Nuorisourheilu ja huippu-urheilu

Petteri Sihvonen nosti todellisen myrskyn juniorien vanhempien uima-altaassa tämän viikkoisella kolumnillaan ja aihe pysynyt koko viikon framilla. Niille, jotka tähän urheilun syvään totuuteen ole vielä tutustuneet, niin linkki on tässä:

https://blog.paf.com/petterisihvonen/2016/08/21/akateemiset-aidit-pilasivat-suomalaisen-huippu-urheilun/#.V8EKFMWU9yI

Luin kirjoituksen vielä tarkemmalla silmällä aamulla läpi ja eihän tätä voi olla ottamatta käsittelyyn. Itselläni on taustaa junioriurheiluun sen verran, että olen lapsena saanut harrastaa kaikkea, mihin rahat vaan riittivät ja enkä omista lahjakkuutta missään muussa kuin nenänkaivelussa ja suunsoitossa. Urheilullisinta minussa lienee se, että osaan istua SaiPan pelissä juuri optimaalisessa asennossa ja näytän kaikkitietävältä kiekkonikkarilta. Isäni toimi muutamissa joukkueissa valmentajana ja mikä parasta hän toimi useampia vuosia junnu-lätkässä myös erotuomarina. Siinä sitä saa perspektiiviä suomalaisiin vanhempiin. Tästä samasta syystä en itse voisi koskaan valmentaa tai tuomaroida mitään joukkuetta. Valitettavasti jokaisen joukkueen vanhemmistoon kuuluu vakiona vähintään se yksi persereikä.

Nyt aikuisiällä olen saanut seurata paria junioriurheilun tarinaa. Toisessa tarjottiin lajeja kokeiluun, mutta mikään niistä ei tuottanut tulosta, mutta liikunnan ilo löytyi tanssista. Harrastaminen on kivaa ja lapsi on sitoutunut siihen, että käy treeneissä ja oppii uutta ilman mitään menestymisen painetta. Lapsi tajusi saman kuin me vanhemmatkin - huippu-urheilu ei ollut häntä varten. Toisessa taas laji löytyi pienen etsimisen jälkeen ja samalla paljastui iso läjä halua tehdä töitä ja menestyä, mutta myös lahjakkuutta lajissa, joka on tuntunut vievän nuoren miehen sielun kokonaan. Siis Sihvosen termein samasta perheestä löytyy Toni-Petteri ja sitten se huippu.

Huippu-urheilu ja junioriurheilu

Olen Sihvosen kanssa samaa mieltä, että jos halutaan tuottaa huippu-urheilijoita, niin "kaikki pelaa"-periaate ei noita huippuja tuota. Huippu-urheilu vaatii todellista sitoutumista ja hurjaa halua tehdä töitä ja sitoutua lajiin jo nuorena. Se vaatii sitä, että sille joukkueelle tai lajille uhrataan oma sekä vanhempien elämä jo pienestä pitäen ja alusta saakka on tietoinen halu pärjätä omassa lajissa ja mennä siinä päätyyn saakka. Näillä lapsilla on jo B-ikäisenä takana on tuhansia tunteja töitä. Ja jos puhutaan joukkuepelistä, niin se tarkoittaa, että koko joukkue on täynnä samanlaisia ja samaa haluavia nuoria.

Näissä joukkueissa valmentaja on auktoriteetti, joka päättää ketkä pelaavat ja ennen kaikkea, ketkä eivät pelaa. Kokemukseni mukaan tämä ei ole ongelma lapsille, vaan vanhemmille. Monta kertaa olen itse istunut katsomossa ja katsonut, kun poika istuu penkillä odottaen peliaikaa sitä saamatta. Mutta kun olen pojan kanssa keskustellut, niin se kuuluu hänestä pelin henkeen. Ja nyt puhutaan ihan oikeasta lahjakkuudesta eikä Toni-Petteristä.

"Kaikki pelaa"-säännöt eivät huipulle tähtäämisessä toimi valmentajan, pelaajien eikä edes niiden peliajatta jäävien takia. Valmentajalle työn tekeminen pelaajilla, joilla ei ole menestymisen halua ja ennen kaikkea työnteon halua, on tuskainen taival. Se turhauttaa ja lopulta saa aikaan sen, että myös valmentajan moti on syöty loppuun. Valmentajasta tulee ihakki eli henkilö, jolle joukkueen eteenpäin meneminen on "ihan sama".

Pelaajille taas osaamattoman nipun laittaminen kentälle on tuskaa. Parhaassa tapauksessa "Nuori Suomi"-kentällinen häviää koko pelin ja aiheuttaa joukkueessa juopaa pelaajien kesken. Ja uskokaa pois - lapsetkin pelaavat voitosta jo pienestä pitäen.

Pahinta tuo "kaikki pelaa"-mentaliteetti on niille nuorille, jotka eivät ole niin hyviä ja motivoituneita pelaajia. Hehän tuntevat niskassaan valmentajien, pelikavereiden ja myös omien vanhempien katseet. Pärjätä pitäisi, vaikka mitään mahdollisuutta siihen ei ole. Monta kertaa kaukalolta lähteekin isän matkaan aika hiljaisia poikia ja tyttöjä.

Millä tämä yhtälö sitten ratkaistaan?

Ensinnäkin liikunta kuuluu kaikille ja kaikentasoisille pelaajille. Lasten ja nuorten harrastaminen ja liikunta on tärkein tekijä siinä, että lapset eivät valu kadulle liian aikaisin tekemään ei-mitään-järkevää. Toiseksi taas lapsena opittu tapa liikkua kantaa aikuisiälle. Jos tuota tapaa ei opi lapsena, ei se tartu enää aikuisenakaan. Ja liikkumattomuuden kustannukset ovat kansanterveydelle ja terveysmenoille myrkkyä. Kuinka paljon Suomessa hoidetaan jo nyt niitä seurauksia, jotka johtuvat liikunnan puutteesta ja huonoista elämäntavoista?

Huippu- ja harrastusurheilulle tulee olla eri joukkueet ja eri pelaajat. Jokaiselle nuorelle tulisi olla mahdollisuus harrastaa omalla tasollaan. Jos lapsesta ei tule huippua, niin toivottavasti edes lajin aktiiviharrastaja. Kyllä minäkin lätkästä nautin lapsena, vaikka en koskaan siinä pärjännyt. Sitten sainkin pelata höntsä-joukkueessa, jolla toki oli omat pelipaidat, mutta harvemmin veristä kamppailua pokaalista.

