulle useita syitä onnellisuuteen. Olen ehkä oppinut kaivamaan paskan seasta kultaa tai sitten elämän onnellisempi puoli on hypännyt helpommin vastaan, kun siitä kirjoittaa ja sitä ajattelee aktiivisesti. 

Olen tuntenut itseni kaikkein onnellisimmaksi sen jälkeen, kun täytin neljäkymmentä. Ja voin kyllä sanoa, ettei elämä ainakaan ole helpottunut noina vuosina. Helpon elämän sijaan olen oppinut taistelemaan omastani ja myös analyyttisemmin hakenut tietä onneen. Onnellisuus ei edelleenkään ole pankkitilin saldossa tai omaisuusluettelon pituudessa, vaan enemmän pään sisällä tai sydämessä. Kun itse lopetin tilin saldon vahtimisen ja keskityin enemmän tunnepuolen onneen, saavutin jotain, mitä en uskonut mahdolliseksi - elämän, jossa on helpompi hengittää ja jossa tavoitteita ei määritä mikään ulkopuolinen. Toki toisinaan tuntuu, että hinta on ollut hieman kova - mutta maksamisen väärti.

Unelmista sanotaan, että niitä saavuttaa, kun ne tunnustaa itselleen ja kirjaa paperille. Ja se pitää paikkansa - ainakin minun kohdallani. Olen blogin jokaisena vuonna kirjoittanut tekstin, jossa käyn läpi kuluneen vuoden tapahtumat, hakenut niistä mahdolliset opit ja luonut myös tavoitteet tulevaan vuoteen. Noista teksteistä on jalostunut elämän tavoitteellinen polku, jossa aidosti pyritään saavuttamaan omia unelmia. Minut se on johtanut uusiin harrastuksiin, kouluun ja nyt täysipäiväiseen yrittäjyyteen ja jopa siihen, että opetan muita. 

Tämän blogin kautta olen itse avautunut, löytänyt enemmän todellista minääni ja saanut myös itsevarmuutta. Alkuaikoina vielä hieman nolostelin julkaista ajatuksiani tai tunteitani muille, mutta ikä paksuntaa nahkaa ja nyt sanat valuvat ruudulle vapaammin ja suoremmin. Kun katson tänään peiliin, pidän sieltä näkyvästä kuvasta enemmän kuin viisi vuotta sitten. Ja uskon sen välittyvän myös itsestäni ulkopuolelle. 

Blogin ja kirjoittamisen myötä olen myös oppinut näkemään ennemmin voitot kuin tappiot. Keski-iässä on elettyä elämää takana jo niin paljon, että taustapeilistä löytyisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista tutkittavaa. Elämässä on kuitenkin tuijotettava eteenpäin ja keskityttävä siihen, että pysyy kaistojen välissä. Tuota ajattelua olen aktiivisesti kehittänyt - ja siinä myös kehittynyt. 

Mihin menee Ra(s)kas Keski-ikä?

Kirjoittaminen antaa minulle edelleen paljon - oikeastaan enemmän kuin ennen. Keskustelen itseni kanssa näillä sivuilla ja toisinaan näen kommenteista, että sanani osuvat jonkun toisenkin silmiin ja sydämeen. Toivon, että minun kompuroinneistani on saanut oppia, tai ainakin hupia, jokunen muukin.

Tiedän blogilla olevan uskollisia lukijoita - muitakin kuin äiti ja vaimo. Kiitos teille jokaiselle. Se, että muut näkevät ja kommentoivat tekstejäni, buustaa intoa tarjota aina enemmän lukemista. Vaikka kirjoitan paljon itselleni, on blogin idea aina se, että sen kautta voi tarjota lukijalle jonkinlaisen tunne-elämyksen. Olen jokaisesta lukijasta onnellinen - myös äidistä ja vaimosta. 

Ra(s)kas Keski-ikä porskuttaa aina vain eteenpäin. Ehkä sitten, kun seitsemänkymppisenä alan nauttia kansaneläkettä, on aika vaihtaa otsikko Autuaaseen Vanhuuteen, mutta ainakin seuraavat viisivuotiskaudet painellaan vielä kirkkaasti keski-iän puolella. 

Blogin juuriajatus on säilynyt läpi vuosien ja säilyy edelleen. Ajatus on tuoda keski-iästä enemmän näkyviin sitä puolta, joka ei ole harmaa tai ankea. Neljänkympin jälkeen useimpien viisaus, kauneus ja varallisuus ovat kultaisessa kolmiossa ja on aika nauttia muuttuvasta, kypsästä elämästä. Vaikka monesti ajattelen, että haluaisin elää joitakin vuosia totaalisesti uusiksi, niin todellisuudessa tässä vaiheessa elämää jokainen päivä antaa enemmän kuin aiemmin. Herätessäni päivän odotusarvo on lähes poikkeuksetta plussalla ja jokaisessa päivässä näen enemmän mahdollisuutta kuin uhkaa.

Vielä kerran nöyrä kiitos kaikki lukijat - kiva kun olette siellä!