Sairastuvan majurina etäpäivällä

 

Tämä viikko oli vauhdikkaampi kuin olisin toivonut. Perhesirkukseen iski mahapöpö, joka kaatoi petiin estraditaiteilijan kerrallaan ja teki jopa minusta sairastuvan majurin pariksi päiväksi. Mieleen tuli väkisin serkkupojan määritelmä isän roolista perheessä. Hänen mukaansa isä on apumoottori, joka otetaan käyttöön, kun päämoottori on tilapäisesti huollossa tai jopa rikkoontumisen vuoksi telakalla. Nyt tuo tilanne kyllä lävähti poskille aika täysillä. Kuten olen ennenkin sanonut, niin nostan hattua, näytän peukkua ja annan päälle vielä hurjansuuret respectit niille vanhemmillle, jotka ovat lasten kanssa kotona. Ei nimittäin tuo kotihoitokaan ole ihan kevyttä puuhaa.

Tähän liittyykin mainio tarina tämän päivän työelämästä. Normaalistihan, jos kaikkia brobushkoja  tarkkaan luetaan, olisi pitänyt mennä lääkäriin ja antaa ylipalkkaisen yliopiston käyneen tohtorin kertoa sama, minkä tiesin itsekin - eli että työkunto ei nyt ole standardit täyttävää ja on paree levätä hetki. Luultaasti levon pituudesta olisimme olleet eri mieltä, mutta mikäpä minä olen väittelemään oppineiden kanssa.

Nyt kuitenkin oikaisimme pari mutkaa. Soitin esimiesnaiselleni ja sovimme, että teen kuntoni mukaan päivän etänä. Jos kunto ei salli, niin lepään, mutta päätös on oma (Siis työntekijää voi oikeasti vastuuttaa huolehtimaan kunnostaan, ettäs tiedätte). Ja itse asiassa etänä taisin saada jopa enemmän aikaan kuin töissä.

Ja jos lasketaan yhteiskunnallisia kustannuksia, niin aika paljon halvemmaksi tuli olla kotona, katsokaas näin:

Vaihtoehto 1 - El Protocoll
Menen lääkäriin ja kulutan lekurin aikaa sen vartin verran. Sillä välin joku oikeasti kipeä joutuu odottamaan ja jonon loppupäässä jonkun aika lipsahtaa ajan lineaarisesta luonteesta johtuen seuraavan päivän puolelle. Tästä seurauksena saan sairaslomaa kolme päivää eli olen kolme päivää pois rivistä. Kustannukset ovat siis lääkärin palkka, sen jonossa viimeisen palkka, kun hän joutuu odottamaan omaa vuoroaan vuorokautta pidemmälle sekä noiden päälle työnantajan pussista lähtevä kolme päivän palkka, josta ei edes saa kela-korvauksia. Minusta kaikkia häviävät.

Työkaverit katsoisivat yli kulmiensa ja miettisivät, että kuolis pois, niin loppuis kärsimys.

Vaihtoehto 2 - Ylitunnollisen työntekijän dilemma

Toinen vaihtoehto olisi ollut se, jota olen itse suosinut menneinä vuosina. Kun peilistä katsottuna pää ja sen kaikki ulokkeet ovat paikallaan ja aisteista suurin osa toimii keskivertoihmisen tavoin, niin ihminenhän on käytännössä työkuntoinen. Tällöin tunnollinen veikkonen menee toimistolle sulostuttamaan puoliruumiinkaltaisella olemuksellaan työystäviään. Työkaverit katsoisivat yli kulmiensa ja miettisivät, että kuolis pois, niin loppuis kärsimys.

Tämän seurauksena oraksella oleva tauti leviää kaikkiin toimiston muihin työntekijöihin, eikä se omakaan olo parane. Pahimmillaan siis olisin itse sairastanut kuumetta viikon verran ja mennyt sen jälkeen lääkäriin ja levännyt vielä viikon. Tänä samana aikana myös toimiston muu väki olisi ottanut muutaman päivän saikkua ja tuo koko lysti olisi lopulta maksettu työnantajan piikistä. Vaikea minun tässäkään vaihtoehdossa on nähdä voittajia.

