Olen kirjoittanut blogia sen alusta saakka puhtaasta rakkaudesta keski-ikään, keski-ikäisyyteen ja keski-ikäiseen elämäntapaan. Olen luultavasti syntynyt myöhäisnuorena ja saavuttanut jonkinlaisen esi-aikuisuuden turhankin ajoissa. Olin huono teini, melko paska varhaisnuori ja todella onneton varhaiskeski-ikäinen. Elämänhallinnan puute, heikko kotikasvatus sekä kyvyttömyys talsia niissä saappaissa, mitkä ikäkauteen sopivat, johtivat tiettyihin ylilyönteihin, epäonnistuneisiin valintoihin sekä joutavanpäiväiseen ajelehtimiseen elämän merillä. Tämä aina siihen saakka, kunnes saavutin seesteisen keski-ikäisyyden sataman - ja tunsin vihdoin tulleeni kotiin.
En ole koskaan peitellyt sitä, että olen alkanut elää vasta nelikymppisenä. Piti elää, kuolla ja haudata nuoruus ennen kuin pääsin mukaan elämän rattaille enemmän kuskinpaikalta kuin pelkkänä matkustajana. Tuli vihdoin rohkeutta tehdä valinnat omista lähtökohdista ja vailla minkäänlaista miellyttämisen halua. Luovuin nuoruutta kahlinneesta häpeästä sekä rajoittuneesta maailmankuvasta ja uskalsin lopultakin olla oma itseni. Tiedän, että toiset tekevät nämä samat oivallukset ja kasvukokemukset parikymppisenä ja loputkin kolmenkympin kriisiaallokossa. Sitten on meitä, jotka heräävät elämään todella aikuisena.
Elän elämäni kultaisia vuosia. Jokainen vuosi on edellistään parempi, koska uskallan olla itseni suhteen aloitteellinen ja armollinen. Teen aktiivisia valintoja, enkä pelkästään ihmettele matkustajan paikalta, mihin hittoon tässä ollaan menossa. Matkustajanakin elämässä pärjää, mutta kuskina pääsee sinne, minne haluaa. Elämää ei eletä muita varten, vaan omia unelmia.
Osaan antaa itselleni anteeksi sen, etten osaa kaikkea ja teen virheitä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä olla täydellinen. Tutuksi on valitettavasti tullut sekin, että kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hesarin fontti muuttuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja lukeminen muuttuu mukavuustekijästä pieneksi haasteeksi. Elämän ei ole tarkoitus olla täyden kympin suoritus, vaan yksi pitkä oppimiskokemus. Iän kautta ankaruus itseä kohtaan lievenee ja osaan katsoa peilikuvaani ymmärtävästi ja anteeksiantavasti. Siihen on tultu pitkä matka nuoruudesta.
Miksi keski-ikä on pop?
Viimeistään viidenkympin myötäaallokossa elämä saavuttaa kultaisen leikkauspisteen. Järki, terveys ja raha-asiat ovat sopivassa balanssissa. Olemme (toivottavasti) kasvaneet ja elämä on opettanut meille tarvittavat taidot olla ihminen. Ne, jotka ovat halunneet vanhemmiksi, ovat sen tehneet ja loput ovat varmasti kypsyneet toisenlaisiin valintoihinsa. Huolimatta siitä, ovatko ne itsevalittuja tai valitsemattomia. Vanhemmuus antaa meihin aikuisiin sopivaa kypsyyttä. Se kasvattaa meitä enemmän kuin me koskaan pystymme kasvattamaan lapsia. Vanhemmuus on ehdotonta rakkautta, jota ei saa mistään parisuhteesta. Vanhemmuus on rakkautta, jota ei sammuteta edes käräjäoikeuden päätöksellä. Se on ja pysyy. Ja koska sitä ei pääse pakoon, on sen säännöt pakko opetella kädestä pitäen.
Viidessäkympissä on kremppaa. Sitä on eksponentiaalisesti kasvavana joka päivä neljänkympin jälkeen. Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä iltateen ääressä ja kuuntelin kroppaani. Hieman turhan paksun viikon jälkeen joka vitun solua, niveltä ja jännettä ja lihasta särki. Kantapäästä päälakeen saakka jokainen paikka on kipeä, mutta silti nauratti. Kipujen kanssa oppii elämään ja ainakin minä tiedän, että särky tulee työstä, josta olen ylpeä ja jonka kautta jaan hyvää eteenpäin. Väsymys on tekemisen väärti ja omien valintojen seurauksia.