Käytännössä ongelma on tälläkin hetkellä hienotunteisuus ja päättämättömyys. Emme uskalla tunnustaa, että menestymisen eteen tehdään töitä ja vaaditaan lahjakkuutta jo pienestä pitäen. Emmekä myönnä edes itsellemme, että jokaisesta ei vaan tule "TeemuSelännettä" - tuo on meidän vanhempien ongelma, ei lasten. Petteri Sihvosen termein puhuttuna suurin ongelmat eivät ole ainoastaan akateemiset äidit, vaan myös ex-lätkä-faijat, jotka koettavat taikoa paskasta kultaa.

Ja emme pysty tekemään päätöstä siitä, että urheiluseura Nakkilan Nakki tähtää SM-sarjaan ja Makkolan Makkara taas haluaa tarjota mahdollisuuden pelata pelaamisen ilosta. Nyt on onneksi jo vähän nähtävissä tämän suuntaista liikennettä. Olen lehti-ilmoituksista seurannut, että on alkanut tulemaan joukkueita, jotka haluavat kerätä niitä pelaajia, jotka eivät huippuihin mahdu. Kun tehdään päätös eriyttää huiput ja harrastajat, niin henkinen tuska helpottuu ainakin pelaajilta ja valmentajilta. Vanhempien tuskaa tämä ei välttämättä paranna.

Lapsiurheilun kustannukset

Se, mitä Sihvonenkaan ei suuressa viisaudessaan käsitellyt on, että suurin huippu-urheilun ja myös harrastusuheilun tuho ovat alati kasvavat kustannukset. Olen itsekin nähnyt, kuinka mahdollisesti lahjakkaan lapsen ura tyssää siihen, että perheellä ei ole varaa harrastaa. Tämä siis nykypäivän Suomessa, missä koko yhteiskunta perustuu "kaikki maksaa liikaa veroja"-mentaliteettiin.

Lasten urheilu vaatii todella paljon aikaa ja rahaa. Harrastuspaikkojen maksuja on korotettu koko ajan, joukkueiden kulut nousevat pelimatkojen ja valmennusmaksujen takia. Harrastusvälineet kehittyvät vuosi vuodelta ja samoin niiden kustannukset. Harrastuspaikkojen määrää on vähennetty ja se tarkoittaa sitä että lasta kuskataan eri puolelle kaupunkia kovin kummallisiin aikoihin. Niitä kaikkien vanhempien kaipaamia "halpoja lajeja" ei tänä päivänä tahdo löytyä mistään. Ja vaikka tuo harrastaminen kallista onkin, niin olen silti sitä mieltä, että joka penni on sijoittamisen väärti.

Kun talous vetää samaan aikaa kovasti alamäkeen, olemme kohta keskiaikaisessa tilanteessa, jossa harrastaminen on mahdollista vain hyväosaisille. Mitä sitten tapahtuu niiden perheiden lapsille, joissa vanhemmat ovat työttömiä ja harrastaminenkin jää pois rahanpuutteen takia? Emme pelkästää syrjäytä noita lapsia, vaan hukkaamme varmasti lahjakkuuksia, joista olisi tullut urheilukentällä menestystarinoita.

Jo sillä rahalla, mitä laitoimme Rion olympialaisiin, olisi tehty junioriurhelussa paljon hyvää. Rion joukkueen yhden pronssimitalin hinta oli miljoona euroa. Onko tuo kohtuullista? Olisin ehkä lähettänyt postikortin, jossa kerrotaan, että rahat on loppu ja emme tulekaan kisoihin. Nähdään ehkä neljän vuoden päästä.

Pahoittelut kyynisyydestäni, mutta Paavo Nurmikin kääntyisi haudassaan, jos olisi tätä rämpimistä näkemässä.

Miesflunssan kourissa...

Flunssa, tuo miessukupuolen kryptoniitti pääsi yllättämään tällä viikolla ja ottikin kunnon puolinelsonin koko ukosta. Miehethän eivät yksinkertaisesti osaa sairastaa. Kun flunssa iskee, niin siitä on leikki todellakin kaukana. Kuumeen ylittäessä maagisen 37 asteen rajan, mies alkaa kirjoittaa testamenttiaan ja mielessään hyvästelee lapset sekä vaimon. Koko maailma pysähtyy ensimmäiseen aivastukseen. Monesti on kysytty, voisivatko miehet synnyttää - ihan tasa-arvon nimessä. Vastaus on helppo - eivät voisi.

Tämähän on todella kummallista, kun ajatellaan, että samat miehet kuitenkin sotivat pitkiä sotia ja ovat valmiita haastamaan muita aseet kourassa. Saksakin olisi voittanut koko toisen maailmansodan lähettämällä ihan normaalin syysflunssan itärajan yli. Sitten germaanit olisivat odottaneet Posivilit kourassa rajalla, että vastapuoli tulee räkäiset nenäliinat kädessä antautumaan, kun eivät vaan jaksa sotia kuumeessa ja vaihtavat vapauden flunssalääkkeeseen.

Minulla tämän syksyn tauti oli sitä pahinta lajia - siis sitä, joka ei nosta kuumetta, jolloin on pakko saatella itsensä töihin suorittamaan veronmaksajan velvollisuudet työnantajaa kohtaan. Ja voin muuten sanoa, että harvoin kahdeksan tuntia töissä tuntuu kahdeksalta vuodelta Siperiassa - tämä viikko oli yhtä suurta gulagia. Omaan kuitenkin vanhan aikaisen työmoraalin, jolloin töistä ei olla pois ennen kuin lääkäri liputtaa varikolle.

Paras tauti on se, jossa lähtee taju kokonaan ja vaivut flunssan aiheuttamaan koomaan vaikkapa viikoksi. Sitten heräisit autuaana ja levänneenä - ja ennen kaikkea terveenä! Ainoa, mikä harmittaisi on se, että jäi näkemättä Blind spotin uusin jakso...

Miehillehän sairasloma tarkoittaa sitä, että sitä lomaa on ihan kaikista älyllisistä toiminnoista, lukuunottamatta velvollisuutta valvoa television tarjonnan säädyllisyyttä. Nainen sen sijaan on kahdella jalalla kävelevä ihme. Silloin kun nais-sairastajalla on kaikki raajat tallella (tai ainakin toinen terve käsi), niin hän pystyy hoitamaan kotityöt sekä lasten asiat vielä kohtalaisessa kuumeessa. Vatsataudissakin nainen ajelee oksennusämpäri sylissä lapset harkjoituksiin ja ajoittaa pienen Siwan reissun oksennusten väliin. Mies ilmoittaa tyynesti, että nyt ei pysty - kuolkaa te nälkään, kun minut vie tämä espanjalainen.

Sairastaminen on samanlaista välineurheilua kuin muutkin. Tällä kertaa vaimoni hoivasi minua hankkimalla talouteen mentolilla maustettuja nenäliinoja. Ajatus on mahtava ja niissä liinoissa oli tosi yty tuoksu, mutta yksi ajatus meni minusta pieleen. Se mentolihan toimii silloin, kun sitä vedetään henkeen ja tunnetusti niistämisessä se ilmanliike on toiseen suuntaan. Vai pitikö sen liinan läpi ensin hengitellä sisään ja sitten niistää (koska jos teit toisinpäin, niin mentolin sijasta tuoksui räkä...)