Ja samalla säännöllä me pelasimme tuon pienimmän lapsen suhteen. Kun perheessä on tautia, jonka voi olettaa tarttuvan, jätimme lapsen suosiolla kotiin, vaikka hän terve olikin. Terveen lapsen olisimme voineet viedä sinne hoitajien iloksi ja samalla siinä olisi tullut levitettyä tautia kymmeneen muuhun perheeseen. Paljonkos siitä olisi tullut kustannuksia, kun seuraavalla viikolla kipeiden lasten vanhemmat olisivat jonossa kiidättäneet hoitovapaalappuja omille työnantajilleen ja hoitaneet lapsiaan kotona.

Ja oli etäpäivässä toki henkinenkin hyöty. Kun olin itse kotona, ei minun tarvinnut miettiä, miten siellä pärjätään tai pärjätäänkö. Ja tietenkin, jos olisi ollut koko päivän pois, niin illalla raivattavaksi olisi saattanut jäädä melkoinen sotku. En itsekään olettaisi,että kipeät ihmiset hoitavat omia jälkiään päivän aikana. Saman taudin kokeneena nimittäin tiesin, että tuo pikku-pirulainen vie kropasta voimat ja toimintakyvyn melko lailla totaalisesti.

Noista ajoista olemme onneksi jo laskeutuneet puusta myös toimistotyön suhteen.

Työtä voi tehdä muuallakin kuin työpaikalla

Palkkaorjia sisäänsä sulkevat toimistot kehitettiin teollisena aikana, jotta kaikki työntekijät olisivat työnantajan tarjoamien tilojen, työkalujen ja valvonnan piirissä. Toimistoilla matkittiin siis tehtaasta tuttua järjestelmää, jossa työnantaja määrittää ostamalleen työpanokselle suorituspaikan ja -ajan ja myös valvoo, että työtä tehdään normimäärä. Yleensä toimistossa tehtiin suorituspohjaista työtä, joka ennen tätä ultramodernia ATK-aikaa oli vielä suht mitattavissa.

Noista ajoista olemme onneksi jo laskeutuneet puusta myös toimistotyön suhteen. Työkalut ovat siirrettävissä paikasta toiseen ja suoritteetkaan eivät enää ole samalla tavalla mitattavia kuin ennen. Jos arvata saan, niin tulevaisuudessa isoin osa toimistotyöstä tullaan irrottamaan fyysisestä työpaikasta ja työnantajat eivät tule panostamaan kovinkaan suuriin toimistoneliöihin. Sen sijaan yleistymään tulevat ns. toimistohotellit sekä monikäyttötoimistot, joissa on yhteiskäyttöön tarkoitettuja paikkoja reilusti alle vakituisen henkilömäärän. Näitä työpisteitä käyttävät ne sielut, jotka sattuvat kulloinkin paikalla olemaan.

Tämän päivän tekniset vempeleet ovat vapauttaneet meidät fyysisen työpaikan ja työn tekemisen välisestä yhteydestä. Työtä voi tehdä ihan samalla tavalla laiturin nokassa, keittiönpöydän ääressä kuin toimistossakin. Toki mikään ei korvaa työyhteisön antamaa tukea ja ideariihimäistä apua, mutta teoriassa voit olla työkavereihin koko ajan yhteydessä - on lyncit, puhelimet ja sähköpostit, jolla kenet tahansa saa kiinni online. Meidät modernit palkkaorjat se vapauttaa monesta asiasta. Etäpäivällä ei tarvitse pukea paitaa, jossa on napit tai paitaa ylipäänsä. Samoin se vapauttaa siitä, että joutuisit ajamaan työmatkaa tai odottamaan lounastuntia. Jos olet kova syömään, niin etäpäivänä voit syödä koneen ääressä vaikka kolme lounasta - itsehän ne siihen hommaat.

Etäpäivien taas sanotaan vastuuttavan tekijöitä toimistopäiviä enemmän. Höpö höpö ja huomenna lisää - tuo on jonkun vallastaan pitävän toimisto-Stalinin keksintöä. Monessako toimistossa on fyysisesti koko ajan läsnä oleva toimistopäällikkö, joka kyttää selän takana suoritusten syntymistä? Se, joka haluaa laiskotella, tekee sen samalla tavalla toimistossa kuin kotonakin. Ja jos työyhteisössä on ihminen, joka suhtautuu työntekoon työaikana lähtökohtaisesti vastentahtoisesti, niin sitä ei paranna se, että tyyppi sidotaan nahkaremmilllä toimistotuoliin kiinni. Työhaluton ei pakolla tulosta tee.

