Vanhemmat vanhemmat

Olen jo aiemminkin kertonut, että perheemme lasten ikähaitari venyy kolmen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että olimme ensimmäisen lapsen vanhempainillassa niitä nuorimpia nenänkaivajia, jotka halusivat innokkaasti osallistua kaikkeen, keskustelivat aktiivisesti luokan pelisäännöistä ja muusta joutavasta kuvitellen vaikuttavansa asioihin.

Muistan, että noissa vanhempainilloissa oli yksi pariskunta, kutsutaan heitä vaikka nimellä Makkoset, jotka olivat meitä reilusti iäkkäämpiä. Katsoimme heitä monesti ja mietimme, kuinka noin vanhoilla ihmisillä on sen ikäisiä lapsia, että ne menevät kouluun samaan aikaan kuin meidän vesamme. Nyt, kun muutaman vuoden päästä meidän nuorimmaisemme menee kouluun (jos sellainen enää on verovaroin mahdollista tuottaa), niin meistä itsestämme on tullut Makkoset (paitsi tietenkään vaimostani, joka nuorempana on edelleen yhtä hehkeä ja nuorekas kuin aina).

Vanhemmat todellakin vertailevat itseään muihin vanhempainillassa. Vanhemmista löytyy siis kolmenlaisia vanhempia - niitä, jotka kirkassilmäisinä tuovat kouluun ensimmäistä lastaan ja niitä, joille tämä ei ole ensimmäinen kerta. Kolmas kasti ovat nämä ns. uusperheet, joissa isät ja äidit saattavat olla eri paria. Heistä toinen tietää, mistä on kyse, mutta ei uskalla paljastaa sitä sille vähemmän kokeneelle. Heidät tunnistaa siitä, että kun toinen haluaa kerätä luokkaretkirahat sukkamyynnillä, niin toinen haluaisi painua maan alle.

Koulujen vanhempainillat ovat vähän niin kuin vankilassa - ensikertalaiset kyllä erottaa. Ja minä ainakin mietin juuri tuota, että kuinka vanhana minua sitten pidetään, kun pienintä raahaan kouluun jossain vaiheessa. Ajattelevatko muut, että siellä se ukki tuo lapsenlastaan kouluun. Ja kun puhutaan raahaamisesta, niin luulen sen olevan lähellä totuutta. Kuopuksemme on luonteeltaan hieman enemmän luonnonlapsi, joka ei välttämättä istu tuohon sääntöjen ja aikataulujen muovaamaan maailmaan heittämällä, vaan raahaamalla.

Veikkaan, että kun noissa viimeisen lapsen vanhempainilloissa kysytään, että kerätäänkö luokkaretkirahaston varannot sukkia vai kukkia myymällä, totean samoin kuin esimieheni aikoinaan "selviääkö tästä rahalla?"

On se erilaista nuorena

Nelikymppisen silmin vanhemmuus on erilaista. Sillä on nuoriin nähden puolensa ja puolensa. Hyvinä puolina voi pitää sitä, että nahka on vuosien mittaan paksuuntunut niin paljon, että huutaminen, raivoaminen ja kaikenlainen kiukuttelu (lapsen taholta) ei jaksa harmittaa niin paljoa ja ilmeisesti kuulokin on sen verran päässyt heikentymään, että joutavanpäiväistä kiukkuitkua jaksaa kuunnella tuplasti sen määrän, mitä kymmenen vuotta sitten. 

Toinen hyvä asia on se, että joka asiasta ei ole niin huolissaan. On jo oppinut sen, että jos lapsi työntää leluja nenään, niin samaa kautta ne saadaan pois. Ja jos niitä ei omin voimin saa ulos, niin lääkäri kyllä auttaa. Eikä ole niin vaarallista, jos lapsi ei noudata kaikkia oppikirjojen kasvukäyriä ja oppimismetodeja. Tiettävästi jokainen lapsi oppii puhumaan, pissimään pönttöön ja kävelemään ajastaan, jos lapsia vaan jaksaa opettaa ja kannustaa. Lapsen kasvatuksen pääsääntö ja lähes ainoa, jota on pakko noudattaa on se, että lapsi on pidettävä hengissä kaikissa tilanteissa. Joskus se tarkoittaa vaikka sitä, että aamiaiseksi syödään jäätelöä...