Nyt on kaikki kuitenkin jo menossa parempaan suuntaan. Enää ovat jäljellä sankaritarinat, joita kerrotaan kahvipöydässä. 

Mitä keski-ikäiset tekevät saunassa kahdestaan?

Teenpä kerrankin paljatuskirjoituksen. Keski-ikäiset eivät ole sen vähemmän uteliaita kuin muunkaan ikäiset ja varmaan ainakin osaa lukijoista kiinnostaa, mitä muiden perheiden suljettujen ovien takana tapahtuu. Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin perheessämme majailee kahden keski-ikäisen aikuisen lisäksi kaikenikäisiä lapsia teini-ikäisistä vaippaikäiseen olevalla kehityskaarella. On siis käytännössä mennyt vuosia siitä, kun olemme vaimon kanssa päässeet saunomaan kahdestaan ihan kaikessa rauhassa.

Normaalisti meidän perheen saunaillat menevät niin, että sauna laitetaan lämpiämään ja sitä lämpiämistä odotellessa tehdään kaikki illan kotityöt. Sitten lopulta huomataan, että ennen kuin hommat on tehty, niin sauna on kerinnyt sammua ja lämmitys alkaa alusta. Sitten kun viimein ensimmäiset ehtivät saunaan ja huutavat muut mukaansa, niin porukka valuu yksi kerrallaan lauteille niin, että viimeinen pääsee saunaan vasta silloin, kun ensimmäiset ovat jo lähteneet. Teini-ikäisten aikakäsitys on varmaan peräisin jostain aikahyppyikkunasta, sillä kun teini vastaa johonkin kysymykseen "ihan just", tuon ja suorittamisen välisenä aikana on ehditty maailmanhistoriassa käydä jo keskipitkiä sotiakin.

Meillä on vielä saunassa tapana kuunnella musiikkia, mikä tarkoittaa sitä, että kun laitan oman biisilistani soimaan, niin teini-ikäiset vaihtavat sen tullessaan saunaan perässä. Eli juuri kun olen orientoitunut kuulemaan kuolemattoman kitarasoolon, niin kaiuttimesta alkaakin kuulua jotain teinipissis-discoa. Siinä sitten hakkaan vettä kiukaalle raivon vallassa, kun taustalla kuuluu Arttu Wiskarin sijasta Arttu Lindeman.

Nyt kuitenkin parina viime viikkona on käynyt niin, että olemme lykänneet tuon pienimmän taaperon isompien vahdittavaksi sillä välin, että karkaamme vaimon kanssa löylyihin ihan kaksin. Mitä siellä siis tapahtuu?

Alkulöylyt....

Ensin istumme muutaman minuutin ihan hiljaa. Tähän on pari syytä. Tietenkin nautimme siitä, että kaiuttimesta kuuluu kerrankin mieleistä musiikkia. Ja luonnollisesti odotamme kauhulla, hyökkääkö löylyihin sittenkin joku jälkikasvusta (tai käy ainakin vaihtamassa kiusallaan musiikin johonkin nuorisomaisempaan). Ja on tainnut jokusen kerran käydä niinkin, että lapsenvahdin ja "asiakkaan" välille on tullut jokin täysin ylittämätön ristiriita, jonka ratkaisemiseen tarvitaan erotuomaria. Tuota selvitellessä meneekin sitten toisen aikuisen aika niin, että lopulta huomaat saunovasi ihan omassa rauhassa.

Koska aikaa on rajallisesti, niin vaimon kanssa keskustellaan ensimmäiseksi ne jutut, joita ei voi lasten kuullen jutella. Lapsillehan on luotu käsittämättömät korvat, jotka pystyvät poimimaan kolmen seinän takaa kaikki ne jutut, joita ei oltu tarkoitettu lasten kuultavaksi (kirosanat, juorut, riidat, pussailut jne.), mutta samoilla korvilla on mahdotonta kuulla elintärkeitä elämää koskevia ohjeita, jotka kerrotaan joskus jopa kovemmalla äänenpainolle lähes korvan juuressa.

Siis ensimmäisenä jutun alle otetaan kaikki työpaikan ja naapuruston juorut. Näitä ei lapsille voi kertoa, koska ne paljastaisivat ne seuraavana päivänä päiväkodin tädeille (ne todella tekevät sitä!). Aika monesti lasta päiväkotiin jättäessä mietin, että mitähän juttuja päiväkodin henkilökunta meistäkin tietää ja kuulee - pienin lapsista on nimittäin varustettu melkoisella mielikuvituksella, joka voi tuottaa melko lailla väritettyjä tarinoita perheemme harmaasta arjesta.

Ja tietenkin täällä on myös hyvä käsitellä kaikki lapsia koskevat jutut, joita ei voi lapsille itselleen kertoa. Voidaan esimerkiksi kätevästi pelata kivi-paperi-sakset-peliä siitä, kuka raahaa lapset seuraavana hammaslääkärille tai rokotettavaksi tai suunnitella, mitä ostetaan joululahjaksi. 

Välilöylyt

Seuraavaksi on aika siirtyä omiin asioihin. Saunassa on kurjaa riidellä, joten se jätetään siihen, kun lapset nukkuu. Kuitenkin saunassa on hyvä käsitellä raha-asioita - lähinnä rahan puutetta ja sen olemattoman rahamäärän oikeaa sijoittamista tai lisärahan hankkimista laillisin tai laittomin keinoin.

Toinen hyvä käsiteltävä asia on tietenkin aikatauluja koskevat asiat. Saunassa on hyvä suunnitella tulevaa viikkoa, koska tuo parikymmenminuuttinen tuokio on käytännössä ainoa aika, jolloin ehdimme olla vaimon kanssa samassa paikassa ilman, että joku lapsista nykii hihasta, huutaa teini-angstiaan pihalle tai kertoo jotain kuolematonta juttua, joka vaatii ehdottomasti vähintään kahden ihmisen jakamattoman huomion.

Ja on saunassa kyllä hyvä hetki keskustella ihan vakavistakin asioista. Minulle ainakin saunassa on jotain todella rauhoittavaa ja varmaan suomalaiseen luonteeseen kuuluu se, että kiirastulea muistuttavissa olosuhteissa on helpointa jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Monta hetkeä muistan itsekin istuneeni saunassa lähes pyörtymiseen saakka, kun mieltä painavat jotkut asiat.

Loppulöylyt

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Meillä saunominen päättyy monesti siihen, että pesen vaimoni hiukset ja sen jälkeen ajan partani. Minulle lauantai-illan parranajo saunassa liittyy lapsuuteen. Muistan, kuinka isäni teki tuon saman ja tavallaan rituaali muistuttaa aina hänestä.

