Vähäväriset eurovaalit

 Suomessa äänestettiin taas kerran viime viikonloppuna. Tällä kertaa valinnan kohteena olivat viisitoista tulevaa europarlamentin jäsentä. Eurovaalit eroavat perus-eduskuntavaaleista niin, että koko valtakunta valitsee samoista listoista. Se muuttaa valintadynamiikkaa niin, että kampanja-aiheet ovat enemmän valtakunnallisia kuin paikallisia sekä niin, että julkisuuden pinnalle pääsee paremmin yli-paikallisten alustojen kautta. 

Viime vuosien vaalitrendi oli nytkin selvästi näkyvissä. Perinteiset puolue-ehdokkaat jäävät some-ehdokkaiden jalkoihin. Eli pelkällä puoluemandaatilla pärjää entistä heikommin ja ääni annetaan mieluummin ehdokkaalle, joka osaa olla näkyvissä erilaisilla digialustoilla. Enkä tarkoita politiikan rikkaruohoja eli julkkisehdokkaita, vaan sitä, että ehdokas ja hänen taustajoukkonsa osaavat hyödyntää  alustoja, joilla ihmiset arjessa liikkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikka terapeutti-Ville, jota itse fanitan useammalla alustalla. Ville Merisen agenda oli helppotajuinen, riittävän suurta joukkoa koskettava ja sitä pystyi tuomaan esiin esim. Instagramissa (luultavasti myös Tiktokissa, mutta sitä en itse käytä). Ville jäi valitettavasti kotimaahan, mutta lähellä se oli. Jos koko demareiden menestys olisi ollut kohtuullisempi, niin myös Ville olisi sulkenut nuorison puhelimia Euroopasta käsin. 

Li-ian hyvää ollakseen totta

Vaalituloksessa on muutama herkullinen pointti. Otsikkotasolla eniten kirjoitettiin vasemmisto-jytkystä, kun Vasemmistoliitto sai Li Andersonin vetämänä parlamenttiin kaksi paikkaa ja tuplasi siten osallistujamääränsä. Otsikko on raflaava, mutta yhtä totuudenmukainen kuin Kääk-jourut. Vasemmisto ei saanut kannatusta, vaan Li Anderson sai. Jos siteeraan itseäni tästä samasta blogista presidentinvaalien ajalta, niin Anderson olisi pääpuolueen edustajana tällä hetkellä istuva presidentti. Eurovaalien menestys alleviivatkoon tuon lauseen.

Andersonin brändi on niin kova, että se kelpaa äänestäjille jopa marginaalipuoleen edustajana. Li Anderson on sujuvasti täyttänyt Sanna Marinin jättämää kotimaan politiikan tyhjiötä ja kerää ääniä siitä potista, joka olisi aiemmin luultavasti mennyt demareille. Kun Vasemmistoliiton kannatuksesta raapaistaan Li Andersonin äänet pois, jää jäljelle suunnilleen Harry Harkimo, eli eipä juuri mitään. 

Vasemmiston kannatus ei edelleenkään ole nousussa, eikä se tule olemaan. Kovien taloudellisten aikojen kaudella sekä vasemmisto- että vihreä aate jäävät marginaaliin. Ne ovat niin sanottuja hyvien aikojen aatesuuntia, joita kannatetaan silloin, kun siihen on varaa. Tämän hetken rapakuntoisella hyvinvointi-Suomella ei ole varaa edes nykyisiin rakenteisiin, saatikka niiden paisuttamiseen. Tämä ei ole millään tapaa puoluepoliittinen kannanotto, vaan elämänkokemuksen tuoma fakta. 

Suomi purjehtii nyt vahvasti oikeistotuulen mukana ja se näkyi myös näissä vaaleissa. Kokoomus oli jo kolmansissa isoissa vaaleissa peräkkäin selkeä voittaja. Ero muihin valtapuolueisiin narahtaa kerta kerralla isommaksi. Samassa kun kokoomus nousee, vastaavasti demarikannatus putoaa. Vallan tasapaino valahtaa entistä enemmän oikealle. Kokoomuksen menestyksen syy on loistava brändäys sekä se, että heidän agendansa osuu vallitsevaan tilanteeseen parhaiten. Kun jaettavaa rahaa on vähän, on vain fiksua äänestää suuntaa, joka supistaa julkista taloutta. 

