Ylös suosta Hop Hop!

Viime aikoina on blogi jäänyt valitettavasti hieman taka-alalle. Kyse ei suinkaan ole motivaation puutteesta tai siitä, ettei olisi mitään sanottavaa. Valitettavasti myöskään joulukiireet eivät ole päässeet sotkemaan aikatauluja, vaan kyse on enemmän työelämän probleemeista. Syksyn viimeinen projekti meinasi viedä ajan lisäksi mielen lähelle hulluutta ja jotenkin ajatukset karkasivat enemmän tuonne työmaailman puolelle kuin omaan elämään. Eilen kuitenkin huomasin, että tämän murehtimisenhan voisi kääntää tekstiksi ja kenties opiksi muillekin.

"Kuinka elefantti syödään? - Pala kerrallaan"

Minulla murehtiminen ja stressi vie yöunet. Nukahdan kuin lapsi illalla, mutta sitten aivot alkavat neljän jälkeen aamulla pyörittää työajatuksia ja on pakko nousta ylös (tätäkin aloin kirjoittaa jo viiden jälkeen aamulla). Väsynyt mieli on kummallinen työkalu. Se alkaa pyörittää samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Lopulta olet kuin lautasella pyörivä LP-levy, joka junnaa yhtä ja samaa kierrosta. Ja yhtä ärsyttäviltä nuo omat ajatukset myös tuntuvat. Aamulla herätessäsi mietit päivän työjärjestyksen ja sama jatkuu illalla, kun palaat kotiin. Tuntuu, että olet kyllä käyttänyt koko päivän, mutta tehtyjen tehtävien lista ei ole liiemmin pienentynyt. Tekemättömien töiden lista on ainakin minulle se korkein vuori, jolle on myös vaikeinta kiivetä.

Tähän auttaa vain se, että pitää niin sanotusti paketin kunnossa koko ajan. Keskittyy tärkeimpiin juttuihin ja suunnittelee tekemisensä paperille tärkeysjärjestyksessä. Sitten noudattaa tekojärjestystä orjallisesti, eikä ota mitään ylimääräistä tekemistä sivuun. Mikään ei ärsytä niin paljon kuin se, että juuri kun olet pääsemässä omien tehtäviesi herraksi, tulee joku sivullinen, joka lataa pöydän täyteen jotain muuta. Oma ongelmani on yleensä myös liiallinen kiltteys. Suostun auttamaan muita tai tekemään jotain ekstraa, vaikka aikaa ei olisi. Mietin liikaa sitä, millaisiin ongelmiin työkaverini joutuvat, jos en auta. Lopputulos on kuitenkin se, että enemmän ongelmiin joudunkin minä itse.

Toinen asia, mikä auttaa on se, että annat tunnustusta myös itsellesi. Työelämässä palautetta onnistumisista saa harvoin. Ja mikäs kissan hännän ja niin edespäin... Eli oikeasti välillä on mentävä peilin eteen, nostettava peukku ja hymyillen sanottava "Olet sie kuitenkin aika mestari!". Joskus se tulee uskottavasti...ja joskus ei niinkään. Olen koettanut opetella etenkin viime vuosina antamaan tunnustusta myös muille ympärilläni. Yleensä toisen hartoista näkee, miten ne oikenevat, kun tunnustus hyvästä työstä osuu oikeaan paikkaan. Me jokainen olemme niitä huomiota kaipaavia lapsia, joille se pieni kiitos paikkaa syntynyttä huomiovajetta. Jospa meillä kaikilla olisi tällä viikolla hetki sille, että kerromme vähintään yhdelle työkaverille (tai vaimolle tai lapsille), kuinka hyvin hän on onnistunut työssään?

Pelit pelataan - ja voitetaan - vaihto kerrallaan

Oma perisyntini on se, että osaan huonosti elää tässä päivässä. Joko mieli vaeltaa liikaa menneessä  tai sitten tulevaisuudessa. Useamman kerran viikossa istun saunassa ja mietin, että elämä olisi pitänyt elää toisin ja tehdä joitain ratkaisuja eri tavalla. Sehän tuottaa aina hyvän lopputuloksen, vai eikö??

Toisaalta taas saatan uppoutua pitkiksi ajoiksi siihen, että mietin, mitä pitäisi tehdä tulevaisuudessa tai miten elämää olisi elettävä jatkossa fiksummin. On haaveita ja unelmia, jotka haluaisin toteuttaa ja se kaikki niiden eteen tehtävä työ on kuin vuori, jolle kiipeämisessä olen vielä perusleirissä. Lopulta tulee se keski-ikäisen ahdistus, kun tajuat, että elämästä ensimmäinen puolikas alkaa olla taputeltu ja edelleen maailmasta on yli puolet näkemättä ja kokematta.

Suunnittelen, että tekisin itselleni "Bucket listin", johon kirjaisin ensimmäiset sata unelmaa, jotka haluan toteuttaa ennen kuin viimeinen henkäys koittaa. Tuo lista sisältäisi todennäköisesti paikkoja, jotka haluan nähdä sekä elämyksiä, jotka haluan kokea. Vaikka lopputulos on jossain yhdeksän kilometrin korkeudessa, niin homma houkuttelee. Toivottavasti tuo lista on ensi vuodelle tehtävien lupausten listassa. Nyt joulukuussahan aletaan hahmotella hyvien lupausten listaa, joka parantaa elämämme ensi vuonna lopullisesti kuntoon.

Mikä sitten on tärkeintä?

Stressin ja uupumuksen hallinnassa tärkeintä on se, että pidät palikat oikeassa järjestyksessä. Käytännössä täytyy osata hakea ne tärkeimmät suoritettavat tehtävät ja laittaa ne järjestykseen. Asiat jakaantuvat käytännössä kuitenkin kolmeen kategoriaan - niihin, jotka hoidan minä - niihin, jotka hoitaa joku muu - sekä niihin, jotka hoitaa aika. Ja jokaisen meistä täytyy keskittyä tuohon ensimmäiseen. Nuo omat tekemiset sitten kirjataan manuaaliprintterillä paperille, joka liimataan työpöydän kanteen ja tuosta lapusta muodostuu kabbala, jota noudatetaan loppuun saakka.

Lisäksi pohdintaan kannattaa ottaa vain niitä asioita, joihin voi oikeasti vaikuttaa. On turhaa murehtia tekijöitä, joihin itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Samoin on turha ottaa hartioilleen toisten huolia kannettavaksi. Niiden aika on sitten, kun omat huolet on ratkottu.

Ja se tärkein. On joka ilta muistettava, että työ on vain työtä. Tärkeintä elämässä on se kaikki muu, joka tapahtuu työn ulkopuolella. Työssä on aina pyrittävä maksimisuoritukseen, mutta siinä ajassa ja niillä evälillä, jotka meillä kullakin on. Lapset eivät kuitenkaan kiitä siitä, että olet saanut jokaisen projektisi kunnialla loppuun. Lapset kiittävät siitä, että olet iltaisin läsnä ja kuuntelet heidän kuulumisiaan. On myös osattava olla itselleen armollinen - kaikkea et voi tehdä. Lisäksi jokaisella on oikeus olla onnellinen ja ylpeä omasta työstään ja sen tuloksista.