Ei elä ilo Etelä-Karjalassa

Kuva luotu tekoälyn avulla

Viime aikojen yt- ja irtisanomispommit ovat osuneet täsmäohjuksen lailla rakkaaseen Etelä-Karjalaan. Pahimpana tuli eilen tieto hyvinvointialueen yt-neuvottelujen päättymisestä lähes neljänsadan työsuhteen loppumiseen. Luku itsessään on karmea ja kun tuo lisätään pari kuukautta aiemmin ilmoitettuun Kaukaan paperitehtaan kahdensadan irtisanotun päälle, voidaan helposti puhua Etelä-Karjalasta kriisimaakuntana. Olemme lyhyessä ajassa valuneet elinvoimaisesta ilon tyyssijasta kohti ankeaa ja valotonta tulevaisuutta. 

Nuo kaksi jätti-irtisanomista ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan erilaiset, mutta kumpikin vaikuttaa koko maakuntaan ja sen asukkaisiin. Katson asiaa maakunnan asukkaana, hyvinvointialueen asiakkaana sekä ennen kaikkea yrittäjänä - ja ihan vaan ihmisenä. 

Huolimatta irtisanotun työpaikasta, työsuhteen laadusta tai asemasta organisaatiossa, on työn päättyminen aina kriisi. Olen kokenut sen oman työurani aikana useamman kerran ja useammasta eri syystä. Poispotkittuna ojasta ylösnousu vaatii voimaa, tukea ja vahvaa tahtoa. Ja voin sanoa, että yhtään ei lohduta sanonnat "kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu" tai "jokaisella on olemassa paikka jossain". Tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan, jotka nyt ovat työpaikkansa menettäneet. Olen seisonut tuossa samassa tilanteessa, eikä se ole mitenkään miellyttävää tai helppoa. Mielessä pyörii monta asiaa, joista harvat ovat toiveikkaita.

Kaukaan mukana häviää pala paikallishistoriaa

Kaukaan paperitehtaan lopettaminen oli puhtaasti omistajien tekemä bisnespäätös, jolle tuskin kukaan olisi voinut mitään. Talous noudattaa omia kylmiä periaatteitaan ja pörssiyhtiön logiikka on tuottaa omistajilleen voittoa inhimillisistä tappioista huolimatta. Jos paperi ei omistajan mielestä käy kaupaksi, on sitä turha tehdä. Valitettavasti yhden tehtaan tai koneen sulkemisen sijaan nyt puhutaan kokonaisen toimialan hiipumisesta. Suomen vientiteollisuus on vahvasti kulkenut eteenpäin puujaloilla paperikengissä ja olemme nojanneet vuosikymmenet siihen, että kotimainen paperi sekä paperiteollisuuden tuotteet ja koneet kannattelevat kokonaista kansakuntaa. Nyt alkaa olla toisin.

Maailma siirtyy paperinkulutuksessa seuraavaan vaiheeseen. Kaikenlaiset painotuotteet digitalisoituvat sellaista vauhtia, että länsimainen paperin käyttö vähenee. Sen lisäksi alalle tulee kilpailua alueilta, joissa raaka-aine on halvempaa ja markkinat lähempänä. Ei löydy enää uskottavaa selitystä sille, miksi paperi pitäisi laivata maailman ääristä markkinoille, jos vaihtoehtoja löytyy pienemmän kuljetusmatkan päästä.

Kaukaan paperitehtaan lakkauttaminen harmittaa, vaikka se bisnesmielessä olisi kuinka perusteltua. Se harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka siellä työskentelivät. Ainakaan tästä maakunnasta ei vastaavaa työpaikkaa pysty löytämään, jos löytää työpaikkaa ensinkään. Iso osa työttömäksi jääneistä edustaa vielä vaikeasti työllistettävää ihmisjoukkoa, jonka pohjakoulutus on heikko, työkokemus yksipuolinen, eikä ikärakennekaan palvele työmarkkinoiden ambitioita. 

Maakunnan asukkaana harmittavat menetetyt verotulot. Hyväpalkkaiset paperitehtaan työntekijät ovat maksaneet maakuntaan aimo kasan veroeuroja, joista jokainen on tullut vuosi vuodelta kovempaan tarpeeseen. Nyt tuo veropotti jää maksamatta ja entisistä nettomaksajista uhkaa tulla nettosaajia. 

Eikä paperitehtaan lopetus koske vain työntekijöitä. Se koskee myös pitkää listaa alihankkijoista, joiden työt ovat olleet kiinni tehtaasta. Irtisanottujen lisäksi työtä joutuu hakemaan lähes sama määrä muita. Heistä osa on pienyrittäjiä, joiden kohtalo on pahimmillaan naulata oman pajan ovet säppiin lopullisesti. 