Demareiden ongelma on Sanna Marinin jättämä kotimaan politiikan tyhjiö, jota on todella vaikeaa paikata. Uusi puheenjohtajista on valitettavan väritöntä ja hajutonta. Eikä syy ole edes Antti Lindtmanin, vaan sen, että täytettävät saappaat ovat yksinkertaisesti liian suuret. Sanna Marin oli henkilöbrändinä niin vahva, että hänen perään jäi suuri musta aukko, joka repesi, kun Marin nosti kotimaan politiikasta kytkintä ja siirtyi ammattilais-sarjaan. Puolueen kannatukselle kävi niin kuin lentokentän tuulipussille, josta leikataan kärki pois. Demarit kaipaavat nyt kovasti sateentekijää, jonka johdolla seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä ero Kokoomukseen saataisiin kirittyä.

Vähän samaa ongelmaa potee Keskusta. Siellä ongelma on johtajistoa enemmän agendassa. Perinteinen keskustan maaperä on (kirjaimellisesti) tyhjenemässä, jolloin kannattajia pitäisi löytyä uudesta suunnasta. Aate kaipaa kovasti nyt tuuletusta ja raikastusta. Itse näkisin Keskustan tulevina äänenkannattajina pienyrittäjät. Keskustan nykyiset kannattajat, maanviljelijät, ovat pääsääntöisesti yrittäjiä, joten hyppy ei olisi edes kovin suuri. Kokoomus taas palvelee selvästi suurempaa ääntä. Heidän hallitusagenda on suunnattu pääasiassa yrittäjille, joiden takana makaavat suuremmat rahavirrat. Kuitenkin pienyrittäjyys on koko ajan kovemmassa nousussa ja myös he tarvitsisivat vaikutuskanavaa itselleen. 

Perus suomalainen mahalasku 

Eurovaalit olivat Perussuomalaisille valitettavan lässähtänyt esitys. Kannatusta ei löytynyt, eikä puolue pettymystään paljon peitellyt. Syitä tähän on monia. Perussuomalaiset toimii hallituksessa Kokoomuksen kilpimiehenä, joka ottaa pääosin vastaan iskut koskien hallituskritiikkiä. Persu-edustajien jatkuva munailu eduskunnan ulkopuolella tekee heistä automaattisesti syntipukin kaikkeen, mistä kritiikkiä voi antaa. 

Mutta on persuilla toinenkin ongelma. Kokoomusta fanitetaan kovemman julkisen talouden kurittamisen ansiosta. Ja sellainen Kokoomuksen tuleekin olla. Puolueen pääagendana on tukea yrittäjyyttä, työllistämistä sekä sitä, että hyvinvointiyhteiskunta on mahdollisimman pieni ja tehokas. Nyt tämä suunta on suosituin, koska julkisen talouden hätä on suurin. Jaettavan rahan vähyys yhdistettynä ylipaisuneen byrokratian toimimattomuuteen, sataa suoraan Kokoomuksen laariin. Pelkällä tuotos-panos-ajattelulla, ei tällä hetkellä verorahoille saa täyttä vastinetta, jolloin asioita on tehtävä uudella tavalla. Kokoomus onkin koko uuden hallituksen ajan uskollisesti noudattanut linjaansa ja pitänyt vaalipuheensa.