PS. Ja teille uteliaille sieluille, jotka luulitte kuulevanne jotain seksijuttuja, niin siitä saitte. Ei keski-ikäisten saunomiseen mitään seksiä liity. Kuumassa sydänkohtauksen mahdollisuus on näillä vuosilla jo liian suuri saatuun nautintoon nähden, joten parempi käyttää aika jotenkin hyödyksi.

Nuorisollakin on kulttuuri...

Kirjoitan tällä kertaa vähän live-tyyppistä postausta. Istun Hartwall-areenan lattialla ympärillä jotakuinkin kymmenentuhatta isompaa ja pienempää lasta sekä heidän paikalle raahaamiaan vanhempia. On siis Tubecon-viikonloppu.


Jokainen teinin vanhempi tietää, että yksi teini-iän mukanaan tuomia etuuksia (tai negailijoille haittoja) on se, että joutuu tutustumaan seuraavan sukupolven omaan kulttuuriin. Ja samalla lailla keski-ikäisyyteen kuuluu se, että tuota seuraavan sukupolven omaa kulttuuria katsoo ymmärtämättömänä hieman vinoon. En ole poikkeus, vaikka olenkin kaikenymmärtävä sosiologi. Teinien musiikki on pääsääntöisesti paskaa ja harrastukset kotoisin jostain ulkoavaruuden tuolta puolen (eivätkä perkeleet ymmärrä kirjojen lukemisesta tai radionkuuntelusta mitään).


Silti olen tavallaan otettu siitä, että perheen keskimmäinen ottaa minut mukaansa omaan maailmaansa (oliko hänellä muka vaihtoehtoja?). Tunnen täällä itseni vähän ulkopuoliseksi. Tapahtuma sisältää ison nipun julkkiksia, joita en tunnista ja joudun kysymään vähän väliä apua, jotta tietäisin, mistä tuo jumalaton Dingo-maniankin ylittävä kirkuminen johtuu. Vai moniko teistä tuntee Lakon, Herbalistin, Mmiisan tai edes Arttu Lindemanin (joka ilmeisesti on näiden mini-ihmisten jumala)?


Tänne on toki raahannut vanhat vanhempansa muutkin kuin meidän teini. Paras tapaus oli parkkihallissa, johon yksi lapsi oli jättänyt orvon isänsä katsomaan autoon olympialaisia padin kautta (miettikää itse istuvanne autossa seitsemän tuntia putkeen, olipa olympia-aika tai ei!).


Ja on täällä hauskaakin. Tykkään tästä tasa-arvoisesta ja ennen kaikkea positiivisesta ilmapiiristä. Nuoriso tuntuu olevan meitä aikuisia sallivampia monessa suhteessa ja jos arkimaailma ei näitä pieniä ihmisiä saa lannistettua, niin seuraava sukupolvi tuntuu suhtautuvan maailmaan aika paljon vähemmän meitä keskareita vihamielisesti.


Me aikuiset emme todellakaan ole kovin inessä tässä tubettamis-scenessä. En edelleenkään ymmärrä, miten lapsi voi istua koko illan tuijottamassa sitä, kun tube-videolla joku kertoo, miten käveli aamulla kouluun ja ennen sitä söi neljä lusikallista puuroa. Mutta minun ei tarvitse ymmärtääkään - riittää että sallin ja hyväksyn. Ja täällä kun näitä lapsia seuraa, niin meidän teini on tavallinen ja samasta puusta veistetty kuin muukin oma sukupolvensa (20 miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä - paska on hyvää...).


Tämä lauantai menee näin, paljon huonompiakin olen viettänyt.


(pahoittelut, jos kirjoitus on sekava ja sisältää virheitä - siitä puuttuu keski-ikäisen ihmisen suunnitelmallisuus ja tuplatarkistus)


PS. Se, mikä täällä on pahinta on, että tuo oman tubekanavan perustaminen alkaa kiinnostaa - se se vasta olisi teineille maatakaatavan ja ultimaattisen noloo, pitäisköhän...

Kaupassakäynnin alkeet

Perjantai-ilta ja edessä arkiviikon viimeinen koettelemus eli on aika mennä ruokakauppaan. Kun kotityöt laitetaan pahemmuusjärjestykseen, niin ostosten teko menee ainakin minulla ehdottomasti sinne pahimpaan päähän. En peukuta, enkä tykkää!

Poikamiesvuosina ruokakaupassa käynti oli vielä leppoisaa ja jopa hauskaa puuhaa. Ostit kolme kertaa viikossa ranskalaisia, ryynimakkaraa, karkkia ja tupakkaa (jep, silloin se oli coolia...) ja se oli siinä. Koko toimitukseen meni lähikaupassa vartti. Kaupassa saattoi käydä vaikka monta kertaa viikossa, koska homman rasitusaste oli nollan lähellä.

Lapsiperheessä taas kauppareissut ovat tiedettä, taidetta ja pitkää pinnaa vaativia projekteja. Ja kuten muutkin projektit, niin tähän tarvitaan projektipäällikkö, suunnitelma, budjetti sekä toteutus. Kaupassa ei tosiaan halua kukaan käydä viikossa kahta tai kolmee kertaa useammin.

Homman voi suorittaa tasan kahdella eri tavalla - oikein tai väärin.

Silloin, kun se menee hyvin...

Jos halutaan välttää suuremmat riidat, saada ostokset suoritettua ja säilytettyä kaikinpuolinen perhesopu vielä kauppareissun jälkeenkin, kannattaa homma tehdä seuraavalla tavalla. Tämä on äärimmäisen tylsää, mutta toimivaa - siis kovin keski-ikäistä.

Ennen lähtöä suunnitellaan, mitä ostetaan. Siis mietitään, mitä syödään ja mitä ostetaan ja vielä tarkistetaan jääkaapista, mitä siellä jo on ja mitä puuttuu. Hienoimmillaan nämä suunnitelmat kirjataan paperille - tai modernisti ostoslista-appsiin. Parhaassa tapauksessa homma vielä suunnitellaan ostosjärjestykseen niin, että homma sujuu kuin tanssi.  Kauppavuorosta suorastaan kilpailllaan! (tämä on oli ironiaa!)

Sen jälkeen otetaan pienet kivi-paperi-sakset -arpajaiset siitä, kuka pääsee menemään kauppaan ja toinen jää lastenvahdiksi. Kaupassa käydään tutussa lähikaupassa, jossa läpimenoaika on kaikkein nopein. Isommatkin ostokset saa tehtyä järkiajassa ja kotiin palattua voi nauttia vaikka yhden kylmän oluen hyvin tehdyn suorituksen kunniaksi. Edes kauppalaskun suuruus ei jaksa vituttaa.

