Poikkeuksellisesti en jaa tätä kirjoitusta Facebookissa. En halua antaa Imatralla tehdylle mielipuoliselle teolle yhtään enempää julkisuutta, jota se ei ansaitse. Samasta syystä en ottanu millään tavalla osaa Facebookin suru- ja muistokirjoituksiin yhtä lukuunottamatta. Pahoin pelkään, että tarkemmissa tutkimuksissa paljastuu tekijän motiiviksi se, että hän halusi tehdä jotain, jolla nousisi kaikkien medioiden otsikoihin ja sitä kautta nousisi koulusurmaajien ja muiden massamurhaajien joukkoon. Tätä joukkoa ja siihen halukkaita ruokkii julkisuus ja se, että nuo mielipuolet saavat naamansa näkyviin, keinolla millä hyvänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa jotain jo senkin vuoksi, että tunnen teon vuoksi suurta surua, hämmennystä, vihaa ja satoja muita tunteita, jotka on hyvä kertoa, jakaa ja kirjoittaa ulos.
Luen aamun uutisia, joissa kerrotaan, että Imatralla on surmattu kolme ihmistä. Ensin ajattelen asiaa jonakin jengien välienselvittelynä tai muuna rikollisten keskeisenä. Päivän mittaan paljastuu, että teko on mielivaltainen ja uhreiksi on joutunut kolme täysin sivullista ihmistä, joilla ei ollut mitään riitaa tai kaunaa tekijän kanssa. Kun aikaa menee vielä myöhempään, käy selväksi, että isku on vienyt kaksi ihmistä siitä työyhteisöstä, jossa työskentelen.
Tunteet myllertävät epäuskon, surun, vihan ja voimattomuuden välillä. On mahdotonta uskoa, että jonkun ihmisen tavallinen lauantai-ilta voi päättyä noin - tai elämä. On mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat tehdä vieraille ihmisille noin paljon pahaa. Kuinka joku mielipuoli voi päättää kolmella laukauksella kolmen ihmisen elämän ja suistaa samalla vielä suuremman ihmismäärän elämän lopullisesti raiteiltaan? Sitten mietin uhrien läheisiä ja sitä, mikä heitä odottaa.Teon seuraukset ovat lopulliset ja anteeksiantamattomat.
Tekijää kohtaan en tunne minkäänlaista sympatiaa. Mädätköön vankilassa. Mutta taas tekijän läheisiä kohtaan tunnen jotain, ehkä sääliä. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, niin tekijän kuin hänen vanhempansa. Pahimmallakin rikollisella on vanhemmat, jotka nyt joutuvat tahtomattaan osaksi tekoa. Todennäköisesti ja toivottavasti he tuntevat häpeää, vaikka en usko, että kukaan voi tahallisesti kasvattaa lapsestaan noin pahaa ja piittaamatonta. Luultavasti vanhemmat miettivät, missä elämä meni noin pahasti raiteiltaan, että oma lapsi päätyy tuollaiseen tekoon. Heilläkin riittää kysymyksiä loppuelämäksi.
Onnettominta tässä on se, että tekijä on niin nuori, että ehtii sääntö-Suomessa istua hyvin yhden elinkautisen ja palata tänne veronmaksajien joukkoon jatkamaan rikollista elämäänsä. Tähän päivään mennessä pisin elinkautinen on kestänyt 25 vuotta. Tekijä olisi vapaa mies siis jo 48 vuotiaana. Tuokaan tuomio ei noita kolmea elämää korvaa.
Olen surullinen myös meidän muiden, osattomien, puolesta. Meiltä on karissut jälleen pala lapsenuskoa ja turvallisuudentunnetta. Jos nuo kolme uhria valikoituivat sattumanvaraisesti uhreiksi, niin miksi vastaava ei voisi käydä meille muillekin. Edes Imatra ei ole sellainen paikka, jossa voi iltaansa viettää täysin huolettomana. Moniko katsoo tästä lähtien aina baarinovesta ulos lähtiessään, onko pihalle parkkeerattu outoja autoja tai liikkuuko lähistöllä jotain epämääräistä porukkaa? Nuo kaikki kielivät siitä, että maailmamme turvaa on järkytetty.
Voimia kaikille, joita tämä Imatran joukkosurma kosketti. Suru on yhteinen, enkä edes voi kuvitella läheisten tuskaa tällaisen äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!