Ajattelutyön ja rauhaa vaativat työtehtävät kannattaa hoitaa etänä

Minusta etäpäiville parhaiten sopivat suunnittelutyöt sekä tehtävät, jotka vaativat työrauhaa. Itse piirtelin maanantain prosessikaaviota ihan perinteisesti paperille. Kun oli keskeytymätön työrauha, sain valmista aikaiseksi yllättävän paljon ja yllättävän nopeasti. Toimistossa vastaava homma ei olisi valmistunut yhden kokonaisenkaan työpäivän aikana. Luulisin, että noin parin minuutin välein olisin joutunut keskeyttämään työt vastatakseni kysymyksiin, puheluihin tai muuten osallistumalla toimiston yleispörinään. Ja joka kerta, kun olisin työn keskeyttänyt, olisi aloittaminen vaatinut pienen käynnistelyn ("missäs minä olinkaan menossa"). Lopputulos olisi ollut tasoltaan heikompi ja tekeminen olisi vaatinut pidempään.

Itse ajattelin siirtää etäpäiville myös päiviä, jotka sisältävät paljon puheluita. Itse ärsyynnyn siitä, jos minulle soittaa vaikkapa puhelinmyyjä, jonka taustalta kuuluu muiden puhe. Minulle tulee fiilis, että keskustelija ei puhu minun kanssani henkilökohtaisesti, vaan olen pelkästään nimi soittotehtaan listalla (mikä useimmiten on tietenkin totta). Mutta kun soittajan takaa ei kuulu mitään, niin syntyy fiilis, että tässä keskustellaan henkilö henkilölle, eikä kukaan muu kuule tai ole osallinen puheluun. Jaatteko fiiliksen?

Samoin etäpäivälle osuvat hyvin myös nämä hoitovapaapäivät. Jos vanhempi voi tehdä kotoa käsin töitä samalla, kun hoitaa kipeää lasta, niin tuo ei minusta ole hoitovapaata, vaan enemmän etäpäivää. Ja juu - toki ymmärrän, että kaikissa ammateissa ei etätyön tekeminen ole mahdollista.

Itse olen ollut sellaiset kymmenen vuotta työssä, jossa etäpäivien tekeminen ja työnteko kotoa käsin on ollut mahdollista. Tuon ansiosta olen nähnyt, kun lapset ovat lähteneet ensimmäistä kertaa eskariin ja kouluun ja noina päivinä olen hoitanut kipeitä lapsia enemmän kuin kerran. Samalla olen aina tehnyt myös työt vähintään hyvällä pieteetillä. Näinä päivinä koen, että voittajia ovat olleet sekä minä että työnantaja.

Mies ja lääkäri

 

Se oli vain pieni ja viattoman näköinen kurkotus jonkun tavallisen tarve-esineen perään. Selässä tuntui pieni "siirtymä" , naksaus ja sen jälkeen vitullinen kipu lähti kiitämään ristiluusta alaspäin. Koko lantion toinen puoli oli tulessa ja reidessä tuntui pakotus, jota oli pakko hieroa. Totesin vain tyynesti, että se lienee syksy saapunut, kun välilevy antaa periksi ja ärsyttää iskiashermon ja sitä kautta koko keski-ikäisen miehen sielun. Edessä siis pari viikkoa kävelyä kuin ankka, kaikenlainen kurottelun, kyykistelyn ja hyppimisen kielto ja mahdollisuuksien mukaan aloillaan oleminen - siis "elämää laiskiaisena".
 
Minunkin keski-iässä jo rappeutunutta kroppaa rasittavat muutamat kestovaivat ja viheliäisin niistä on iskiashermon ärtyminen, joka johtuu (ainakin) yhden välilevyn periksiantamisesta. Vaiva on sinällään harmiton, koska se toistuu korkeintaan pari kertaa vuodessa ja näillä kilometreillä tuohon vaivaan ja kipuun on jo tottunut. Tähän, kuten nykyisin kaikkeen vitutuksesta virtsakiviin, on olemassa hoito.