Homma ei ehkä ole niin perseestä... 

Silloin, kun se ei suju...

Yksinkertaisesta kauppareissusta saa myös helposti täyden painajaisen, joka päättyy useamman henkilön yhtämittaiseen huutoon sekä vakavaan avioeron uhkaan. Teille uhkarohkeille, jotka haluatte testata, tässäpä ohjeet....

Älkää suunnitelko mitään älkääkä edes katsoko jääkaappiin ennen lähtöä. Menkää kauppaan ja alkakaa miettiä siinä kaupan ovella, mitä syötäisiin ja ennen kaikkea muistelemaan, mitähän siellä jääkaapissa oli valmiina. Lopputuloksena on se, että kohta jääkaapissa on kolme pakettia voita ja neljä pussia perunoita, mutta ei mitään ruokaa. Jääkaapin sisältö ei koskaan ole niin ikimuistoinen juttu, että sen muistaisi oikein kaupan pihassa.

Jos mahdollista, niin menkää kauppaan, joka on teille ennestään tuntematon. Ja ehdottomasti,  valitkaa kauppa, joka ei kuulu mihinkään ketjuun, jolloin tavaroiden sijoittelu on täysin mielivaltaista. Tällä takaatte sen, että ette löydä mitään tarvitsemianne tuotteita, mutta siinä neljätoista kertaa kauppaa kierrellessänne teette kuin ohimennen koko viikon askeltarpeet täyteen. Lisäksi tarjoatte kaupan vakioasiakkaille hupia törmäillessänne kauppaa ympäri ruokatarpeita etsien. Ja muistakaa suomalaisten perussääntö - vaikka tavarat olisivat kateissa, niin neuvoa ei kysytä, sehän vasta nololta vaikuttaisi!

Ja jos kauppareissusta halutaan tehdä todella ekstremeä, niin lapset ehdottomasti mukaan. Yleisin hälytysääni, joka lähikaupassa kuulee on se, kun joku pieni lapsi vetää kunnon kilarit. Ennen omia lapsia mietin aina, että noilla vanhemmilla ei todella ole homma hanskassa ja kasvatuksessa on jotain pielessä. Nyt kun perheessä on oma pieni, niin ymmärrän että vika ei ole lapsessa, kasvatuksessa eikä vanhemmissa. Kyseessä on pienten lasten universaali ilmiö, joka koskee jokaista perhettä, joka uskaltautuu tuomaan lapsensa kauppaan. Kauppa on pienelle lapselle paikka, jossa äänijänteitä on kiva testata - voi johtua tilojen hyvästä akustiikasta tai sitten saatavilla olevasta suuresta yleisömäärästä. Sen verran voin tunnustaa vahingoniloa, että kun olen kaupassa yksin (tai kaksin aikuisten kesken), niin tunnen suurta iloa siitä,että se raivokasta suoraa huutoa huutava lapsi ei ole minun ja joku muu joutuu kantamaan tuon palosireenin ulos kaupasta.

No oikeasti lasten kanssa yleensä hommat sujuu hienosti ja lähes 90% reissuista menee todella hyvin. Joskus ehkä hiljaisuutta ja hyvää käytöstä ostetaan muumitikkarilla, mutta tuokin keino on vain hätätapauksia varten.

Miehille suurimmat pommit ovat ne, kun kauppalistassa lukee jotain naisten tuotteita. Olen kymmeniä kertoja seisonut kosmetiikkahyllyn edessä valokuvan kanssa etsimässä juuri sitä ainoaa ja oikeaa purnukkaa, jolla voi pestä meikit naamasta. Jos naiset käyttisivät palasaippuaa ja hienoa suomalaista shampoota, niin tuokin ongelma olisi pois pyyhkäisty. Enkä edes aloita terveyssiteiden ja pikkuhousunsuojien ostamisesta. Oikeasti - ne paketit näyttävät kaikki täysin samalta ja miehelle on aina ja ikuisesti täysi mysteeri se, mikä noista vaalenapunaisista paketeista on oikealla tavalla hajustettu,sopivan kokoinen ja juuri sitä oikeaa merkkiä.

Itse vihaan eniten kaupassa arpomista ja mielen muuttamista. Siis homma menee näin - reissu alkaa hyvin, mutta stoppaa heti vaatehyllylle "ai niin, unohdin, että minun piti ostaa yksi paita..." - voi perkele, nyt se alkaa!

Toinen momentum voi tulla siinä vaiheessa, kun ollaan jo loppusuoralla. Kassat mahdollisesti jo siintävät edessäpäin ja alat odottaa, että keikka on heitetty - silloin jonkun mukana olevan päähän pälkähtääkin idea uudesta ruuasta, jota voitaisiin testata huomenna, tai muistuu mieleen kaverisynttärit, joilta puuttuu se lahja - jo koko kierros alkaa alusta, huoh! Arpominen kuuluu johonkin muualle kuin ruokakauppaan! Ja on taidettu meidänkin perheessä nähdä sitäkin, että kaupassa käydään useamman kerran samana päivänä ihan sen takia, että ruuan kannalta kriittisin ainesosa jäi listalta pois. Suomen myöhennetyt aukioloajat ovatkin perua siitä, että ihmisten täytyy päästä tekemään ns. paikkausostoksia vielä puolenyön jälkeen, kun brasilialaisen aiolin vaatimat kumkvattilohkot jäivät ostamatta.

Viimeinen haaste tulee vielä kassoilla. Kuinka oikeasti valitaan se kassa, joka vetää nopeiten ja josta selvitään ulos helpoiten? Tässä auttaa ainoastaan vuosien kokemus ja kouliintunut silmä. Lähikaupassa kassat tietenkin tuntee ja jonoista voi arvata parhaan läpimenoajan. Sitten kun valinta on tehty, niin jotenkin olisi keksittävä lapselle viihdykettä sille kymmenen minuutin ja puolen tunnin väliselle ajalle, jonka kassallepääsy kestää. Ongelma on se, että lasta ei voi laskea vaeltelemaan pitkin kauppaa, koska todennäköisesti lapsi tekee joko korvaamatonta vahinkoa tai sitten katoaa muuten - kumpikaan ei ole hyvä juttu. Toisaalta taas viihdykkeiden määrä on kovin rajallinen, koska jonossa olisi pysyttävä, jos meinaa päästä kassalle ja lopulta kaupasta ulos. Usein viimeiset huutoraivokohtaukset nähdäänkin siinä, kun kolmevuotiaan hermo palaa lopullisesti siihen, että homma ei  yksinkertaisesti etene riittävällä nopeudella. Jostain syystä meidänkin perheen naamat tunnetaan lähikaupassa yllättävän hyvin...

