Vuosi koronaa - miltä tuntuu?

 

Siitä on nyt jo reilu vuosi, kun pieni maailmamme kellahti uuteen asentoon, eikä se ole vieläkään palannut takaisin raiteilleen - jos koskaan palaakaan. Jos pystyisi muistamaan vanhan normaalin, huomaisi, että monta asiaa tehdään eri lailla. Mutta koska ihminen on adaptoituva nisäkäs, olemme  tottuneet uuteen normaaliin niin, että näemme enää jäävuoren terävimmät huiput - asiat, joita eniten kaipaamme. 

Maskit, käsidesit, lock downit ja karanteenit

Pieni virus teki sen, mihin ihminen ei olisi pystynyt omin voimin koskaan. Suomessa laitettiin jopa kokonainen maakunta eristyksiin ja tälläkin hetkellä eristyksen avulla pyritään pienemmässä mittakaavassa estämään viruksen leviämistä. Maakuntien sijaan nyt eristetään koululuokkia tai työpaikkoja - niin ja yrittäjiä elinkeinoistaan. 

Vihasin kaupassakäyntiä jo ennen koronaa, ja nyt siitä on tullut entistä hankalampaa. En pidä siitä, että joudun ahtautumaan vihannesosaston täyteen ahdetuille käytäville muiden sekaan. En pidä siitä, että joudun väistelemään muita ihmisiä kulkiessani ostoksilla. No ehkä siksi olen jättänyt kaikenlaisen kaupassakäynnin minimiin. Mutta kun sekään ei ole hyvä - yrittäjänä kannan tietenkin huolta myös muiden yrittäjien toimeentulosta ja talous ei pyöri, jos kauppa ei käy. Kaikki kivajalka ei verkkokaupalla elä. 

Olen tottunut maskinkäyttöön. Pidän maskia joka päivä töissä ja käsiäni voitelen käsidesillä kaikissa mahdollisissa paikoissa. Olen melko varma, että maskit ja käsidesit tulevat jäämään arkeemme myös sen jälkeen, kun laumasuoja on saatu joko rokotusten tai riittävän sairastavuuden kautta. Kaiken kaikkiaan meistä on tullut hygieniatietoisempia ja uskon meidän myös jäävän sellaisiksi tulevaisuudessa.

Kotoilu on uusi musta

Vuoden taistelun jälkeen ainakin meidän perheestä on tullut todellisia kotoilijoita. Totta kai kaipaan ystäviä, kaipaan live-keikkoja ja kaipaan "vapaata liikkumista", mutta en valita. Unelmistani huolimatta olen melkoisen paska turisti, koska en koskaan matkusta mihinkään. Siksipä en koe mitään weltschmertziä siitä, etten pääse ulkomaille. Vaikka toisaalta ymmärrän enemmän matkailevien tuskan, en pidä sitä juuri nollatason ongelmaa suurempana. Kaikki loppuu aikanaan ja vielä jonain päivänä sinivalkoiset siivet lennättävät innokkaat pois marisemasta.

Olen onnellinen, että pieni saa käydä koulua. Viime kevään kotieskari taisi alkaa käymään jo molempien hermoille. Niin paljon kuin lapsiaan rakastaakin, niin joskus liika on liikaa. Enkä näe siinä mitään pahaa. Nyt kun lapsi lähtee reippaana kouluun oman primääriviiteryhmänsä luo, jää minulle työrauha omille töilleni, eikä aika mene jojoillessa viihdyttäjä-isän ja vastuullisen työntekijän roolien välillä. 

Ja onneksi on koti. Luultavasti hyppisimme kilpaa seinille, jos perhe olisi ahtautunut saunattomaan kerrostalo-kaksioon vailla omaa pihaa tai naapureita. Etenkin viime kevään pelasti pitkälti se, että naapurustossa oli ikioma lockdown-lapsijengi, joka leikki keskenään ja sai siten purkaa enegiaa keskenään. Uskon, että kaikki naapuruston vanhemmat ovat samaa mieltä. 