Tämän jutun tarkoitus ei kuitenkaan ole mummomainen valittelu sairauksista ja lääkkeistä, vaan se, kuinka eri tavoin ihmiset näkevät asioita ja kuinka eri tavalla asioihin voivat suhtautua miehet ja heidän vaimonsa. Äskeinen tilanne jatkui seuraavalla dialogilla:

- Tuo näyttää pahalta - kantsis mennä lääkäriin?
- Joo, totta kai
(sanoin tämän vain antaakseni vaimolleni mielikuvan siitä, että oikeasti aikoisin mennä lääkäriin. Todellisuudessa ostin meille molemmille mielenrauhaa seuraavaan päivään, jolloin tähän dialogiin esitettäisiin jatkokysymys, joka alkaa sanalla "Joko.. ja päättyy ...lääkäriin?". Tuo keskustelu tulisi päättymään kiivassanaiseen väittelyyn siitä, miksi olen keski-ikäinen jääräpää ja toisaalta taas kerran puolitieteelliseen empiiriseen tutkimukseen, miksi lääkäriin meno on turhaa.)
Todellisuudessa en aio soittaa lääkärille vaivasta ja se, miksi, on tämän artikkelin pihvi.

Kuulkaas, kun kaikki eivät vaan tykkää lääkäreistä

 

- Yhym...selvä. Ja kassan kautta, kiitos!

Olen hoidattanut tätäkin vaivaa pari kertaa lääkärissä. Keskustelu on yleensä nopeaa ja yksisanaista.
- Jaahas, että iskias...taas
- Joo, kipiää tekee
- Mitäs saisi olla?
- Lääkkeet, ei saikkua.
- Yhym...selvä. Ja kassan kautta, kiitos!
- Kiitos teille, pahoittelut ammattitaitonne rasittamisesta tällä mitättömällä vaivalla.

Keskustelun jälkeen olen jokusta euroa köyhempi ja illalla nukahdan onnellisessa lääkehumalassa, kun ylivahvat kipulääkkeet vievät tajun pois ja relaksantit keinuttavat veltostuneen ruumiini kuin vesipatjalla jonnekin kauas pois. Siitä sitten aamulla heräilen ja mietin, että kävinkö todella taivaassa vai tuntuuko vain siltä, että tipahdin juuri asvalttiin parista kilometristä. Toivottavasti blogiani ei lue kukaan lääkenarkkari, joka on juuri päässyt kuiville ja muistaa tästä tekstistä, mistä homma sai alkunsa.

Lääkkeet todella auttavat - tilapäisesti. Itse vaivaa ei mikään vie pois. Ja toisaalta taas tuo parin viikon pakollinen lääkekuuri vie maksastani paljon sellaista tehoa pois, jolla mieluummin suodatan kotimaista keskiolutta kuin lääkekemian tuotteita.

Saan tietyllä tavalla tyydytystä siitä, että tuo vaiva korjaantuu vähän kerrallaan. Tiedän, että askel askeleelta kipu häipyy, otin lääkettä tai en. Yhtenä päivänä huomaan, että loikka pitenee ja seuraavana huomaan voivani nousta sängystä ilman äänekästä ähkäisyä tai saavani poimittua tavaroita lattialta konttaamatta. Edistys tuo tyydytystä enemmän kuin kivun kadottaminen lääkehumalaan. Outoa, mutta totta.

Rehellisesti sanottuna en pidä lääkärissä käymisestä. Se saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. En pelkää sairauksia, enkä edes sitä, että saisin kuulla jotain peruuttamattoman ikäviä uutisia. Meidän jokaisen elämä päättyy varmasti joskus, diagnosoi sen sitten lääkäri tai hauturi. Eniten pelkään sitä, että vain tunnen itseni sairaaksi, vaikken sitä oikeasti ole. Ja toisaalta pelkään myös sitä, että en osaa selittää vaivojani oikein ja saan diagnoosiksi "peruuttamattomasti hullu luulosairas".
Ja se on pakko sanoa, että vaikken pidä lääkärissä käymisestä, arvostan lääkäreiden työtä aivan valtavasti. Ihminen, joka korjaa ihmisiä, tavalla tai toisella, on varmasti minkä tahansa palkan ja kunnioituksen väärti. Ja lääkärikammostani huolimatta olen tavannut todella hyviä lääkäreitä. Näistä kuolemattomin tarina liittyy häihini.

kun kerroin häistä, hän hymähteli mietteliäänä, hieroi partaansa ja lupasi korjata asian

Häihin oli aikaa viikko ja tämä tuttu iskiasvaiva iski todella rajusti päälle. Sen seurauksena otin samanmittaisia askeleita kuin 90-100 vuotiaat puolivuodepotilaat tai juuri kävelemään opettelevat. Lisäksi asentoni oli kumara, jolloin olisin siis kävellyt alttarille kuin ankka todella lyhyin askelin ja pää kumarassa kuin valmiiksi vaimoni valtaan alistuneena. No sehän ei käynyt tunnelmaan eikä oikein luonteellekaan. 