Ja sitten se maksaminen. Minä en mitenkään voi ymmärtää, miten jotkut voivat toimia kassoilla niin tuskastuttavan hitaasti. Yleensä kauppaan on lähetetty perheen heikkoivoimaisin ostamaan parin viikon ruokatarpeet kerralla. Sitten tuo samainen muuli ei osaa aloittaa pakkaamista samalla, kun ostokset jo liukuvat pakkausalueelle vaan seisoo patsaana ihmetellen alati kasvavaa loppusummaa. Sitten kun viimeinen kissanruokasäkki on mennyt läpi ja on maksamisen aika, niin aletaan kaivaa jostain käsilaukun syövereistä kukkaroa ja maksetaan koko homma käteisellä (ja mieluiten vielä pienillä rahoilla). Ihmiset rakkaat - käteinen on kasaria ja sitä ei käytetä kuin strippiluolissa ja huumekaupassa, joten siirtykää muoviin - silloin loppusummakaan ei kirpaise niin paljoa.

Ja sopivasti kun sain tämän tekstin valmiiksi, tulikin keittiöstä pyyntö lähteä ostamaan kaupasta ne tuotteet, jotka eilen unohdimme ostaa. Siis "elä kuin opetat" ei toimi minunkaan kohdalla joka kerta...

Hauskaa viikkoa kaikille!

 

Perhe juhlissa

Suomalainen kesä on täynnä mitä erilaisimpia juhlia. Eniten kesällä vietetään luonnollisesti häitä ja rippijuhlia, mutta koska kesä on pitkä ja helteinen (hah hah!), niin aikaa kulutetaan myös sukukokouksissa, kyläjuhlissa ja kaikissa mahdollisissa tapaamisissa, joissa saadaan hyvällä tai huonolla tekosyyllä koottua koko suku yhteisen makkaragrillin ääreen viettämään viikonloppua.

Perhejuhlat ovat lähes poikkeuksetta mainioita tapahtumia noin sosiologisesta näkökulmasta. Kootaan yhteisen pöydän ääreen muutamasta suvusta kerätty joukkio, jotka näkevät toisiaan ainoastaan noissa samoissa juhlissa muutaman vuoden välein. Kun aikaa kuluu ja ihmiset muuttuvat, niin siellä sitä porukalla mietitään, että tunnistaakohan kukaan minut ja toisaalta taas arvotaan kasvaneille lapsille ja kurtistuneille aikuisille oikeat nimet, puolisot ja sen mukaiset small talk-kysymykset. Loppuillasta taas, kun jokaiselle on saatu tiedusteltua oikeat nimet ja kaikkien kuulumiset on kuultu joko asianosaisilta itseltään tai muilta sukulaisilta, onkin aika kerätä itkevät ja huutavat lapset omaan autoon ja aloittaa kotimatka - ja alkaa odottaa seuraavia yhteisiä juhlia.

Näin homma etenee...

Juhliin valmistautuminen aloitetaan hyvissä ajoin edellisenä iltana, jolloin kerätään aamuksi jo valmiiksi kaikki seuraavan päivän rekvisiitta. Repertuaariin kuuluvat tietenkin juhlavaatteet, matkaeväät sekä mahdolliset lahjukset. Poikkeuksetta käyvät kaksi asiaa:

Joku on unohtanut tsekata juhlavaatteensa edellisten juhlien jälkeen ja siinä ainoassa kesäpaidassa on tahra keskellä rintamusta tai ainoissa oikeanvärisissä sukkahousuissa on silmäpako. Tämä johtaa tietenkin siihen, että perheen äiti-ihminen (siis sukupuolesta huolimatta se, jolla on pyykinpesukoneen ajokortti) starttaa koneen vielä kello 21 ja kiltisti odottaa, että paita on pesty ja saatu viriteltyä kuivamaan. Aamulla kesäpaita on kiva silittämällä vielä kuivattaa ja vetää hieman kosteana päälle. Tosin parhaimmillaan on itsellekin käynyt niin, että juhlavaatteet jäivät yli sadan kilometrin päähän ja juhliin mentiin appiukon puvussa, joka sopi juuri ja juuri toleransseihin sekä aikakauden että mittojen puolesta.

Toinen satavarma asia on se, että illalla etsimättä jätetään ne "pari pientä juttua", joiden olinpaikka tiedetään varmasti, koska ne "ovat aina samassa paikassa". Näitä esineitä ovat kalvosinnapit,  kesähousuihin ainoana sopiva vyö, ne ainoat kesäkengät, jotka kuuluvat tälle vuosisadalle tai sadasta kravatista se ainoa, jossa on isoisän tekemä solmu paikallaan. Luonnollisesti nämä ovat myös ne samat kaksi esinettä, joita koko perhe etsii viisi minuuttia sen jälkeen, kun auton olisi pitänyt jo olla liikkeellä.

Hyvä suunnittelu ja niin pois päin...

Matka juhlapaikalla aikataulutetaan porukalla edellisenä iltana. Siinä lasketaan kaikki vaihtoehtoiset reitit ja pisteytetään niiden pissipaikat, otetaan huomioon tietyöt, keliolosuhteiden vaihtelut sekä kuun vetovoiman vaikutus juuri kyseisenä päivänä. Tuosta kaikesta saadaan yhtälö, jonka lopputuloksena tulee tarkkaakin tarkempi ajoaika. Tähän päälle lisätään sitten viisitoista minuuttia, joka varataan "yllätysmomentille" (hirvikolari, auton rikkoontuminen, eksyminen jne.) sekä tietenkin se, että juhlapaikalla tulee olla viisitoista minuuttia alkamisaikaa aikaisemmin, jotta ei "ainakaan myöhästytä". Lopputulos on sitten se, että juhlapaikalla ollaan ensimmäisenä sen reilut puoli tuntia etuajassa. Siinä voidaan auton ikkunasta perheen kesken katsella, kuinka juhlien henkilökunta kantaa tavaroita sisään, laittaa juhlapaikkoja kuntoon - ja katselee uteliaana, että ketkä urpot tulevat juhliin puoli tuntia etuajassa... se on niin kuin kaksisuuntainen eläintarha.

Tästä samaisesta minuuttiaikataulusta saadaan yleensä jo päivän ensimmäinen riitakin aikaiseksi. Yleensä perheen hikipinko odottaa juhlatamineissa nappaskenkä naputtaen eteisessä, kun viimeiset etsivät niitä viimeisiä tavaroita taatuista piiloista. Sitten kun auto starttaakin viisi minuuttia suunniteltua myöhässä, on ensimmäisen päivä jo pilalla, koska on saatanan noloa mennä joka kerta myöhässä vain sen takia, että kaikki perheessä eivät tunne kelloa. Ökömökön ravistelemana mennäänkin matkan ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä, kunnes radiosta suoltuva reipas kotimainen iskelmä sulattaa kovimmankin jään ja alkaa matkaan kuuluvat letkeä huulenheitto

"Isi, joko ollaan perillä" 
"Ei ihan vielä"

"Isi, saanko eväitä" 
"Joo, odota, kunnes päästään tästä pihatieltä pois"

"Isi, NYT on pissahätä" 
"Etkö käynyt lähtiessä?" 
"En ehtinyt, kun etsittiin sitä sinun vyötäsi..."