Kaiken kaikkiaan arki on normalisoitunut pitkälti uudelle tasolle. Moniin uusiin asioihin on tottunut niin, ettei muutosta enää edes huomaa. Olen tyytyväinen myös siitä, että korona-stigma on väistymään päin. Emme enää hysteerisesti pelkää saavamme tautia jokaiselta vastaantulijalta ja sairastuneitakin on sen verran, että luultavasti jokainen tuntee ainakin yhden joka on sairastanut taudin. Koronasta ja sen hoidosta sekä ehkäisystä opitaan koko ajan lisää. Tieto helpottaa tuskaa ja valaa uskoa parempaan huomiseen. 

Globaalisti taistelu on vasta alussa

Suomessa eletään vuoden päästä luultavasti jo ihan uusissa tunnelmissa. Laumasuoja on saatu, tarpeellinen määrä ihmisiä on rokotettu ja tautiluvut on taltutettu. Palaamme pikkuhiljaa seuraavaan normaaliin. Toimistot täyttyvät työntekijöistä ja kaupat asiakkaista. Jäljellä on valtava valtionvelka sekä kaiken sen henkisen pahoinvoinnin jälkien korjaaminen, mitä parin vuoden eristys on saanut aikaan. Mutta suhteessa voimme toivottavasti paremmin kuin nyt.

Globaalisti asiat eivät ole vielä vuodenkaan päästä oikealla tolalla. Kuluneen vuoden aikana yhteiskunnat ovat kääntyneet voimakkaasti sisäänpäin ja sen solmun aukaisu tulee olemaan tiukempi rasti. Vielä vuodenkaan päästä suuret taloudet, kuten Yhdysvallat, Venäjä tai etelä-Amerikan talousmoottorit eivät ole normaalitilassa. Ja kehitysmaissa mennään sen verran jäljessä, että siellä pahimmat kriisit ovat luultavasti vasta kiihtymisvaiheessa. 

EU-tasolle tuo voi tarkoittaa sitä, että todellisten vahvojen kumppanien määrä kutistuu. Edes Eurooppa ei pyöri pelkkänä sisämarkkinana ja se tarvitsisi vaurasta Venäjää tai normaalisti toimivaa Yhdysvaltoja kaveriksi. Etenkin Venäjän ja EU:n suhteet mutkistuvat koko ajan sitä mukaa kuin kriisi jatkuu. Venäjän talous kurjistuu monesta nurkasta yhtä aikaa ja se voi pakottaa ulkopoliittisesti jopa rajuihin irtiottoihin. Meille Suomalaisille rekyyli Venäjän kriisistä on muuta Eurooppaa kovempi - kysykää vaikka Etelä-Karjalaisilta yrittäjiltä. Venäjän rajan pitäminen kiinni huolettaa talousmielessä, mutta terveysmielessä olen siitä tällä hetkellä kiitollinen. 

Sisäänpäinkääntyminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että tuijotus keskittyy enemmän ja enemmän omaa napaa kohti. Suomessa on kunnallisvaaleissa ennustettu persu-vyöryä, mikä itsessään aiheuttaa harmaata jopa tällaiseen lähes tukattomaan päähän. Euroopan tasolla ongelma voi olla paljon pahempi. Jos jopa suvaitsevaisuuden perikuva Ruotsi alkaa revetä liitoksistaan, niin nationalismivirtojen vuolaus on todella huolestuttavissa mittakaavoissa. Tätä ei tarvitse brexitiä pidemmälle katsoa. Britannian EU-eron taustalla väijyi voimakkaasti yhtenä ajatuksena se, että britit halusivat suojata omaa maaperäänsä muualta tulijoilta. 

Mitä ajattelen, mitä tunnen

Olen ennenkin sanonut, että erittäin kiitollisena kuulun yhteiskunnan hyväosaisiin. Olen saanut tehdä koko vuoden töitä - tarkemmin sanottuna tälläkin hetkellä kolmea työtä. Taloudellisesti asiat ovat hyvällä tolalla, eikä tulevaisuuskaan näytä niin huolestuttavalta kuin joskus. Teen tällä hetkellä kaikissa suhteissa työtä, josta olen uskaltanut unelmoida ja sanoa sen ääneen. Vanha sanonta, että Luoja antaa, kun uskaltaa pyytää, pitänee paikkansa.