Käykö Lappeenrannalle samalla tavalla kuin monille muille pienille paikkakunnille ennen sitä? Nuoret muuttavat työn perässä muualle ja vanhat jäävät märisemään vanhojen hyvien aikojen perään. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Hoiva ei lopu, vaikka väki vähenee

Suurempi uutispommi tuli tällä viikolla, kun Etelä-Karjalan hyvinvointialueen yt-neuvottelut ilmoitettiin päättyneiksi. Lopputulos on, että lähes neljäsataa työsuhdetta päättyy. Kyseessä on 7% leikkaus henkilöstömäärään alalla, jossa tarve tekijöille ja hoivatyölle on huutava. 

Uutisten perusteella hyvinvointialue joutuu karsimaan kuluja, koska rahoittaja, eli valtio, ei rahaa enempää anna. Sillä on tultava toimeen, mikä isosta kukkarosta meille almuina tippuu. Olen keskustellut näistä hyvinvointialueen leikkauksista monen ihmisen kanssa. On melko harvinaista, että paikallista johtoa ei kukaan tästä kriisistä syytä, vaan vika on ylempänä, aina Helsingissä saakka. Paikallinen johto on varmasti tehnyt parhaansa, että täällä pärjättäisiin, mutta mopolla ei mahdottomiin pystytä. Nyt on sitten vähennettävä väkeä.

Minua tämä huolettaa siksi, että olen palveluiden käyttäjä. Saanko jatkossa enää yhtä laadukkaita hoitopalveluita kuin ennen? Missä kuosissa minua hoitava henkilöstö on, jos he joutuvat tekemään työnsä 7% kovemmalla kiireellä. Tunnettu fakta nimittäin on, että hoidettavien määrä tai hoidon tarpeen määrä ei tipu seitsemää prosenttia, vaikka tekijöitä olisi vähemmän. 

Tuosta tulee seuraava huolen aihe. Kuinka jäljelle jäävä henkilöstö jaksaa, jos heidän hartioilleen isketään lisää kuormaa, kun entisessäkin on kestämistä? Kuinka paljon tulemme ensi vuonna näkemään burnoutista johtuvia sairaslomia, kun porukka edelleen koettaa tuottaa samalla sykkeellä palveluja kuin tähänkin saakka, vaikka hoitohenkilökunta on vedetty alle minimin? Jotenkin on vaikea uskoa ihan noin kovaan sisäiseen tehostamiseen ilman palveluvajetta.

Ja sitten se suurin huolen aihe. Jokainen meistä tajuaa, että nyt leikataan siksi, että poliittinen tuuli puhaltaa oikealta. Seuraavissa vaaleissa tuuli todennäköisesti tulee kääntymään vahvasti vasemmalle, jolloin nyt tehtyjä töllöntöitä paikataan urakalla. Kun nyt annamme kenkää osaavalle ja työhaluiselle henkilöstölle, mistä löydämme tilalle uusia, kun sen tarve tulee (siis kun, ei jos)? Menetämme nyt irtisanottujen mukana valtavasti osaamista ja työhalua. Onko oikeasti olemassa toiveuni, että nämä ihmiset jäävät odottamaan tälle alueelle parempia aikoja? Tuskin on. 

Suuri osa ainakin nuoremmista muuttaa pois Etelä-Karjalasta ja osa vaihtaa jopa alaa. Silloin koko Suomi menettää jotain. Hoidolle, hoivalle ja sairaanhoidolle on tulevina vuosina entistä kovempi tarve ja tuo tarve ei täyty ilman tekijöitä. Emme tule saamaan tänne vastaavia osaajia ainakaan täysimääräisesti.

Sen lisäksi osa nyt hoitoalalle koulutetuista tulee vaihtamaan alaa. Onko järkevää kouluttaa osaavia hoitajia, jotka pakotetaan uudelleenkouluttautumaan. Valtio menettää osaamisen ja koulutuksen kustannusten kautta melkoisen potin. Ei kuulosta fiksulta.

Voisin kuvitella, että monet nyt hyvinvointialueelta irtisanotuksi tulevat kokevat olevansa petettyjä. Joukossa on paljon nuoria, joille vielä viisi vuotta sitten vannottiin, että jos tälle alalle kouluttaudut, eivät työt lopu ikinä. Kuka lopulta käänsi takkinsa ja teki heistä työttömiä?