Yksi ennen juhlia tarkkaan mietittävä asia on se, kuinka esisyödään ennen juhlia. Monestihan ei tiedetä, onko juhlissa lämmin ruoka, kenen tekemä se on ja monelta se tarjoillaan. Jos tiedetään, että oikeaa ruokaa ei ole tai sen tekijä tiedetään kelvottomaksi, niin silloin syödään tukevasti, jotta voidaan perisuomalaiseen tapaan hieman kursailla juhlapaikalla tai näytellä yllättynyttä lämpimän ruuan ilmestyessä tarjoiluastioihin - "Eihän me arvattu..."

Jos taas menú on salaisuus, niin silloin esiruokinta on vaikeaa. Liikaa ei voi syödä, ettei näytä nololta, kun ylitäyteen mahaan vedetään vain salaattia ja savulohta ja hyväksi tunnustettua ruokaa ei voi syödä niin paljon kuin mieli tekisi. Toisaalta taas, jos tarjolla onkin vain makeat tarjoilut, niin syömättömyys kyllä kostautuu koko perheen nälkäkiukkuna paluumatkalla tai ainakin pahana olona sokeripommin jälkeen. Pahimmillaan joudut vielä viemään perheen syömään ravintolaan juhlien päälle - omaan piikkiin!

Juhlissa....

Juhlissa itsessään käy niin, että niitä, joita oletit tapaavasi, et tavannutkaan, mutta sen sijaan tutustut uusiin tyyppeihin, joita et ennen tuntenutkaan. Parhaiten tuttavuutta tehdään aina ruoka- ja kahvipöydässä, jossa kannattaakin löyttäytyä seurueeseen, jota ei tunne. Tällä tavoin saa kuulla sukujen juorut uudelta kantilta ja parhaimmillaan osallistuu keskusteluihin, joista ei ennen juhlia mitään olisi ymmärtänytkään.

Lapset ovat myös juhlissa äärimmäisen käteviä. Niiden avulla voit poistua seurueesta ja vaihtaa pöytää mielen mukaan. Samoin lapsien kautta pääsee yleensä tutustumaan muihin isä- ja äitijoukkioihin. Mikään ei ole helpompaa kuin lapsista keskustelu ja niiden vertailu. Itse pystyn nykyisin osallistumaan sujuvasti jopa synnytyskeskesteluihin, vaikka olen nähnyt kyseisen toimituksen vain kerran livenä. 

Jossain vaiheessa juhlia tulee sitten se vaihe, jossa kaikki alkavat kyttäillä toisiaan poislähdön merkeissä. Kukaanhan ei halua lähteä juhlista ensimmäisenä, joten kaikki odottavat, kuka on se rohkea, joka nousee sohvalta ja esittää ensimmäisen tekosyyn. Tämä kaveri ottaa toisaalta tietoisen riskin, koska ensimmäistä lähtijää tuijottavat kaikki. Toisaalta taas hänellä on käytettävissään kaikki mahdolliset tekosyyt. Jos ensimmäinen lähtijä kertoo, että joutuu lähtemään koiran synnytykseen, niin seuraavan on melko turhaa koettaa käyttää samaa tekosyytä uudelleen. Ei kenenkään koirat samana päivänä synnytä...eihän?

Sitten kun pää on saatu auki, niin kaikki perheet häipyvät juhlapaikalta tasaisin välein kuin Lahden MM-hiihdoissa. Tämä tehdään sen vuoksi, ettei haluta kenenkään näkevän, miten huonosti saa oman autonsa kaivettua parkkipaikan sumasta. Suomalaiset miehet eivät pelkää mitään niin paljoa kuin sitä, että pihalla on miesjoukko naureskelemassa onnettomaksi paljastuneille peruutustaidoille. On siis kohteliasta antaa edellisen perheen viedä autonsa pois tieltä kaikessa hiljaisuudessa ja vasta sitten mennä ottamaan omansa.

Mikäli kukaan ei uskalla tehdä ensimmäistä siirtoa, niin jälleen kerran lapset toimivat valttikorttina. Alle teini-ikäistä lasta voi helposti nipistää vähän kovemmin käsivarresta, jolloin lapsen saa huutamaan ja voi uskottavasti poistua paikalta vedoten lapsen väsymykseen ja pitkään päivään. En tietenkään itse myönnä tätä koskaan käyttäneeni, mutta...

Kauniiksi lopuksi :)

Tämä tarina on tietenkin fiktiivinen eikä liity ainakaan meidän perheeseemme millään tavalla. Tekstin inspiraatio tuli tänään vietetyistä rippijuhlista, joissa saimme kunnian olla vieraana ja katsella kateellisena, kuinka joillekin voi juhlasää ja järjestelyt osua täysin nappiin. Vaikka kuinka yritin, niin mitään epäonnea tai epäonnistumista en pystynyt löytämään. Siis kerrassaan loistava juhlat - kiitos emännälle ja isännälle, en tiedä luetteko blogiani :)

Kun poistuimme juhlista, niin annoin puoli-setämäisen neuvon juhlakalulle ja pyysin käyttämään nyt saatua lupaa huolellisesti. Viisitoistavuotias neito vastasi silmääkään räpäyttämättä "Yritetään...". Kun itsetunto ja huumorintaju on teinivuosina tuolla tasolla, niin monet herrasmiehet tulevat olemaan tuon neidon käsittelyssä helisemässä...

Loman jälkeen koittaa arki

Lomalta töihin paluu on aina vähän paskaa. Ei sen vuoksi, että työ olisi ikävää tai sen takia, että työpaikkani olisi jotenkin kurja. Kyse ei myöskään ole siitä, että vuorokausirytmini olisi jotenkin teinimäisen vinoutunut ja sen kääntäminen kävisi sieluun. Lomalla on yksinkertaisesti liian mukavaa. Kyse on siis siitä, että 24 tunnin vapaasta luopuminen on vähän vastenmielistä. Joka muuta väittää, on hullu tai käyttää vähän kovempia huumeita. Varmaan jokainen haaveilee joskus siitä, että saisi joutilaana viettää aikaansa ilman, että kukaan määrittää sitä, miten päiväsi käytät. 


Lomahan on parhaimmillaan silloin, kun se sisältää seuraavat elementit:

1) Terhakka touhuaminen - sisältää sen, että saat suoritettua jonkin koko alkuvuoden roikkuneen kotitehtävän. Monet kuittaavat tämän mattojen tai ikkunoiden pesulla tai vaikka terassin maalaamisella.