Perussuomalaiset sen sijaan pyrkivät eduskuntavaalikampanjassaan palvelemaan kaikkia. He lupasivat kuusi kivaa ja yhdeksän kaunista niin köyhille, keskituloisille kuin rikkaillekin. Toisaalta julkista taloutta haluttiin karsia, mutta silti kannattajia haettiin erityisesti sieltä joukosta, jotka julkisen talouden tukia eniten nauttivat eli "kansan syvistä riveistä". Nyt kun julkisen talouden leikkauslistat on tuotu julki, paljastuu yksinkertaisimmallekin äänestäjälle taidokas sumutus. Jos tukia leikataan, lompakko kevenee ja sehän menee juuri päinvastoin kuin piti. Pelkällä laimennettujen viinien kauppaan saamisella ei tätä vahinkoa enää saa takaisin. Puheiden ja todellisuuden välinen ristiriita voi tulla tulevissa vaaleissa lyödä pahasti persujen nilkoille. 

Riikka Purralle on pakko antaa täydet pisteet. Kun toimii yhtä aikaa valtiontalouden kirstunvartijana ja oman puolueen päiväkotitätinä, ovat kädet varmasti enemmän kuin töitä täynnä. Ainakin itsellä olisi revennyt otsasuoni jo moneen kertaan, jos oman puolueen kansanedustaja löytyisi Helsingin ydinkeskustasta ammuskelemassa baarin edustalla. Jos arvata saa, niin Purran kädet ovat jopa enemmän täynnä aikuisten ihmisten päiväkotihommia kuin valtiontaloutta. Valtiontaloutta pystyy sentään suunnittelemaan. 

Suomen suurin uhka on demokratiavaje

Eurovaalit eivät tälläkään kertaa vetäneet kansaa uurnille toivotulla tavalla. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi johtuen vaaliähkystä sekä huonosta säästä. Lisäksi vaalien ajoittuminen kesän alkuun ei ole hyvä. Ihmiset miettivät kesän alussa ihan muita juttuja kuin viittätoista opetuslasta europarlamentissa. 

Valitettavasti meitä uhkaa niin sanottu demokratiavaje. Entistä pienempi osa ihmisistä päättää yhä suuremman osan asioista. Äänestysaktiivisuuden laskiessa yksi ääni saa entistä suuremman painoarvon, jolloin aktiivisten vaikutusmahdollisuudet kasvavat. Lopputulos on vinoutunut edustajisto. Ja kun suomalaista kansanluonnetta tuntee, vinouman vastapainoksi syntyy yhä äänekkäämpi tyytymättömien joukko. Suomeksi sanottuna yhä pienempi osa kansasta äänestää mieleiset edustajat eduskuntaan ja entistä suurempi osa ihmisistä on heihin tyytymättömiä - vaikka heillä itsellä olisi mahdollisuus vaikuttaa.

Pitkässä juoksussa tämä aiheuttaa sen, että luottamus koko vaalijärjestelmään karisee. Pahiten tämä osuu valtapuolueiden nilkkaan. Kun ehdokkaista ei löydy enää sopivia tai minkään suuren puolueen agenda ei enää osu, on jostain tultava vaihtoehto, joka kelpaa. Omana aikanaan Vihreät on ollut tällainen vaihtoehto ja nyt Perussuomalaiset tekee samaa. He luovat perinteisiin puolueisiin kyllästyneille maaperän, johon laskeutua. Nähtäväksi jää, mikä persujen tulevaisuus on. Mahdollisuuksia on kaksi. Pikkuhiljaa Perussuomalaiset vakiintuu puoluekartalle "vanhaksi jarruksi", jolloin sen protesti-kortti on pelattu ja kannattajatkin vakiintuvat.  

Toinen mahdollisuus on se, että puolue sortuu omien munailujensa takia ja häipyy marginaaliryhmäksi ja lopulta katoaa. Sinällään hyvää protestihenkeä rikkovat puolueen kansanedustajien tekemät suoranaiset hölmöilyt poliittisen kentän ulkopuolella. Olen itsekin sitä mieltä, että politiikkaan tarvitaan vaihtoehtoja ja sitä, että jokaisella ryhmällä on oma äänitorvensa julkisessa kentässä. Mutta kyllä nämä kaiken maailman "vornasten" tekemät virheaskeleet syövät jopa omaa uskoani siihen, että Perussuomalaiset tulisi pysymään pitkään vallankahvassa kiinni.