Tilasin sitten ajan työterveyslääkärille ja vapaana oli erään Georgialaisen lääkärin aika. Kaveri oli leppoisalla asenteella varustettu ja kun kerroin häistä, hän hymähteli mietteliäänä, hieroi partaansa ja lupasi korjata asian. Korjaaminen aloitettiin tuikkaamalla kannikkaan jotain cocktailia, jonka lupasi antaa kävelykunnon jo seuraavaksi päiväksi ja tätä tukemaan otettiin reipas kuuri "vähän napakampaa" kipulamautinta yhdistettynä relaksantteihin. Lopputulos oli kuin olikin, että häissä tanssahtelin kuin nuori orhi laitumella. Ja joka pyörähdyksellä kiitin mielessäni tuota Georgialaista ilonlähettilästä, joka pelasti hääni.

No jotkut tykkää lääkäreistä aivan liikaa

 

Lienee turha sanoa, että vaimoni vihaa tätä asennettani lääkärissä käymistä kohtaan. Hänen mielestään en hoida itseäni riittävällä pieteetillä, kun en käy kysymässä lääkärin mielipidettä omasta olostani. Voin kuitenkin taata, että olen lähes satavarma, että tiedän, milloin on aika kääntyä asiantuntijan puoleen oman oloni suhteen. Minun mittapuullani se on jotakuinkin siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten määrä alittaa Luojan tarkoittaman tai yleinen olotila antaa viitteitä, että minut saattaa epähuomiossa korjata mukaansa L&T:n biojäteauto.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että lääkärissä ravataan heti, kun nenä vuotaa, pieru on vähän märkä, masuun sattuu ja pääkin tuntuu oudolta. Ihminen on loppujen lopuksi niin hienomekaaninen laite, että on suorastaan kummallista, jos elämä maistuu ja tuntuu joka aamu samanlaiselta. Suoraan sanottuna ihmiset ovat antaneet oman olonsa tulkinnan totaalisesti eksperttien käsiin. Enää ei ole luottamusta siihen, että tuntisimme varmasti, milloin homma vaatii lääkäriä ja milloin kyse on vain ohimenevästä oireyhtymästä. Varmuuden vuoksi mielipidettä kysytään aina lääkäriltä. Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa, että perus terveyskeskuslääkärin vastaanotolle tulevasta kymmenestä potilaasta kaksi tarvitsee oikeasti hoitoa ja loput selviävät päänsilityksellä.

Tätä eksperttiuskoa vielä ruokitaan onnistuneesti lehdissä. Montako kertaa olette lukeneet iltapäivälehdistä kohuotsikon, joka viittaa siihen, että saatamme olla sairaampia kuin olemmekaan? Ohessa kaksi otsikko tältä viikolta:

Veikkaan, että kumpikin otsikko on saanut aikaan jokusen puhelun asian tiimoilta....

 

Jos on ongelma, on myös ratkaisu

Minä toivoisin, että meillä olisi käytössä englantilaisista vanhoista sarjoista tuttu perhelääkärijärjestelmä. Jos perheessä pääsee ihminen epäkuntoon, niin soitetaan korttelin omalle lääkärille, joka on ekspertti aina urologista patologiin saakka. Sieltä Watson tulisi vartissa nahkaisen salkkunsa kanssa ja antaisi yhtä aikaa diagnoosin, lääkkeen ja laskun. Tällöin hoitosuhde olisi taatusti henkilökohtainen ja luottamus lääkäriin 110%. Tässäpä ilmainen idea kaikille pääomarahastojen omistamille lääkäriketjuille - saa käyttää, muttei oo pakko.

Tämän pamfletin tarkoitus ei ole siis missään nimessä dissata tohtoreita, vaan pikemminkin pyytää, että kunnioittaisimme kaikki heidän ammattitaitoaan siten, että kävisimme lääkärissä ainoastaan asian perästä. Ja jällleen kerran myös nöyrä anteeksipyyntö vaimoltani, ettemme tässä lääkäriasiassa vielä vuosienkaan jälkeen ole samalla aaltopituudella. Ja samalla tietenkin vanhan jäärän toive, ettei vaimoni kuitenkaan lakkaisi yrittämästä poistaa lääkärikammoani.