2) Uuden aloittaminen - Jokakesäinen uudestisyntyminen vaatii sen, että rohkeasti tarttuu johonkin uuteen ja "uskaltaa elää" . Tämän suoritteen saa kasaan käymällä kesäteatterissa, taidenäyttelyssä tai vaikka jossain uudessa matkailukohteessa tai ravintolassa.

3) Perinteiden kunnioittaminen - tästä pisteet silloin, kun olet tehnyt jotain samaa kuin kaikkina aiempinakin kesinä. Yleensä helpot pisteet otetaan perinteisestä sukulaisvierailusta tai hautausmaakävelystä, mutta toki tähän riittää sekin, että kärräät orkesterin syömään lähi-ABC:lle lehtipihviä.

4) Jotain perheeseen liittyvää - masokistit lastaavat koko perheen yhteen autoon ja pakottavat isoimmatkin lapset mukaansa kesälomamatkalle. Vaikka alku onkin monesti hankalaa, niin nämä ovat juuri niitä reissuja, joista syntyvät kaikille parhaat muistot (ja vuosien päästä porukalla ihmetellään, että miksiköhän nämä reissut oikein lopetttiin....)

5) Tylsistyminen - kun suoritteet on tehty, niin mieli alkaa tylsyä ja pikku hiljaa mieleen hiipii arjen kaipuu. Mikäli tätä vaihetta ei olisi, niin kukaan ei palaisi enää töihin lomien jälkeen.

Lomani onnistui siinä mielessä täydellisesti, että onnistuin karistamaan työpölyt niskastani heti ensimmäisestä päivästä alkaen. En hermostuneena vilkuillut sähköpostiani ja miettinyt mitä työmaalla tapahtuu tai käyttänyt aikaani pohtimalla, että paljastuvatko työpöydän alle piilotetut tekemättömät työni. Ensinnäkin ikä tuo oikeanlaista kiinnostumattomuutta asioihin, joihin en voi vaikuttaa ja toisaalta taas työni jäi sellaisiin käsiin, jotka ne varmasti hoitavat. (Toki kävin lomalla tekemässä yhden päivän töitä, mutta se nyt on eri asia…).

Tämän vuoden loma ei ollut siinä mielessä lomaa, että ajankäyttöni ei ollut omissa käsissäni. Kun kotona on pieniä lapsia, niin he määrittävät kaiken, mitä talossa tapahtuu. Heidän käsissään on se, ettei aamuisin nukuta myöhään. He kertovat, ettei ole soveliasta lukea koko päivää kirjaa laiturinnokassa ja he ovat myös vahvasti sitä mieltä, että koko päivän kestävä punaviinillä ryyditetty grillaaminen ja kesädisco eivät ole aikuiselle sopiva yhdistelmä. 

Sen sijaan leikkipuistossa voi olla aamulla jo kello seitsemän – silloin saa muuten parhaiten itselleen keinumisvuorot sekä ekslusiivisesti määrittää hiekkalaatikon käyttöäkin. Ja siinä sivussa voi irvailla töihin meneville ihmisille. Samoin lapsilta opin sen, että jäätelöä voi tosiaan syödä joka päivä ja kesällä se on tavallaan vähän pakollistakin. Lisäksi tapasin tällä lomalla lopullisesti uuden ystävän. Hänen nimensä on ”Pikku Kakkonen” ja hän on se pienten lasten vanhempien aamujen pelastaja, joka antaa meille puolesta tunnista tuntiin aikaa tehdä aamutoimia, kuten kotitöitä, lehdenlukua ja oman aamiaisen keskeytymätöntä nautiskelua (sisältäen jopa ekstrakupin kahvia).

Sain lomalla luettua useampia kirjoja. Kokoelma luetuista kirjoista koostuu sekä faktasta että fiktiosta. Tiedän ainakin enemmän toisen maailmansodan saksalaisesta panssariaseesta kuin ennen lomaa ja fiktion puolella viihdytin itseäni muun muassa Roope Lipastin humoristisella Halkaisukirvesmiehellä (suosittelen eri ikäisten lasten vanhemmille - kääntää todellisuuden hyvällä tavalla hassuksi). Kirjat vievät minut aika ajoin mennessään. Nytkin huomaan jo suunnittelevani syksyn lukulistoja ja kirjastossakin on odottamassa pitkä rivi varauksia. (Kyllä – edelleen liputan voimakkaasti kaikille kuuluvan kirjaston puolesta!!)

Pitkästä aikaa pääsin loman aikana myös liikunnan makuun kiinni. Viimeistä puoltatoista vuotta elämääni on määrittänyt käsittämätön saamattomuus ja laiskuus, joka on johtanut siihen, että olen suunnannut energiani enemmän liikunnan välttelyyn kuin sen suorittamiseen. Lopputulos on pahalla tuulella oleva ja vähän väsynyt keski-ikäinen. Nyt on taas akut täynnä ja mieli on täynnä uskoa siihen, että elämänlaatu paranee sillä(kin), että sohvan sijaan kärräisin lihani kuntosalille tai edes ulos kävelemään. Liikunta on siinä mielessä kavala sairaus, että jos siitä laskee irti, niin aloittaminen on kerta kerralta vaikeampaa. Kuntosalin ovi on monin verroin raskaampi avata sen jälkeen, kun salilla ei ole käynyt kolmeen kuukauteen kertaakaan, eivätkä lenkkaritkaan mahdu jalkaan, jos ne ovat eteisen nurkassa odottaneet käyttäjäänsä muutaman kuukauden.

En tiedä, lukeeko anoppi tai appiukko tätä, mutta tämän kesän ekstraiso-kiitos on annettava appivanhemmilleni. Olin parin lapsen kanssa mummolassa melkein viikon ja tuo viikko oli minulle yhtä suurta lepoa. Mummo ja ukki leikittivät lapsenlapsia niin, että itse sain nukkua vähän pidempään ja vaikka istua tuokion omissa ajatuksissani tai kirjan kanssa. Mummot ja ukit rules!

Mutta on työssä toki hyvätkin puolensa. On ihan hauskaa istahtaa välillä kahville aamulla ilman, että keskustelut liittyvät Ryhmä Hauhun, Frozeniin tai muihin ylikansallisiin lapsille suunnattuihin tuotteisiin. Vaihtelua on myös kuunnella aamulla vaikka Aamulypsyn uusintoja Kaapon tunnusmusiikin sijaan. Eikä pahaa tee sekään, että voi istahtaa valmiiseen lounaspöytään sen sijaan, että itse teet ruokaa. Mutta silti ensimmäinen työviikko on tuntunut noin kahdelta ja puolelta lomaviikolta pituutensa puolesta.