Olen tänä päivänä paljon itsevarmempi ja uskon enemmän omia mielipiteitäni ja taitojani. Uskon enemmän maalaisjärkeen kuin oppikirjan neuvoihin (en ole elämässäni lukenut yhtään lasten kasvatusta koskevaa oppikirjaa, enkä suosittele sitä kenellekään). Luotan siihen, että lapsia on kasvatettu vanhempien voimin vuosisatoja ja tiettävästi suurin osa kasvatuksesta on onnistunut. Ja toisaalta tiedän senkin, että lasten kasvattaminen johtaa vain tiettyyn pisteeseen - lopuista isoon osaan vaikuttaa ympäristö, lapsen oma luonne ja myös sattuma. Jos se lapsi menee pilalle, niin ei se Arttu Lindemanin musiikista sitä tee, vaan jostain isommasta. Siksi en jaksa kuin hymähdellä, kun lapsemme osaa laulaa uskottavasti "sun faijas vihaa mua". Tiettävästi Adolf Hitleriäkin koetettiin pitää lapsena kurissa ja nuhteessa, mutta melko vallaton tapaus hänestä silti vanhemmiten kehittyi.

Toisaalta taas - on sitä paljon väsyneempi. Ei jaksa juosta lapsen perässä ja kontata pitkin lattioita (leikeissä pyrinkin usein kiven tai aidantolpan rooliin, joka sallii minun olevan paikallaan). Jopa leikkimökkiin ahtautuminen "kahville" tuntuu astanga-joogan pahimmalta asanalta. Ja poispääsyyn vaaditaankin melkein jo apukäsiä. Puhumattakaan siitä, että hiekkalaatikolla istuminen saa aikaan eturauhasen tulehduksen, joka vie mennessään ne muutaman tunnin yöunet, jotka enää ovat muutenkaan jäljellä. Mutta toisaalta, kun yöllä joskus sattuu väsyttämään, niin sitä nukkuu välittämättä pienimmistä risahduksista, eikä todellakaan jaksa kuunnella lapsen jokaista henkäystä (vaimo kyllä edelleen väittää heräävänsä melkein joka yö!).

Pahin kohtalo itselleni olisi se, että joutuisin vaimoni hylkäämäksi ja löytäisin itseni parikymppisen vauvakuumeisen blondin kainalosta. Silloin toinen osapuoli olisi intoa täynnä ja onnea pullollaan, mutta minä miettisin vain sitä, milloin pääsen nukkumaan. Puhumattakaan siitä, että kuulemma saisin vielä töissäkin turpaan, jos vaihtaisin nuorempaan (ilmeisesti huolimatta siitä, että tässä kuvitteellisessakin tapauksessa vaimoni hylkäsi minut).

On asioita, jotka eivät muutu

On vanhemmuudessa asioita, jotka eivät kuitenkaan muutu. Lapset ovat edelleen suurin rikkaus, jonka saa kokea. Jos olisimme vaimon kanssa kahdestaan, niin jaksaisinko muka kieltää häntä tekemästä jotain asiaa noin sata kertaa päivässä. Tai toisaalta, keksisikö vaimoni muka sata jännittävää asiaa pelkän iltakävelyn aikana - lapset tekevät niin ja niitä on kiva kuunnella. Lasten juttuihin verrattuna aikuisten jutut ovat aika lailla tylsempiä ja mielikuvituksettomampia.

Lapset työllistävät vahempiaan yhtä paljon, olivatpa vanhemmat vanhoja tai nuoria. Jokainen lapsi tuo mukanaan huolia ja murheita tasan samankokoisen kiintiön. Se, mikä muuttuu, on vanhemman suhtautuminen noihin huoliin ja murheisiin. Nuorena sitä jaksaa stressata, vanhana omia huolia on jo niin paljon, ettei lapsen jokaista murhetta jaksa kantaa mukanaan. Ehkä sitä siis vanhana vanhempana osaa nauttia vanhemmuudesta eri tavalla.

Olen myös osannut ottaa omasta mielestäni hienosti tämän ns. nolon faijan roolin. Siis käytän sumeilematta hyväkseni sitä, että olen niin vanha ja vähän höperö ja voin uskottavasti nolata molempia meidän perheen teini-ikäisiä. Viime viikon suurin löytö Spotifysta olikin Vesterisen uusi biisi, joka on taatusti kirjoitettu minusta. Teille, jotka ette ole kuulleet tätä, niin käykääpä juutuubista kurkkaamassa:

 https://www.youtube.com/watch?v=KeMrVsh_WVM

Nyt kun tarkemmin mietin, niin ehkä silloin kymmenen vuotta sitten "Makkoset" katsoivat meitä hieman ironisesti kuin sanoen - nuo räkänokat ne eivät tiedäkään, mikä heitä odottaa.