Tärkein asia on tietenkin se, että olemme kaikki saaneet olla terveinä. Kriisiaikoina siitä osaa olla oikeasti kiitollinen, eikä sitä sano vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Totta kai tauti huolestuttaa, etenkin kun perheessä on riskiryhmiin kuuluvia, mutta viisaus ja varovaisuus ovat paniikkia parempia suhtautumistapoja. Uskon, että Suomi hoitaa asiansa ja myös meidät keski-ikäiset rokotetaan joskus ja sen jälkeen saamme olla entistäkin keveämmällä mielellä. 

Olen kiitollinen myös perheestä. Vetää nöyräksi, kun ympärillä on tyyppejä, jotka vetävät yhtä köyttä. Kriisiajat ovat nostaneet monessa perheessä pintaan enemmän ongemia kuin yhtenäisyyttä. Me taas olemme oppineet toimimaan entistäkin sujuvammin myös tämän uuden arjen pyörittämisessä. Ajankäyttömme on muuttunut, lähinnä minun töiden takia, mutta silti homma rokkaa vähintään kiitettävästi. 

Arkeni on muuttunut loppujen lopuksi vähän. Olen tykännyt ennenkin olla kotona ja nyt kotiaan osaa arvostaa ehkä entistäkin enemmän. Viime kesän loistavat kelit lisäsivät viihtyvyyttä vielä entisestäänkin. Jos haen kuluneesta vuodesta sielun suosikkimaisemaa, niin se on siinä, kun istun takapihalla kiikussa kirjoittamassa ja ympäriltä kuuluu naapuruston leikkivien lasten ääniä. Ei ole tarvetta mennä mihinkään, koska kaikki tarpeellinen on juuri siinä. 

Vaikka kaikki on enemmän tai vähemmän suljettu, olen tutustunut valtavaan määrään uusia, hienoja, tyyppejä. Yrittäjyys on tuonut nipun asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, joiden kanssa työskentely on lievästi sanottuna antoisaa. Lisäksi oman opiskeluryhmän oppilaat ja koko koulun henkilökunta ovat uusia, kivoja tuttavuuksia. 

Minun arkeni on muutenkin muuttunut parempaan suuntaan. Saan tehdä työtä, josta pidän. Opin joka päivä lisää yrittämisestä, hyvinvointialasta ja toisenlaisen työn tekemisestä. Saan itse säädellä ajankäyttöäni ja työni jäljet ovat kiinni omista käsistä, eikä odottettavista yt-neuvotteluista. Ja tähän mennessä en ole vielä tehnyt  yhtään miinusmerkkistä kuukautta, vaikka firma potkittiin alulle kriisiaikana, jolloin bisneksen käynnistäminen ja pyörittäminen ei mitään hyppypotkualkua saanut. Tällä hetkellä uskon omaan työhöni ja siihen, että ahkeralla ja nöyrällä tekemisellä pärjään.

Pieniä mustia pilviä mieleen tulee tällä hetkellä vallitsevasta tilanteesta. Koulu on kiinni kolme viikkoa, joten omat opetukset ovat jäissä. Firmassa varauskalenteri on parin seuraavan viikon osalta poikkeuksellisen hiljainen, mikä luultavasti johtuu siitä, että kaikki odottavat tautilukujen päivittymistä ja poikkeustilan päättymistä. Toivon todella, että parin viikon päästä saan myydä taas ei-oota, kuten viime kuukaudet. Ja ainahan sitä tekevä mies tekemistä keksii. Muistivihkossa on parinkin romaanin synopsikset odottamassa jalostusta ja kuulemma perhekin tykkää, kun olen joskus viikonloppuna kotona. Elämässä pitää sopeutua ja nähdä ne kuuluisat hopeareunukset. 

Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!