Maakunnan vetovoima, ostovoima ja elinvoima hiipuvat

Kaikki irtisanotut ovat pois maakunnallisesta ostovoimasta. Heidän verotulonsa jäävät syntymättä ja heidän osuutensa yhteisten asioiden rahoittamisesta jää toteutumatta. Tulevien vuosien massiiviset urheilupaikkahankkeet sekä yleinen kustannusten nousu huutaisivat jokaista mukaan talkoisiin. Nyt kun rahoitusosuus veronmaksajissa kapenee, kasvaa meidän muiden vastuu samalla määrällä. Tai sitten kriittisiä hankkeita joudutaan taas lykkäämään - tällä kertaa siksi, että maksajia ei ole tarpeeksi.

Ja kun töitä ei ole, ei synny myöskään lisäarvoa, jonka voi siirtää kulutukseen. Tämä tulee koskemaan osaltaan myös minua. Pelkästään irtisanotuissa on varmasti mukana omia asiakkaitani, joiden on turha kuvitella käyttävän kutistuvaa rahapottiaan hyvinvointiin, joka ei ole pakollista. Nämä voidaan laskea suoraan tappioksi. Sen lisäksi lisääntyvä kiire luultavasti uuvuttaa loput työntekijät niin, että itsestä huolehtiminen voi jäädä taka-alalle (vaikka tarve ei häviäkään). 

Tällaiset negatiiviset uutiset lopettavat rahan kiertämisen muiltakin. Ihmiset vetäytyvät poteroon odottamaan parempia aikoja ja raha ei löydä tietään kulutukseen. Se on totta kai tavallaan viisasta, mutta toimii vastoin modernin palveluyhteiskunnan periaatteita. Tämän päivän elämä perustuu siihen, että jokainen kuluttaa, jotta raha kiertää ja yhteiskunta elää. 

Pitkässä juoksussa koko maakunnan vetovoima vähenee. Kun teollisuuden niittaamat tukijalat sortuvat, ei maakunta kiinnosta investoijia. Tuottava teollisuus pyörittää aina perässään joukkoa alihankkijoita sekä myös uusia innovaatioita. Teollisuus on tuotannon lisäksi myös hyvä maaperä synnyttämään uusia liiketoimintavirtoja, jotka omalta osaltaan ruokkivat uuden rahan syntyä. Jos hautomo kuolee, ei synny uusia poikasiakaan.

Ja kun vetovoima hiipuu, hiipuu myös elinvoima. Lappeenrannalla voi hyvin olla edessä Imatran kohtalo. Työpaikkoja ei ole, jolloin työhaluiset muuttavat uusille seuduille rahan perässä. Asuntomarkkinat hiipuvat kysynnän puutteeseen, jolloin yksityisten tekemien investointien arvo valuu hiekkaan. Minunkin pelkona on, että tätä vauhtia kodin arvo alkaa laskea vakuusarvon alle. Sen jälkeen teemme asunnon myymällä vain tappiota. Kun kyseessä on elämäni suurin investointi, uhkakuva kieltämättä pelottaa.

Minä olen totta kai vielä onnellisessa asemassa. Pyöritän yritystä, joka ainakin tällä hetkellä tuottaa elannon. Sen lisäksi toimin alalla, jonka toiminnan voisin helposti käynnistää missä tahansa. Mutta en haluaisi vaihtaa maakuntaa. Rakkaaksi muodostunut Etelä-Karjala on ollut lapsille hyvä ja turvallinen paikka kasvaa. Täällä ihmiset ovat vielä sen verran maalaisia, että junantuomakin tuntee olonsa kotoisaksi. Ja onhan meillä täällä rikas historia ja kaunis luonto ympärillä. Mielellään täällä asuu. 

En näe tulevaa vuotta kovinkaan toiveikkaana. Mikäli Etelä-Karjalaan ei saada jostain tukea, jolla uutta liiketoimintaa saadaan käyntiin, ei täällä ilo juuri tulevina vuosina loisku. Me tarvitsemme apua, että saamme synnytettyä niitä hallituksen lupaamia uusia työpaikkoja. Tarvitsemme tukea sekä nyt työttömäksi jääneille ihmisille että heille, jotka voisivat noita ihmisiä työllistää. Tarvitsemme talouden apustartteria, että pääsemme pahimman yli kasvattamaan jotain uutta, jonka avulla voimme selvitä nyt tehdyistä rajuista toimenpiteistä. 

Nyt tarvitaan myös maakunnan poliittisilta päättäjiltä heräämistä. On muuten erittäin mielenkiintoinen sattuma, että rajuimmat leikkaukset maakuntaan tehdään juuri silloin, kun kahden suurimman oikeistopuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajat tulevat maakunnan sisältä. Kuinka voi olla mahdollista, että he sallivat omien potkimisen? Vai onko oikeistopuolueiden suoraselkäisyys niin jäykkää, että annetaan mieluummin hakata omia, ettei tartte kylillä selitellä. Olisiko sittenkin aika vanhalle kunnon siltarumpupolitiikalle?