Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.
Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.
Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi.
Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!
Mutta asiaan....
Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!
Sain tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.
Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet).
Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon.
Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).
Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta
Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan.
Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.
Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta.
Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.
Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.
Tapa häpeä
Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.
Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.
Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.
Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.
Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi.
Unelmiin uskovat erottaa
Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella.
Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!
Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta.
Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan.
Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita
Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.
Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.
PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!