Kymmenen vuoden päästä en enää kirjoita näin. Luultavasti oman kehon alasajo alkaa näistä vuosista ja jatkuu yhä jyrkkenevänä alamäkenä eteenpäin. Vielä en ole vaiheessa, jossa oma terveys rajoittaa tekemistä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä rajatumpaa elämä tulee olemaan. Kymmenen vuoden päästä en pysty tekemään samoja asioita, joita teen tänä päivänä. Ja mikä pahinta - en pysty tekemään kaikkia niitä asioita, joita haluaisin. Ihmisen elämän valitettava fakta on, että koneeseen tulee iän myötä rajoitteita, vaikka kuinka manifestoisimme muuta. Siksi nautin siitä, että nyt pystyn ja jaksan.
Raha-asiat ovat monilla tässä elämässä ainakin hallinnassa, jos nyt eivät täysin hoidettuja. Velkaa on siedettävä määrä ja sen kanssa pystyy elämään. Yllättäviä menoja tulee ja menee, niistäkin selvitään ilman mahdotonta jumppaa. Hupikulutus on aisoissa, kun oppii ymmärtämään, ettei enempää voi kuluttaa kuin tienaa. Nuorena se ei mennyt ihan noin. Silloin pystyi rahat pistämään kiertoon, vaikka huomisesta ei tietoa ollutkaan. Tyhjä tili ei ollut katastrofi, vaan normi. Elämässä keploteltiin eteenpäin aina jollain tavalla.
Raha-asioiden suhteen olen ollut melko keski-ikäinen aina. Kun opiskeluaikana rahat loppuivat, menin töihin. Velkaa on aina ollut suhteessa lainanhoitokykyyn järkevästi ja hankinnatkin ovat olleet omalla mittapuulla maltillisia. Voisin varmaan ajaa kaksi kertaa kalliimmalla autolla, mutta en halua. Se velan määrä kävisi muutenkin huonoihin yöuniin turhan paljon. Suomalais-keski-ikäisesti asun omakotitalossa, johon on sijoitettu pääosa omasta varallisuudesta.
Vanhemmiten suhde rahaan muuttuu. Sitä on oltava jonkin verran taskunpohjalla, mutta sitä ei heitetä enää samalla tavalla huolettomasti takakäteen. Hankinnat ovat aina harkitumpia ja pohditumpia. Nytkin pohdin jopa yhden 40€ hintaisen kirjan ostamista kolmatta päivää. Kulutusvalinnat ovat myös tiedostetumpia ja perusteltuja. Huonosta kahvista ei makseta ylihintaa, eikä vaatteita osteta enää kertakäyttöä varten. Puvut ovat villaa ja kengät nahkaa.
Keski-ikäisissä piilee paras kuluttajaryhmä
Ihmettelen ja olen pitkään ihmetellyt, miten huonosti meitä keski-ikäisiä huomioidaan kuluttajamarkkinoinnissa. Hypermainonta suunnataan nuorille, jotka varmaan kuluttavat, mutta joiden varallisuus on rajatumpaa. Se johtaa valitettavan usein velkakulutukseen. Kun maailman mageimman puhelimen mainos osuu kohteeseen, on seurauksena taas yksi kulutusluotto, joka naulaa taloudellista arkkua kiinni. Nuoret ostavat enemmän ostamisen halusta kuin tarpeesta.
Keski-ikäiset ovat toki haastava kohderyhmä markkinoille. Niille pitää asiat selittää järjen kautta ja perustella muullakin kuin klassisella kodinkonekauppiaan "mulla on näitä kotona kolme" . Uusi puhelin ei ole dopamiinihankinta, vaan tietoinen tarveharkintainen päätös, johon rahojen tulee olla takataskussa. Mutta tadaa - meillä sitä rahaa yleensä siellä takataskussa on! Markkinoinnin ja myynnin kannalta ongelma ehkä onkin se, että olemme ei-amerikkalaisin kuluttajaryhmä. Leikimme paljon omalla rahalla, emmekä tee velkaa, joka pyörittää pankkimaailmaa. Suuren talousguru Björn Wahlroosin totuuden mukaan suurin osa pankin asiakkaista ei tuo kuin kuraa lattialle. Ei heistä olla kiinnostuneita.
Valitettavasti me myös vaadimme usein laatua, jos suostumme rahaa sijoittamaan. Emme osta juurikaan temu-roskaa tai käytä rahaa kertakäyttövaatteisiin. Jos ostamme housut, niitä käytetään vuosia, ei päiviä. Kengät eivät vaihdu muodin, vaan kunnon mukaan. Kulutus-syklimme on luultavasti markkinoille turhan hidas ja vähätempoinen. Sellainen ei mainostoimiston nuorta creaajaa paljon kinostele.
Mutta me kulutamme. Joka päivä käytämme rahaa johonkin ja tuolle rahalle luulisi ottajia olevan. Ei ole mikään ihme, että suurimmat taloudelliset veturit Suomessa ovat Stockmannin sijaan Tokmanni ja Puuilo. Kotimaiset halpamyymälät ovat sopivan keski-ikäinen ja keskiluokkainen genre, josta löytyy jokaiselle jotakin. Ja samaa on myös vihreän kortin mafia. Prismahulluus ja bonusten maaninen kerääminen sopivat täydellisesti pihiin ja tarveharkintaiseen keski-ikäiseen kuluttamiseen. Ja katsokaapa noiden kaikkien menestystä - sinne se keski-ikäisten kulutukseen haaskaama raha menee, tuulipukuihin j ja tarjouskahviin.
Me keski-ikäiset olemme Skoda, Prisma ja Luhta. Takana ovat Porsche, Stockmann ja Paul&Shark. Mutta emme sentään vielä ole Qashqai, ET-lehti ja Tena. Toki sinne päin menossa....
Valoa tunnelin päässä
Ilokseni olen huomannut, että keski-ikäisyyden trendikkyyden ovat huomanneet muutkin. Euroviisuihin ei äänestetä nuorimpia tähtösiä tai keskenkasvuisia orhia. Sinne ratsastavat liekinheitin kourassa Idolsissa melkein 20 vuotta sitten ollut Pete Parkkonen ja meidän lama-ajan lasten märkä päiväuni Linda Lampenius. Nuorempiakin oli tarjolla, mutta ikä ei riittänyt.
Elokuvia tehdään Kaija Koosta ja Dingosta, jotka ovat ehkä uransa korkeimmat huiput nähneet jo jokin aika sitten, mutta joiden musiikki soi - aivan - ikäisteni ihmisten autojen cd-soittimissa. Nuoruuden ja tuoreuden sijaan aletaan fanittaa kypsyyttä ja elämänkokemusta.
Näiden lisäksi huomaan koko ajan enemmän artikkeleita, jotka on suunnattu enemmän ikäisilleni. Päivän puheenaiheita ovat vanhempien ikääntyminen, huoltovaje sekä eläkejärjestelmän romuttuminen. Puhutaan aiheista, jotka tulevat meille ajankohtaisiksi, vaikka emme niin haluaisi. Minun sukupolveni (termi, jota kustannustoimittaja kielsi käyttämästä kirjassa) tulee kohtaamaan ongelmia, jotka olivat edellisille tuntemattomia ja jotka seuraaville ovat jo ratkaistu. Joudumme keksimään ratkaisuja sekä omaan että vanhempiemme elämää koskeviin haasteisiin. Näihin ongelmiin ei valmiita ratkaisuja ole olemassa, koska koko ongelmia ei ennen tunnettu.
Paras aika elämässä
En haluaisi olla nuori, mutta enpä juuri haikaile vanhuudenkaan perään. Olen itselleni sopivassa vaiheessa elämää, josta osaan oletettavasti jopa nauttia asian vaatimalla vakavuudella. Oma elämänhallintani on paljon omissa käsissä. Pystyn valitsemaan melko vapaasti, kuinka paljon teen töitä (liikaa) ja kuinka aikani kulutan (vaimoni antamissa rajoissa). Voin harrastaa asioita, joista nautin (sikäli kun rahat riittää) ja antaa huomiota ja rakkautta kaikkein tärkeimmille (jos he sitä huolivat).
Tällaisen suomalaisen keski-ikäisen ja hyvin keskiluokkaisen miehen asiat ovat tällä hetkellä melko lailla optimaalisessa asennossa.
Jaahas - taidankin tästä lähteä siis Prismaan lauantaiostoksille :)
